Kuljeskelu, paikoissa käynti ja merkityksettömyys

Risto Niemi-Pynttäri | May 12th, 2012 - 12:08

 Jalkaisin on blogi, jossa mennään paikkoihin, tehdään pieniä jalkapatikoita niin Jyväskylän tienoilla, Helsingissä kuin Cannesissa tai Nizzassa. Jyväskylän tienoilla tehdään luontoretkiä, Hesassa tarkastellaan arkkitehtoonisia ykstyiskohtia, Nizzassa käydään Nietzschen polulla. Eniten pidän kuitenkin arkisista kävelyretkistä, lähes päämäärättömästä kuljeskelusta, jolta tuliaisina on usein joku löytö – yllättävä yksityiskohta.

Kuljeskelu ja paikoista kertominen ei tietenkään ole pelkkää tiedottamista. Niinkin yksinkertainen asia, kuin että mennään käymään jossain paikassa, tekee tuota paikkaa ikään kuin enemmän olemassa olevaksi. Lukija saa tietää, että sellainenkin paikka kuin Karhunahdas on.

Olen seurannut Jalkaisin –blogia jo monta vuotta, ja neutraali retkikohteiden kuvaaminen palauttaa mieleen erilaisia kokemuksia kuin mitä elämysmatkaijijat hakevat.  Minulle se tuo mieleen rutiinimaisen kuvion: nähdä paikka, kokea merkitysten katoaminen ja tallustella sitten tiehensä.

Sellaista on joskus, kun seison jossain rantakalliolla,  ihmettelen sitä, että mitä minä täällä oikein teen – oliko tänne tulemisessa mieltä.  Pelkkää vettä, kiveä ja männikköä.

Minun on siis aika vaikea hyväksyä merkitysten katoamisen tosiasia, työskentelen sen kokemista vastaan lukemalla ja kirjoittamalla. Silti valitsen merkityksettömyyden pikemminkin kuin uskonnon.  Tunnustan halveksivani nykyaikaisia pyhiinvaellus-kuvauksia,  Compostella-vaelluksia. Ne tuntuvat itsepatoksen kuvauksilta, joissa kuntoilua harrastava pappi välittää latteuttaan tv-kameroille. Mieluummin luen vanhoja tekstejä venäläisistä ortodoksivaeltajista – he sentään osasivat vielä veallus-meditoinnin taidon. He rukoilivat keskeytyksettä eivätkä nähneet eteensä.  Joskus jokin jumalan lähettäämäksi koettu yllättävä detalji sai heidät polvilleen  (detalji – todistuskappale).

Merkityksettömyyden sietämisen kysymys tulee mieleen uusimmasta Jalkaisin –postauksesta.  Jalkaisin käy katsomassa Jyväskylän lähellä olevan Saraakallion kuuluisia kalliomaalauksia. Siellä ei kohdata voimakkaasti mieltä polttavia muinaisia kuvia kuten Eeva Tikka on romaanissaan Palavat kuvat (-88) niitä luonnehtinut.

Jalkaisin –postauksessa kuvataan tällainen retki nykyaikaisessa merkityksettömyydessään – ainoa tehtävä on koettaa löytää lähes huomaamattomia raapustuksia. Sitten niitä löydetään muutama ja ihmetellään kuinka vaikea niitä on havaita – ja otetaan kuva.

”Yritän silmä kovana erottaa kallioiden pinnalta jotain ihmisen tekemää maalauksen tapaista, mutta menee pitkään, ennen kuin alkaa tuntua siltä, että havainto on ihan oikea.”

Kalliomaalauksissa koetaan oikeastaan enemmän merkityksettömyyttä, kuin pelkän suon reunalla seisoskelussa. Muinaisten merkitysten vetäytyminen tulee niissä havaittavaksi. On ehkä sattuma, että Jalkaisin –postaus alkaa Saraakallion opastetaulujen heikon kunnon kuvauksella:

”Parkkipaikan opastetaulut ovat hieman kärsineen näköisiä, mutta onneksi osa tekstistä on luettavissa; jos hyvin käy, voin kohta nähdä Fennoskandian laajimman kalliomaalauksen, jossa on jopa tuhansia vuosia vanhoja esi-isiemme piirtämiä kuvia!”

 Jos kalliomaalaukset ovat itsekin eräänlaisia opasteita, niin niiden kohdalta kukaan ei tiedä minne ja miten jatkaa niiden opastuksella. Selvästikin helpompi kuin kalliomaalausten katsominen, on Fonttikierros Helsingissä.

Merkityksettömyyden paljastumista on vaikea sietää, näissä ikivanhoissa kuvissa on joskus ollut hyvinkin läsnä olevaa pyhyyttä, verta, kuolemaa ja elämää. Se mitä tapahtuu nyt on merkitysten vetäytymisen paljastuminen, ne eivät ole enää palavia kuvia.

Jalkaisin –blogin postauksissa ei pohdita tällaisia kysymyksiä, ja ehkä juuri sen takia se välittää huomaamatta kaikkea kiinnostavaa minun kaltaiselle spekulaatioiden harrastajalle.  Pienet katastrofit piristävät kummasti satunnaista kuljeksijaa; kevättulvien romahduttama kävelytie, palanut talo, auki revitty maa. Jalkaisin postauksissa tehdään havaintoja katujen varsilta ja luontopoluilta, metsistä, järviltä ja kukkuloilta.

Havaintojen ja löytöjen tekeminen tavallisilla kävelyretkillä osoittaa ehkä sen, että merkitykset ovat nykyaikana piileskeleviä.

 

3 kommenttia

    • Risto Niemi-Pynttäri says:

      Kiitos Jouni, t
      tämähän oli kiinnostava artikkeli, roomalaisille siis kävely ja ajattelu liittyivät yhteen, mutta myös kävelytyyli merkitsi paljon. Tyylikkyys tai ulkoasu, incessus, viittaa siis siis sananmukaisesti tyyliin “kuinka ihminen liikkuu jaloillaan”. Se on osuva huomio.
      Nopealiikkeisyys ja juokseminen oli rumaa, lähes synonyymi orjuudelle.

  1. Juokseva orja, kuhnurien kerhon työläinen, joka uusintaa itseään kuntoilemalla pärjätäkseen paremmin herrojen kisoissa. Sitä se urheilu on. Jos kävelee muuten vain, unohtuu pian tuokin.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.