Kulttuuri on taas poliittista

Aleksis Salusjärvi | February 1st, 2012 - 23:32

Tämä kirjoitus on reunahuomio huomenna täällä ilmestyvälle kolumnille.

 

 

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki pitää linjapuhetta kirjastojen säilyttämisen välttämättömyydestä presidenttiehdokas Pekka Haaviston (etualalla) vaalitilaisuudessa. Yleisönä on 200 kirjailijaa ja kääntäjää.

 

 

Vaaleissa näkyvän roolin ottanut kulttuuri ei ole ollut aikoihin näin poliittista, mutta mikä merkittävämpää, kulttuuri ei ole koskaan ollut näin oikeistolaista.

 

Viimeisen sadan vuoden ajan taide on uudistunut enimmäkseen vasemmiston toimesta. Oikeisto on edustanut sivistystä ja konservatiivista klassista makua ja vasemmisto radikaalimpaa ruohonjuuritasoa. Viimeinen suuri poliittisen taiteen aikakausi kuopattiin taistolaisuuden myötä. Suurten ikäluokkien metelöinti hautautui pölyyn, kun populaarikulttuuri murensi taiteen aiemmat hierarkiat. 1985 syntynyt taideapurahajärjestelmä kytki kulttuurin valtion rakenteisiin, ja siitä asti on eletty taiteen henkilökohtaisuuden aikaa. Individualismi on syrjäyttänyt ryhmäkurin, ja taiteen yhteiskunnallisuudessa on ollut vain vähän ideologioiden syöttämistä.

 

Tämän kehityksen rinnalla Suomi on jatkuvasti vaurastunut. Kulttuurialalla onkin enemmän rahaa kuin koskaan aikaisemmin. Osa säätiöistä ei saa aina edes jaettua kaikkia taideapurahojaan, koska uskottavat hakemukset loppuvat kesken. Näin varsinkin ruotsinkielisessä kulttuurissa. Silti juuri rahasta on tullut koko kulttuurin näkyvin ja merkittävin puheenaihe. Ansaintalogiikat ovat muuttuneet, ja taiteen tekijöiden sijaan taiteen puitteille lapioidaan seteleitä. Klassinen vitsi “artisti maksaa” pitää siis paikkansa, managerit sen sijaan rikastuvat.

 

Oikeiston voittokulku näkyy taiteen yleisessä kaupallistumisessa. Guggenheim on läpikaupallinen hanke, jonka houkuttavuus perustuu myyntilipputuloihin ja turismiin. Vielä kymmenen vuotta sitten kulttuurihankkeita ajettiin yhteisöllisyyden, sivistyksen ja itseymmärryksen arvoilla. Nyt puhuu enää raha. Tilanne on sama Helsingin 2012 designpääkaupunkihankkeessa, jossa tuottavuus ja kaupallinen kannattavuus ovat päätavoitteita. Halutaan tehdä designilla mahdollisimman myyvä kaupunki. Turun Euroopan kulttuuripääkaupunkivuotta markkinoitiin näillä samoilla argumenteilla. Kaupallisen maailman retoriikka on tehokasta ja murskaavan loogista.

 

Oikeiston ja vasemmiston haipuessa on esiin astunut liberaalien ja konservatiivien taisto. Koska taide on huono kauppatavara, mutta haluttu ammatti, on keskustelua käyty ajoittain jopa kulttuurivihamielisessä hengessä. Konservatiiveista etenkin perussuomalaiset ovat kaivaneet maata taiteilijoiden jalkojen alta. Vallitsevalla poliittisella kentällä on liberaalista Haavistosta tullut kulttuurin lipunkantaja. Häntä jäykempi ja vanhoillisempi Niinistö vaikuttaa taideväen silmissä vähemmän houkuttelevalta valinnalta. Käytännössä heidän eronsa presidentin hommassa tuskin olisi kovin suuri. Itse olen ollut iloinen lähinnä siitä, että lukiopapereilla voi uskottavasti hakea presidentiksi, että sivarina voi uskottavati hakea presidentiksi, samoin homoseksuaalina ja kasvissyöjänä. Pidän myös Haaviston siipan kotimaata armottomana vahvuutena, se olisi Suomelle hieno kontakti koko Etelä-Amerikkaan – maailmanpolitiikan uudisraivaajien seutuun (ja on siellä jatkuva talouskasvukin).

 

Näistä seikoista huolimatta en kuitenkaan ole löytänyt poliittista roihua rinnastani. En jaa Haaviston arvomaailmaa, kuten en Niinistönkään. En myöskään innostu ollenkaan vähän väkisin tehdystä konservatiivi-liberaali-dikotomiasta, enkä osaa sanoa kummalla puolella sitä edes seisoisin. Siinä missä Haavistolla on paremmat avut, on Niinistö sukulaiseni.

 

Toisaalta Haavistolla on paremmat kaverit. Vaalikampanjan eilisessä kirjailija-illassa Antti Nylén ja Erkka Mykkänen saivat draivillaan maailmaan perspektiiviä ja merkitystä, ja siinä onnistuivat myös Anu Silfverberg ja Elina Hirvonen. Kaikki vähän eri puusta vuoltuja tyyppejä, mutta siinä mahtavia, että he pystyvät kulkemaan jalat maassa ja pää pilvissä. Ihailen sitä.

 

Presidentin työhön kuuluu edesauttaa ulkomaankauppaa, missä kulttuurillakin on osansa. Tarja Halonen asetti Angry Birdsin ja Kansallisteatterin samalle viivalle, koska ne käyvät hyvin kaupaksi. Laatu ja raha lyödään brändiryhmissä aina toistensa puoliskoiksi. Seuraavan presidentin purtavaksi tulee tämän lisäksi kulttuuriturismi.

13 kommenttia

  1. Timo Hännikäinen says:

    “Viimeisen sadan vuoden ajan taide on uudistunut enimmäkseen vasemmiston toimesta. Oikeisto on edustanut sivistystä ja konservatiivista klassista makua ja vasemmisto radikaalimpaa ruohonjuuritasoa.”

    T.S. Eliot, Knut Hamsun, Louis-Ferdinand Céline, Jorge Luis Borges, Yukio Mishima, Marko Tapio, Matti Pulkkinen.

    Kaikki aika “oikeistolaisia” tyyppejä. Ja kirjallisuuden uudistajia viimeisen sadan vuoden ajalta.

  2. liisu says:

    Erittäin pätevä vastaisku ja puolestapuhujien tyrmääminen Guggenheim-museohankkeessa tämän aamun kolumnissa. Argumentit tosia ja hyvin valittuja.

    Alkuperäisessä Guggenheimissa (New York) on tullut käytyä, ja ainoa, joka teki siellä jonkinlaisen vaikutuksen oli ehkä sen spiraalimuoto.
    Parhaimmat työt sen sijaan löytyivät Modernin Taiteen -museosta ja Metropolitan – taidemuseosta (Manhattanilla).

    Berliinin Guggenheimista ei ole tullut kuultua inahdustakaan tähän päivään mennessä.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Kiitos Liisu, mä en ole Nykissä käynyt, mutta suunnitellut kyllä reissua aika monet kerrat. Guggiksella on vaikuttavat kokoelmat, ja menisin sinne Manhattanin pääkonttoriin tosi mieluusti käymään. Sen sijaan on aika hankala innostua ajatuksesta, että ne valtaisivat tämän maan kalleimman tontin bisnekseensä, ja me luovuttaisiin samalla kaupungin omasta museosta. Berliinin G:llä on n. 150 000 kävijää vuodessa, pääsymaksu sinne on 4 euroa. Helsingissä molemmat luvut pitäisi pystyä kertomaan kolmella.

  3. Aleksis Salusjärvi says:

    Edit. Tämä siis oli vastaus Timo Hännikäiselle, painoin värää nappulaa.

    Kyllä joo, ihan hyvä lisäys, mutta mulla oli mielessä enemmänkin taiteen ismit ja erilaiset ryhmät, jotka ovat tehneet bourdieulaisia vallankumouksia. Niiden vasemmistolaisuus on ollut hyvin loogista, kun ne ovat ponnistaneet köyhien nuorten opiskelijoiden porukoista, jotka ovat tehneet eliitille kelpaamatonta taidetta. Esim. Joku punk 80-luvulla tuskin kovin montaa oikeistonuorta viehätti.

    1900-luvun alussa koko eurooppalainen fauvismina kutsuttu modernismi elätti kommunismia sydämellään. Ero vasemmistolaisuusasteessa oli lähinnä vallankumousalttiudessa. Nykyajasta käsin katseltuna tuollaiset poliittiset sitoutuneisuudet tuntuvat aika maailmalle vierailta. Mutta toisaalta niin tuntuu tuonaikainen köyhyyskin. Kirjoitan tätä keskuslämmitetyssä asunnossa sähkövalon äärellä, syöden voileipiä. Tilanteeni olisi saanut nuoren Max Ernstin itkemään onnesta.

  4. Timo Hännikäinen says:

    “Esim. Joku punk 80-luvulla tuskin kovin montaa oikeistonuorta viehätti.”

    Punk oli varhaisvaiheessaan täysin epäpoliittista, ainakin musiikkipuoli. Sex Pistolsia kiinnosti ymmärtääkseni lähinnä rellestäminen ja rahan tekeminen. Vähän myöhemmistä suuruuksista Johnny Ramone oli äärioikeistoon kallellaan ollut republikaani, The Jam avoimesti konservatiivinen ja Joy Divisionin Ian Curtis rojalisti. Toki nämä hahmot varmaankin olivat jonkinmoista vähemmistöä, ja Clashin ja Dead Kennedysin vasemmistolainen agitprop leimasi liikettä enemmän. Mutta silti minua ärsyttävät nämä vasemmiston suuret kertomukset, joilla se yrittää omia taiteen uudistusliikkeet (kuten köyhien puolustamisenkin) itselleen. Todellisuudessa nämä porukat olivat poliittisesti monimuotoisempia kuin vasemmistolaisissa tulkinnoissa annetaan ymmärtää. Lisäksi oli täysin antivasemmistolaisia avantgardeliikkeitä, kuten Italian fascistinen futurismi.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      On selvää, että moderni taide ei ollut yksimielisen vasemmistolaista, ja siltä osin kuin oli, se tarvitsi poliittisen dialogin oikeiston kanssa saadakseen tarkoituksen idealismilleen. Yhtä kaikki silmiinpistävää erilaisissa modernismin estetiikkojen manifesteissa on niiden vahva poliittisuus, estetiikka kytkettiin niissä yhteiskunnallisuuteen. Se tuntuu täältä tulevaisuudesta katsottuna helposti väkinäiseltä.

      Isossa mittakaavassa oikeisto edusti koko viime vuosisadan konservatiivista traditiota, joka paheksui kaunotaiteen ulkopuolista sekoilua. Tämän huomaa vanhoista Le Figaro -lehdistä aina Seppo Heikinheimoon asti. Kun kaunotaiteet sitten menettivät korkeakulttuuriasemansa, oikeisto-vasemmisto-jako kadotti perinteisen mielekkyytensä. Kun sitä sitten seppolampelat ja teemumäet ovat yrittäneet taas elvyttää tällä vuosituhannella, heistä onkin tullut vasemmistotraditionalisteja, joiden poliittiset statementit tuntuvat lähinnä kiusallisilta.

  5. Otsikon pitäisi olla: Kulttuuri on epäselvää.

    Ajattelin, etten rupea punkista mitään puhumaan, vaikka esim. tuoreessa Parnassossa (lukijakirjeessä) taidettiin sanoa, että hakaristiä on aina käytetty vain hyvin oikeistolaisissa yhteyksissä.

    Sehän ei pidä paikkaansa ollenkaan, kun tullaan taiteen puolelle. Hakaristejä on käytetty näytelmissä jne. ja ennen kaikkea ärsytysmielessä jo Alex Harveyn 70-luvun alkuaikojen keikoista lähtien musiikkibisneksessä.

    Puhumattakaan Sex Pistolsista. Johnny Rottenin sanoitukset ovat hyviä, ei ne ole pelkkää rienaa, enemmän niissä on jytyä kuin monessa – eh – vakavasti otettavan kirjailijan tekstissä.

    Céline nyt on saanut kuulla olevansa milloin kommunisti, fasisti, juutalaisvihaaja, ihmisvihaaja… vihreitä ei siihen aikaan vielä sanan nykyisessä mielessä ollut. Nyt Célineä kutsuttaisiin myös vihreäksi ja persuksi.

    Okei, yritän pysyä asiassa, kirjailijoissa ja heidän teoksissaan on erilaisia puolia – sama henkilö voi olla oikeistolainen ja vasemmistolainen.

  6. Sekoitan pakkaa vielä tämän verran, hörppäsin kahvia tuossa välissä,

    tämä liittyy jotenkin aiheeseen:

    puhutaan aina sodanvastaisista sotaelokuvista.

    Oletteko koskaan kuulleet puhuttavan pornon vastaisista pornoelokuvista?

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Saman henkilön oikeisto-vasemmistolaisuus voisi olla nykymmaailman kulttuuria määrittävä piirre. Jaottelut ovat hienosyisempiä kuin ennen ja dialogi vähemmän demonisoivaa (ainakin toivottavasti). Kun ryhmäkuri ja puolueuskollisuus ovat ilahduttavasti menettäneet otettaan, on kulttuuri saanut laaja-alaisempia mahdollisuuksia muodostaa merkityksiä. Tai näin ainakin toivon, kun maailman tarkastelu värillisten lasien läpi synnyttää lähinnä olkiukkoja toisensa perään.

      …mietin tuota pornon vastaista pornoelokuvaa. Siinä on mieletön potentia. Jos pornoon saataisiin “älyllinen” metataso, sitä voisi lähettää television pääkanavilta ja sen katsominen kuuluisi kriittisesti ajattelevien ihmisten arkeen. Ihan samoin kuin on suolia ilmassa lennättävien sotaelokuvien suhteen.

  7. Timo Hännikäinen says:

    Tapani kirjoitti:

    “Okei, yritän pysyä asiassa, kirjailijoissa ja heidän teoksissaan on erilaisia puolia – sama henkilö voi olla oikeistolainen ja vasemmistolainen.”

    Juuri tuon takia laitoinkin “oikeistolaisen” lainausmerkkeihin tuossa ensimmäisessä viestissäni.

  8. Panin merkille, hyvä tarkennus kuitenkin, Timo, tänks!

  9. JV says:

    MÄ en osaa nähdä jakoa oikeistoon tai vasemmistoon, en niin nykytaiteen kannalta, en 1900-luvun alun taidemanifestien kannaltakaan perusteltuna.

    Nykytaide tai “kulttuuri”, sikäli kuin sillä tarkoitetaan sitä kulttuuria mikä nyt pressavaalien aikana ilmaisi tukensa haavistolle tai niinistölle, ei musta näytä kuuluvan vasemmistoon eikä oikeistoon, vaan on samaa spektaakkelia kaikki.

    1900-lvun alun taidemanifesteissa tai näissä “avantgarde-liikkeissä” sen sijaan on hyvin paljon yhtä, olivatpa ne kummalla laidalla tahansa. Mainittu italialainen futurismi manifestissaan muistuttaa erittäin paljon kansainvälisiä situationisteja, joista on suora linja takaisin surrealismiin; molemmissa on samaa hävittämisen halua: halua tuhota vanha valheellinen todellisuus ja julistaa uuden ihmisen tuloa…

    Ei dada-jengi mitään “oikeistoa” vastaan ollut, vaan todellisuutta kokonaisuudessaan…

    Pikemminkin termit vasemmisto-oikeisto näyttäis kuuluvan menneeseen aikaan, kun esim. suomessa sellainen käsite oli relevantti kuin “työväenkirjallisuus”

    Pikemminkin pitäis kysyä sitä, minkälaista taiteen pitäis nykyään olla, jos se olis poliittista ja jotain muuta kuin tätä yhtä spektaakkelia

    • Aleksis Salusjärvi says:

      “Vallankumouskeskeinen taide” voisi tosiaan olla modernismin kuvana poliittisen vasemmisto-oikeistolaisuuden sijaan. Noiden surrealistien sun muiden vastaanotossa vaan nimenomaan vasemmistolaisuus tai kommunistisuus pelasi suurta roolia. Kun vielä polittisilla suuntauksilla oli omat lehtensä ja niillä poliittiset linjaukset kritiikkiin, tuli leirit aika selvärajaisina piirretyiksi. Kun tätä narratiivia sitten seuraa suomalaisessa taiteessa, se jatkaa luikertelevaa kulkuaan aina 1990-luvulle saakka.

      Sitten tapahtuu katkos estetiikassa ja pakat sekoittuvat. Ennen oli työväenkirjailijoita, nyt on työväen presidentti. Ota noista nyt sitten selvää.

      Ja silti: yhä on vasemmistolaisia taiteilijajärjestöjä. Kiilalta voisi kysyä, että mikä jos mikään erottaa sen toiminnan vallitsevasta nykyspektaakkelista.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.