Kukkamaalarin, herkän kaunasielun poliittinen valinta

Risto Niemi-Pynttäri | October 16th, 2012 - 20:47

 

Puhe katkeruudesta populistisen politiikan käyttövoimana ei ole sattumaa. Kaunan sävyttämässä maailmassa kaikki muut näyttävät pyrkyreiltä paitsi tavallinen perusihminen. Jokainen, joka haluaa olla persoona, saa kuulla tuon lannistavan kysymyksen: mikä sinäkin oikein luulet olevasi, erikoinen. Kaikki erikoisuuden tavoittelijat ovat ärsyttäviä.

Pirjo Hassisen Populassa (2012) kukkamaalari käy hieman abstraktin oloisen  maalauksen kimppuun Ateneumissa. Hänelle tuli niin sanotusti mitta täyteen.  Koko ikänsä nainen oli maalannut kukka-tutkielmia ja kokenut lähinnä väheksyntää. Kun kukka-aiheet olivat tulleet muotiin, niin aivan toisenlaisia taiteilijoita ihailtiin. Hänestä näytti, että Ateneumin Bloom-näyttelyssä jokainen taiteilija olisi esitellyt vain itseään ja erinomaisuuttaan. Katkeran ihmisen silmissä jokainen maalaus näyttää ärsyttävältä taiteilijan egon esittelyltä.

Toisaalta tämä nainen rakasti kukkamaalausta ja koki arvostavansa kukkia maalaamalla niitä ja syventymällä niiden äärelle. Mutta arvostuksen sijaan hänet teilattiin, ja hänet leimattiin rihkamamaalariksi. Katkeroituneena tämä nainen sitten käy tussi kädessä tietyn maalauksen kimppuun. Aluksi teko on henkilökohtainen protesti, mutta populistijohtaja tulkitsee sen hyökkäykseksi postmodernia tekotaidetta vastaan.

Hassisen suhteellistaa kukkamaalarin kokeman vääryyden tavalla, johon erityisesti romaani ja elokuva pystyvät. Siinä missä media yksinkertaistaa asetelmia, siinä romaani voi paljastaa koko paletin. Kukkamaalarin tarinassa rinnastuu monta asiaa: epäoikeudenmukainen kritiikki – vaatimattomalle tasolle jääneen taiteilijan katkeruus – halu tuhota se, mikä on suurta – ja populistinen politiikka.

Hassisen romaanin kukkamaalari olisi hyvin voinut olla muotokuvamaalari, joka olisi suivaantunut Per looks -sivustosta, ironisesta perussuomalaisten kunnallisvaaliehdokkaiden kasvogalleriasta. Muotokuvamaalari, joka on omistautunut ihmisten kasvoille, niiden tutkimiselle, näkisi tällaisessa sivustossa pelkkää halveksuntaa – ja alkaisi odotella loukattujen kostoa.

Per looks sivusto teki näkyväksi asenteellisuuden, mikä on huumorin alueella jo pitkään tunkenut esiin vapaamielisissä ihmisissä. Vaikka nykymuodossaan Per looks sivusto on siisti ja huokuu poliittista korrektiutta, niin kaiken tapahtuneen jälkeen se tuntuu jotenkin vielä entistä ahdistavammalta.

Kukkamaalari – jolle Hassinen on itseironisesti antanut nimen Pirjo – synnyttää mielikuvan tätihenkilöstä, jonka hahmolle hymähdellään. Kukkamaalarin kasvot voisivat olla Per looks sivustolla, tai kuvia hänen kukka-akvarelleistaan voitaisiin jakaa netissä ja kysyä tällaistako persutaidetta haluatte.

Todellisuudessa kukkamaalari ei halunnut muuta kuin nauttia ja omistautua taiteelle, saada hieman arvostusta. Hän on paneutunut kukka-aiheeseensa koko intohimollaan, hän ei pidä itseään enää harrastajana ja odottaa tunnustusta, onhan hän usean kymmenen vuoden ajan omistautunut kohteelleen. Hän joutuu kuulemaan kriitikon epähuomiossa lausumat sanat “kukkamaalari on kakkamaalari”, ja loukkaantuu verisesti.

Popula ei vaikuta poliittiselta romaanilta, nimestään huolimatta se on ihmissuhderomaani. Sen ainoa poliittinen taso on populistijohtajan taidossa käyttää hyödykseen kahta vääryyden kohteeksi joutunutta ihmistä. Kukkamaalari koki vääryyden taiteessa ja toinen päähenkilö koki sen vanhustenhoidossa.

Maalaus, jonka kukkamaalari turmelee on Heikki Marilan suurikokoinen, osittain esittävä ja romanttinen kukka-asetelma. Kellään ei uskoisi olevan mitään sitä vastaan. Hassinen itse on sanonut valinneensa kohteeksi juuri Marilan, koska pitää hänen töistään erityisesti. Voidaan myös ajatella, että kukkamaalari olisi nauttinut juuri Marilan töistä, ellei hän olisi ollut niin katkera. Hän näki maalauksen vain tilana, jossa taiteilija esitteli omaa erinomaisen rentoa ja voimakasta siveltimen jälkeään.

Mitä siis tapahtui, kun taiteen harrastaja, jolla oli kaikki edellytykset Marilan taulusta nauttimiseen, päätyykin vetämään maalauksen päälle tussilla kukan ääriviivat ?

Vuonna 1982 Münchenissä eräs hieman epätasapainoinen opiskelija hyökkäsi Barnett Newmanin abstraktin ekspressionistisen maalauksen kimppuun. Työ liittyi jollain tavalla Newmannin esseeseen ”Ylevä ! Nyt!” (1951). Kuulusteluissa opiskelija kertoi, ettei hänellä ollut mitään ei-esittävää kuvataidetta vastaan, päinvastoin, hän kertoi joutuneensa työn edessä niin voimakkaan tunneryöpyn valtaan, ettei tiennyt mitä teki.

Marilan maalaukset ovat suuria, kaksimetrisiä ja rohkealla siveltimellä vedettyjä, ja myös niissä voi nähdä katsojan kontrollin rajoja horjuttavaa ylevää. Ehkä kukkamaalari halusi piirtää rajat juuri tälle hallitsemattomuudelle. Hän itse oli päätynyt akvarelleihin pelkkää arkuuttaan: aluksi hän oli maalannut salaa ja pienet työt sai helposti piiloon – eikä maali haise.

Ehkä hän ei teoksen edessä ajatellut muuta kuin, mikä tuokin luulee olevansa. Katkera katse näkee vain teennäisyyttä. Jokaisessa työssä hän näkee vain taiteilijan egon leviävän kankaalle, näin siis. katkeruus tekijän menestystä kohtaan tulee kaiken eteen.

Tilanne, jossa kukkamaalarin olisi pitänyt nähdä taideteos, myöntää ja avautua suurelle taiteelle, kääntyikin tuhoavaksi. Asetelma on juuri se, mistä Nietzsche aikoinaan puhui: kaunainen ihminen haluaa tuhota juuri sen, mikä voisi olla hänelle itselleen erityisen vaikuttavaa. Näin hän suojelee pienuuttaan ja pysyy ahtaissa rajoissa.

Ehkä kukkamaalari oli piirtämässä tussilla rajoja juuri sellaiseen maalaukseen, mitä hän olisi uskaltauduttava katsomaan.

 

7 kommenttia

  1. Hanna-Riikka says:

    Sait kiinnostumaan, pitää lukea Popula ensi tilassa. Muutenkin hyvä ja monitasoinen kirjoitus.

  2. Jani says:

    Loistava ilmaus tuo “herkkä kaunasielu”! Kuvaava. Monen taiteilijan eksistenssi taitaa olla ainakin tukahdutetusti juuri tuolla tavalla rakentunut.

  3. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Jani, tiedät filosofina että “kauna” on käsite, jonka Nietzsche hahmotteli: ressentiment. Hänellä se taisi olla koko eurooppalaista kulttuuria vaivaava seikka.
    Hanna-Riikka, Tuo kukkamaalarin protesti ja taideteoksen tärveleminen on vain pieni episodi Hassisen romaanissa, eli en kirjoittanut arviota. Tää Pirjo on varsin vivahteikkaasti kuvattu hahmo. Kaunasieluisuus tulee esiin vain kun hän katsoo toisten tekemää taidetta sekä paikoin keskustellessa läheisen ystävänsä kanssa. Kaunaisuuden huomaa hänen ajatuksistaan, kertoja ei kuvaile häntä katkeraksi ihmiseksi.

  4. Jani says:

    Joo. Se mitä sinä toit tuossa esiin, hieman yllättävästi, on se, että kauna liittyy herkkyytteen, joka on minusta äärimmäisen positiivinen ominaisuus. Nietzschehan puhuu muistaakseni tämänpuoleisen lohdutuksen saamisesta ehtona sille, että kauna voisi poistua. Monet voivat tämän löytääkin tällaisen, mutta etupäässä siksi, että heillä ei ole herkkyyttä. Taiteilijat puolestaan ovat yleensä aika herkkiä. Eivät ehkä tunteellisia, mutta kuitenkin sensitiivisiä maailmaa kohtaan, ja arvioivat itseään suhteessa maailman antamaan palautteeseen. Tästä syystä heille ei ehkä löydy sitä lohdutusta, ja kauna on siis pysyvä piirre heidän olemisessaan. Kyse ei ole niinkään menestyksen puutteesta, vaan jonkinlaisesta ymmärryksen puutteesta omaa olemisen tapaa kohtaan.

  5. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Hyviä mietteitä kaunan ja herkkyyden suhteesta, mutta Jani, eikö pidä tehdä ero herkkyyteen oman egon suhteen ja toisaalta maailman suhteen. Tämänpuoleinen on antoisaa, eikö Nietzschellä suuri myöntäminen tarkoita herkkää ja nopeaa kyllä-sanomista maailmalle jo ennen egon väliintuloa.

  6. Jani says:

    Mä en oikein tiedä. Täytyy miettiä. Jotenkin tuntuisi kuitenkin siltä, että noita kahta on käytännössä todella hankala erottaa jo ihan siksi, että se maailma, jolle pitäisi pystyä sanomaan kyllä, on luonteeltaan sosiaalinen. Maailmalle olisi varmaan helppo sanoa kyllä, jos se olisi itseä kohtaan neutraali, kuten vaikka luonto, mutta kun se osoittaa itseä kohtaan erinäisiä asenteita, niin se aktivoi egon ja muuntaa koko homman sellaiseksi, että kyllä-sanominen olisi yhtä kuin myöntymistä alhaisuuteen. Riippuvuus toisista on siis tässä mielestäni se hankala juttu.

    Jos kuitenkin on olemassa joku tyyppi, joka ei ole herkkä tällaiselle sosiaaliselle puolelle, ja joka arvostaa esim. nautintoja joita voi ostaa rahalla, niin hän voi varmaankin yksinkertaisesti ohittaa sosiaalisen puolen, ja silloin hän voi sanoa maailmalle kyllä hyvinkin helposti. Hän kun ei kaipaa kenekään arvostusta. Taiteilijalla asia saattaa kuitenkin mennä toisin. Hän kun ei tavallaan halua hyväksyä maailmaa sellaisenaan, vaan haluaa muuttaa sen sellaiseksi, jollaisena se olisi hänestä hyvä. Ja sellainen se olisi sensitiivisempänä paikkana. Mutta koska sensitiivisyys on tässä jo lähtökohtasesti sosiaalisesti määrittyvä asia, taiteilijalla ei ole samanlaista mahdollisuutta sanoa kyllä kuin sellaisilla tyypeillä, jotka ovat välinpitämättömiä sosiaalisista seikoista.

  7. Pirjo Hassinen says:

    Risto,

    hahaa, huomasin juttusi jo eilen illalla (keskiviikkona)! Se oli hieno
    analyysi, seurasit siinä ihan samoja latuja kuin minä kehitellessäni
    Pirjo Vainion hahmoa. Lehtikritiikeissähän mihinkään noin mietittyyn ja
    tarkkaan ei kellään näytä olevan mahdollisuutta, vaikka juuri sitä
    (dialogia) joskus niin kaipaisin: en ole keksinyt mitään irrallista
    mielikuvitushahmoa, jonka ajatukset ja salaiset tunteet olisivat outoja
    kuin vieraan planeetan maisemat, vaan kirjoitan aivan tavallisista,
    meissä jokaisessa vellovista mielenliikkeistä. Olisi kauheaa olla
    intohimoinen harrastajamaalari, joka näkee toisten taiteellisen
    rynnistyksen – jos itse ei ole saanut tunnustusta edes sillä
    perustasolla. Jos kukaan ei ole kunnolla katsonut ja lausunut edes
    pientä ihailun sanaa. Olen itse nähnyt juuri sellaisen akvarellin,
    johon harrastaja (tai mikä kamala sana: sunnuntaimaalari) on maalannut
    kuulaita omenoita, joista harjaantunut kaupassakävijä saattaa jopa
    erottaa lajikkeen… Noin vuonna 1980 näin opiskelutoverin kämpässä
    hänen äitinsä maalaaman hedelmäasetelman, joka somisti ja raikasti
    opiskelijatytön keittiön. Jotenkin vaistosin taulussa arkuuden, ja
    tietysti tietyn taidon, mutta niiden lisäksi juuri sen
    määrittelemättömän kaunan, josta puhut blogissasi: ikään kuin maalari
    (tytön äiti) ei olisi niinkään rakastanut hedelmien kauneutta vaan omaa
    valokuvantarkkaa näkemystään niistä, jonkinlaista kummaa kostoa
    katsojalle. Se oli marttyyrin akvarelli, ihan selvästi. Melkein liikaa
    taitoa, melkein liikaa teknistä taituruutta, melkein liikaa
    likipitäen-taidetta, ja se kaikki (ysi, ysipuoli!) päätynyt vain oman
    pennun huushollin seinälle..!

    Vaikka koin Pirjo Vainion tietysti iän ja sukupuolen osalta läheiseksi,
    nautin silti kaikkein eniten Pertun hahmon luomisesta. Yritin kirjoittaa
    lihaksi ja vereksi ihmisen, joka ei ole lähtökohtaisesti syrjäytynyt (se
    olisi tylsää), mutta jota vain maailma potkii päähän. Jolla on huono
    tuuri, ja joka on kaunainen siitä, että hänet(kin) on väärinymmärretty.
    Olin kauhuissani kun sain idean laittaa Perttu vaihtamaan äidin
    huonetoverin vaippoja (muuten, kakkaisen vanhuksen nimi Laura on aivan
    tarkoituksella niin nuorekas ja kaunis nimi, tähtäsin sen valinnalla
    keski-ikäisen lukijan siihen sielun osaan, joka heittää niin helposti
    kaikki Almat ja Elmat samaan läjään:vanhukset), ja kirjoitin sen
    kohtauksen jotenkin niskavillat pystyssä, epävarmana siitä, voiko noin
    kamalaa edes fiktiossa panna tapahtumaan…. Nyt se on minusta aivan
    paras kohta. Toinen kohtaus, josta olen oikeasti ylpeä on se, kun Pirjo
    istuu Stokkan kahvilassa ja tuntee miten “paremmat” ihmiset kantavat
    siinä ympärillä hintavia tarjottimiaan. Voi vitsi miten syvältä
    itsestäni kaivoin ne reheviksi lihotetut mietteet…oikein tunsin
    humaltuvani kirjoittaessani sitä kohtaa. Kun olin lopettanut, poskeni
    paloivat ja kompuroin jäykin polvin keittiöön hakemaan lisää painunutta
    kahvia. “Minäkö tuon kirjoitin, sehän oli ihan oikeasti kännissä”.
    Sillä hetkellä minua suuteli se onnen tunne, jota vain harvoin koen
    kirjan valmistumisen jälkeen. Sinun blogikirjoitusta lukiessani muistin
    taas sen tunteen.

    Yöstä Pirjo

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.