Kenen annetaan itse kertoa, mitä on elää väheksyttynä, vaikeuksien keskellä

Risto Niemi-Pynttäri | September 22nd, 2012 - 14:29

Luin artikkelin aktivisteista,  kirjoittaja-ohjaajista, jotka työskentelevät USAssa köyhien naisten ryhmissä.  He auttavat näitä naisia kirjoittamaan omista kokemuksistaan julkisille foorumeille. Aktivistit tarkastelivat artikkelissaan  sitä, millä tavalla nämä naiset ovat huonoja kirjoittajia. He huomasivat kiinnostavan asian: kielenkäyttö on heikointa juuri vaikeimpien kokemusten kohdalla.

Tästä johtuu taas se, että suuri yleisö saa niin vähän autenttisia todistuksia siitä, mitä on elää vaikeuksien keskellä.

On usein todettu, että vähempiarvoisena pidetyillä ihmisillä itsellään ei ole ääntä heitä koskevassa julkisuudessa. Tuon artikkelin perusteella tähän voisi lisätä vain sen, että oikeastaan heillä on kaksi tai kolme ennalta tehtyä ääntä. Kolme luuppia, jotka tulevat aina heidän oman puheensa päälle.

Köyhillä ja vaikeuksiin joutuneilla on joko sankariselviytyjän ääni tai traagisen uhrin ääni. Kolmas ääni on pelkkää eläimellistä mölinää.

Orjat, roskaväki, alaluokka ja syrjäytyneet ovat kautta historian olleet vaiennettuja – koska, jos he avaavat suunsa niin sieltä tulee paskaa. Sieltä tulee kaunaa ja vihaa, asenteellisuutta ja ”kauniin suomen kielen pahoinpitelyä”. Heidän tekstinsä poistettaisiin oitis marmorisen kuulaalta ja edustavalta ”Ihan tavallisten asioiden” foorumilta. Kiinnostavaa olisikin tietää, miten tuota foorumia moderoidaan. En ole seurannut keskustelua tarkasti, ehkä jossain on jo olemassa ”Ihan tavallisista asioista” sensuroitujen foorumi.

Muistaakseni Obaman presidenttikauden alussa Valloissa avattiin saman kaltainen foorumi, kuin tämä Niinistön foorumi meillä. Ratkaiseva ero niiden välillä on se, että Obaman foorumi oli perustettu sitä varten, että työttömäksi joutuneet saivat itse kertoa tarinansa. Kun aikoinaan luin noita tarinoita, ajattelin: onpa huonosti kirjoitettuja.

Vaikeuksissa olevien ihmisten kyky kertoa oma tarinansa on heikko usein noiden vaikeuksien itsensä vuoksi.

On oireellista, että kertomus heikkenee, tulee aukkoiseksi ja tylsäksi juuri ratkaisevissa kohdissa. Aivan kuin kirjoittaja pelastautuisi lauseen yli yhtä vaivoin, kuin hän pääsee eteenpäin omissa asioissaan.

Kun kertoja vaikenee mieluusti siitä mikä on vaikeinta, niin ennakkoluuloinen yleisö saa siitä vahvistusta uskolleen. Ei niillä oikeasti ole niin vaikeaa, ottaisivat itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyisivät. Aivan kuin vaikeuksiin ei liittyisi todellista luhistumisen vaaraa.  Tunne ei välity kertomuksesta, siksi ulkokohtaisesti asennoituva yleisö näkee luhistumaisillaan olevan ihmisen ikään kuin pahasti ryhtivikaisena.

Kun vaikeuksissa olevan ihmisen kirjoitus on hajanaista ja aukkoista, kun ilmaisu on heikkoa ja fraasimaista, käy niin että lukija korvaa juuri nämä heikot kohdat omilla ennakkoasenteillaan. Vaikeuksissa olevat ihmiset nähdään joko sankareina tai uhreina. Mitä tahansa he yrittävät kertoa, heidät palautetaan aina joko sankarin tai uhrin tarinaan.

Aktivistit auttoivat naisten ryhmää luomaan omaa, turvallista ilmapiiriä jossa oli helppo kertoa ja kirjoittaa. Vertaisten ryhmät, vertaisten vastajulkisuus, joista ekspertit on suljettu pois, vahvistaa omaa ääntä yleistä väheksymistä vastaan.

Samalla aktivistit huomasivat omat vaaransa näissä vertaisryhmissä ja samoja vaikeuksia kokeneiden yhteisöissä. Yhteinen kieli, joka muodostuu ryhmässä, saattaa kehkeytyä myös heikon ilmaisun yhteiseksi vaalimiseksi, mitä johtaa eristäytymiseen.

Aktivistien mukaan ainoa mahdollisuus päästä ulos väheksytyn stigmoista, on persoonallinen puhe, vakuuttavia detaljeja käyttävä proosa, joka rikkoo luokittelut.  Koska väheksytyt ihmiset eivät voi puhua uskottavasti asiantuntijakieltä, heidän ei kannata aktivistien mukaan pyrkiäkään siihen. Omaelämäkerrallinen proosa on parasta. Se voi vakuuttaa laajaakin yleisöä, se on lähellä puhetta ja ikään kuin luonnostaan yleistajuista kieltä. Puhekielestä voi harjaantua kohti vaikuttavaa, epämuodollista proosaa.

Aktivistien mukaan tämäkään ei vielä riitä, sillä julkisissa keskusteluissa on silti valmiit paikat eri tyypeille. Jos puhujalla ei ole asemaa, jos häntä ei noteerata persoonana, hyväkin kirjoitus on turhaa. Jos kirjoittaja on saanut väheksytyn aseman foorumilla, kaikki mitä hän sanoo jää noteeraamatta. Silloin on turha yrittää kehittää sankarikertomusta omista vaiheistaan: skeptinen yleisö pitää yritystä naurettavana.

Keskustelun käytännöt luovat valmiita väheksytyn puhujan paikkoja. Pätevät puhujat ikään kuin tarvitsevat niitä. Ja ennakkoluuloinen yleisö näkee heissä pikemminkin luonteen heikkoutta kuin vahvuutta. Silloin julkinen kirjoittaminen vain vahvistaa väheksytyksi tulemisen kokemuksia.

Kiinnostavaa tuossa jutussa on se miten käytännöllisesti ja samalla syvästi nämä aktivistit tuovat esiin asioita, jotka ovat polttavan ajankohtaisia Suomessakin. Laajempi  ja perusteelisempi referaatti aiheesta on täällä.

Nämä kirjoittaja-ohjaajat, aktivistit, katsovat siis tehtäväkseen auttaa ihmisiä ulos umpikujista.  Väheksytyssä asemassa olevan on erityisen vaikeaa voittaa juuri tämä väheksyntä.

 

 

17 kommenttia

  1. sanapasanen says:

    “On oireellista, että kertomus heikkenee, tulee aukkoiseksi ja tylsäksi juuri ratkaisevissa kohdissa. Aivan kuin kirjoittaja pelastautuisi lauseen yli yhtä vaivoin, kuin hän pääsee eteenpäin omissa asioissaan.”

    Tuossa on samaa kuin koulukiusatun yrityksessä ilmaista kokemaansa
    kiusaajan läsnäollessa opettajalle. Kiusaaja on usein verbaalisesti kyvykkäämpi ja osaa pahimmassa tapauksessa kääntää tilanteen näyttämään aivan muulta ja tekemään kiusatusta vielä naurunalaisen, jos tilanteen selvittely yritetään kiireessä ohittaa vähällä vaivalla.

  2. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Tosiaan, on mahdollista että kiusattu ei onnistu kuvaamaan mistä on kyse, kieli pakenee. Varsinkin jos kyse on kiusatulle arasta asiasta, niin siitä on vaikea puhua ja koko asia hajoaa ilmaan.

  3. Hirlii says:

    Pasanen osui asian ytimeen. Väkivallan kohteena oleva on sanaton. Sanoilla otetaan valta, jopa sanoitetaan toisen ihmisen kokemusta ja tehdään taas uudestaan väkivaltaa, uhriutetaan uhri-kohde uudestaan.

    Miksi Sinusta ”suuren yleisön tulisi saada tietää “autenttisia todistuksia siitä, mitä on elää vaikeuksien keskellä”? Siksikö, että juuri ”suuri yleisö” haluaa sillä etupäässä mässätä, kuten yhä mässätään esim. keskitysleirien kauhuilla. Että sille kauhuilla mässäilevälle yleisölle olisi köyhän ja/tai osattoman tai muuten potkitun ja hyljeksityn annettava kiihotuksensa. Jokin tositv-sarja kenties jossa yleisö voisi peukuttaa?

    ”On usein todettu, että vähempiarvoisena pidetyillä ihmisillä itsellään ei ole ääntä heitä koskevassa julkisuudessa. Tuon artikkelin perusteella tähän voisi lisätä vain sen, että oikeastaan heillä on kaksi tai kolme ennalta tehtyä ääntä. Kolme luuppia, jotka tulevat aina heidän oman puheensa päälle.
    Köyhillä ja vaikeuksiin joutuneilla on joko sankariselviytyjän ääni tai traagisen uhrin ääni. Kolmas ääni on pelkkää eläimellistä mölinää.”

    Missä on todettu? Kuka on todennut?

    Kuka Sinusta on vähempiarvoinen ihminen aivan konkreettisesti? Kiinnostaisi tietää miten Sinä palauttaisit ihmisarvon niille ihmisille joita kohdellaan erityisen kaltoin?

  4. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Kuka minusta on vähempiarvoinen ihminen? Hirliin luki vastakarvaan postaustani ja tekee kriittisiä kysymyksiä. Puhun vähempiarvoisena PIDETYISTÄ, eli kyse on juuri siitä stigmasta mihin viittaan koko postauksen ajan, ja lopussa esimerkkinä on keskustelujen valta-asetelmat ja kuinka niissä pidetään yllä vähempiarvoisuutta.
    Toiseen kriittiseen kysymykseen vastasin myöhemmin tekstissä. Miksi autenttiset todistukset vaikeuksien keskellä olemisesta ovat tärkeitä – koska muuten suuri yleisö ei usko, eikä tiedä mitä vaikeudet ovat.
    “Kun kertoja vaikenee mieluusti siitä mikä on vaikeinta, niin ennakkoluuloinen yleisö saa siitä vahvistusta uskolleen. Ei niillä oikeasti ole niin vaikeaa, ottaisivat itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyisivät.”

    Kolmas kriittinen kysymys on hyvä ja osuva. Kun ihmisen kertovat autenttisesti vaikeuksistaan, niin:
    “suuri yleisö” haluaa sillä etupäässä mässätä, kuten yhä mässätään esim. keskitysleirien kauhuilla.”
    Olet oikeassa, sosiaaliporno on tässä varmaan kyllä ongelma.

  5. Hirlii says:

    Tahallani hieman vastakarvaan, koska kieli ja kielelliset ilmaisut eivät aina lainkaan vapauta vaan vangitsevat ja ennen kaikkea ne leimaavat, usein kielteisesti. Synnyttävät stigmatisointia johon voivat tietenkin jäädä kiinni sekä sanojen käyttäjä kuin myös sen kohde. Voimakkaat vastaparit kuten: uhri-sankari tai pelastaja-uhri tai auttaja-autettava tai alistaja-alistettu vievät usein vain kaventaviin ja amputoiviin sosiaalisiin roolileikkeihin.

    Hyvä havainto: ”Köyhillä ja vaikeuksiin joutuneilla on joko sankariselviytyjän ääni tai traagisen uhrin ääni. Kolmas ääni on pelkkää eläimellistä mölinää.” Se kuitenkin voi olla – ja onkin – paljon muutakin, ja elää julkisuuskulissien takana. Sosiaalinen media tuottaa kai eniten vain tuota mölinää.

    Sana ”syrjäytynyt” on eräs sana jota viljellään jo niin paljon, että se jo yksistään synnyttää ja ehkä jossain tapauksessa myös mahdollistaa syrjäyttämisen, syrjinnän, sysimisen. Syrjäytyneellä ja vaikeuksien keskellä elävällä tarkoitetaan kuitenkin kaiketi ihmistä joka on syrjäytynyt taloudellisesti ja talouselämästä, työmarkkinoilta – ja sitähän on kovasti ilmassa.

    Erilaiset leimat ja määritelmät oikeuttavat sitten kohdistamaan ”syrjäytynyttä” kohtaan mitä merkillisempiä toimenpiteitä, jopa pakkotoimia, jotka eivät ole aina mitenkään ongelmattomia. Ihmiskäsityksiltään. En tarkoita nyt tuota mainitsemaasi aktivistien toimintaa, koska sillä on ilmiselvästi pyrkimys tuoda esille vaiennettujen ääntä. Amerikkalainen yhteiskunta on aikalailla erilainen kuin suomalainen, vaikka hiljaisten ja sanattomien joukkoa meillä myös on, yhä kasvavassa määrin. Muun muassa ne kadotetut nuoret, joita arvioidaan olevan 50 000.

    Silti, en ajattele, että esimerkiksi yhteiskuntamme ”kadotetut” – ne noin 50 000 nuorta ihmistä – kaikki voisivat huonosti tai eläisivät sellaista elämää, että siihen pitäisi välttämättä edes puuttua tai kajota millään lailla. Heidän joukossaan voi hyvinkin olla syntymässä uudenlaisia elämänmuotoja sille mitä yleisessä puhunnassa pidämme hyvänä elämänä.

  6. Hanna-Riikka says:

    Entä jos vähempiarvoisena pidetty ihminen (kuten jutussa sanotaan) naamioituu kirjailijaksi ja menee läpi. Eli… muuttuu ulkopuolelta katsottuna (mahdollisesti näennäisesti) joksikin muuksi kuin syrjäytyneeksi/syrjäytetyksi/huono-osaiseksi.
    Eli toimii kaksoisroolissa auttajana ja autettuna.
    Silloin samoja asioita tekstissä katsotaan kritiikeissä täysin eri kontekstissa. *hymähdys*
    Sivuhuomiona, sattuneesta syystä, kiinnostava juttu.

  7. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Eräs tilapäistöitä sairaalassa tehnyt nainen kirjoitti runoja, mutta ne eivät olleet erityisen hyviä. Hän loi itselleen virtuaalihahmon, loistavan ja mielenkiintoisen runoilijatyypin. Kun hän kirjoitti eri hahmona, vähitellen hänen runoihinsakin tuli voimaa ja vakuuttavuutta. Ne julkaistiin lopulta oikealla nimellä. (Tarina on Valloista, nainen oli virtuaalirooleja tutkineen Sherry Turklen haastateltava).
    Tarina on vastaus Hanna-Riikan kysymykseen.

    Ihmiset saavat leimoja tai pikemminkin stigmoja jotka lamauttavat. Hirlii kirjoitti asian selvästi:
    “Sana ”syrjäytynyt” on eräs sana jota viljellään jo niin paljon, että se jo yksistään synnyttää ja ehkä jossain tapauksessa myös mahdollistaa syrjäyttämisen, syrjinnän, sysimisen.”

    • Hanna-Riikka says:

      Anne Sexton aloitti myös mielisairaalassa kirjoittamisen, ja on yksi 1900-luvun arvostetuimmista runoilijoista, ainakin joissain piireissä.
      Anyways, saattaa minulla tuosta ns. ongelmajäteihmisen kirjailijaksi soluttautumisesta olla omaa kokemustakin, jos se ei edellisestä kommentista käynyt ilmi. Siitä lisää joskus 30 vuoden päästä, jos olen hengissä ja tolkuissani elämänkertaa varten. Katsotaan nyt tämä “post-faeces”-elämä urineen ensin. (Okei, en osaa sanoa näemmä mitään itsestäni ilman huonoa sarkasmia, paha tapa.)

      Mutta joo, tuosta juuri on kysymys, leimaamisesta ja leimautumisesta, jonka voi kääntää voimavaraksi jos hyvin käy. Väännellä peilitalon kuvajaisia uuteen järjestykseen, roolittaa itseään. Jännä juttu tuo Riston mainitsema tapaus. Olen näemmä taas ajassa kiinni, koska en ole koskaan kuullut tuosta, mutta jossakin seuraavan teoksen hahmossa saattaa olla tuontyyppistä hmm, problematiikkaa. Saattaa olla, tai saattaa olla että ei. Siitä voi lukea lisää keväällä…

      P.S. Tiedätkö Risto minkä nimisestä naisesta on kyse? Voin mahdollisesti briljeerata myöhemmin tiedolla, vaikka olisin todellisuudessa keksinyt itse jotain samankaltaista. Ei vaan, taas tuo ironia. Olen ihan vilpittömästi kiinnostunut.

      • Risto Niemi-Pynttäri says:

        “Bette” oli tuon runoilijanaisen nimimerkki, Sherry Turkle ei kerro enempää. Harmi. Mutta Bette oli siis pätkätöissä sairaalassa, ja niinpä sinun esimerkkisi Anne Sextonista taitaa olla kiinnostavampi, ja ehkä sinä itse (vaikka en tiedäkään mitään sinusta) maailmassa kiinni, kirjoittajana.

      • Veera Antsalo says:

        Anne Sexton on tosiaan mielenkiintoinen runoilija, eikä häntä kai tunneta Suomessa juurikaan eikä ole kai suomennettu (?). Oli hermoromahduksen saanut kotirouva, joka kärsi biposta, ja jota terapeutti kehotti kirjoittamaan, sai runouden Pulitzerinkin. Ehkä täällä Suomessa hänen aikalaisensa Sylvia Plath sitten on täyttänyt sen suisidaalisten ja konfessionaalisten amerikkalaisten naisrunoilijoiden paikan, vaikka Sexton voisi hyvin saada ja ansaita saman huomion.

        Sinänsä ehkä yhteiskunnallisesti marginaaliset, vaikeuksia kohdanneet köyhät ja väheksytyt ihmiset kuuluvat vähän eri sarjaan kuin sellaiset, joilla mielenterveyshäiriöt ovat ensin, ja aiheuttavat sitten muut vaikeudet (ja joiden yhteiskunnallinen tausta voi olla keskiluokkainen/ei väheksytty, kuten Plathilla ja Sextonilla).

      • Mä olen kääntänyt Anne Sextonia, ja tiedän pari muutakin, jotka on. Niitä käännöksiä ei vaan ole julkaistu hirveästi missään, mutta kyllä Sexton täällä tunnetaan, monet hyvinkin.

      • Teemu H says:

        Mä en ole kääntänyt Anne Sextonia. Varastaminen on kiellettyä.

      • Veera Antsalo says:

        Kiinnostavaa.

  8. Hirlii says:

    Emilia Kukkalalla on se nuoren sukupolven ääni jota luen mielelläni, ja siksi olen hyvin toiveikas:
    http://pantterin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/117776-turvat-tukkoon-huutavat-hyvinvoijat

  9. Maaria Pääjärvi says:

    Ennenkuin aletaan enempää kilvoitella sillä, kuka on tehnyt eniten Anne Sextonin suomettamisen eteen, niin mun täytyy sanoa että tässä on silti jonkinlainen aika huomattava ero. Sexton on luettu ainakin jälkikäteen osaksi samaa tunnustuksellisen runouden (confessional poetry) liikettä kuin esim. mainittu Plath tai Robert Lowell, joka on takuulla Sextoniakin huonommin Suomessa tunnettu. Näille runoilijoille kuitenkin länsimaisen korkeakulttuurin äänen käyttöön ottaminen on ollut perustavanlaatuista ja amerikkalaistyyppinen tausta koulutettuina runoilijoina on yhteinen. Sikäli heidän välineensä antaa ääni häpeälle, epätoivolle tai muulle vastaavalle kokemukselle on ollut koulittu.

    Toisin sanoen – heillä on ollut kaikki välineet tuohon ääneen, koulutus, asema ja sosiaalinen piiri. En tällä väheksy heidän tai kenenkään muunkaan runoilijan työtä siinä, että kenties vaietut elämänalueet tai nonverbaaliset kokemukset tulevat kielen piiriin heidän kauttansa. Juuri tätä myös arvostetaan: vaietuiksi tai väheksytyksi ajateltujen asioiden esittäminen runoudessa kyllä tuo palkintoja (vrt. Nikky Finneyn saama tunnustus ihmisoikeusaktivisti-runoilijana). Mutta runous jonkinlaisen ammattimaisen perehtymisen ja erikoistumisen alueena myös jättää alueita varjoonsa. Ja tämä on minusta olennainen piirre Riston merkinnässä.

    “Autenttinen todistus” syrjässä elämisestä voi merkitä myös syrjäytyneisyyttä kielestä. Tässä kohtaamme väistämättä sen paradoksin, joka tulee kertomisen, todistamisen ja kokemisen väliin. Verbalisointi, kommunikaatio tai edes jonkun Riston mainitsemista ennalta määrätyistä äänistä hallitseminen vaatii jo todella paljon. Tässä esimerkiksi byrokratian, hyväntekijän, lääkärin tai sosiaalityöntekijän kieli saattaa määritellä pitkälle sitä, mikä syrjäytetyn kokemus maailmasta ylipäätään on – miten hän ryhtyy sitä järjestämään. Hänen täytyy täyttää kuulluksi tulemisen ehtoja. Tietysti kyse on perustaltaan ratkaisemattomasta asiasta , siitä miten kokemus ylipäätään muka sellaisenaan siirtyy kieleen, tai sitten siitä miten kieli itsessään luo kokemusta ja rakentaa kokemisen tapoja.

    Esim. Sextonin kuuluisan Auschwitz-runon (After Auschwitz) kohdalla mietin sitä, että mistä tuo puhe ylipäätään tulee. Siitä yleisöstä, joka näkee järkyttyneenä Auschwitzin? Miten puhuu natsi, joka paistaa vauvan aamiaiseksi tai äiti/isä, jonka vauvan natsi paistaa aamiaiseksi tai vauva, jonka natsi paistaa; miten puhuu se ihminen joka on huussi tuossa Sextonin runossa. Joo, tietysti puhujakin on huussi, koska runo väittää että ihminen ylipäätään on. Yksinkertainen tekninen kysymys: millä tavalla tunnustuksellisen runouden puhuja ratkaisuna yleisesti ottaen määrää kokemusta, antaa sille ääntä tai luo vaikka perinteisen näkijä-runoilijan hahmon?

    Sextonin runon voi lukee tästä: http://www.poemhunter.com/poem/after-auschwitz/

  10. Karkkilalainen maitotilan emäntä, kaksi runokokoelmaa Otavalta julkaissut Mari Velin otti yhteyttä joskus 90-luvun lopulla, hän oli ottanut kustantajaansa yhteyttä asianaan suomentaa Sextonia.

    Otavassa ei ollut innostuttu. Muistin, että Tuli & Savussa oli pari suomennettua pätkää.

    Kummasti Anne Sextonin nimeen yhä törmää. Turkulaisessa ravintolassa kirjallisuudenopiskelija tuli pukilta miestenvessasta. Hän sanoi: “Jumalauta se ämmä alkoi lausua Sextonia kesken kaiken!”

    Kiinnostavaa.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.