Kriitikko ja jääviys

Aleksis Salusjärvi | May 9th, 2011 - 22:18

Mietin usein, miten kriitikot pystyvät tekemään työtään Islannissa – maassa jossa kaikki tuntevat paitsi toisensa myös toistensa sukujuuret Egiliin ja muihin myyttisiin hahmoihin asti. Suomessa tilanne ei ole aivan näin vaikea, vaikka meikäläinen kriitikko on taiteilijoihin väkisinkin muussakin suhteessa kuin vain yleisönä.

 

Mukaan mahtuu myös säännönmukaista kotiin päin vetämistä. Tiedän viime vuosilta kolme tapausta, joissa kriitikon roolissa esiintyvä kirjoittaja on ylistänyt puolisoaan. Näistä yksi jäi lehden päätoimittajan haaviin ja kaksi meni läpi. Toimituksen pöydälle jäänyt tapauskaan ei suinkaan kuittaantunut kriitikon nolostukseen, vaan raivokohtaukseen; hän ilman muuta ajatteli olevansa oikea henkilö kumppaninsa työn objektiiviseen arvottamiseen.

 

Edellä mainitut ovat huvittavuudessaan räikeitä ja harvinaisia tapauksia, mikä herättää kysymyksen siitä, kuinka suuri osa kritiikistä ylipäätään on teoslähtöistä. Eroja on taiteen lajien kesken. Aktiivisinta keskustelua aiheesta käydään kirjallisuuden, varsinkin runouden, äärellä. Alue on ongelmallinen monesta syystä: Monimuotoisen nykyrunouden asiantuntijoita on vähän ja runouden sosiaalisen todellisuuden ulkopuolella vielä vähemmän. Lisäksi kriitikoiden tarve on muita taiteita suurempi, sillä kirjallisuuskritiikkiä julkaistaan paljon.

 

Jääviyspaineet kasvavat median koon mukaan, ja piikkipaikkaa pitää tietysti Hesari. Lehteä syytetäänkin päivittäin salaliitoista. Jos niistä edes prosentti pitää paikkansa, on Hesarin kulttuuri korruptoituneempi kuin Napolin mafiaa kiristävän salaseuran sisäpiirin kätyri. Avoimuuden nimissä lehti on kuitenkin onnistunut kritikoimaan teoksia läpinäkyvistä lähtökohdista. Ei ole riittänyt, että toimituksen esimies on vakuuttunut kriitikon asemasta, sillä kriitikko ei saa edes vaikuttaa jääviltä.

 

Tästä johtuen on tehty hyviä periaatepäätöksiä: oman väen teoksia ei arvostella talon sisältä, mikä tarkoittaa myös avustajia. Tällaisille teoksille on etsittävä kriitikot muualta. Esimerkiksi Jukka Kajavan teatteriesitykseen jouduttiin muinoin hakemaan kriitikko Ruotsista, sillä sopivaa suomalaiskriitikkoa ei löytynyt.

 

Tarkoista objektiivisuuspyrkimyksistään huolimatta Hesari on alkanut tinkiä omista periaatteistaan ja menettää sitä myöten läpinäkyvyyttään. Asiasta ei ole pahemmin älähdelty, mikä itsessään on Hesarin kritiikin suhteen huono uutinen.

 

Lehden toimittaja Mikko-Pekka Heikkisen hassuttelutarinat saivat kritiikin Hesarin avustaja Kuisma Korhosen kynästä. Korhonen on kirjallisuuden yliopistoprofessori Oulussa, mikä puolustaa kritiikkiä oppineen lausuntona. Ei näytä vielä hälyttävältä, että vanhempi akateemikko arvioi nuorukaisen veijaritarinat, vaikka edellä mainittu senttaa lehteen, johon jälkimmäinen valitsee sisältöjä. Tällainen tapaus on lähinnä periaatteellinen moka, jolla voidaan saivartaa Hesarin julistavan yhtä ja tekevän toista. Korhosen kritiikki ei myöskään ole erityisen kehuva, mikä tukee vaikutelmaa, että se on kirjoittajan vilpitön käsitys teoksesta.

 

Sen sijaan uskottavuus otti Hesari-mittapuulla lukua jokin aika sitten, kun Hesarin Anu Silfverbergin Hesari-kolumni -esseet saivat Hesarin avustaja Raisa Mattilalta Hesarissa kiteyttävän arvion: “Tätä voi varauksetta suositella.” Koko ongelma tiivistyy äskeisen virkkeen tautologiaan: liian monta Hesaria.

 

Ongelma vain pahenee Heikkis-Korhos-tapaukseen verrattuna, kun katsoo sen taustoja: Nyt iältään vanhempi ja asemaltaan uskottavampi on Silfverberg kriitikon ollessa nuori lehdessä vasta aloittanut avustaja. Teoksen sisällöt perustuvat tekijän samaan lehteen kirjoittamiin kolumneihin, jolloin arvioitavaksi asettuu epäsuorasti myös lehden sisällöt. Kritiikki suosittelee teosta varauksetta ja jättää paljastamatta lantin toisen puolen: teilaus olisi vaatinut enemmän pokkaa kuin tässä tapauksessa tuskin olisi ollut mahdollista.

 

Vika ei ole Mattilan, vaan toimeksiantajan eli Antti Majanderin. Hän ei selvästi pidä jääviyttä lehdessään ongelmana. Ruotsalaisia kriitikoita ei siis enää tilata erityistapauksia varten. Epämiellyttävät kysymykset osuvat Majanderin lippaasta ja lehden omien käytäntöjen piipusta oman väen jalkaan: Miksi Silfverbergin kirjaan ei toimituksessa suhtauduttu vakavasti? Onko Mattila juoksupoika sen sijaan että voisi ylläpitää kriitikon integriteettiä? Vai onko kysymys yksinkertaisesti siitä, että omalle väelle on nykyään eri säännöt kuin muille?

 

Mitä tahansa taustalla onkin, kärjistyy tapaus entisestään, kun sitä verrataan runokritiikkiin. Hesarissa on kova puute uskottavasta runokriitikosta. Sopivaa ei ole löytynyt, sillä kaikki hommaan pystyvät vaikuttavat lehden toimituksen mielestä epäilyttävän jääveiltä.

7 kommenttia

  1. Venla Rossi says:

    Heippa,

    sekä Anu Silfverberg että Raisa Mattila ovat kyllä molemmat Hesarin avustajia, eivät kumpikaan työsuhteessa (enää) lehdessä. Silfverbergin lähdön lehdestä voisi sanoa olleen jopa aika näyttävä – monessa eri mediassa mainuttu. Ei mun mielestä siinä ole mitään kovin epäilyttävää että pyydetään yhtä avustajaa arvostelemaan toisen teos.

    Ja tapahtuuhan vastaavaa ihan joka päivä. Tämän päivän lehdessä Ville Ropponen, Savukeitaalta julkaissut tietokirjailija arvostelee toista Savukeidaslaista. Ei sillä että sekään musta niin kovin väärin olisi – piirit nyt vaan on niin pienet että sopivia tyyppejä jotka ei jollain eri tavoilla olisi jäävejä on aika vaikea löytää. Kyllähän kaikki on kuitenkin kaikkien kavereita, entisiä poikaystäviä, samalta kustantamolta, työnantajalta tai saman pienen kirjallisuusyhdistyksen yhdistyksen jäseniä.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Moi Venla,
      mun mielestä kriitikon jääviyttä pitäisi kysyä kriitikolta itseltään, kai jokainen tietää sisuksissaan, voiko kirjoittaa teoksesta vapaasti, vai onko silkkihansikaspaineita. Tällaisia keskusteluja me ollaan käyty esim. Tuli&Savu-lehdessä. Käytäntö on osoittautunut toimivaksi sikäli, että kritiikin sisältö on tekstin määräävin tekijä. Vaikka runoudessa naamat ovat tuttuja, on avoimuus tuottanut mun mielestä tosi hyvän lopputuloksen.

      Periaatteessahan ei ole mitään ongelmaa kirjoittaa puolisonsa teoksesta kritiikkiä, kunhan se käy tekstissä selväksi. Läpinäkyvyys on tässä suhteessa hirmu olennaista. Modernismin alkuaikoinahan kritiikki oli avoimen puolueellista ja siitä johtuen se ei väittänytkään olevansa objektiivista, vaan tarkoitushakuista.

      Ropposen kritiikki tän päivän lehdessä oli hyvä ja kiinnostava. Teos oli käännöskirja, mistä johtuen Savukeidas-kytkös on jo aika etäinen – varsinkin kun Ropponen itse on enemmän toimittaja kuin kirjailija. Erikoisempi tilanne sen sijaan oli tämän esseebuumin tiimoilta se, että Antti Nylén ja Matti Mäkelä arvostelivat vuoron perään HS:ssa toistensa teokset. Ensin N kirjoitti kriittisen arvion M:stä, minkä jälkeen M kirjoitti N:n teoksesta arvion. Hämmästelin valintaa, sillä nokkiinsa ottanut kirjailija olisi päässyt kuittailemaan saadessaan viimeisen sanan. Mäkelä kuitenkin kirjoitti ylistävän arvion.

      HS on ollut jääviyskysymyksissä tosi tarkka ja tällainen pelailu viestii siitä, että homma ei ole enää niin nokonnuukaa. Silfverbergin tapaus on räikein, sillä teoksen tekstit perustuvat hänen HS-kolumneihinsa. Tällaiselle teokselle olisi varmasti löytynyt pätevä kriitikko vaikka Lapin Kansasta.

  2. Per Saukko says:

    Poikkeuksellisen hyvä avaus. Niin onkos järkeä siinäkään että pienet kirjallisuuslehdet arvostelevat teoksia niiltä henkilöiltä,jotka istuvat taustaorganisaation hallituksessa? Jääviys-ongelma alkaa jo siitä.

  3. Maaria Pääjärvi says:

    niin, ongelmahan ei ratkea sillä, ettei silfverberg ole enää hesarissa, koska kirja perustuu hesaria varten kirjoitettuihin teksteihin. mitä taas tulee kustantamoihin, esimerkiksi tapaus ntamo saa kustantamopohjaisen jääviyden näyttämään hassulta. julkaisihan hesari aki salmelan arvostelun janne kortteisen kirjasta siitä huolimatta että molemmat ovat ntamon kirjailijoita, joskaan salmela ei ole sitä leimallisesti ja on julkaissut ntamolta täysin tuntemattoman teoksen.naurettavan kokoluokan jääviyskysymyksistä saatetaan nostaa hirveä meteli silloin kun se pirtaan sopii.

    tuntuu että tää jääviyshomma liittyy usein pikemminkin osoittelunhaluun kuin mihinkään todelliseen huoleen oikeuden tapahtumisesta. en nyt tarkoita tällä aleksista, koska tässä esimerkkitapauksessa jääviys ei ole henkilöihin liittyvää, vaan lehden omaan toimintaan. samoin kuin se nyt historialliseksi jäävä yhteys hesarin ja wsoy:n välillä.

    jääviys liittyy käsitteenä varsinaisesti ihan muualle, virkamies on jäävi hoitamaan sellaista asiaa, joka kuuluu joko hänen tai hänen läheistensä henkilökohtaisen edun piiriin (taloudellinen ja hämärämpi “sosiaalinen” etu, ja kirjallisuuskriitikko tekee kyllä narrin itsestään jos vetoaa edelliseen). eli hän on esteellinen asian objektiiviseen käsittelyyn, ja jääväämään riittää jo se, että objektiivisuus on “saattanut vaarantua”.

    olen sikäli vanhanaikainen, etten tekisi eksieni tai puolisoni tai erittäin hyvän ystäväni kirjasta kritiikkiä. enkä sellaisesta, jonka tekemisessä olen tavalla tai toisella ollut mukana (esim. lukenut kässärin, oikolukenut sitä). kuitenkin esimerkiksi jonkun tunteminen on tässä kovin hankala kysymys: kuinka hyvin saa tuntea, mikä jäävää enemmän, ystävälliset vai vihamieliset välit? mikä on “kaveri” ja voiko kaverin kirjasta tehdä kritiikkiä? käytännössä jääviys on miltei aina omantunnonkysymys, ja toisaalta kovin hankala sellainen. ehkä jo yksi tapaaminen kirjan tekijän kanssa voi jäävätä, muuttaahan lyhytkin keskustelu monesti oleellisesti suhtautumista ihmiseen ja siten myös ihmisen kirjoittamaan teokseen (jos sen sellaiseksi nimenomaan sitoo).

    mitähän kukin meistä olisi tehnyt siinä tapauksessa, että hs olisi tarjonnut silfverbergin kirjaa arvosteltavaksi? kuinka moni avustaja rohkenee sanoa, että kuulkaas nyt, en tee koska se näyttää pahalta tässä lehdessä? avustajan asema on niin heikko muutenkin, että tollanen tilanne on vaikea. ei kateeksi käy, tässäkin keskustelussa avustaja on ihmiskilpenä (eikä ihmekään, koska teksti on oikeasti ihan nolostuttavan kiittävä).

    onhan sitä muitakin kirjallisuudesta kirjoittamisen tapoja kuin kritiikki. niitä jääviys ei kosketa, saa kirjoittaa vaikka kuinka pitkän jutun vaikka omasta kirjastaan tai ystävänsä kirjasta tai vaikka kaikkien kavereiden kirjoista yhtä aikaa. olis jäävitalkoiden paikka. tosin hesarin korsi siinä keossa ei näytä kauniilta, koska siellä taas ollaan tarkkoja nimenomaan tällaisesta ystävyysjääviydestä muttei suinkaan institutionaalisesta, jota minä pidän ongelmallisempana.

  4. Aleksis Salusjärvi says:

    Per, siitähän se alkaa juu. Paljon on merkitystä silläkin, kuka on tällaisessa tapauksessa kriitikko – mutta ihan olennainen keskustelun aihe noi tilanteet kyllä on. Runoudessa on itse asiassa jäänyt pari tekijää tosi vähälle huomiolle pelkästään siksi, että he tuntevat liikaa ihmisiä. Tuntuu, että heille pitäisi reiluuden nimissä järjestää jokin spesiaalikritiikki – eli ongelma voi olla myös päinvastainen.

    Maaria, pitäisi miettiä noita kirjoittamisen tapoja kritiikin ulkopuolella. Tosin kaikkeen journalismiin liittyy jääviysongelmat: on vaikea perustella esim. jonkun kuvataiteilijan tuotannon esittelyn laajempaa merkitystä, jos kirjoittaja on lähipiiristä. Ja kuitenkin usein parhaat tekstit syntyvät sellaisten tekijöiden töistä, joita tuntee muutenkin. Esim aiemmin postaamani kaarnavene-teksti, (joka myös julkaistiin mm. Meripelastaja-lehdessä lyhennettynä) ei olisi oikein voinut syntyä muuten kuin kaveripohjalta.

  5. Raisa Mattila says:

    Terve!

    Jääviysasia käsiteltiin ja keskusteltiin kulttuuritoimituksessa ennen työn tilaamista.

    Salusjärven mukaan kriitikon jääviyttä tulee tiedustella kriitikolta itseltään. Vastaan omasta puolestani lyhyesti mutta mieluusti. Kokemukseeni siitä, että voin teoksen arvioida, vaikutti noin kolme asiaa.

    1 Kokoelman tekstejä ei ole julkaistu Hesarissa sellaisinaan. Kirjailijan mukaan “lauseista vajaa kolmannes on sellaisia, jotka on aiemmin julkaistu Nyt-liitteessä”.

    2 Esseekokoelman kustansi Teos.

    3 Olen Hesarin avustaja, tehnyt hommaa pikkuisen päälle kaksi vuotta. Kirjailija on Hesarista vuonna 2008 lähtenyt toimittaja. En henkilökohtaisesti pidä Silfverbergiä julkilausumiensa vuoksi millään tavoin HS-orientoituneena toimijana. (Päinvastoin, luettavissa esim.: http://www.journalistiliitto.fi/journalisti/lehti/2011/08/artikkelit/vapaus-koitti/) Asiaa taustoitetaan ja käsitellään myös kokoelmassa.

    Ystävällisesti,
    Raisa

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Moi Raisa, hieno juttu että tulit tänne kommentoimaan. Kiitos siitä. Mä olen kyllä eri mieltä, että Silfverberg ei olisi HS-orientoitunut. Vaikka hän ei ole enää kiinteää henkilökuntaa, ei oikein voi jättää huomiotta sitä, että hän on sitä sosiaalisesti. Kymenen vuoden työhistoria päättyi niin hiljattain, että mitään kuilua ei ole päässyt väliin kasvamaan, varsinkaan kun hän asuu Helsingissä ja kirjoittaa lehteen säännöllisesti. Ne kadunmiehet, jotka S:n tuntevat, tuntevat hänet todennäköisesti juuri Hesarista. Tämä kytkös vielä korostuu, kun teoksen tekstit ovat noinkin suurelta osaltaan lehdessä julkaistuja.

      Puutuin tähän asiaan oikeastaan siksi, että olin kuuntelemassa taannoin Hannu Marttilaa, joka kertoi lehden takavuosien jääviyskäytännöistä kritiikeissä. Tämän lisäksi asiaa käsittelee Seppo Heikinheimo Mätämunan muistelmissaan monessa kohtaa. Näissä valoissa näyttää selvältä, että tiukkapipoinen suhtautuminen jääviyteen on Hesarissa höllentynyt. Lehden kritiikkien kokonaiskuvasta onkin tullut hieman sekava, kun samalla julkaistaan myös tällaisia laajoja näköaloja avaavia arvioita: http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Suomen+viiva/HS20110511SI1KU01661

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.