Kun taiteesta tapettiin romantiikka

Aleksis Salusjärvi | July 20th, 2011 - 15:17

Kuvassa ylhäällä Pariisin Bellevillestä vuonna 2009 löytämäni Space Invaderin teos


 

1

Kyky romantiikkaan on yksi ihmisyydessä eniten ihailemiani piirteitä. Miten asiat ovat on aina alisteista sille, miten asiat koetaan. Todellisuuteen ei tarvitse suostua, koska todellisuus tapahtuu ihmisen tietoisuudessa, joka muovaa sen vastaamaan käsityskykyään.

 

Charles Chaplinin ja Aki Kaurismäen elokuvat kertovat tästä. Niiden romantiikka muodostaa suurimman kauneutensa onnellisuudesta, joka syntyy itsenäisesti, kaikesta huolimatta. Se on myös pelottavaa, sillä se vaatii rohkeutta muodostaa mittapuita, jotka eivät osallistu sosiaaliseen paineeseen eli yhtenäiskulttuuriin. Janis Joplin määritteli asian niin, että vapaus on vain sana sille, ettei ole mitään hävittävää. Lause löytää kaikupohjansa vuosisatojen takaa buddhalaisesta munkista nimeltä Milarepa, joka asui erakkona luolassa vailla maallista omaisuutta. Kun hänen ainoa saviastiansa, jolla hän keitti ruokansa, hajosi, hän kertoi saavuttaneensa täydellisen onnen eli vapauden.

 

Maailmassa, jossa vaippaiästä lähtien ihmistä verrataan ryhmäänsä ja painostetaan pärjäämään sosiaalisessa ruuvipenkissä, tarvitaan esimerkkejä toisista todellisuuksista. Tove Jansson ja Astrid Lindgren ovat kirjoittaneet kymmeniä tällaisia kirjoja. Se kohta minussa, jonka olen luullut olevan rikki, ei kaipaa heidän sanoissaan korjaamista. Vika on pelkäämisessä. Eräs ystäväni sanoi muinoin: “Ihminen tekee asioita kahdesta syystä: pelosta ja rakkaudesta.” Pelosta syntyneet teot ovat niitä, jotka synnyttävät häpeää. Tästä syystä pidän niin paljon Nipsusta, jonka pelko on avointa ja opportunistista. Hän ei ole ilkeä eikä tahdo pahaa, hän ei millään tavoin naamioi puutettaan ja on siksi saavuttanut täyden ihailuni.

 

2

Tämä pohdiskeluni syntyi Banksyn Exit Through the Gift Shop -dokumentista, joka on tahattoman paljas ja valistava nykykuvataiteen läpileikkaus. Se kertoo Thierry Guetta (alias Mr. Brainwash) -nimisestä videokuvaajasta, joka ajautui puolivahingossa nykytaiteen varjelluimman sydänmaan ikuisen nuoruuden lähteille Los Angelesissa, Pariisissa ja Lontoossa.

 

Viimeiset kymmenen vuotta kuvataidemaailma on synnyttänyt suurimmat saavutuksensa laittomasti spraypurkilla ja julisteilla urbaaniin ympäristöön synnyttäen estetiikan nimeltä streetart. Teoksien dokumentointi oli satunnaista, kunnes maaninen Guetta ajautui koko touhun keskiöön toimien lopulta myyttisen ja legendaarisen Banksyn luottomiehenä.

 

Streetart jatkaa graffitiperinnettä, mutta keskeisenä erona se ei pyri hallitsemaan tai muokkaamaan urbaania ympäristöä, vaan synnyttämään siihen käsitteellisiä lähestymistapoja toiston kautta. Koko toiminnan älyllinen puoli on vähän niin ja näin, mutta romantiikaltaan se on vastustamatonta. Se pyllistää taiteen ja rahan liitolle, taiteen henkilökultille, tuotteistavalle myyntiartikkelitaiteelle, designille ja ylipäätään kaikelle sille porvarilliselle keskiluokkaiselle pysyvyyttä edustavalle kulttuurille, jota lapioidaan sivistämispropagandana massoille kuin paskaa pellolle.

 

Streetart jäsensi itsensä lopulta niin kiinteäksi ja motivoiduksi osaksi taidemaailmaa, että se tuli syleillyksi sen muodollisesti kapinoivaksi osaksi ja teoksetkin kerättiin kaupunkien kaduilta myyntiartikkeleiksi. Banksy palkkasi tiedottajan ja vanhat kunnon taidegalleriat kutsuivat houkuttelevilla setelinipuilla parhaat sloganit synnyttäneet kuvataiteilijat talleihinsa. Taidekoulut saivat rinnalleen ug-muodon, jonka portinvartijoina toimii tällä hetkellä nimitaiteilijoita, kuten Space Invader, Shepard Fairey ja tietysti hänen majesteettinsa Banksy.

 

Koska kapinajoukosta syntyi uusi hallitus, jäi heidän itsekunnioituksensa edellytykseksi syvä tietoisuus heidän taustastaan. Heidän tämän hetken suurin aarteensa on romantiikka illegaalista historiasta ja riippumattomasta omin käsin synnytetystä estetiikasta, jonka merkitykset vain yksinkertaisesti ryöpsähtivät niin suuriksi että maailma valisti heille hymyilevät kasvonsa. Heistä tuli kuolemattomia.

 

Ehdottomuudellaan, omalakisuudellaan ja riippumattomuudellaan he työskentelevät itse muodostamassaan instituutiossa, jonka keskeisenä arvona on kunnioitus ja tietoisuus kunkin tekijän vuosien mittaisesta romanttisesta taipaleesta, jolloin heidän taiteensa ei astunut maailmaan kerjäten hyväksyntää, vaan julistaakseen vapauttaan. Jos heidän kapinansa oli jotakin vastaan, se vastusti kyvyttömyyttä muodostaa itsenäinen suhde todellisuuteen.

 

3

Guetta näki sen sijaan pidemmälle. Hän näki taiteen mekanismit ja tunsi streetartin estetiikan paremmin kuin kukaan muu. Banksy kannusti häntä pitämään yksityisnäyttelyn, ja tarinassa alkoi uusi luku. Pari kuukautta Guetta synnytteli omaa juttuaan, joka oli riittävän erilainen ollakseen muodollisesti jotain hänen omaansa, mutta kuitenkin niin hitsattuna esikuviinsa, että ääliökään ei erehdy kontekstista.

 

Tuote oli valmis, puuttui vain resurssit. Guetta, ihailtavana liikemiehenä, palkkasi 20 taiteilijaa talliinsa, vuokrasi L.A:n keskustasta tyhjäksi jääneen toimistorakennuksen ja tuuttasi pihalle 2000-luvun painavimman debyyttinäyttelyn. “Damien Hirst ei taatusti haaskaa aikaansa leikkaamalla saksilla kartongista sabluunoita. Sitä varten on avustajia. Miksi minäkään tekisin mitään sellaista – taiteilijana työni on ideoida”, Guetta kertoo dokumentissa ja puhkaisee koko tarinassa tykyttävän paiseen.

 

Dokumentin sävy on avoimen paheksuva ja moralisoiva. Banksyä sapettaa kuin pientä oravaa, että hänen lähipiiristään kasvoi mätä omena, joka saatuaan riittävät kontaktit tuotteisti koko jutun ja tukehdutti kylmäverisesti omalakisen estetiikan paketoimalla sen kitschin kelmuun, jonka turmeleva vaikutus on ihmeellisen kolossaalista.

 

Romantiikka oli tapettu. Sitä oli ammuttu selkään. Nipsu oli tullut ja tehnyt parhaansa.

 

Guetta ei nimittäin ole tietoisesti niin laskelmoiva kuin intuitiivisesti. Hän teki täsmälleen sen, minkä Banksy oli tehnyt aikaisemmin – mutta esikuvansa sijaan hän ei selitellyt tekoaan parhain päin kiillottamalla vilpittömyyden kilpeään, vaan yksinkertaisesti vain niin hyvin kuin ikinä osasi. Ei ole sattumaa, että Madonna tilasi levynkantensa Guettalta. Vakka tunnisti välittömästi kantensa.

 

Streetart oli mennyt liian pitkälle. Historiasta sen esikuvat löytyvät sellaisista nimistä kuin Picasso tai Dali. Guetta on nyt heidän veroisensa.

 

 

 

 

 

 

5 kommenttia

  1. Maaria Pääjärvi says:

    …tai kun taiteen romantiikka siirtyi tuotteen romantiikaksi. Siitä kai Guggenfleimissäkin on kyse. Ja siitä ehkä Madonnassakin on kyse, tai oikeastaan koko siinä prosessissa – – onko punkissa enää romantiikkaa? Tai ehkä kaikki romantiikka on nostalgiaa, parhaimmillaankin. Mutta näistä tulee aina vaan tiukempia, näistä rakosista. Onko Nipsu jättänyt henkireikääkään?

    Mutta yks juttu mun on PAKKO sanoo. Joplinin esittämä Me and Bobby McGee on Kris Kristoffersonin piisi, jonka on esittäny jokunen muukin ennen Joplinia. Aika notkea iskelmä. Ja oli kuulemma Rainer Werner Fassbinderin lempipiisi.

  2. Aleksis Salusjärvi says:

    En tiiä tuleeko rakosista tiukempia. Mä pidän hirveästi kuvataiteeseen jääneestä neitseellisyydestä, siitä että tollanen tuotteistaminen yhä onnistuu. Ja takahuomiona täytyy vielä muistaa sekin, että Guetta saattaa hyvinkin olla nero miehekseen ja noilla metropolien mittapuilla banksyja parempi taiteilija. Analogian voi vetäistä vaikka Rottatouille-elokuvaan muutettavat muuttaen.

    Streetartin olennaisin sisältö esteettisesttä mielessä on, että sääntöjä ei ole. Ei ole etabloitunutta taidetta ja siksi pyrkivää, vaan pelkkää taidetta, joka kasvaa yli laariensa paroksysmaattiseksi vapauden kuvaksi.

    Banksy pohtii dokkarissaan, että Guetta ei pelannut sääntöjen mukaan – siis niiden uusien sääntöjen, joita hän edustaa (ja samalla miettii että onko niitä). Viittaukseni Daliin osuu tähän, hänkään ei pelannut surrealismin säännöillä. (reunahuomiona sanottakoon vielä, etten tästä huolimatta pidä häntä kaksisena taiteilijana).

    Ja Joplin: tänks oikasusta, se biisi on vaan Joplinin laulamana jotenkin enemmän totta kuin ne muut versiot, joita olen joskus kuullut ja pitänyt covereina…

  3. Hanna Saarikoski says:

    Pakko tässä kun on kerran mainittu sekä Joplin, romantiikka että viattomuus, muistuttaa Raittisten veljesten versiosta Mie ja Bobby McGee. Jotain hienoa ja kieroa siinä on. Tai viatonta.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Okei, Hanna, you made your point, kuten amerikoissa sanotaan. Youtube sivisti minua mainitsemasi rallin osalta:

      http://www.youtube.com/watch?v=iZg_VAzOtXk

      Videon kommenteissa nielaisin kuitenkin pari kertaa tyhjää tämän lausahduksen luettuani:
      “Loistava esimerkki siitä, miten käänöslaulu voi olla jopa huomattavasti parempi kuin originaali (Janis Joplin).”
      nimimerkki: suomenpresidentti 1 vuosi sitten

      Jotta et saisi viimeistä sanaa, ehdotan biisin covereista vielä Angela Kalulen aivan muualle kurottavaa, jollain tavalla hämmentävää versiota, jossa soi Joplin taustalla kuin tuplabasari viereisen korttelin festareilla:

      http://www.youtube.com/watch?v=P25NeHCuFPo

  4. Hanna Saarikoski says:

    Hymiö.( Ehkä ennemmin pieni harhaileva sivulause kuin viimeinen sana oli hakusessa.)

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.