Kummien kirjojen Arto Kytöhonka

Maaria Ylikangas | August 26th, 2011 - 13:05

Eilen Kirjasto 10:ssä, Helsingin keskustassa, vietettiin ensimmäistä osuuskunta Poesian järjestämää Kummien kirjojen iltaa, jonka keskushenkilöksi oli valittu runoilija ja nörtti Arto Kytöhonka (1944-1992). Illan juontanut Poesian tuottajana toimiva Tommi Parkko perusteli Kytöhongan merkitystä sekä vuonna 1994 perustetulle Nihil Interit -runousjärjestölle että Poesialle. Hän kertoi kuulleensa parikymmentä vuotta sitten Kytöhongan puhuvan pienkustantamisesta T.S. Eliotin säkeillä: “uskallanko häiritä maailmankaikkeuden rauhaa” (“Do I dare disturb the universe?”, Love Song of J. Alfred Prufrock; teoksessa Prufrock and Other Observations, 1917). Näin myös T.S.Eliotin tuotanto saa kokonaan uuden hahmon modernin suomalaisen runouden uudistajana, hän on keskeisesti tai sivumennen hedelmöittänyt jo kahta merkittävää prosessia: modernismin tuloa 1900-luvun puolivälissä ja kirjallisen kentän voimakasta institutionaalista muutosta 1990-luvulta alkaen.

Parkon mielestä Kytöhongan työssä yhdistyvät myös monella tavalla se, mihin Poesia toiminnallaan pyrkii: Kytöhonka teki ensimmäisen suomenkielisen runogeneraattorin, teki omia runokirjojaan Äitini Talo -pienkustantamon kautta ja piti yllä kansainvälisiä kontakteja, lähinnä Yhdysvaltoihin, ja otti vielä osaa postitaiteeseen (mail art), 1980-luvun lopussa laajentuneeseen aktioon, jonka puitteissa osallistujat lähettivät toisilleen taidetta postitse. Tähän viittaa myös erään Kytöhongan kirjan nimi: Oil of Creams. The History of Shozo Shimamoto’s Hairless Head (1988). Shimamoto (s.1928) on japanilainen taiteilija, joka on postitaiteen perustavia henkilöitä ja kuuluisa kaljuksi ajellusta päästään, jonka hän on antanut usein alustaksi muiden teksteille tai kuville.

 

“se joka olisi avaruus mutta pieni”

Kytöhongan runogeneraattoreista keskustelivat Heikki Saure, joka on kokoamassa Lahden taidemuseoon Kytöhongasta kertovaa näyttelyä (toteutuu 2012) ja Kari Seitsonen, joka kehitti Kytöhongan kanssa erään generaattorin. Samalla Marko Niemi esitteli Runotar-generaattoria toiminnassa ja Seitsonen valaisi sen hakuperiaatteita. Kirjoitin muutamia rivejä ylös Runottaren laulamista runoista – tosin en ehtinyt yhtäkään kirjata kokonaan –

“se joka olisi avaruus mutta pieni”

“elämäni maisemat / pidä hyvänä ihaile”

“ja mies on mies / usko pistorasia / lataa lataa / syke, tahti, humina / hän uneksii sinusta”

Seitsonen selitti, että Runottaren kansioita on kolme. VRS-kansiota (VÄRSSY) generaattori käyttää kahdesti, se noutaa sieltä säkeet. Seuraavana on MFR-kansio (METAFORA), josta kone hakee peruskuvat, yhden kerran päällimmäiset ja toisen kerran lisäsävyt. VAR-kansio sisältää VARIAATIOT, joihin sisältyy runoon kytkettäviä mielteitä. Sitten kone kysyy montako riviä pitkän runon käyttäjä haluaa – ja siinä sitten runo. Ajatus eritoten metaforakansiosta on minusta kutkuttava, on kiinnostavaa jo troopin teorian kannalta miten metaforakone tarkalleen rakentuu. Sen verran tuli ilmi, että se jakautuu sisäisesti kolmeen sarakkeeseen – mutta tästä lienee otettava selvää tulevaisuudessa.

Mikä on sitten motivoinut rakentamaan runokoneen? Tilaisuuden alussa lainattiin Kytöhongan tekstiä, jossa hän totesi ihmisen rajoittuneisuuden. Ihminen kun ei kerrassaan osaa tehdä rehtiä puppua, vaan päätyy aina rakentamaan yhteyksiä. Täydellisen hölynpölyn luomiseen tarvitaan kone. Anita Konkka, joka tunsi Kytöhongan jo opiskeluvuosilta, palautti koneen yksinkertaisesti perinteiseen dadaan, surrealismiin ja automaattikirjoitukseen. Seitsonen puolestaan muistutti, että kone on joka tapauksessa ihmisen luoma, ja ihmisen kirjaamia ovat myös jokaisen kansion jokainen sana.

Kytöhonka harmitteli lehtikirjoituksissaan avoimesti sitä, että “tietokonekirjallisuutta” ei suomalaisessa kulttuurikeskustelussa ollut olemassakaan. Ilmeisesti myöhempi “googleruno” ylitti viimein kynnyksen, kai myös osin sen takia, että tietokone oli 2000-luvun puolella jo yleisessä käytössä. Eräässä lehtikirjoituksessa (Tietotekniikka-lehdessä 1989) Kytöhonka arveli tehneensä maailman vähiten myydyt ammattilaisrunoilijan laatimat runoteokset, tarkoittaen sillä runogeneraattoreitaan (ja osa niistä oli jo tuolloin vanhentuneella käyttöjärjestelmäpohjalla, jos oikein ymmärsin, tällä: CP/M).

 

Kytöhongasta suomalaisessa runoudessa

 

Kytöhongasta keskustelivat myös Jukka Mallinen ja Leevi Lehto. Heidän keskustelunsa sivusi Kytöhongan toimintaa ja hänen runoutensa konteksteja. Mallinen muisteli esitelleensä Kytöhongalle tämän muutettua Uusikylään (sattumoisin Mallisen kotipaikka – Mallinen kertoi kuulleensa äidiltään, että paikkakunnalle on muuttanut kirjailija) venäläisen language-runoilija Arkadi Dragomoshenkon runoutta. Lehto taas kertoi, ettei koskaan ole tavannut Kytöhonkaa henkilökohtaisesti, mutta tämän ideat ovat siirtyneet hänen omaan tuotantoonsakin: sonettikone Ääninen (ja kirja, Like 1997) oli omistettu “Arto Kytöhongan muistolle”. Mallinen ja Lehto puhuivat myös omasta kokemuksestaan Kytöhongan runojen parissa, korostaen erityisesti sen parodisia sävyjä. Lehto sanoi, että hänen silmäänsä ja korvaansa Venetsialaisen sarjan (1987) alkusivusta lähtien tarttuu haavikkolainen pilkutus ja anhavalainen pikkutarkkuus ja kielimuotojen hanakka vaihtelu (“kuunteleikse”, totesi tähän Mallinen). Kuitenkin Kytöhongan suhde useisiin suomalaisiin runomuotoihin ja -muoteihin oli eräänlaista parodista etäisyyttä hakeva.

Kytöhongan alkutuotannon – Otavalta julkaistut Ollakseni kaihoisa ja Illalla jätän oven valmiiksi auki – Mallinen ja Lehto sijoittivat 1970-luvun kontekstiin. Kuusikymmenluvun vireä liikehdintä taittui tiiviiksi luontolyriikaksi ja poliittiseksi runoudeksi. Kytöhongan varhaiset kirjat jonkinasteisesta sisäsiisteydestään huolimatta kuitenkin kantavat jotain -60-luvun siemeniä. Niissä tosin on ajalle tyypillisiä piirteitä, esimerkiksi japonistisia pienoiskuvia – joihin Mallinen tosin toteaa, että Kytöhonka saattoi niitä vähän leikilläänkin viljellä (huom. olen samaa mieltä jo pelkän lukemisenkin perusteella). Hyvin kunnianhimoiseksi Kytöhongan työ muuttui 1980-luvulle tultaessa, kun hän vetäytyi syrjään ja perusti Äitini talon. Lehto huomauttaa Venetsialaisen sarjan kytkeytyvän 1980-luvun Suomeen ja sen poliittisiin oloihin, mutta samalla se edustaa harvinaista suomalaista epiikkaa myös herkällä ja koskettavalla tavalla.

Marko Niemi ja Miia Toivio lukivat illan aikana Kytöhongan runoja kahdesta ensimmäisestä teoksesta ja Venetsialaisesta sarjasta; hienosti korostaen Kytöhongan tekstien rytmisiä ja melodisia ulottuvuuksia.

Alustuksen pidin minäkin, mutta siitä ei kummempia tässä. Se tulee verkkoon myöhemmin, lisään sitten linkin tänne.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.