Kovinta politiikkaa on populismi

Risto Niemi-Pynttäri | September 1st, 2015 - 22:05

”Me olemme saaneet tarpeeksemme kaiken maailman asiantuntijoista, me halutaan tehdä politiikkaa yhtä tyhmästi kuin ennenkin”. Tai oikeastaan me halutaan palkata asiantuntijoita, jotka puolustavat kaikkia niitä käsityksiä joihin meidän porukka uskoo. Se, joka istuu ministerin autossa ja sanoo näin, luulee olevansa vitsikäs.

Mutta ikkunasta katselee ulos nainen, joka tekee juuri näitä hommia, ja häntä hävettää. Aluksi hän oli ylpeä työstään politiikassa, nykyään entistä harvemmin. Jos ministerin autossa keskustellaan, hän katselee mieluummin ikkunasta ulos. Hän todistaa työkseen, että ne hatusta vedetyt linjaukset, joita ministeri tekee, ovat harkittuja. Itse hän ei ole uskonut enää aikoihin siihen tietoon, mitä häneltä tilataan. Tämä kuviteltu hahmo on tämän tekstin aihe.

Lehdessä oli kuva tasokkaasta hotellihuoneesta, ja alla teksti siitä, miten paljon pakolaisten majoittaminen maksaa. Ministerin on parempi olla tietämättä sitä, kuinka nämäkin kustannukset on laskettu, tärkeintä on että summa näyttää siltä mitä kansa haluaa.

”Pomon pää kiepsahti niin salamannopeasti, että hujaus vaan kävi.(…) Hän vaikutti päältä katsoen hitaalta ja verkkaiselta miehenköriläältä, ja hänellä oli tapana istua veltosti ikään kuin itseensä vajonneena, kolmatta kertaa pohjaan painumaisillaan, ja hän räpytteli silmiään kuin häkissä nuokkuva pöllö. Sitten aivan yhtäkkiä hän heräsi eloon, hän kiepsautti päänsä ympäri, kun joku sanoi jotain jota hän ei näyttänyt kuuntelevankaan.” (Kaikki kuninkaan miehet, 30)

Politiikka tehdään nykyään aina fasadin takana. Ministeri on monen henkilön kombinaatio, sen ydinpomo on äärimmäisen tarkka – mutta aivan satunnaisesti – kuten tuossa sitaatissa.

Yleensä ministerin tulee olla sopivan tietämätön: hän on auto, jonka sisällä istuu neljä henkilöä. Yksi niistä on tyyppi, josta puhun: tiedon penkoja, tutkija, moraalinsa ryvettänyt älykkö. Juuri hän katselee ohi kiitäviä vainioita ja ihmettelee, että mitä helkuttia minä teen näitten porukassa.

Lisäksi on puoluekirjaa kantava virkamiesjohtaja, pakostakin kaksnaamainen asiantuntija; häntä ministeri ei voi hallita muuten kuin pelolla. Sitten on harmaa eminenssi, teollisuuden ja suuren rahan edustaja joka tykkää arvostuksesta. Sitten on tämä luottohenkilö, hän, jota voisi kutsua populismin asiantuntijaksi, vaikka onkin älykkö. Hänelle ministeri antaa etukäteen oikeat vastaukset, proseduraaliset rajoitteet, ja hän hakee siihen sopivan tiedon.

Ministerillä ei ole muuta mielipidettä kuin gallup: Kyllä kansa tietää, se tietää kaiken etukäteen. Siksi avustajan tulee vuotaa omalle luottotoimittajalleen tieto, joka vahvistaa sen, mitä kansa haluaa. Tämä työ palkitaan; usein tämä on se avustaja, josta kasvatetaan tulevaa ministeriainesta.

Siksi kovinta politikkaa on populismi: avustajan valikoima tieto, joka löytyy ministerin salaisia mappeja selatessa, tiedonmuru jonka voi livauttaa tutulle toimittajalle.

Ohikiitävässä ministerein kaarassa istuu avustaja, hän näkee hirven kaurahalmeen reunassa, se seisoo siellä illan hämärässä. Miten mieluusti hän olisi tuo hirvi, kummempia ajattelematta, tuoreen kauran maun levitessä kielelle, täysin läsnä.

Avustaja ajattelee: kaukana on ajat, jolloin Suomi oli pelkkä kellokorttiyhteiskunta. Silloin työ tarkoitti elinikäistä mekaanisen työn tekemistä, raskaan metallin ja selluloosan tuotantoa, koneitten tasaista käyntiä. Jos ministeri haluaa, että tuottava työ vaatii haalarit, niin hän järjestää nuo haalarit.

Mutta tämä avustaja, joka on tiedon ja osaamisen kanssa tekemisissä, kyllästyy välttämättä. Politiikan fasadin takana on paljon ihmisiä, jotka eivät ole lainkaan ylpeitä työstä, johon ovat ajautuneet. Populistiset, alta lipan lasketut tyhmyydet loukkaavat heitä.

Avustaja on sentään nähnyt suomalaisten joukossa teräväpäisiäkin, ja oikeastaan näitä ajattelevia ihmisiä on hemmetin paljon. Heitä on niin paljon, että heikompaa ahdistaa. Ituina heitä kasvaa kouluissa, niin että seinät pullistelee, kun pikku neropatit tekevät ryhmätöitään. Mutta autossa istuvan ministerin lapsuudessa koulu oli kurinpitolaitos, ja hänestä tuntuu että sellaiselle olisi tarvetta nytkin.

Suomi on ylikoulutettu maa, montaakaan noista ei tulla tarvitsemaan. Kohta avustaja saa tonkia esiin tiedon, joka osoittaa että kaikki eivät oikeastaan tarvitse edes lukutaitoa.

Nainen katsoo taas ikkunasta ulos – hän on sanonut ministerille, että kurifantasioita ei kannata esittää julkisesti. Hän kärsii tästä typeryyden edistämisestä. Tässä työssä mikään ei ole niin ahdistavaa, kuin nähdä se miten paljon viisautta on, ja miten hanakasti siitä yritetään päästä eroon:

”Mikä sinäkin luulet olevasi” on populistinen totuuslause, joka mitätöi lopulta jokaikisen. Mikä sinäkin luulet olevasi: helkutin insinööri-humanisti-opettaja-lastentarhan vartija. Mikä sinäkin luulet olevasi, kun osaat lukea englanninkielistä tekstiä.

***

Ehkä on parempi, että päästän itsensä Robert Penn Warrenin Kaikki kuninkaan miehet esille, se on klassikkoromaani populistisen politiikanteon alueelta kaukaa 30-luvulta. Romaani kertoo, minkä kaikki tietävät: helppohintaisella politiikalla on surkea loppu. Päähenkilö tässä klassikossa on kuitenkin avustaja, joka miettii miten ihmeessä hän on joutunut mukaan näin ala-arvoiseen politiikkaan. Samoin kuin avustaja tässä mukaelmassani, romaanin minäkertoja katselee mieluusti auton ikkunasta ulos, kuinka pienviljelijä nostaa päänsä ja näkee luksusauton vilahtavan ohi, ja kuinka mieluusti kertoja haluaisi olla jossain siellä.

Myös romaanin kieli liikkuu populistisessa repertuaarissa, ronskissa ilmaisussa, tyylissä joka olisi pelkästään törkeää, jos siinä ei olisi hienoista ironiaa, ja understatementtia. Chandlermaisen lakoninen voimattomuus on nimenomaan tuon avustajan tunnetila, tai ehkä jopa lamaannus todella typerien johtajien voimapolitiikan edessä.

 

 

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.