Kun mannerlaatat köyrii

Maaria Ylikangas | May 28th, 2015 - 09:09

Hannu Helin: Maailman sivu. Kootut runoelmat 1999-2010. Pulvis & Umbra 2010. 688 s.

Maailman sivun takakansiteksti sanoo, että sisäsiistin ja viihdyttävän lyriikan ystävän on paras unohtaa tämä kirja. Siinä se on väärässä: juuri hänen tulisi muistaa. Ainakin kuudesta syystä.

Ensinnäkin: Hannu Helinin lyriikka on kieltä. Runouden materiaali on tietysti aina kieltä, mutta koko Maailman sivun kieli on elävää ja jatkuvaa, tunnistettavasti maailmamme kieltä. Se ei jähmetä vaan elollistaa. Helinin runoilla ei yksinkertaisesti ole kielellistä hygieniaa, ja siksi niihin istuu monenlainen aines. Eräs silmäilemälläkin erottuva piirre on kielten sekaannus: englanti, venäjä, ruotsi, ranska, saksa, espanja ja italia nyt ainakin lomittuvat suomeen ja sikiävät toisistaan. : “sielu seivaamatta / body bodaamatta / korkattu kone oli en grève / eilen oli hier / tänään on dagen efter” (Godbuy, 2007). Helinin runouden kieli lähestyy kokemusta luonnollisesta kielestä, joka ei koskaan ole sisäsiistiä ja kultivoitua.

Toiseksi: “naiivi ehdottomuus ja ylpeys / ja patologinen rehellisyys” (Batuskafi Trieste eller de sista orden av ett ögönblick, 2009). Maailman sivun runoista välittyy suora ehdottomuus ja kaihtamaton asenne. Kenties tähän vaikuttavat myös Helinin tuotannon taustat. Hänen blogissaan Work in Progress runojen synty on julkista ja prosessuaalista. Maailman sivu on ilmeisen vakuuttunut omasta suunnastaan ja uskollinen sille. Helinin tyyli on niin varmaa, että ajatus viimeistellystä tai keskeneräisestä teoksesta tuntuu triviaalilta Maailman sivun runoelmien yhteydessä. Silkkaa runoutta siis.

Kolmanneksi: “minä pidin / sanat lämpiminä / ja logiikan / kylmänä” (Godbuy, 2007). Helinin lyriikkaan liitetään usein maailmanlopun tuntu, kylmyys ja hajoaminen. Puhuja on masentunut, kyyninen, ivallinen, hullu. Kysymys ei ole esteettisestä, vetäytyneestä alakulosta, vaan todellisesta ja aktiivisesta syrjästähuutamisesta. Mutta kun pitää sanat lämpiminä, niin kieli (kirjoittaja) palvelee omaa tarkoitustaan ehdoitta. Voidaan puhua antaumuksesta, joka ei ole kaunista saati helppoa. Helinin lyriikka muistuttaa luonnontilaa jos ihmisluoma voi olla luontoa muistuttaakseen. Vai pikemminkö pitäisi sanoa, että se ilmentää joitakin käsityksiä luonnosta? Se kasvattaa ja karsii, se on piittaamaton siitä ymmärrämmekö me sitä vai emme, se elää elääkseen, se ei kysele syitä olemassaololleen – saati että se tekisi kohteliaasti tilaa ihmissilmää miellyttävälle asettelulle. Metsä ei muutu puistoksi vaikka sille kuinka huutaisi. Kielikään ei kuulu hallinnan alueelle, vaan on prosessien, kasvun, kontaminaation alainen. Se on ennen kaikkea omassa huomassaan.

Helinin runojen lukeminen on kuin etsisi oikeaa kanavaa radiovastaanottimen rätinästä. Silti koko Maailman sivun halki tuntuu puhuvan sama ääni. “Anna minulle voimia / anna vielä vähän virtaa / olla se virta / johon ei voi astua kahdesti / tai edes styksi / anna minun anna / hamaan tappiin olla / kaskena kannossa”, anelee puhuja (Sesame mucho, 2008). Katkelma näyttää henkilön liukenemassa puheeseensa, aivan kuin ihminen ja tämä kieli tässä olisivat oleellisesti sama mutta hetki hetkeltä eri, aivan kuten se kuuluisa virta. Ääni lipsauttaa sanonnan “kantona kaskessa” nurin, kääntäen tulee vanhasta takista kuin uusi. Tämä ääni antaa paljon painoa omalle runoilijantehtävälleen, jossa kyse ei ole innoituksen hetkestä, vaan työn jatkumosta. Tässä tämä tekeminen lepää ja reuhtoo, ja se ylittää meidät kaikki. Ctrl Alt Delin (2004) alussa Helin siteeraa Josef Brodskya, jonka mukaan runoilijan kautta kieli elää – se on runoilijan koko tarkoitus.

Selaillessa Maailman sivusta saa monotonisen vaikutelman: runot etenevät lyhyinä, pääosin 1-5 sanaa sisältävinä riveinä. Välimerkkejä on todella vähän. Eleetön asemointi korostaa runojen kielellistä ja merkityksellistä painotusta, vetämättä turhaa huomiota itseensä. Lukemisen rytmi muotoutuu luonnollisen vauhdikkaaksi. Tämän korpuksen kattavuus ja vaihtelu myös turruttavat, mutta Helinin tekniikka suo turtumuksen murtua – “tyhjillä kaduilla tuulten pilluralli / kurkkua kuristaa sädekehä” (Sesame mucho) tai “pääskyset ovat lihoneet harakoiksi / variksista on kuurattu kyyhkysiä / kyyneleissäni puusta putoilevista / kypsissä hedelmissä aaltoilee meri” (A Human Been, 2001). Kielen kokonaisuuden hyväksyvä kirjoittaminen ei merkitse pelkkää heittelehtivää rujoutta tai banaaleina linkuttavia sanaleikkejä, vaan se pystyy sovittamaan sisäänsä perinteisenkin kauneuden.

Neljänneksi: voi olla, että ns. uuden runouden piirteiden johtaminen Helinin tuotantoon on liioiteltua, mutta ainakin sen vaikutusta 2000-luvun runouteen olisi syytä jotenkin arvioida. Kielen ymmärtäminen moniaineksiseksi ja laajaksi on yleistynyt nykylyriikassa. Se ei merkitse vain yleissuomen runollista muuntelua, vaan kaikki tavoitettavissa oleva on elävän kielen materiaalia. Helinin työn läpäisee prosessuaalisuus, “keskeneräisyyden” estetiikka, kuten toisinaan sanotaan. Se on ollut omiaan hämmentämään portinvartijoita. Tärkeää on myös Helinin kustannustoiminta: Pulvis & Umbran kautta hän on julkaissut omaa tuotantoaan jo pitkän aikaa. Jostain syystä taiteellisesti kiinnostava työ on pitkälti valunut jo vakiintuneiden kustannustalojen ulkopuolelle, eivätkä ne kenties kykenekään toimimaan taiteen kasvualustoina.

Helin on alkanut pitää “muistikirjojaan” blogimuodossa vuodesta 2004. Avoimen julkaisemisen ja helpon saatavuuden ideat toistuvat läpi Helinin tuotannon – Pulvis & Umbran nettisivuilta pystyy lukemaan joitakin Helinin teoksia, esimerkiksi A Human Been (2001)ja Amnesia allegro (2003) ovat sieltä ladattavissa. Tuntuu ilmeiseltä, että tällaiset julkaisemisen rakenteeseen liittyvät ratkaisut ja runouden estetiikka liittyvät radikaalissa mielessä yhteen – saman havainnon voi yhdistää esimerkiksi Arto Kytöhonkaan tai Leevi Lehtoon.

Viidenneksi: Maailman sivu on hyvässä mielessä virtaava kirja. Eräs asia vielä hämmentää: Helinin runoja on usein mainittu vaikeiksi. Maailman sivuun mahtuu paljon jaksoja, joita minä en täysin käsitä. Aika, tulkinta ja paneutuminen varmaan valaisisivat, mutta saavuttamani ymmärrys olisi tiedollista. Ja sitenkö runous lakkaa olemasta vaikeaa – kun tajuan joka sanan ja kontekstit? Millä ehdoin runous on vaikeaa? Runouden luonne ei kuitenkaan ole tietoa, vaan kieltä, ihmiskulttuurista juontuvaa kauneutta, arvoitusta ja myrskyä. Siksi runouden luonne on jotain muuta kuin tiedollista. Ei oteta selvää, otetaan hämärää.

Kuudenneksi: tämä on tärkeää. Kysymys on elämästä, kuolemasta ja maailmasta. Kun “mannerlaatat köyrii” (Amnesia allegro), tilanne on vakava. Maailman sivu näyttää erään oleellisen asian: runous pystyy, vakavissaan ja henkitoreissaan, olemaan osa luonnonvoimien ja ihmisen toiminnan muovaamaa maapalloa. Yhtä vähän kuin laattojen liikahduksia voimme hallita kielen kulkuja, ja Maailman sivusta sen voi lukea. Siksi sisäsiistin runouden ystävän on syytä muistaa tämä kirja.

[Ilmestynyt Parnassossa 2/2011]

Yksi kommentti

  1. liisu says:

    Kylläpä on samanaikaisesti kaunis ja voimakas kuvaus Hannu Helinin runoista. Olen kerran seissyt kirjastossa uutuushyllyn kohdalla ja selaillut Hannu Helinin ohuehkoa runokirjaa, en muista edes sen nimeä. Lueskelin sitä sieltä täältä ja sitten vaivihkaa hitaasti työnsin sen takaisin hyllyyn.

    Nyt kaduttaa…

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.