Kriitikkoa komennetaan mutta mikä häntä motivoi?

Maaria Ylikangas | June 17th, 2011 - 11:15

Eräästä Nuoresta Voimasta (2-3/2006) sattui silmiin kirjallisuudentutkija Päivi Koiviston ja kriitikko Antti Nylénin välinen sanailu Tuomas Vimman Helsinki 12 -romaanin arvostelusta. Koiviston mielestä Nylén osoitti teilaamalla Vimman, että tämän kirja on kaikkea muuta kuin turha, jos se kerran kirvoitti analyysia itse kriitikostakin. Huomautan väliin, että argumentti sinänsä on aika hauska: “kaikki mitä voi analysoida, on arvokasta” unohtaa sen, että analyysi ei ole kohteensa, vaan tekijänsä “ominaisuus”. Taitava tulkitsija repii mistä tahansa merkityksiä, ja hänen työhönsä sisältyykin kyseenalainen voima tehdä jätteestä kultaa tulkinnan avulla. Joka tapauksesssa, Nylénin vastaus on syvästi perusteltu niin kritiikin kuin kirjanteon syiden kannaltakin:

“Kirjallisuuskritiikki ei ole tiedettä. Sen etiikka ja ilo on toisenlaista: palasiksi repimistä, ylistyslaulua tai turhautuneisuutta […] Vimma on taatusti oivallinen tarkasteltava tutkijalle, jota kiinnostavat viihdekirjallisuuden tai tekijyyden kysymykset, tai sosiologille, jota kiinnostaa kirjallisuusinstituution idioottimaisuus. […] Kun aineettomasta tiedostosta tehdään kirja, osa ainoan maapallomme kauneutta muutetaan peruuttamattomasti käytetyksi paperiksi. On alentavaa ja kauheaa, jos uhria ei toimiteta varmana siitä, että se auttaa meitä entistä kiihkeämmin rakastamaan totuutta ja vihaamaan valhetta. […] Mutta minä olen tietysti fanaatikko. Kunnon ihmiset haluavat vaihtaa tämän Jumalan maailman sellaiseen, jossa varjot siittävät tuuleen.”

Samalla kun Nylén kirjoittaa institutionalisoitujen lukutapojen, tutkimuksen ja kritiikin, eroista, hän hahmottelee kriitikon pragmaattisen ideaalin kirjasta: teos, joka on uhrauksen arvoinen. Kirjalla täytyy olla syy tulla painetuksi, viedä virtuaalista tai reaalista tilaa. Nylén ei edes laske kirjan logistiikkaa, markkinointia ja Tuomas Vimmasta aikakaus- ja citylehtiin naputeltuja juttuja, jotka omalta osaltaan pitävät koko maapalloa nävertävää prosessia yllä. Perustellun uhrin periaate on tietysti vaikea, koska joskus kirja lunastaa itsensä arvaamattomalla tavalla, mutta silloinkin kriitikon puolella ovat erehtyväisyyden suojelukset.

Jos voidaan puhua kriitikon tai lukijan teosfantasiasta, voidaako sitten puhua kritiikkifantasiasta? Ainakin tuntuu siltä, että kaikenmoinen edellyttäminen on kritiikkipuheen ominta. Täytyy siis olla jokin mentaalinen kritiikki-ideaali, jota vasten jokainen yksittäinen kritiikki epäonnistuu jossain suhteessa.  Kritiikin paradoksi: sen hanakoin lukija on yleensä kohdeteoksen laatija, mutta kritiikkiä ei koskaan kirjoiteta häntä varten. (Paitsi niissä vaivaannuttavissa tapauksissa, joissa kriitikko tahtoo opettaa tekijää tai käyttää julkista tilaa jonkun piiloviestin koodaamiseen.)

Kritiikkipuhe on vahvasti normatiivista. Miltei joka kerta, kun joku avaa suunsa kritiikistä, hän tekee sen moittiakseen, opettaakseen, edellyttääkseen, odottaakseen, käskyttääkseen. Jos ei vaadita teokselle oikeanlaista käsittelyä niin sitten ainakin vaaditaan kriitikkoa seisomaan kirjallisuuden ja kulttuurin puolustajana, tai kirjailijan aseman edistäjänä. Tai ainakin totaalisen vastuun kantajana: kriitikkohan se onkin vastuussa kirjailijan hengestä, terveydestä, maineesta ja apurahoista. Vähemmän olen kuullut sitä, että kriitikko olisi vastuussa kulttuurilleen tai lukijalleen. Nylénkin palauttaa selkeästi muotoillun vastuuntuntonsa “fanaattisuuteensa”. Hän kuitenkin kokee vastuun kohdaksi maapallon, ja täten kieltäytyy hukkaamasta sitä, mikä on tärkeää.

Hyvin harvoin myöskään tekijää tai kustantajaa vastuullistetaan roskasta, vaikka se olisi mielekästäkin.  Valtavasta painettujen kirjojen läjästä suuri osa on roskaa, myös sanan varsinaisessa merkityksessä.  Tänään verkossa julkaistussa Parnasson arvostelussa toimittaja, runoilija Karri Kokko tekee juuri niin Markus Jääskeläisen Ilmapallolle:

“Jääskeläinen julkaisee harvakseltaan, edellisestäkin kokoelmasta on kolme vuotta. Se on karkeasti tuhat vuorokautta. Runous ei ole määrällinen asia, mutta 38 runoa 36 kuukaudessa on yhtälö, jossa noilta runoilta odottaa melkein täydellisyyttä. Nyt mukaan on päässyt kaikenlaista ”runollista”, ikään kuin runon tunnusmerkit täyttävää, mutta tuloksiltaan kepeää aineistoa. Se on runoilijalta ja hänen kustantajaltaan väärä signaali niille, jotka kulisseissa odottavat tilaisuutta astua näyttämölle.”

Kokon perspektiivi on tekijöissä, jotka eivät ole päässeet julkaisemaan töitään. Suhteellistuu asia näinkin: on vastuutonta julkaista silppua kun tarjolla olisi pitkään ja hartaasti työstettyjä käsikirjoituksia. Eihän niitä määrättömästi ole, mutta siltikin sen verran, että kustantamoilla on niissä hylättävää.

On ollut paljon keskustelua kritiikin luonteesta teosta ymmärtävänä tekstinä. Useaan otteeseen on vaadittu, että kriitikon taitoon kuuluu vähintään ymmärtää teos josta kirjoittaa. Tietysti. Olen kuitenkin aistivinani vaatimuksessa formalismin sonnanhajun, joka vaatii teoksen käsittämistä ja arvottamista sen omilla mittapuilla. Mutta miksi yhdenkään kriitikon pitäisi vaalia yhdenkään teoksen sisäisiä mittapuita? Kiltillä lukijalla ei tee mitään muuta kuin ylläpitää puotipuksujen kukkaroita, ja samalla asialla on sellainen “teoslähtöinen” kirjoittelu, joka ei irtoa teoksen maailmasta.

Uskotaan, että kriitikko kirjoittaa tavallisesti kiittävämmin ymmärtäessään kirjan. Raskaalla ymmärrysvelvoittamisella yritetään ajaa kriitikko sellaiseen ymmärryspisteeseen, josta hän ei pysty kuin ymmärrysylistämään. Muutoin voidaan sanoa, että eipä ymmärtänyt. Sellaista mahdollisuutta kun ei ole, että tuli tehtyä huono kirja, tai kirja, jonka konnotaatiot eivät ole tekijän hallussa (mikä muuten on täysin varmaa joka kirjan kohdalla, mutta ehkä häveliäisyyssyistä pyritään arvaamaan se tarkoitettu turva-alue). Kriitikko on näissä puheissa lähinnä väline kirjan halutun- tai oikeanlaiseen julkiseen esittämiseen. Koiranvirka, totisesti, mutta tulee sitä empatiaakin joskus: “kriitikkoparat, joutuvat kahlaamaan läpi tällasen paskan… minulle teki tiukkaa jo nämä näytteet…” kirjoittaa runoilija Hannu Helin blogissaan, luettuaan urheasti kustantamoiden syksyn katalogeja.

Olen viime päivinä lukenut huomattavan määrän runokritiikkejä erästä projektia varten, ja yhteenvetoja kirjoittaessani olen tuntenut suurta kiitollisuutta niitä ihmisiä kohtaan, jotka jaksavat ja haluavat kirjoittaa noita kirjavantasoisia, oivaltavia, hauskoja, typeriä, pömpöösejä, sivaltavia, maailailevia ja höperöitä tekstejä. Olen nauranut monelle, turhautunut moneen ja hämmästellyt osuvia oivalluksensietaleita. Tekstit ovat luonteeltaan tilapäisiä ja monesti ketkuttelevat hyvin ahtaassa tilassa pyrkien vääntämään siihen jonkun väitteen. Sanokaa mitä sanotte, mutta on se vaan jotenkin sydämellinen pieni tekstilaji, se kritiikki. Ihmeen vähissä aineksissa se pyrkii virittymään kulttuurin tilaan.

Sitä enemmän olen ajatellut sitä vaatimusten hyökyä, joka kritiikkiä aina kohtaa. Jos kritiikki on kerran niin hankalaa ja kriitikko huonossa asemassa miltä kannalta ikinä katsoikin, mikä ihme häntä sitten motivoi. Mikä on kriitikon halu kirjoittaa? Sen täytyy olla todella vahva, koska palaute on lähes aina negatiivista, työmarkkina-asema on vielä surkeampi kuin taiteilijoilla ja työn arvostus ylipäätään on heikkoa, ja se marginalisoituu jatkuvasti. Siis, hyvät lukijat, mikä kriitikkoa ajaa?

Kysymykseni ei ole retorinen, toivon kommentteihin vastauksia.

[tämä kirjoitus on ontuen muodostettu Kritiikin Uutisissa 2/2011 julkaistun kirjoituksen pohjilta]

33 kommenttia

  1. Erkka says:

    Olen kirjoittanut vain muutamia kritiikkejä Hesariin ja pari Tuli & Savuun, mutta vastaan silti kysymykseesi, näkökulmastani. (On muuten usein pitänyt kommentoida tekstejäsi, Maaria, mutta jotenkin on alkanut tuntua, että kirjoitanko tässä nyt jonkinlaisena Hesarin edustajana, ja sitten on tullut tunne, että pitääkö tässä nyt jotenkin aivan erityisesti alkaa punnita sanojaan – ettei voi enää vaan roiskia niin kuin on netissä tottunut käyttäytymään. Sääli sinänsä. Yritän jatkossa olla rohkeampi.)

    Minua ajaa halu kirjoittaa teoksista, joista koen, että juuri minulla on tärkeää, olennaista, mahdollisesti näkemyksellistä sanottavaa. (Ja ehkä vielä sellaista, jonka uskoisin ilman omaa panostani jäävän sanomatta – siis Hesarissa.) Pyysin vuosi sitten Hesariin arvosteltavakseni A. W. Yrjänän runokokoelman, sillä koin, että Y:n runokirjoja ei oltu kritiikeissä esim. kontekstualisoitu tarpeeksi suhteessa runoushistoriaamme ja tyypin uraan kokonaisuutena. Raisa Marjamäen Katoamisilmoituksen pyysin, sillä mielestäni kirja ansaitsi huomiota, jota se ei käsittääkseni olisi ilman omaa aktiivisuuttani saanut lainkaan. (Kai siitä syystä, että Palladiumia ei ollut napannut ylipäätään postittaa kirjaa Hesarille.)

    Suhteessa Hesariin koen olevani siinä mielessä ihanteellisessa asemassa, että olen kirjoittanut tekstejä hyvin harvakseltaan, käytännössä silloin kun olen pyytänyt. Jokainen kritiikki on siis ollut ikään kuin erityistapaus, itselleni Iso Juttu. Niinpä en ole kerennyt leipääntyä, vaan olen kirjoittanut jokaisen tekstini usean viikon prosessina, muhitellut ja ahdistunut varmasti aivan liikaakin. Mutta siis ottanut jokaisen teoksen ja kirjoittamani kritiikin omana, laajana prosessinaan pitäen jatkuvasti mielessäni vastuuni – jota pidän kunnia-asiana pitää mieluummin liioitellun isona kuin vähääkään vähäteltynä.

    Kyllä minua myös raha ajaa.

  2. Teemu Helle says:

    Kuten Erkka edellä, viiton rahaa kohti. Kai se ainakin jonkinlainen kannustin on. Mutta samaan hengenvetoon sanoisin, että kriitikkoa ajanee täsmälleen sama voima kuin runoilijaa, esimerkiksi allekirjoittanutta: halu kirjoittaa, palava sellainen, ehkä jopa pakko. Nyt neljä kokoelmaa julkaisseena voin todentaa samankaltaisia kokemuksia: palaute on lähes kokonaisvaltaisesti negatiivista. Silti sitä typeränä kirjoittaa (pidän kirjoittamista silti kunnioitettavana). Ensin saa taistella, että julkaisuissa, lehdissä, viitsitään edes kallistaa korvia runokokoelman suuntaan ja kun kallistetaan, niin runoilijan kannalta positiivinen kritiikki on todellinen yllätys. Hassuin tilannehan on se, kun allekirjoittanut ensin ostaa oman kokoelmansa, lähettää sen kritikoitavaksi, ja jos kirja jostakin kumman syystä otetaan työn alle ja siitä laadittu kritiikki päätetään painaa, on runoilija saanut jo aikaisen joululahjan. Mikäli kyseinen kritiikki on positiivinen, voidaan sitä verrata jo lottovoittoon. Otan esimerkiksi jälleen itseni: en tiedä, uskallanko enää tyrkyttää runokokoelmaa esim. kirjallisuuslehti Parnassoon, koska pelkään, ettei se kiinnosta (ei ole tähän mennessä). Vielä vähemmän uskallan nyt, kun jo paskapaperipakkauksia kritikoidaan (typerähköllä, helpolla huumorilla). Mihin se asettaa minut, runouteni ja kokoelman, jos minun kokoelmani ei kiinnosta, ja persepyyhkeet vilkuttavat edellä? En tiedä (pidän kirjoittamista silti kunnioitettavana).

    Luulisi, että kriitikkoa ajaisi myös jonkinlainen, hyvällä tavalla naiivi usko siihen, että homma (kirjallisuuskritiikki) on tärkeää. Niin kuin runoilijaakin. Marginaalius yhdistää näitä kahta osapuolta, salamoita syntynee varsinkin siksi, että runous on kirjallisuuden lajeista ehdottomasti hankalin kritikoitava. Sen ääriviivoja on niin hankala hahmottaa; novelleissa ja romaaneissa lienee aina jokin, mitä vasten vertauttaa, mutta entä runous jonka variaatiot ovat riemunkirjavia, kun huonouskin voi olla tarkoituksellista? En tiedä, olenhan vain runoilija. En ole koskaan kokenut kateutta runoutta kritikoivia kohtaan, syystä. Ehkä runoilijoiden suhde on likemmäs viha-rakkautta kuin muuta. Ainakin allekirjoittaneelle, kuten mainitsin, jo pelkkä huomiointi on positiivinen, erityinen asia. Mikä kertonee ehkä siitä, että paljon julkaistaan runoteoksia, mutta ennen kaikkea siitä, kuinka vähän niitä kritikoidaan.

  3. […] On komeita artikkeleita. Hyviä kritiikkejä. Huonoja kritiikkejä. Maaria Pääjärvi kirjoittaa Luutii-blogissa kiinnostavasti kriitikon motivaatiosta, nimenomaan sitä liki ainaista negatiivista […]

    [WORDPRESS HASHCASH] The comment’s server IP (74.200.245.176) doesn’t match the comment’s URL host IP (74.200.243.251) and so is spam.

  4. Aleksis Salusjärvi says:

    Kriitikkoa ajaa mitä ilmeisimmin moni asia. Yksi hedelmällinen lähtökohta kritiikin kirjoittamiseen on halu popularisoida taiteenlajin estetiikkoja. Kulttuurihistoria on täynnään tilanteita, joissa jämähtäneet taiteen standardit ovat rajoittaneet uuden taiteen liikkumavaraa. Näkyvin suomalainen esimerkki taitaa olla “Onko kanto taidetta” -keskustelu 1963, jossa mm. Maire Gullichsen ja Wäinö Aaltonen epäsivät Kain Tapperin estetiikan. Kriitikkohahmona kunnostautui tuolloin Ahti Lavonen (Kuutin isä), joka säkenöivällä tavalla puhkoi ummehtuneita ja jumittuneita käsityksiä taiteen mahdollisuuksista.

    Vastaavanlaista työtä tässä meidän ajassamme tekee Erkki Pirtola, joka esittelee kriitikkona systemaattisesti sellaista taidetta, joka instituutioiden puitteissa jää huomiotta.

    Kulttuuri toimii jostain syystä niin, että vakiintunut määrittää aina vakiintumatonta. Tämän johdosta taide on jatkuvassa vaarassa muuttua kaavamaiseksi. Kun sitten joku Juha Hurme kasaa Yövieraat tai muuan Hannu Helin pystyttää Pulvis&Umbran, ovat he niin pitkään ignoroituja, kunnes heidän omaehtoisen työnsä hedelmät eivät enää mahdu vakan alle. Taiteen historiassa tämä tapahtuu usein joitakin kymmeniä vuosia tekijän kuoleman jälkeen. Nähdäkseni kriitikko voi parhaimillaan lyhentää tätä aikaa muutamilla vuosilla – ja mikä tärkeintä, kirjoittaa tällaisesta taiteesta tekstejä, jotka ovat kulttuurin itseymmärrykselle merkittäviä. Tällaisessa työssä esimerkiksi Mika Waltari oli aivan huikean hyvä. Hän onkin minulle merkittävämpi kriitikkona kuin kirjailijana.

    Viisaat mediat tunnistavat tämän seikan ja palkkaavat kriitikkonsa mahdollisimman heterogeenisesta aineksesta. Esim. Parnasso on toiminut näin jo vuosikymmmeniä. En ollenkaan sano, että P. olisi tässä työssä valmis, mutta edellä se on moniin muihin verrattuna.

    Kuten Maaria kirjoittaa, on kriitikon asema monella tavalla lohduton. Se on sivullisena olemista, yksinäisyyttä (sen vastapainoksi, että joskus saa “löytää” jonkun tekijän tai teoksen). Olen monta kertaa kulkenut lyijynraskain askelin kirjoittamaan kritiikkiä taiteilijan vuoden tai parin työstä, jossa en näe mitään muuta kuin halun tehdä oikein eli kliseitä. Työn raskautta korostaa se, että joskus kritiikin näkee jopa tuhatkertainen yleisö teokseen verrattuna. Kritiikki edustaa silloin teoksen julkista merkitystä.

    Erkka: en usko että koskaan leipäännytkään, olen ilahtuneena lukenut kritiikkejäsi, joista paistaa juurikin sitoutumisesi ja vastuullisuutesi.

  5. Teemu Helle says:

    Mulle tulee mieleen tuosta “halusta tehdä oikein” juuri asetelma, jossa runoilija kirjoittaa teoksen, joka kritikoidaan kummalliseksi, koska nimenomaan ei ole tehty oikein. Ts. että runoudelle, runokokoelmalle olisi olemassa jokin normi, ja kun niitä puhkoo, niin vastarinta on valmis. Tähän sopii esimerkiksi V.S. Luoma-ahon Remorasta vastikään Parnassossa ollut Marianna Kurton kirjoittama kritiikki, jossa todella vähän hömelösti viitataan kustannustoimittamattomuuteen, vaikka sitä kai on toimitettu tömäkämmin kuin miten yleisesti on tapana. Kyse on siis joko ennalta asetetusta lukuhorisontista, ennakkoluuloista, tai sitten todella kokoelma ei ole ollut sellainen “jollainen kokoelman tulisi olla” nykynormiston mukaan. Mikään muu tuohon kustannustoimittamisheittoon ei voi olla syynä. Mä ehkä penäisin kriitikolta juuri, varsinkin runouden suhteen, sellaista osaamista pelaamallaan kentällä, että se osaisi nostaa sieltä nimenomaan niitä normeja puhkovat mukavat yllärit. Sellaisia kritiikkejä ei mun silmiin ole osunut järin paljon. Sellaisia kokoelmia mielestäni kuitenkin on tullut. En tiedä johtuuko se sitten siitä, että olen ainut joka kokee noin, vai mikä on syy. (poikkeuksena tulijasavu)

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Joo, lukasin Kurton kritiikin ja aika jyrkästi se määrittelee omat ehtonsa runoudelle. Asia on myös positiivinen, sillä kriitikon tapa lukea teosta (ja runoutta yleensä) valaistuu yhdessä teilauksen kanssa. Kurtto onnistuu hyvin kirjoittamaan näkyville lukukokemuksensa. Eli ei mikään kädenlämpöinen pelokas teksti.

      Kuitenkin hänen olisi kannattanut tehdä enemmän taustatyötä. Luoma-aho on suurin piirtein niin kirjoituskoulutettu kuin Suomessa on mahdollista. Hänen opastamisena kirjoituskurssifraaseilla jättää kritiikin lukijan helposti luuloon, että kriitikko tietää tästä asiasta enemmän kuin runoilija.

      On siis ilmeistä, että Remorassa teksti rakentuu vasten tietoista poetiikkaa. Se on kysymyksenasettelussaan aivan eri maailmassa kuin runokuvien ja säkeenylitysten hygieniassa. Teoksen kehys on postmodernissa kulttuurissa, ja lauseiden viittaussuhteet kaikessa metailussaan jättävät kirjoittavan egon aina todellisuutensa liepeille (eikä keskiöön).

      Oma suhteeni tähän teokseen on syntynyt Luoma-ahon runoesitysten pohjalta, joissa ryöppyävät (Kurtonkin kehumat) runokuvat lävistyvät määritelmään tai demonstroivaan puheeseen ja taas tuhlaten jatkuvat niin että kuva puheesta alkaa hahmottua vimmaisena ja neuroottisena todellisuuteensa heitettynä tietoisuutena. Se on hyvin inspiroivaa ja teoksen kehys asettuukin minulle ennemmin kysymyksenä “kuka/ketkä puhuu” kuin “mitä sanotaan”.

      Koska suhteeni teokseen on tällä tavalla syntynyt, en osaa sanoa kuinka helposti samastuttava kurttolainen lukutapa on.

  6. […] [edit: Teemu Helle sanoo sanasensa numeron runokritiikeistä, myös Luutiissa on keskustelua aiheen tiimoilta.] […]

    [WORDPRESS HASHCASH] The comment’s server IP (72.233.69.25) doesn’t match the comment’s URL host IP (76.74.254.123) and so is spam.

  7. Teemu Helle says:

    Selventääkseni:

    Minäkin tykkään Kurton kritiikistä sikäli, että sen eteen on selkeästi tehty duunia ja siitä huokuu kuitenkin jonkinlainen omakohtainen kokemus ja omistautuneisuus. Se on minusta hienoa. Mutta ne parit väsyneet kohdat (kustannustoimittaminen ja älyllisyys tappaa sielun) aiheuttavat pettymyksen. Mutta ollakseni rehellinen ja realisti sanon, etten oikeastaan edes yritä kirjoittaa kritiikkejä, koska en osaa. Niitä varten on muut. Tässä valossa minun reagointini voi nähdä puskista huuteluksikin. Tosin teen sen omalla nimelläni ja kohdistan se julkaisuun.

    Olen lukenut Remoran ja en voi sanoa, että olisin pitänyt siitä – sen sijaan viehätyin siitä, ja kohdallani se on runouden suhteen jopa vahvempi tunne. Pitäminen on “for pussies”, kontekstista riippuen. Minä koin, että Remoraa kohtaan olisi voinut valita lukemiseen niin monta eri asentoa, pienempää ja suurempaa. Ensinnäkin on kaiketi ihan yleisesti tiedossa, että Poesiassa kiinnitetään huomiota juuri kustannustoimittamiseen. Toiseksi, on selvää, että Poesiassa toimitaan runouden ehdoilla, tämä on historiallista ja oikeastaan vain ntamossa runous arvostetaan yhtä korkealle. Kolmanneksi, Poesia on uudistunut ja senkin vuoksi mielenkiintoinen kustantamo. Jos olisi vertauttanut Remoraa Luoma-ahon esikoiseen, olisi ollut mielenkiintoista huomata millä tavoin Luoma-ahon ilmaisu ja poetiikka on kehittynyt, sillä omintakeista ja kiinnostavaa se on. Minä en tiedä, mutta koen nuo kaksi jonkinlaisiksi sisarteoksiksi. En ymmärtääkseni ole kovin kummoinen lukija, ja ehkä silti jonkinlainen “älyllinen” matsku menee ohi, en ole akateemisesti yhtään mitenkään koulutettu. Mutta ilman koulutustakin Remoran rujous iskee todellisena niin kovaa mieleeni, että sen rehellisyys vaikuttaa. Väitteeseen, että Remorassa älyllisyyden todistelu tappaisi runouden sielun suhtaudun nimenomaan päinvastoin: kokoelma ei todella jätä kylmäksi, mutta sen sijaan “vetää kylmäksi” (lainatakseni taklausurheilun puhekieltä) ja on siksi sielukasta, se on minusta positiivisella, miellyttävällä tavalla väkivaltainen. Siinä on sielua enemmän kuin puolikkaassa kaupungissa.

    Mutta kuten sanoin, minä en ole kriitikko. Vain lukija.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Mä olen sun kanssa samoilla linjoilla tuosta kritiikistä ja näköjään paljolti Remorastakin. Löytämämme epäkohdat kritiikistä ovat samat, mutta mä pohdin asiaa Kurton motivaatiosta käsin. Kun tosiaan on tiedossa, että Poesia satsaa kustannustoimittamiseen ja saatavilla on sekin tieto, että Luoma-aho on kirjoituskurssinsa istunut, tuntuu hieman oudolta moittia teosta näiden asioiden puutteesta.

      Tarkoittiko Kurtto, että on kustannustoimitettu väärin ja opittu kirjoittamisen peukalosäännöt väärin? Vai onko hän oikeasti tietämätön taustoista ja kirjoittaa oletuksiaan faktoiksi? Olen kiinnostunut tästä kysymyksestä lähinnä siksi, että haluan samastua hänen lukukokemukseensa, joka siis jää minulle puitteiltaan hämäräksi. Kysymys on siitä, että minkälaisia odotuksia vasten Kurton tuohtumus on syntynyt. Nyt tuntuu vähän samalta kuin joku moittisi Calvinon Jos talviyönä matkamies -teosta tahattomasta kerronnan tehostamisesta.

      Ja aivan turhaan kiellät kriitikon itsestäsi, en ole huomannut että sinulla olisi ongelmia luonnehtia tai kontekstoida lukukokemuksiasi, päin vastoin.

      • Marianna Kurtto says:

        Kommentoin vaan sen verran, että mulle on kriitikkona aika lailla se ja sama kuinka paljon jotain kirjaa on kustannustoimitettu ja kuinka paljon sen kirjoittajaa on kirjoituskoulutettu, jos nämä asiat ei kuitenkaan ole näkyvillä siinä lopullisessa teoksessa. Sama pätee mun mielestä kirjoittamiseen/kritiikkiin ylipäänsä: vain lopputuloksella on väliä. Ei lukijalla tai kriitikolla ole mitään suoraa yhteyttä kirjoittajan päähän (aikomuksiin, koulutuksiin jne.). Moinen vaatimus on kaiken kaikkiaan aika absurdi ja omaan napaan keskittyvä.
        Ja huom. en ole väittänyt, että teosta ei olisi kustannustoimitettu, ainoastaan että se olisi voitu tehdä ankarammalla kädellä.

  8. Teemu Helle says:

    On himpun verran hankalaa ottaa kantaa kriitikon motiiveihin, koska en tunnista niitä. Tekisi mieli sanoa, että motivaatio kumpuaa ulkorunollisista syistä, koska se on loogisin vaihtoehto mitä on jäljellä, mutta en sano, vaan pitäydyn sittenkin siinä “runoihanteessa”, josta edellä olikin jo puhetta ja joka on luvalla sanoen keskimääräisesti suomalaisen runokritiikin perisynti: henkilökohtainen kokemus mielekkäästä runoudesta on jäänyt (liian) kauaksi kritikoitavasta runoudesta. Proosassa kriitikko kai väistämättä löytää verrokkinsa ja turvansa läheltä, ainakin lähempää, kun variaatiot ovat hellempiä käsittää. Ja kun runokritiikissä eittämättä näyttää sille, että mielekkyys = positiivinen kritiikki, koska oma käsitys toisen tekstin ansiokkuudesta on rajoittunut nykyvalossa melko kapea-alaiseen “runoihanteeseen”. Tuntuisi silti hassulle, että nykyrunoilija erehtyisi tuollaiseen.

    Mä olen miettinyt jonkin verran, miksi tulijasavun kritiikit aina skulaa, ts. ne vetävät, puskevat, halkovat ja pinoavat. Lähes kirjoittajasta huolimatta. Ja miksi ne ovat niin ylivertaisia muissa lehdissä ilmestyviin runokritiikkeihin verrattuna, enkä keksi mitään muuta syytä kuin sen, että ne ovat epäkritiikkejä (ja sen, että niille suodaan pituutta). Niiden pääasiallinen tarkoitus ei ole kritisoida vaan tutkia eteen tullutta tekstiä, etsiä, löytää & kokea. Ja sitten tuoda esiin se. Ja ehkä nykyrunous sellaista kaipaakin; ehkä se on helpoin tapa lähestyä – niin sirpaleista kenttää kokoamalla, tai lisää hajottamalla, eksyy vain entistä pahemmin. Ehkä runoudenkin kanssa sellainen lapsekas olemisen ilo olisi suotavaa myös kritiikille. Kurton tekstistä sellainen ilo uupuu, ehkä koska pienten hienojen nyanssien sijaan hakemalla haetaan kokonaisuutta suurten linjojen sisällä.

    Ohi aiheen, on aivan pakko kysyä, että eikö kenelläkään muulla juolahtanut mieleen ajatus Parnassossa olevaan Koskelan Lambi-kritiikkiä kohtaan: kokeilikohan se myös pyyhkiä?

  9. Maaria Pääjärvi says:

    Erkalle: kiitos kommentista – muistan muuten lukeneeni A.W.Y.-arviosi, ja panin merkille just sen erilaisen lähestymistavan. Muutenkin olen tykännyt sun kritiikeistä, vaikuttavat mietityiltä, ja ilmankos! Tuo on älyttömän tärkeä juttu teoskohtaisesti, että kokee pystyvänsä sanomaan jostakin kirjasta jotain oleellista. Nyt oon kyllä todella riemastunut siitä, että tulee valotettua kritiikin tekemisen kokemuksellista puolta!

    Mutta kyllähän tästä tuli myös “arvostele kriitikko” -kommenttiketju, kun päästiin tuoreimman Parnasson runopottuihin. Kuten runoilija V.S.Luoma-aho itse tuokin blogissaan esille, olen ollut kustannustoimittamassa Remoraa, joten en aio ihmeemmin osallistua sitä koskevaan kritiikkikeskusteluun. Ja hetihän te, Teemu H ja Aleksis, ryhdyitte velvoittamaan kriitikkoa! Juuri kun koetin raivata vapaa-alueen kriitikon motivaation tutkimiselle. Katsokaanhan tuota mun linkkaamaa Karri K:n tekstiäkin, sekin on tyly. Ja Teemulle ihan erityiseen: kriitikkohan on lukija, nimenomaan.

    Jos nyt alan rahasta: jos tekisin rahan takia, tekisin jotain muuta. Monella helpommalla hommalla saisi selvästi paremmin. Tietysti palkkio työstä on ihan mukava juttu, tosin mua se ei motivoi. Enemmän tapauskohtaisesti kritiikin puitteet (tila, julkaisuympäristö) ja kirja, josta oon sitä tekemässä. Alunperin ajattelin tehdä muutaman kritiikin ihan siksi, että tietäisin mikä se tekstilaji on, miten niitä tehdään. Enkä tosiaankaan ajatellut tekeväni yhtään runokritiikkiä. Aleksis puhuu popularisoinnista eräänä motivaationa, se oli mulle ehkä kaikkein tärkein kun aloitin. On se edelleen tärkeä. Yhä enemmän mua kiinnostaa kritiikkiin tekstilajina liittyvät piirteet: mitkä jutut on välttämättömiä ja mitä niiden ns. hedelmällisten rajoitusten piirissä voi tehdä (ja sikäli minusta se Lasse Koskelan anaaliarvostelu on ihan loistava, siinä on hiton hyvä tausta ja kerronta toimii, tosin vähän mutkia suoristellen mutta missäpä kritiikissä niitä ei suoristeltais).

    Tässä teidänkin keskustelussa näkyy arvostusta sille, että kriitikon kirjallisuuskäsitys piirtyy esille. Se on yks juttu, mikä minusta jossain vaiheessa kritiikistä hukattiin neutralointieetokseen. Parastahan olisi, jos se käsitys olis avoimesti kirjoitettu etenkin silloin kun kyseessä on hankala arvosteltava, jonka kohdalla joutuu oman kirjallisuuskäsityksensä turviin (ja se käsitys sisältää yleensä näkemyksiä elämästä, ihmisestä, taiteesta ja kielestä). Jokaisella kuitenkin on se. Pahat kielet puhuvat agendoista, mutta jos leikkaa kriitikosta maun irti, niin vois saman tien leikata kielen. Tosin kriitikon ei nimenomaan pitäis turvautua vakiintuneeseen makuunsa vaan pystyä ylittämään ja suhteellistamaan sitä jotenkin. Se on helvetin vaikeeta.

    • Teemu Helle says:

      Joo, myönnän kyllä rehdisti sen, että velvoitan kriitikkoa, ja aika ronskilla kädellä vielä.

      Lukijasta tarkemmin; mä en ihan osta sitä, että kriitikkolukija on aina yhtä kuin lukija. Parhaimmillaan niin kai on. Mun mielestä tuosta Kurton tekstistä nimenomaan paisuu esiin se, että siinä nyt Luetaan, kun ihan lukeminen olisi riittänyt. Kirjoituksesta paistaa esiin kriitikon maski, jonka takaa teksti on kirjoitettu.

      Oikeastaan mun tarkoitus ei ollut arvostella kriitikkoa, vaan nimenomaan kritiikkiä, jonka kirjoittaja nyt sattui olemaan Kurtto.

      Lasse Koskelan kritiikillä on ansionsa, ja näkisin mielummin sen jossakin muualla. Mutta mulla on tässä nyt täysin oma lehmä ojassa: Parnassossa ilmestyy niin vähän esim. ntamon etc. kustantamoiden runoista kritiikkejä, että mä olisin mielummin täyttänyt tuon tilan jollakin muulla kuin kakkaliinamainoksella. Kaiken lisäksi velvoitan kriitikko-Koskelan seuraavaksi tarttumaan Tabermann-laseihin ja kritikoimaan niiden kylkiä halkovat runot.

      Käsitykseni siitä, miksi Parnasson sivuille on ntamon julkaisemalla kirjalla hankala saada kritiikkiä on konservatiivinen ja perää siihen samaan jankkaavaan perusteluun, johon en viitsi sen kummemmin palata. Mutta sitä taustaa vasten Lambi-juttu on ärsyttävä. Hyvää tuossa kirjoituksessa on ne historiat ja faktat, huonointa ja kuluneinta se elähtäneen väsynyt kakkahuumori.

  10. Santeri Nemo says:

    En väitä omaavani erityisemmin kokemusta asian tiimoilta ja välttääkseni Maarian mainitsemaa normatiivisuuden pirua, sanon vain, että mulla kritiikkien kirjoittaminen on lähtenyt aika puhtaasti lukijuudesta, siis puhtaasti tekstin lukemisen ilosta/kivusta, kaikista niistä inhimillisistä tunteista joita syntyy kun käy luennalle. Naiivisti: mulle kritiikit on kasvun ja inhimillisen kehityksen paikkoja. Siihen liittyen on myös auttanut se, että olen tavannut ajatella tekstejä enemmänkin siten, mitä tai miten ne ovat, ei sitä mitä niiden pitäisi olla. Senkin takia koen aika vieraaksi tuollaisen Kurton Remora-kriitikissään harjoittaman puhunnan – mutta tämä ei koske edes vain Kurttoa! Kaikki kritiikit, joissa opastetaan joko kirjoittajaa tai mahdollista lukijaa, asemoivat itsensä tavalla, joka epäilyttää minua: mitä tämä tyyppi oikeasti haluaa sanoa ja miksi – miksi hän itse ei halua lukea tekstiä mahdollisimman avoimesti vaan lankeaa epärehellisyyksiin? Pelkoko häntä ajaa?

    Toinen seikka: ei-popularisointi. Tyytymättömyydestä kumpuava kirjoittaminen – ja koskien nimenomaan sanoma- ja aikakauslehtien kritiikkejä. Tämä ei tarkoita, että olisin itse missään vaiheessa pyrkinyt kirjoittamaan paremmin kuin joku muu. Enemmänkin kyse on siitä, että olen (mielestäni) kirjoittanut sellaisia tekstejä joita tai joiden tyyppisiä haluaisin itse lukea: laajoja, uusia yhteyksiä löytäviä, syväluotaavia. Tämä koskee tietysti internetin mahdollisuuksia, sillä kyllä ne kiinnostavimmat ajattelun aihiot ja hyvällä tavalla epäkeskot kritiikit olen sittenkin tainnut lukea sieltä.

    Näette varmasti minäminä-puheen yli.

  11. Aleksis Salusjärvi says:

    Joo, me Teemun kanssa innostuttiin suraamaan sun alkuperäinen kysymyksenasettelu (toki otsikkoasi vasten keskustelumme on vielä sektorin sisällä). Kokon Ilmapallo-kritiikki motivoituu paljon selvemmin kriitikon lähtökohtiin. Remoran suhteenkin olisi mielestäni ollut kiehtovaa pohtia myös Poesian uusia kasvoja, sillä kirja kuuluu uudistuneen runokustantamon fasadiin, ja siitä käsin olisi mahdollista vetää lankoja laajemmin suomalaisen runouden status quo:hon. Kurton kritiikin jyrkkyys herättää ainakin minussa kiinnostusta siitä, mitä hän sitten ylipäätään ajattelee nykyrunoudesta. Nyt siitä saadaan vain epäsuoria moittivia viitteitä.

    Nyt kun tää uusin Parnasso on syynissä (ja mun sylissä), niin todettakoon, että Koskelan kakkahuumori ei ole viritetty riittävän teräväksi. Siinä puhutaan “sivunylityksestä”, vaikka lapsikin tietää, että kakkapaperi koostuu arkeista. Ja missä on punk? Koskela hyppää 40-luvulta suoraan Juicen ikivanhaan vitsirunoon ja väittää että väliin jäävät vuosikymmenet ovat kakattomia. Se on täydellisen harhaanjohtavaa. Huomiotta jää myös Lambin tekijyys, jossa lukija (eli pyyhkijä) osallistuu runoon, joka tulee valmiiksi vasta otettuaan pyllynsilmästä väriä. Nämä runot tulisikin esittää siten, että höperöt säkeet ripustettaisiin seinälle käytettyinä ja siis viimeisteltyinä. Lambin runous ei ole lainkaan hullumpaa – sehän onnistuu ratkaisemaan Kunderan vuosikymmeniä sitten esiin nostaman ulosteen ja kitschin ristiriidan.

    • Marianna Kurtto says:

      Pakko vielä sanoa, että Parnasson lyhyissä kritiikeissä merkkipituus on 3400. Siinä ei paljon suomalaisen runouden status quoa mahdu punnitsemaan.

  12. Aleksis Salusjärvi says:

    Moi Marianna,
    Tietenkin on selvää, että vain lopputuloksella on väliä. Jotenkin siihen kuitenkin on päädytty ja juuri tässä tapauksessa puitteet valaisevat lopputulosta tavalla, joka asettaa kritiikkiisi samastumisen hankalaksi. Kyse ei ole siitä, että lukijalla pitäisi olla mitään yhteyttä kirjoittajan pään sisään, vaan kaipasin selvempää yhteyttä teoksen kontekstiin.

    Mitä ankarampi toimittaminen tarkoittaisi käytännössä? Yleisesti ottaen editoinnilla pyritään sujuvuuteen ja virheettömään kieleen. Tästä ei nyt liene kuitenkaan kyse. Kill your darlings on peukalosääntö, jonka puutetta teoksessa moitit. On kuitenkin luultavaa, että tämä asia on tahallisena poetiikkana teoksessa. Kritiikkisi kärki palautuu kirjoittavaan egoon, jonka samastat runoilija Luoma-ahoon (neronviittaan kietoutuneen kynäniekan egoprojekti), ja samalla hänen kielensä hieman epämääräisesti lyyriseen runouden sieluun.

    Nykyrunouden status quo -haaveeni juontuukin näistä seikoista. Jyrkkä kritiikkisi herättää kysymyksiä siitä millaisia odotuksia vasten teoksen luit. Tässä suhteessa verrokiksi nousi samaisen lehden Kokon kritiikki, joka on myös torjuva. Hänen tekstinsä on lyhyempi, mutta toisiksi viimeinen kappale ankkuroi negativiisen arvion aika hyvin tällaiseen status quo -hahmotelmaan, jota vasten kritiikin kärki asettuu.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Vielä täsmennyksenä Mariannalle, että aiempi kommenttisi “omaan napaan keskittymisestä” viittasi ilmeisesti minuun. Tähdennän nyt sitten vielä, että mun napa ei ole koko oopperassa mukana muuten kuin tiedonhaluisena. Et kai oikeasti voi loukkaantua siitä, että herättää hämmästystä kun murskaat runoteoksen kritiikissä, joka näyttää perustuvan hatariin faktoihin?

      Ja saivarretaan nyt vielä tuosta editoinnista, että kirjoitat sen kaipuustasi näin: “vaikka nykyään kai tällaistakin lausuntoa pidetään vanhanaikaisena, kun teokset on muka voitava julkaista sellaisenaan kuin joku on ne paperille keksinyt rykäistä”

      Eikö tuossa mielestäsi siis sanota, että kriitikon näkemyksen mukaan kyseinen runoteos on painettu toimittamatta ja se on ollut huono ratkaisu?

      • Marianna Kurtto says:

        En ole loukkaantunut enkä ole “murskannut” runoteosta. Outoa sisälukutaidon puutettä väittää niin.

    • Marianna Kurtto says:

      “On kuitenkin luultavaa, että tämä asia on tahallisena poetiikkana teoksessa.”

      Palasin tänne pitkästä aikaa sanoakseni sen, että on omituisen yleinen harhaluulo, että jos jokin on “tahallista”, se on myös automaattisesti hyväksyttävää ja hyvää ja oikein. Mutta näin ei ole. “Tahallisuus” ei kerro mitään tekstin tai jonkin tekstin piirteen laadusta. Ajatellaan kirja, jossa jokainen yksityiskohta on tarkoin harkittu ja “tahallinen” – onko tämmöinen kirja immuuni kritiikille? Ei. Tietenkään.

  13. Teemu Helle says:

    Mua kiinnostaa kustannustoimittamisasia osaksi siksi, että sen piikki on osunut oman kokoelman lihaan (mikä ei varmaan ole uutinen enää kenellekään), ja siksi, että jos tämä on yleinen käsitys (kuten olen ounastellut): “yleisesti ottaen editoinnilla pyritään sujuvuuteen ja virheettömään kieleen”, se ei mielestäni sovellu (enää) nykyrunouden kritikointiin, tai sen funktio on kyseenalaisempi.

    Viittaan tällä itsekkäästi joihinkin omiin kokoelmiin, esim. Kiss ash, jolla nimenomaan pyrin epäkonventionaalisuuksiin. Siinä ei käsittääkseni ole juuri mikään “oikein”. Tai Luoma-ahon Remora, josta en ymmärrä miten liian vähäinen kustannustoimittaminen näkyy, kuinka se tulee ilmi ja osoittautuu? Onko kyse vain tottumuksista tms.? Asia kiinnostaa myös siksi, että itse koen, että moite kustannustoimittamattomuudesta on itseasiassa moite sille, että osa työtä on tehty huonosti, ja se on mielestäni aika rankka väite ja vaatii näin ollen melko vankan perustelun, jollaiseksi esim. runomuodon tai -kielen epäkonventionaalinen esiintyminen ei mielestäni vielä riitä.

    Nyt siis nimenomaan tiedustelen, esimerkiksi iänikuisen kustannustoimittamattomuusväitteen vuoksi, lukeeko kriitikko yleisesti runokokoelman (ylipäätään kirjallisen teoksen) sen omista lähtökohdista lähtien, vai kriitikon odotuksia, tykästymisiä ja runokäsityksiä vasten? Varsinkin kun kaikki maailman eri runoudet pirstaloituvat, jotkut lähenevät toisiaan, toiset hajoavat entisestään pienemmiksi, marginaalisemmiksi, tuntuisi kummalliselta jos teosta ei lähestyttäisi teoskohtaisesti, jälleen esimerkkinä Karri Kokko, jonka jokainen runoteos on todella erilainen (eli edes runoilijalähtöisestikään teosta ei kannattane lähestyä, ainakaan sen varaan ei kannata asettaa painoa).

    Santeri Nemon kommenttiin viitaten asiassa kiinnostaa myös Maariankin esille ottama velvoittaminen, mutta nimenomaan Santerin lähtökohdista: minkälainen historia on sillä, että kriitikko ikäänkuin ottaa opastavan suhteen kirjailijaan/runoilijaan, ja eivätkö oikeastaan juuri ne ole niitä eniten hiertäviä asioita? Kun asiaa tarkastelee kauempaa, tuntuu tuollainen asetelma aika hedelmättömältä kaikin puolin.

  14. Teemu Helle says:

    Jatkan, ja kyselen, hiukan vielä:

    Toisaalta minua kiinnostaa myös, missä mittasuhteessa esimerkiksi kriitikon subjektiivinen kokemus on ympäristöönsä, ts. kuinka pelkkä lukukokemus vertautuu (ja eritoten vaikuttuu) niihin “normatiivisuuksiin”, toisaalta subjektiivisesti opittuihin käsityksiin ja omiin mieltymyksiin. Varmaa on, että esim. laaja-alainen lukeneisuus toisaalta madaltaa kynnystä edes jonkinlaiseen tekstin omaksumiseen, mutta tuoko se samalla mukanaan juuri nuo edellä mainitsemani “riipat”. Ja asettuuko mahdollinen lukuhorisontti juuri näiden seikkojen vuoksi, kenties ko. tapauksessa tahtomattaan, ja onko se aina oikea lähtökohta luennalle? Ts. kysyn, koska en ole kriitikko, mutta äärimmäisen kiinnostunut kriitikkoudesta yhtenä, sofistikoituneena siipenä yksilön lukukokemuksessa ja sen prosessissa, valitseeko kriitikko esimerkiksi tietoisesti jotkin jalansijat lukukokemukselle? Samalla mua kiinnostaisi kuulla, vaikkapa vain täysin kokemusperäisin äänenpainoin, onko kriitikon helppoa siirtää osin subjektiivisesta lukukokemuksesta ja osin ehkä yleisestä mielikuvasta (jopa runoilijasta!) kummunneet omat tunteensa syrjään, ja missä määrin (mikä on normi tässä?) esimerkiksi hyvä kritiikki sisältää subjektiivista koentaa ja toisaalta silkkaa journalismia, faktoja ja vaikkapa kentän tuntemusta?

    Kysyn, koska huomaan, että esimerkiksi tuon Kurton kritiikin kohdalla faktat ovat selkeästi jääny hakematta, ja tästäkin syystä ns. kustannustoimittamiskortti vetää itsensä alta maton, eikä tuon asian kohdalta jäljelle jää kuin mutu-tuntuma tai kriitikon subjektiivinen kokemus joka on saanut ylikorostetun osan.

  15. Maaria Pääjärvi says:

    Santeri N. (ja myös Teemu H), koska kritiikki on julkinen lukemisen näyte, sen lukeminen rakentuu tietysti retorisesti, kommunikatiivisesti ja ajatuksellisesti eri suuntaan kuin kunkin kokemuksellinen lukeminen, josta ei tarvitse välttämättä sanoa koskaan sanaakaan muille. Mutta mä todella uskon, että lukijuus on kriitikon välttämättömin ominaisuus. Ja tarkoitan sitä myös hyvin arkisessa merkityksessä, koska se on joka tapauksessa työn ytimessä, millaista pohdintaa siinä sitten omaa lukijuutta kohtaan tuleekaan.
    Santeria vielä peesaillen: opettavainen sävy kritiikeissä on aika yleinen maneeri. En pidä siitä, koska minusta kritiikki ei ole viesti tekijälle ja siksi siinä ei myöskään tarvitse puhutella tekijää oppilaana tai minään muunakaan (ellei sitten erityisesti tematisoi tekstiään niissä merkeissä). Ja lukijana vaivaannun sellaisista teksteistä. Tosin oman tekstin puheen suunnalle on joskus täysin sokea, ja ylhäältäpäin puhuva asema ei välttämättä ole tarkoituksellinen – mun helmasynti on saarnata koko ajan, tajuamattani miltä se muista tuntuu.
    Ja se toinen seikka, ei-popularisointi. Mulle popularisointi ei merkitse hankalien asioiden kirjoittamista rautalangasta (rautalanka on hyvin harvoin käyttökelpoinen väline), vaan ensinnäkin kritiikin puitteisiin liittyvä juttu. Se on statukseltaan popularisoiva laji, koska sen yleisö on useissa tapauksissa huomattavasti suurempi kuin teoksen yleisö – ja näin tosiaan runoteoksen kohdalla varsinkin. Mutta Hesari-tyyppistä persupopularisointia en tarkoita, ei lukijaa tyhmänä ja ilkeänä tartte pitää. Mulle popularisointi tarkottaa siis ylipäätään avointa kirjoittamista väelle, sakille, porukalle – ihmisille, joita mä en tunne ja joihin mun täytyy oman tekstini lukijoina luottaa silti täysin. Ja kirjoituksen kannalta popularisointi on jonkinlaista vastaantuloa, koska mä haluan että teksti on lukijan luottamuksen arvoinen.

    Erkka, sulle piti vielä sanomani, että emmä miellä sua Hesarin tai Sanoman edustajaksi sen takia, että kirjotat sinne välillä. Emmäkään ole Otavamedian edustaja vaikka kirjotan Parnassoon.

    Mun täytyy vielä selvittää yks seikka, koska sain yksityisesti vähän ihmettelyä: “Kritiikin paradoksi: sen hanakoin lukija on yleensä kohdeteoksen laatija, mutta kritiikkiä ei koskaan kirjoiteta häntä varten. (Paitsi niissä vaivaannuttavissa tapauksissa, joissa kriitikko tahtoo opettaa tekijää tai käyttää julkista tilaa jonkun piiloviestin koodaamiseen.)” Tämä kohta mun entryssä ei liity mitenkään Remoran arvosteluun, kirjoitin tämän tekstin ennen Parnasson ilmestymistä ja vain oikoluin sen julkaisupäivänä (17.6.) ja Remoran arvostelun luin vasta lauantaina kaupan lehtihyllyllä. Eli en ole tästä tapauksesta piikitellyt, vaikka se tietysti jälkikäteen näyttää juurikin siltä.

  16. Santeri Nemo says:

    Hyviä huomioita ja erityisen tärkeä toi popularisoinnin käsitteen avaaminen tavattuun nähden toiseen suuntaan. Totta. Kirjoittamista avoimelle lukijalle. Tuo itsessään asettaa ikään kuin kritiikin sisään myös – ups, nyt tulee normatiivisuutta taas – eräänlaisen rehellisyyden velvoitteen. Jos kritiikkiä ei suunnata minään näpäytyksenä tekstin kirjoittajalle, vaan nimenomaan sille moninaiselle väen joukolle, joka sattuu ja saattaa kritiikin lukaista, eri tilanteissa, eri tavoin, eri lähtökohdista, siinä ollaan kyllä ihan uskomattoman olennaisten kysymysten äärellä. Miten puhua sillä tavoin, että se koskettaisi edes jonkun väen solun pintaa, ts. miten kritiikki kohdistuu kohti yhteisyyttä tai ”yhteisöllisyyttä” ts. miten löytää sellainen jaettu lukupohja, johon moni voi yhtyä, vaikka sitten vastahankaisesti? Ja tää ei välttämättä tarkoita edes mitään kompromisseja, vaan enemmänkin sitä, että jos kritiikkiä tarjotaan tietynlaisen tulokulman omaavana käyntinä alkuperäistekstiin (enkä puhu nyt siis välttämättä mistään mainoksista), miten kritiikissä tulisi sanoa jotain joka on tekstiin nähden rehellistä, avointa ja ei-poissulkevaa? On tässä nimittäin tullut tavattu sellaisiakin kritiikkejä/mainoksia, joissa ehkä yksi lause koko kritiikistä vastaa omaa lukukokemusta.

    Mun mielestä Teemu on myös ihan älyttömän tärkeiden kysymysten äärellä ja tää nyt voi kuulostaa absurdilta, mutta kyllä itse koen, että just nuo seikat tekevät lukemisesta ääneen puhumisesta, siis tässä tapauksessa kritiikistä, niin vaarallista puhetta. Ei vallan vuoksi, vaan vääristelyn mahdollisuuden vuoksi. Ja tää nyt voi käydä joidenkuiden formalismii-harmistuksia vastaan, mutta kyllä mulle tuo kysymys nousee nimenomaan sen tekstiin kohdistuvan kunnioituksen kautta. Tämä on myös yksi niistä seikoista, miksi minun on niin vaikea nähdä kustannustoimittajuus-polemiikin ytimeen – ehkä siksi, etten ymmärrä täsmälleen mitä se tarkoittaa, missäkin tapauksessa ja mitä kukin sillä tarkoitetaan: on selvää, että jos se olisikin vain ”sujuvuuden ja virheettömän kielen” ylläpitämistä, sen perustaltaan vielä ymmärtäisi, mutta käytännössähän on lukemattomia tekstejä, jotka vuotavat tuosta määritelmästä (kuten monesta muustakin määritelmästä) yli ja vieläpä tarkoituksella, eikä silloin kysymykseen tule, että teksti olisi ”huonosti kustannustoimitettu”. Enkä sano tätä sarvin ja hampain, mutta tämä on mun mielestä syy, miksi tuollaiset puheet kielivät siitä, ettei tekstiä sellaisena kuin se nyt sattuu olemaan edes välttämättä haluta kunnioittaa.

    … mutta samaan aikaan tässä puhuu tyyppi, jolle ”faktojen hakeminen” ei välttämättä ole edes olennaista. En tiedä, pitäisikö olla “kartalla”. En minä saisi päähäni soitella herra Luoma-aholle, että minkähänlaisen prässin kautta se teidän runoteoksenne onkaan sattunut menemään, vaan lukisin sitä, mitä on käsillä. Siinä tullaankin sitten siihen, että olen kuitenkin mieluummin epävarma ja ihan ulalla kuin oikeassa ja huijari.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Santeri, formalistinen kritiikki tarkoittaa minun kielessäni sitä, että teos luetaan sen omilla ehdoilla ja sen jälkeen myös arvotetaan sen omilla ehdoilla – eli teosta ei viedä minkäänlaiseen kohtaamiseen muun maailman kanssa eikä kosketa sen rakentumisen kriteereihin millään tavalla. Formalistinen lukuvaihe on kuitenkin välttämätön, kirjoitan vielä selkeämmin: jotta teoksen voi arvottaa, ensin täytyy lukea se myötämielisesti, tavallaan tehdä sopimus sen kanssa. Ainahan se ei onnistu, mutta usein kyllä. Kriitikin tulosta lähestymistapa muuttaa: esimerkiksi kirja, joka on kriitikolle helppo ja mukava lukea, arvottuu formalistisessa lukutavassa onnistuneena kirjana. Sen ulkopuolelle astuen kriitikko joutuu haastamaan oman helppoutensa ja mukavuutensa ja kysymään, että onkohan tällaisia tehty jo ihan tarpeeksi monta. Joten sinänsä positiivinen lukukokemus voi muuttua tiukaksi arvotukseksi, kun konteksti muuttuu yleisemmäksi.

      Minusta kustannustoimittaminen on seikka, joka ei sinänsä kuulu tekstin formalistiseenkaan lukemiseen, vaan se liittyy teoksen kaupalliseen arvottamiseen. Oon jauhanut tästä kust.toim.kortista niin pitkään, että kehtaan ottaa sen vielä yleisellä tasolla esille. Kustannustoimittaminen liittyy kirjan statukseen tuotteena. Sen korostaminen tarkoittaa, että tuote on joko hyvä- tai huonolaatuinen. Mikä ettei kritiikki voisi ottaa tähän seikkaan kantaa, mutta rehellisyyden nimissä ns. kustannustoimittavan kritiikin pitäisi ehkä hetkeksi omaksua kustannustoimittajan lukuasento, mikä on kovasti toinen kuin kriitikon (ja yleensä pyrkii nimenomaisesti ymmärtämään tekijän lähtökohdat ja tekstin piirteet, ihan jo työmukavuudenkin nimissä). Kaikkiaan: kriitikon pitääkin voida sanoa jotain kirjasta tuotteena, jos hän mieltää kirjan tuotteena.

      Tässä ollaan siis tosi hankalan ääressä: kumpi priorisoida, kirjan teosluonne taiteena vai sen luonne kustantamon tuotteena? Minä myönnän taipuvani ensimmäiseen, vaikka varsin monessa tapauksessa juuri jälkimmäinen tapa tuottaisi vähemmän pettymyksiä – mutta se taas sotisi kaikkea sitä vastaan, mitä minä pidän arvokkaana. Mutta avoimuus on tässäkin asiassa paljon tärkeämpää kuin se, että kaikki toimis samalta oletetulta arvopohjalta.

  17. Teemu Helle says:

    Mun kiinnostaa just tuo, että miten, millä tavoin, kustannustoimittamattomuus tulee/nousee vaikkapa Remorasta luettavaksi, esiin? Ja sitä kautta jatkokysymys siitä, että onko kritiikki julkisen lukemisen näyte, vai voiko se olla myös julkisen lukemisen väite, ts. jostakin muusta kuin teoksesta käsin värittynyt lukukokemus, olettamus? Ja edelleen; näytteestä tulee mieleen ikään kuin kappale, joka siirtyy tekstistä kriitikkoon, ja kriitikosta kritiikkiin, mutta entä jos näin ei ole? (tarkoitan siis, että näytteen pitäisi olla jotakin konkreettista mielestäni) (eikä noin esim. Remoran kohdalla voi olla, koska kriitikko ei ole vielä esittänyt esimerkkiä liian vähäisestä kustannustoimittamattomuudesta vaan tällä hetkellä väite on vain ja ainoastaan kiinnittynyt hänen kokemukseensa, joka lukijalle on jäänyt tökerösti puolitiehen aistittavaksi).

    Peräänkuulutan siis kritiikin rehellisyyttä, sen välttämättömyyttä, tai vaihtoehtoisesti sitten sitä, että kritiikki viedään voimalla epärehellisyyden puolelle, jolloin “epärehellisyys on uusi rehellisyys”, ts. kriitikon asento kokoelmaan nähden on selvä. Se, että teoksen tekijä olisi/on innokkain teoksesta tehdyn kritiikin lukija, voi pitää paikkansa, ja epäilen että kyse on juuri epäselvästä asetelmasta juontuva epävarmuus: koskaan ei tiedä mitä sieltä tulee ja mihin se perustuu. Se on ongelma. Se on luottamuspula kirjailijan ja kriitikon välillä, sekä kriitikon ja teoksen välillä.

    Jälleen kerran, vähän höperösti, edelleen palaan siihen, että em. “olettamus” on mielestäni typerällä tavalla kritiikkityylien välimaastossa sikäli, että lukijan, tässä tapauksessa Kurton, olisi ehkä ollut järkevää viedä koenta reilusti enemmän itseensä, sitoa se itseensä. Nyt tuosta kritiikistä tulee nimenomaan jopa helposti se kuvitelma, että “en ymmärrä – tätä olisi pitänyt kustannustoimittaa” -olo. Ja ajattelenkin, että olisiko runouksiin suhtauduttava, kun runouden normeja ja “sääntöjä” muutenkin on niin hankala hahmottaa, enemmänkin täysin subjektiivisen koennan kautta, ts. unohtaa tietyt, antiikissa rakennetut lainalaisuudet, ja keskittää, ja myös selkeästi osoittaa, vain kriitikon oma kokemus, tuoda se rehdisti esiin. Nykyrunokritiikki pyrkii mielestäni vähän turhaan eristämään kriitikon kokemuksen runokokoelmasta, ja liittämään kokoelman sen sijaan kriitikon koennan kautta ympäristöönsä. Sen sijaan rehellinen, subjektiivinen kriitikon kokemus identifioisi paremmin kriitikon, toisi kriitikon lukijoille esiin, ja toisaalta se antaisi ehkä nykyvalossa myös paremman, selvemmän kuvan itse kokoelmasta. Lisäksi yhden kritiikin ei tarvitsisi kantaa tällöin niin suurta julkista vastuuta. Tällöin värittynytkin teksti olisi niin rehdin värittynyt, ettei kokoelman, kriitikon ja lukijan välille syntyisi välttämättä niin pahoja ristiriitoja, vaan peli olisi selvempi osapuolille. Ja edellä mainittu edes pienin esimerkein (viittaan jälleen Kurton Remorasta tehtyyn kritiikkiin; esimerkki kustannustoimittamattomuudesta olisi avannut vielä syvemmän ja hedelmällisemmän keskustelun siitä aiheesta).

    Näin ollen ajattelen myös, ettei faktoja välttämättä tarvitsisi hakea, ainakaan niiden varassa ei tarvitsisi kellua, sillä esim. Remora-kritiikin kohdalla se kumivene puhkesi keskellä avomerta, ja hukutti samalla oikeastaan koko kritiikin. Itseasiassa Remora-kritiikki ampuu vähän hassusti itseään päähän: kritiikin ensimmäinen kappale on erittäin “kuumottava”, se johdattelee lukijaa hyvän tekstin äärelle, mutta sitten se kumivene puhkeaa. Jo pelkästään tuosta kappaleesta ja noihin elementteihin keskittyminen eri asennosta olisi voinut saada aikaan ainakin minua viehättävän kritiikin. Luulen, että se olisi saanut siirtämään ajatukseni kritiikistä kirjaan hyvässä myötätuulessa. Nyt ne kelluu edelleen paikallaan.

    Samaan hengenvetoon ajattelen, minkälaista olisi ollut lukea, kuinka Lasse Koskela olisi fyysisesti testannut runoutta, ja kirjoittaisi Parnassossa nyt kuinka pehmeältä runous tuntui hanuria vasten. Se olisi ollut häränsilmä ja hatunnosto Koskelalle.

  18. Teemu Helle says:

    Itseasiassa uusimmassa tulijasavussa oli vähän sellaista rehellisen väkevän subjektiivisen koennan hyvää alkua, kun tekijä itse kritikoi omaa teostaan. Siihen kun rinnalle olisi saanut vielä kriitikon luennan samasta teoksesta, olisi voinut syntyä erittäin mielenkiintoista kamaa. Lukijalle rehellisempää, selvempää, jopa kiinnostavampaa. Ja teos nousisi paremmin esiin, joka kai on se pääasia.

  19. Maaria Pääjärvi says:

    Tässä toinen arvostelu Remorasta, linkitän sen tänne koska Kaltion sivuille harvoin tulee eksyttyä:

    http://www.kaltio.fi/index.php?page=kirja-arvosteluja311

  20. Santeri Nemo says:

    Teemun mainitsema ”epärehellisyys on uutta rehellisyyttä” on minusta oivaltava huomio, jota kohti itsekin yritin sutia tuolla ylempänä. Lukutapojahan on lukuisia, eikä siinä mitään, mutta toi rehellisyyden vaade tarkoittaa siis a) tekstin lukemista ensin sen itsensä ehdoilla (Maarian mainitsema, alkava formalistinen luenta, josta kritiikki kurottaa sitten kohti yleisempää, yhteyksiä ja yhteisöjä – mikäli ymmärsin oikein) ja b) kriitikon itseasemoimista siten, että kritiikin lukijalle on selvää, mikä kriitikko on naisiaan/miehiään kokoelmaan nähden. Siis liikkuvuus ja läpinäkyvyys jälkimmäisessä. Nythän, useimmiten etenkään ensimmäinen ei aina pääse toteutumaan, kun ja jos kriitikko on kiinnostuneempi esittelemään itseään ja omaa asemaansa tekstin varjolla – ja mun silmään tämä johtuu pitkälti siitä, ettei kriitikko aina halua tunnustaa heikkouttaan, vaan päinvastoin pukeutuu jonkinlaisen (modernistisen) auktoriteetin kaapuun, jonka takaa sitten mälisee mitä mälisee (vrt. HS).

    Tää puolestaan on kysymys, joka kaataa koko alkuperäisen formalistisen koulukunnan tai ainakin osoittaa sen mielettömyyden tässä ajassa: jokainen joka lukee runoja tai runokritiikkejä tai mitä tahansa käsittää, että tekstit elävät jatkuvissa virtauksissa, eikä niiden – tai tekstin ja lukijan – rajat ole aina kovinkaan selviä. Rajojen takia tätä kriitikon tahatonta itsekorostamista muka tekstin nimissä on vaikeampi nähdä, koska lukijana hän – siinä missä kuka tahansa muukin – tulee helposti hämilleen siitä, mistä nämä vaikutelmat tulevat. Tulevatko ne tekstin ja lukijan välisestä leikistä? Lukijan omasta halusta ”käyttää” tekstiä? Lukijan omista vahvuuksista? Tekstin muodosta? Tekstin muodossa olevista ärsykkeistä jotka resonoivat lukijassa? Viimeisen kohdalla en malta olla siteeramatta tota Kaltion Remora-arvostelua:
    ”Remoraa on lupa tulkita populaarikulttuurin tai scifin kontekstissa. Kokoelman ensimmäisessä runossa ”Adam” sanotaan, että ”kaikki on scifin jälkeen erilaista, jopa realistinen proosa”. Esimerkiksi runon ”Eeva Joenpelto” säkeet ”Tämä on röntgenkuva lapamatoisesta vatsasta./ Lapsistamme jokaisen on oltava faarao” tuovat mieleeni tv-sarjan Tähtiportti, jossa matomaiset muukalaiset ovat vallanneet muinaisten egyptiläisten ruumiit ja esiintyvät heidän jumalinaan. Se, mitä viittaus tuo runon tulkintaan, ei Remoran tapauksessa ole välttämättä tärkeää. Tärkeää on bongaamisesta syntyvä nautinto, lukijan oleileminen maailman ja kirjan välissä. ”

    Siis mutta hei anteeksi? Mikä lupa? Kuka/mikä tämän luvan on antanut? Ja kappaleen loppukin sitten – siis tää koko viittaus Tähtiporttiin, joka voi olla ollut Luoma-ahon intentiona tai sitten ei – kaatuu kritiikissä ihmeelliseen ”bongaamisesta syntyvään nautintoon”. Voi toki olla (en ole Remoraa vielä lukenut, vähän vain selaillut), että tämä ”nautinto” on yksi tietoisista motiiveista Remoran luennan kannalta ja tätä tekstin muodossa ja kaikissa sen valinnoissa korostetaan, mutta samalla kritiikin osalta – rehellisyyden nimissä – tämä on kyllä sellaista Tunturi-pyörän ja itsestäänselvän uudelleen keksimistä ettei mitään rajaa. Ihanko oikeasti lukija nyt kerrankin saa rauhassa rellotella ”maailman ja kirjan välissä” ihastellen omia narsistisia havaintojaan? Mun nokkaan tää haiskahtaa vaan pahasti paitsi rajoitetuilta merkkimääriltä myös haluttomuudelta tavoitella uusia päätelmiä.

    Mutta palatakseni tuohon kriitikon itsekorostamiseen, mun mielestä ongelma ei ole siinä, että ”kriitikko eristäisi kokemuksensa luennasta”, vaan että hän harhauttaa kritiikin lukijan jotta tämä erehtyy näkemään kokemuksen auktoriteettina (joka puolestaan ilmenee tekstiin kohdistuvina, ehkä kovinakin arvostelmina). Se muu, mitä Teemu tuossa ehdotti, on kyllä kokeilemisen arvoista.

    Ja korjaan vielä lopuksi itseäni: ei kysymys ole pelkästään siitä, että kriitikko tunnustaa julkisesti (tai ainakin rivien välissä), ettei ymmärrä, vaan että hän ilmaisee näkyvällä tavalla asentonsa kokoelmaan nähden. Mutta siinä vaiheessa kun joku kriitikko tulee sanomaan, että ”olen varma, että kokoelma on huonosti kustannustoimitettu/kokoelman kuvat ovat rumia ja kömpelöitä/*laita tähän mitä vain haluat*), on syytä painella pakosalle. Tarkoittaa: oletus lukemisen varmuudesta on luennan helmasynti ja jos tämä synti raijataan kritiikkiin ja esitetään se pysyvänä totuutena, niin silloin mun mielestä kritiikki on vähän epäonnistunut. Niin ollen esitän vielä yhden osavastauksen kysymykseen ”mikä kriitikkoa ajaa?” Epävarmuus, hapuileminen, kompuroiva käynti.

  21. Mukavaa, Maaria ja Aleksis, että kritiikeistäni on välittynyt se mitä olen toivonutkin.

    Minäkin tappelen jatkuvasti sen kanssa, tulisiko teos arvottaa omilla kriteereillään vai, jota tapaa Maaria tuntuu suosivan, tuoda se johonkin laajempaan arvokontekstiin.

    Kallistun kuitenkin painottamaan ajattelussani tuota formalistista lukutapaa, enkä pidä sitä niin sonnanhajuisena kuin Maaria.

    Olen kirjoittanut (proosaa, lyriikkaa) ikääni nähden hyvin tavoitteellisesti jo suhteellisen pitkään, ja nykyään olen siinä pisteessä, että jos tekijä ja teksti onnistuu siinä mitä yrittääkin, en osaa muuta kuin arvostaa sitä. En yksinkertaisesti pysty, ainakaan tällaisessa periaatekeskustelussa, ottaa toista asentoa.

    Kuittaan kyllä arkiajattelussani ja -puheessani teoksia ja tekijöitä sellaisilla heitoilla kuin huoh lol taas tällaista paskaa, mutta samalla tiedostan ja koen, etten todennäköisesti pysty seisomaan purkaukseni takana, jos oikeasti alan ottaa teoksesta selvää.

    Eli kun Maaria toteaa: “– kriitikko joutuu haastamaan oman helppoutensa ja mukavuutensa ja kysymään, että onkohan tällaisia tehty jo ihan tarpeeksi monta”, niin tunnistan kyllä tuon omana tunnereaktiona, mutta en millään pysty sitä loppujen lopuksi allekirjoittamaan. Teoksen takana on aina kirjoittaja, ja jos teoksesta henkii vilpittömyys, vaivannäkö ja “onnistuminen yritetyssä”, on minusta jopa aika väkivaltaista sanoa jotain sellaista, kuin että onhan tällaisia jo nähty.

    Ja sitä paitsi: yleensä “onhan tällaisia jo tehty” -reaktio kertoo myös siitä, että teos ei nimenomaan ole onnistunut genrensä ja sisäisten mittapuidensa puitteissa riittävän tuoreella tavalla. Niinpä on todennäköistä, että teosta voi arvottaa negatiivisesti formalistisesta asennostakin.

    Näitä puheen alla olleita kriitikonasentoja voi muuten hahmottaa hyvin Hesarin Raisa Mattilan ja Maarian Parnassossa julkaistujen Riikka Pulkkisen Totta-kritiikkien pohjalta. Molemmat ovat minusta hyviä arvioita, mutta ponkaisevat aika selvästi eri lähtökohdista.

    Maarian Totta-kritiikin luettuani ilahduin sen otteesta, mutta olen toisaalta jälkeenpäin pohtinut aika paljonkin, oliko teoksen maailmankuvan kritiikki sittenkään olennaista/perusteltua. En ole päätynyt ratkaisuun (myös siitä syystä, etten ole lukenut kohdeteosta). Kaikissa tapauksissa iloitsen, että se on olemassa pelkästään siitä syystä, että se edustaa erilaista, vastapainoista lukutapaa ja on niin hyvin kirjoitettu.

  22. Maaria Pääjärvi says:

    Erkka, kirjoitat sen verran syvälle meneviä asioita, että pohdin pitkään olisiko uusi postaus kaikkein mielekkäin tapa vastata. Olisi, mutta siinä pitää vaihtaa vähän keloja. Joten alkuun kommentti.

    Oikeastaan kysymys kulminoituu siihen, mitä itse kukin näkee kritiikin palvelevan. Minä en usko siihen, että kritiikki palvelee kirjallisuutta tai taidetta. Sen suhde taiteeseen on vain osa sen koko alaa, ja siinä suhteessa se on ainakin minulle taiteen koettelija ja haastaja. Toisin sanoen: en ajattele kritiikkona palvelevani kirjallisuutta, vaan lukevaa yleisöä.

    Kirjoitat ihailtavan avoimesti tekijälähtöistä ajatteluasi auki. Minä arvostan tekijän työtä eri kulmasta kuin sinä – minulle hän on työnsä julkisuuteen tuonut henkilö, ja se työ on aina osa isompaa kokonaisuutta. Ja uskon useiden tekijöidenkin tavoittelevan töillään sitä, että ne avautuisivat laajempiin näkymiin. En siis pidä kirjoittajia harrastajina, joiden täytyy saada ymmärtävää, hyvää ja rohkaisevaa palautetta nimenomaan minulta tai kritiikissä (jo siksikin että kritiikkiä ei kirjoiteta taiteilijoiden takia, vaan yleisön takia, palautteen voi antaa henkilökohtaisestikin).

    Kirjallisuuden alan koulutuksen saaneena ihmisenä ja runonörttinä minua tietysti kiinnostaa mitä mikin runokirja sanoo runoudesta. En kuitenkaan rohkene olettaa, että ihmisiä laajemmalti kiinnostaisi tämä aspekti.

    Mitä taas tulee tuohon Pulkkis-tapaukseen, en tiedä ovatko R.Mattilan ja minun tekstit varsinaisesti mielekkäästi vertailukelpoisia, koska Mattilan teksti on selvästi haltioituneen lukukokemuksen tuottama, minun taas ei. Parempi olisi varmaan teknisesti verrata sellaisia tekstejä, joissa minä olen myötämielinen, jopa ihastunut. Olen tainnut varsinaisesti teilata vain kerran: http://surskorpa.livejournal.com/61364.html

    Minä lähdin purkamaan omaa viihtymättömyyttäni Totan ääressä, ja arvelin sen johtuvan siitä, että kirjan ehdottama lukijapositio on liian vahvasti toisenlainen kuin omani. Koin sen romaanin aihepiirin vuoksi liittyvän myös oleellisesti ihan klassisesti yhteiskuntaluokkaan ja liitin sen kahteen keskeiseen tendenssiin suomalaisessa romaanissa (ehdotukseni lajinimeksi tälle tyypille on finlandiaromaani): 1) vallitsevasti maalaisen, alaluokkaisen (köyhälistö)proosan muutos urbaaniksi ja hyvin toimeentulevaksi keskiluokkaiseksi – jopa yläluokkaiseksi. Suomalainen kaupunkikuvaus on perinteisesti keskittynyt nuoriin vähävaraisiin ihmisiin ja kurjalistoon. Pulkkisen kirja poikkeaa tästä selkeästi ja on oltava jokin syy siihen, että muutos ei ole herättänyt mitään huomiota vaan on pikemminkin itsestäänselvää (ts. Se todennäköisesti osoittaa myös yhteiskunnan muuttumista). 2) oppineisuuden korostuminen: alan koulutuksen saaneena tunnistan Totasta itseäni vaivaannuttavia kerronnan ja romaanirakenteen oppien mukaisia mallailuja. Oletettua kronologiseen ja kaikkitietävään tai samana pysyvään minäkertojaan sidottua proosaa ei ole kirjoitettu enää pitkään aikaan kovinkaan paljoa, mutta silti se pysyy itsepintaisesti sellaisena kuvajaisena, jota vasten on helppo olla rakenteellisesti taiteellinen. Kerronnan teknisten ratkaisujen kanssa puuhailu voi myös helposti lukeutua finlandiaromaaniksi nimittämäni lajin peruspiirteeksi, koska se on niin tavallista. Tämä taas liittyy myös lukijakunnan lisääntyneeseen sivistykseen ja lukutottumusten muutokseen – esimerkiksi kronologisesti rikkonainen elokuva on varsin populääriä, eikä tuota sanottavia vaikeuksia kenellekään. Keinot ovat niin ikään itsestään selviä, ja proosan taide tapahtuu minusta jossain muualla. Siksi myös näistä finlandiaromaaneista voisi ruveta rehdisti puhumaan jonain muuna kuin romaanitaiteen kermana, minä ainakin näen genren muotoutuvan silmieni alla, ja röyhkeästi tahdon myös kirjoittaa ajatukseni auki.

    Jokainen kritiikki on minusta yksittäinen puheenvuoro, eikä se tarvitse lähtökohtaisesti olla mitenkään oikeassa. Siksi on hyvä, että kriitikot tekevät hommiaan eri lähtökohdista, kuten nyt se että vaikkapa Erkalla ja minulla on eri näkemys. Tai Aleksiksella – jos olet maisemissa, koeta kertoa vielä omasta motivaatiostasi.

    Vielä Kurtosta, entryni positiivisessa hengessä tahdon puolustaakin hänen kirjoitustaan: Kurtolla on täysi oikeus kirjoittaa valitsemallaan tavalla, jopa suoranainen velvollisuus käyttää vapauttaan kriitikkona. Hän kirjoittaa runouskäsitystään auki (vaikkapa sen, että runouteen eivät rumat jutut kuulu, ainakaan liiallisuuksiin vietynä), mikä on paljon enemmän kuin mitä useat muut kriitikot tekevät. On myös ilmeistä, että hänellä on ainakin käytäntö kritiikin lajissa, se ilmenee vaikkapa hänen aiemmasta Esa Mäkijärven kirjasta kirjoittamastaan tekstistä (josta kukaan ei minun tietääkseni ottanut kilareita, vaikka EM:n kirjan luettuani voisin sanoa että olipas kyllä ja olen kyllä eri mieltä). Nihkeilylle muodostuu jokin viittauskohta. Ja onhan se selvää ettei kirjasta tarvitse tykätä. Ja yhtä selvää tuntuu olevan se, että oikojia riittää, koska haukuttu on aina väärin haukuttu. Väärin kiitettyä näkee paljon vähemmän. Positiivisia kritiikkejä riivaa ihan sama ongelma, mutta eipä niihin takerruta.

  23. […] kerran postatessani tahdoin ennen kaikkea iloita kritiikin konstikkuutta ja olemassaoloa ylipäätään. Keskustelu […]

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.