Kurkistus pimeälle puolelle (arvostelu)

Maaria Ylikangas | March 20th, 2013 - 15:53
Taidekritiikin perusteet. Toim. Martta Heikkilä Gaudeamus 2012.

Taidekritiikin perusteet. Toim. Martta Heikkilä
Gaudeamus 2012.

 Kun joskus kävin taidekritiikin kurssia yliopistolla, minusta oli virkistävää, että puhumassa oli juuri kriitikoita – kaikessa epäakateemisuudessaankin. Kaipa he vielä pääsevät luentosaliin, mutta olisi heidän syytä päästä alan perusoppaaseenkin.

Kriitikot eivät käy Taidekritiikin perusteissa oman alansa auktoriteeteiksi. Irvokkaimmin asennetta kuvaa kirjan toimittajan, Martta Heikkilän, laiska toteamus kriitikoiden “itseymmärryksestä”, joka saa heidät uskomaan olevansa yksilöitä. Tekstissä ei ole todistuskappaleena ainoankaan kuolleen tai elävän kriitikon omasanaista käsitystä omasta toiminnastaan, eikä myöskään tutkimuksesta, joka analysoisi kriitikoiden itseymmärrystä. Lähde on paikassa, jonne viiteapparaatti ei yllä. Kriitikin historian aikana aineistoa on varmasti kertynyt, mutta sitä ei hyödynnetä.

1980-luvulla Altti Kuusamo huomautti kirpeästi, että koska päivälehtikritiikki on käyttäytymistä, sen tutkimukseen ei tarvita taiteentutkijaa vaan käyttäytymistieteilijä. Kuusamon neuvoa noudattamalla olisi tullut paljon parempi teos taidekritiikistä. Nyt kritiikin ala “käyttäytymisenä”, tapojen noudattamisena ja niiden rikkomisena ja suuntautumisena taidekentän sosiaaliseen todellisuuteen jää Taidekritiikin perusteista täysin puuttumaan. Ehkä tämä on kritiikin “pimeä puoli”, johon taiteentutkijat suhtautuvat niin häveliäästi, etteivät alan perusteoksessa pysty edes mainitsemaan sitä.

Kirjallisuuskritiikistä artikkelin kirjoittanut professori Kuisma Korhonen tosiaan nimittää kriitikkona toimimista tutkijuuden ja lukijuuden pimeäksi puoleksi. Itseironian lempeä tuulahdus ei estä määritelmää osumasta liiankin hyvin. Taidekritiikin perusteet pyrkii luotaamaan, kontekstoimaan ja normittamaan taideinstituution kaoottista unheimlichia. Ja onnistuu huonosti.

Taidekritiikin perusteet sisältää harvoja viitteitä tämänhetkiseen kritiikkikeskusteluun. Kritiikin historian se kiinnittää estetiikan historiaan. Joukossa ei ole ainoatakaan kirjoittajaa, joka olisi tarkastellut kritiikkiä yhteydessä lehdistön historiaan, kysymyksiin sananvapaudesta, sensuurista tai lainsäädännöstä.

Kriitikontyön kannalta polttavat – jatkuvasti ajankohtaiset – kysymykset jäävät esittämättä. Onko kriitikko loinen, joka hyötyy taiteilijoiden työstä, kuten Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimies Antti Majander väitti? Onko kritiikki itsenäinen tekstilaji tai taidemuoto? Mitkä ovat sen mahdollisuudet tulevaisuudessa? Onko kriitikko taiteen puolustaja? Onko kritiikki kuolemassa, kuten Tuomas Nevanlinna vasta kirjoitti? Miksi vaikkapa kuvataiteilijat harmittelevat, että heidän taiteenalansa kritiikkitilanne on katastrofaalinen?

Kriitikkojen kirjoittamaa teoriaa kritiikistä on tietysti tarjolla niukalti, mutta silti sitä on. Kulttuurilehdistä ja kirjoista sitä olisi voinut etsiä. Heikkilä tyytyy toteamaan, että “kritiikki pakenee määritelmiä”, ja ryhtyy soveltamaan siihen taiteentutkimuksen yleisiä arvoja sillä oletuksella, että kritiikki on vain populaarimpaa kuin tutkimus.

Taidekritiikin perusteet uupuu konkretiaa. Kuilu nykyhetken ja 1900-luvun välillä on niin suuri, että tutkijat itse todistavat Arthur C. Danton olleen oikeassa. Taide todella loppui Andy Warholin Brillo-laatikoihin (1964). Mikä pahinta, kirjassa ei ole paljoakaan viitteitä siitä, että kritiikki olisi elänyt sen jälkeen – tai edes ennen sitä. Kritiikin rehevää historiaa on esitelty ainoastaan parin pikku esimerkin avulla. Kriitikon toimintaa taidekentällä ei profiloida edes summittaisesti taiteen, lehdistön ja taidejulkisuuden tapauskertomuksiin nojaten. Lainauksia kritiikeiksi luokiteltavista teksteistä ei esitetä.

Heikkilä erittelee kirjan avausartikkelissa “Johdanto: taiteesta puheeseen” paljon sellaista teoreettista taustamateriaalia, joka on tuttua estetiikan perusteoksista. Taidekeskustelun historian merkkipaalut Aristoteleen Runousopista Immanuel Kantin kritiikkeihin ja kehityskulku Hegelin, Schlegelin, Baudelairen ja Wilden 1800-luvulta 1900-luvun formalismeihin ja postmodernismiin eivät puolusta paikkaansa, koska niitä ei riittävästi motivoida juuri taidekritiikin kannalta. Ja anekdooteissa on puutteensa. Missä Horatius? Entä Samuel Johnson? Päällekkäisyyttä on liikaa. Kritiikin peruskaava “kuvailu – tulkinta – arvotus” toistuu kyseenalaistamattomana (Heikkilä, Tihinen). Aristoteles pomppaa anekdoottimaisesti esiin sieltä täältä, samoin Giorgio Vasari; kritiikin etymologiasta ja sanan merkityksestä kirjoittaa lähes jokainen.

Kritiikin lajia koskevat väärinymmärrykset ovat turhan massiivisia. Heikkilä on väärässä väittäessään, ettei 1700-luku vielä tuntenut “kriitikkoa” kaikkea nyreksivänä ja vikoja etsivänä hapannaamana. Juuri tällaisen tyyppimuotokuvan on kirjoittanut vaikkapa englantilainen James Puckle luonteita esittelevässä teoksessaan The Club (1713). “The Critic” moittii kirjalliset pyrinnöt Corneillesta Molièreen ja Drydenista Platoniin, “hän sai viheliäistä iloa vikojen etsimisestä”, sanoo kertoja. Tuskinpa Puckle karikatyyria tyhjästä kirjoitti.

Niin sanotun kokeellisen kritiikin sivuuttaminen maininnalla kotimaisesta nykyrunoudesta on omituista. Idea kritiikistä taiteena, ja vieläpä vapaana taiteena on paljon vanhempi, ja kytkeytyy keskusteluun kritiikin muodosta. “Postkritiikki” mainitaan johdattamatta kuitenkaan lukijaa millään tavalla sen funktioon, muotoon, mahdollisuuksiin tai siihen, miten se eroaa “kritiikistä”. Kritiikin kokeellisen poetiikan esittely olisi valaissut paljonkin kritiikin määrittymistä tekstilajina ja sen suhdetta taiteisiin.

Taidekritiikin perusteilla on vahvuutensakin. Kirjoittajat mieltävät kritiikin käytännön alana. Näkemys on oikeutettu, mutta se jää kuitenkin Taidekritiikin perusteissa taidefilosofian kengättömäksi suutarinlapseksi. Sana “kritiikki” käsitetään laajassa mielessä koskemaan taiteesta kirjoitettua esseistiikkaa, laajoja artikkeleja yhtä hyvin kuin lyhykäisiä tv-ohjelma-arvosteluja. Kirjoittajat tekevät hyvin muistutellessaan, että sana “kritiikki” (criticism, critique) on laajemmassa käytössä muissa kielissä kuin suomessa. Tästä syntyy jatkuvia sekaannuksia, ja siihen on syytä kiinnittää huomiota. Sekaannus kuitenkin syntyy tässäkin kirjassa, koska en pysty seuraamaan mistä kritiikin lajista kulloinkin on kyse. Päivälehtikritiikistä, kulttuurilehtien artikkeleista ja esseistiikasta vai tutkimuksellisista artikkeleista? Ilahduttavinta on eräässä tärkeässä asiassa ilmenevä suhteellisuudentaju: kritiikkiä kirjoitetaan lukijoille.

Kirjan viimeisessä artikkelissa Heikkilä pyrkii hahmottelemaan kritiikin yleisöä mannermaisen 1900-luvun lopun filosofian yhteisöä koskevan ajattelun pohjalta. Yhtenäiskulttuurin arvellaan loppuneen, ja kritiikin(kin) yleisö on ennakoimatonta, väliaikaista ja heikosti identifioituvaa. Kuitenkin esimerkiksi Schjerfbeck-näyttely Ateneumissa yhdistää kotimaista taideyleisöä laajalti. Kansallisteatterin näytöksiin on vaikea saada lippuja ja näytelmistä puhutaan bussipysäkeilläkin. Sofi Oksasen Puhdistus ja Riikka Pulkkisen Totta ovat tuoreita esimerkkejä romaaneista, joita on luettu paljon, ja niistä on kirjoitettu ennennäkemättömän laajasti – toki blogien avaamien mahdollisuuksien myötä. Yhtenäiskulttuuri ei kai makaa niin vakaasti haudassaan kuin huhut kertovat, eikä se toisaalta ole ehkä koskaan ollut niin yhtenäistä kuin hoetaan. Tunnustamattomien ja tunnuksettomien yhteisöjen teoria ei sano mitään kritiikin todellisuudesta, joka on yleisön, yhtenäiskulttuurin, massakulttuurin ja alakulttuurien dynaaminen palapeli.

Taidekritiikin perusteet listaa uupumatta vaatimuksia kriitikoille. Samalla se asettaa kritiikin akateemista tutkimusta ja taidetta alempaan asemaan taidekeskustelussa, vaikka esimerkiksi abstraktin ekspressionismin nousua Yhdysvalloissa siivitti kriitikoiden toiminta. Eräs viime vuosisadan tunnetuimmista kriitikoista, Clement Greenberg, oli porvarilliselta ammatiltaan tullivirkailija ja toimi akateemisen maailman ulkopuolella. Silti tutkijat joutuvat ottamaan hänen työnsä huomioon. Yhtä lailla taidesuuntaus sai epäakateemista kritiikkiä. Filosofian tohtori Tom Wolfen The Painted Word (1975) ei ole akateeminen puheenvuoro. Kritiikin, taiteen ja journalismin herkästi rikkoutuvaa rajaa Taidekritiikin perusteet ei huomioi, vaikka kysymys on toistuvasti esillä kritiikkiä määriteltäessä (esim. Arto Haapala teoksessa Taiteen kritiikki, 1990). Wolfen kirja on hyvä esimerkki tästä.

Heikkilän mukaan kritiikki välittää taidetta yleisölle tai tulee hyödyntäneeksi akateemisia teorioita ja löydöksiä. Taide ja tutkimus siis muodostavat keskuksen, jonka periferiaa kritiikki on. Ideoiden kulku kuitenkin on paljon monimutkaisempaa. Taiteiden ja kritiikin suhde on nähty jopa symbioottisena (vrt. Peters 2005, 32). Taidekritiikin perusteet ei huomioi tätä näkökantaa, jota esimerkit tuntuvat vahvistavan. Suomalaisen modernistisen lyriikan murrosvaiheessa kriitikot Kai Laitinen, Tuomas Anhava ja Osmo Hormia paitsi esittelivät uuden runotyylin, loivat sille merkityksiä ja vaikuttivat sen luonteeseen. Näiden kriitikoiden työ on ollut kauaskantoista nykyisen runoutemme kannalta. He vaikuttivat suoraan siihen, minkä edelleen koemme runoutena. Heidän ei-akateemisia tekstejään käytetään myös tutkimuksen auktoriteetteina.

Kaikkineen Taidekritiikin perusteiden fokus on hukassa. Erityisesti Heikkilän ensimmäisessä tekstissä sekoittuvat deskriptiivinen ja normatiivinen asenne. Kuvaileeko hän kritiikin kenttää vai pyrkiikö hän antamaan ohjeita vaikkapa aloittelevalle kriitikolle? Teksti toimii molemmilla tavoilla. Hän kuvaa, miten yleisesti toimitaan ja tarjoaa sovinnaisen käsityksen siitä, miten kriitikon tulee toimia: “Kriitikko voi hyödyntää erilaisia näkökulmia ja siten ottaa huomioon erilaisen [sic] arvot – ottaa teoksen vastaan sen omilla ehdoilla ja koettaa välttää liian yksinkertaistavia arvioita.” Tämä on hirveän epäselvää, ja sisältökin kyseenalainen. “[T]eoksen vastaanottaminen sen omilla ehdoilla” on liian epämääräistä perustaakseen vastaanottoa tai arvotusta (mikä on teos, mitkä ovat sen “omat ehdot”, miten ne ilmenevät, miksi ne ovat tärkeämpiä vastaanotossa kuin muut seikat, millainen on vastaanotto kritiikissä ja miten sitä representoidaan?). Mikäli kriitikko ei siis toimi näin, todellako syntyy “liian yksinkertaistava arvio”?

Teoksen ehtojen sivuuttaminen tai jopa niitä vastaan käyminen voi olla sekä hedelmällinen että oivaltava lähestymistapa, joka pystyy ottamaan huomioon taiteen, kritiikin ja kulloisenkin kontekstin. Yksinkertaistavuus taas on usein välttämätöntä sanomalehtiteksteissä ja usein tärkeä tapa pitää teksti viihdyttävänä ja kiinnostavana. Tämän suhteen on turha kursailla: kritiikki journalismina pyrkii pitämään lukijan otteessaan. Juuri kritiikille tyypillinen ohimenevä konteksti ja tilannetaju, taiteen ja yhteiskunnan yhteinen käymistila, putoavat Taidekritiikin perusteiden otteesta. Mikä on yhdelle yksinkertaistamista, on toiselle näkökulma. Ja yhteen kritiikkiin ei monesti tarvita analyysia ja oikeassaolemista, vaan näkökulma.

Teoksen ytimen muodostavat tutkijoiden kirjoittamat artikkelit omista aloistaan. Jako taiteenaloihin on perinteinen. Kirjallisuus, teatteri, kuvataide, musiikki ja elokuva ovat toki keskeisiä aloja nykykulttuurissakin, mutta ilman mitään kunnon perustetta on jätetty pois tanssi, tietokonepelit, sarjakuva. Vetoamista teoksen “rajaukseen” tuskin voi pitää perusteena. Etenkin nykytilanteessa todella tarvitaan syvällisempää ymmärrystä kritiikin mahdollisuuksista virtuaalisten taiteiden ja erilaisten hybridimuotojen analyysiin, kun taiteenalat liudentuvat toistensa puolelle. Perinteisen kirjallisuuskritiikin eväin en pysty arvioimaan visuaalista runoutta, vanha kunnon kuvataidekriitikko kirjoittaa herkästi läpiä päähänsä performanssista tai Yoko Onon käsitteellisistä runoista. Audiovisuaalisen materiaalin ymmärtäminen, arvottaminen ja kontekstointi alkaa olla arkea millä tahansa kritiikin alalla.

Juha-Heikki Tihinen esittelee kuvataidekritiikin historiaa nimenomaan kritiikin näkökulmasta, mutta valitettavasti hän ei uhraa sanaakaan nykyhetkelle. Johtuneeko siitä, että kuvataidekriitikoita on vähän ja Tihisen oma rooli kentällä on aivan liian suuri, jotta hän voisi ryhtyä analysoimaan sitä. Veijo Hietalan esitys elokuvan historiasta on todellakin vain elokuvan historiaa, jonka hän on ryydittänyt muutamalla maininnalla siitä, että kritiikkiäkin kirjoitettiin. Musiikkikritiikistä kirjoittava Susanna Välimäki menee toiseen ääripäähän – kritiikin pitäminen keskeisenä maun muokkaajana on hieman liioiteltua. Kritiikki kuitenkin useammin ilmentää makuja kuin luo niitä.

Kirjoittajista yksikään ei identifioidu nimenomaan kriitikoksi, vaan he ovat taiteentutkijoita. Kritiikki on heille institutionaalinen välttämättömyys, joka täytyy suorittaa tutkimuksesta heijastettujen lainalaisuuksien mukaan. Näkemys on vieraantunut kritiikin ajankohtaisista keskusteluista ja sen mahdollisuuksista. Siksi kai kritiikin ala vaikuttaa hirveän staattiselta, ja sitä voivat horjuttaa vain August Ahlqvistin kaltaiset tuhmurit, joiden väärässäolemisen historia voi aina uudelleen todistaa.

Jotain suhteellisuutta olisi tuonut vaikkapa kotimaisen kritiikin historiaan perehtyminen. Kritiikin kriisi näyttää aina palaavan – miksi? Katri Vala sanoi 1930-luvulla, että arvostelujen lukeminen on harvinainen ilo. Niitä ilmestyi vähälti. Taidekritiikin perusteissa siteeratut 2000-luvun tutkijat tekevät samanlaisia väitteitä kuin kirjailija Volter Kilpi Valvojassa vuonna 1916. Innottomuus, rohkeuden puute ja neutraali väljähtyneisyys ovat olleet kritiikin riesana jo kohta sata vuotta.

Suuren kysymyksen internetin ja printtimedian suhteesta esittää liki jokainen kirjoittaja. Kukaan ei analysoi sitä. Sen sijaan toistellaan kritiikittömästi, että kuka tahansa voisi nyt nettiaikana ryhtyä kriitikoksi. Vuonna 2012 ilmestynyt perusteos kritiikistä ei edes pohdi lukijablogien ja kritiikin suhdetta tai mieti, millainen merkitys netillä on kritiikille. Se on jo lähes pelottavaa tilannetajun puutetta.

Eräs hokema on aika puhkaista: ei “kuka tahansa” ryhdy “nettikriitikoksi”. Eräs ilmeinen syy löytyy jo Taidekritiikin perusteiden rivien välistäkin. Käsilläoleva teos ei anna kenellekään yhtään hyvää syytä ryhtyä kriitikoksi. Kriitikko on eräs suomalaisten vähiten arvostamista ammateista, työllä ei saa elantoa. Anna-Maria Tallgren menetti terveytensä toimittuaan päätoimisena arvostelijana “Erkon rahamyllyssä” viidentoista vuoden ajan, mutta jatkoi kuitenkin kritiikkien tekemistä voimiensa mukaan. Miksi hän ei lopettanut kokonaan, kun aivan ilmeisesti toiminta kriitikkona vei häneltä muut työmahdollisuudet?

En totisesti tiedä. Hän taisi nähdä työllään jotain arvoa, hänellä oli motivaatio. Jopa kirja nimeltä Taidekritiikin perusteet pitää kritiikkiä alemman tason kirjoittamisen lajina, jonka tekijät on tuomittu työskentelemään tiukan normiston alaisina ilman minkäänlaista ylevää lohtua. Jos toimen ilmeisen vaativuuden taas suhteuttaa taloudelliseen kannattamattomuuteen, henkiseen kuluttavuuteen ja sosiaaliseen ongelmallisuuteen, tuntuu kohtuuttomalta, ettei kritiikin tekemiseen sisälly minkäänlaisia positiivisia mahdollisuuksia edes henkisellä tai filosofisella tasolla. Kriitikko on taidekentän vakiintunut rooli, jota siedetään. Roolin rosoinen, äkkipikainen, arvaamaton ja toisaalta sivistymätön ja pinnallinen luonne pyritään taltuttamaan tekemällä kriitikosta tutkijan tutiseva varjo. Koska Taidekritiikin perusteiden perspektiivi on päivälehtikritiikin kaltaisessa – ehkä hiipuvassa – lajissa, näyttäytyy kritiikki itsessään taidekentän totunnaisuutta ylläpitävänä toimintana. Näin kriitikon tehtäväksi jää totella viisaampiaan.

Kuitenkin kriitikko voi olla väärässä tai alistaa taideteokset omille aikeilleen. Tämä piirre ei tule ollenkaan analysoiduksi Taidekritiikin perusteissa.. Esimerkiksi vanhaa säemuotoista runoutta puolustanut V.A. Koskenniemi oli hävinneen esteettisen kannan kriitikko. Hän ei jättänyt valta-asemaansa käyttämättä tavoitteidensa vuoksi, sikäli hän on esimerkki siitä mitä kriitikko ei saisi olla. Deskriptiivinen asenne ottaisi huomioon tällaisen realiteetin, normatiivinen nuhtelee ja luo oletuksia siitä, mitä kritiikin pitäisi olla. Taidekentän toiminta kun ei ole taideteosten ääressä hiljentymistä ja asiantuntevien tulkintojen tekemistä niiden pohjalta. Tutkija pystyy eristämään tarkastelukohteensa maailmasta ja antamaan sille aikaa, mutta kriitikon työssä on paljon enemmän muuttujia. Ei monestikaan ole edes tilaa osoittaa ymmärtäneensä teosta sen “omilla ehdoilla”.

Taidekritiikin perusteet ei näe kritiikkiä aikalaiskeskustelun muotona. Kritiikki liikkuu laajemmalla skaalalla kuin taideteoksen ominaisuuksissa. Se on tietoista myös muusta vastaanotosta ja suhteutuu siihen. Kritiikki ei ole alisteista taiteelle tai taiteen filosofialle, vaan omalle ajalleen, kontekstilleen ja omille mahdollisuuksilleen.

“Oikeuden tekeminen taiteelle” on pähkinänkuoressa Taidekritiikin perusteiden kritiikkikäsitys. Taide on lähtökohtaisesti ylevää, ja tätä evankeliumia kriitikon pitää osata arkipäiväistää tai tulkita suuremmalle yleisölle. Heikkilä kyseenalaistaa teoksen käsitettä (referoiden poststrukturalistien ja dekonstruktionistien käsityksiä), mutta ei pysty irrottamaan kritiikkiä teoskeskeisestä maailmankuvasta. Kukaan muu kirjoittaja ei edes mene näin pitkälle. Taiteessa ja filosofiassa on kenties jo tehty tämä kopernikaaninen vallankumous, siellä teos on vain kappale liikkuvassa avaruudessa, mutta kriitikolle sen pitäisikin toimia vielä keskipisteenä, jonka ääressä hän saa kunnian seistä, tulkita ja selittää muille.

Toisin kuin Heikkilä väittää, kritiikin vapaus ei ole tulkintojen monimuotoisuudessa, vaan se liikkuu jopa samalla vapauden alalla kuin taiteet. Jokainen kriitikko käyttää tätä tilaa tavallaan, jokainen määrittelee omaa tekstilajiaan kirjoittamalla. Sen osoittaa Korhonenkin oppikirjatekstin alalla – hän kirjaa hiljaisen haaveensa siitä, että hänen henkinen työnsä kirjoittamisen eri aloilla muodostaisi vaivihkaa kokonaisuuden. Ja siihen kokonaisuuteen ainakin tämä teksti asettuu, ja siksi sen hupsuudetkin ovat sympaattisia ja suhteellisia. Lempeille setämäisyyksille voi naurahtaa. Ettäkö pitää pysyä toimituksen antamissa merkkirajoissa? Ja ottaa huomioon kirjailijan tunteet? Näin meillä pimeällä puolella! Korhonen tuo oppikirjatekstiin vaivihkaista huumoria ja elävän minäkertojan. Hän rakentaa tekstillään persoonaa. Monet kriitikotkin tekevät niin.

Tallgren kertoi näkemyksensä kriitikontoimen selkärangasta niin sanotussa kriitikon testamentissaan (1947). Hän ei puhu vastuusta taideteosta kohtaan, vaan hän panee arvostelijan Atlaksen paikalle. Kriitikon on otettava vastuu koko maailmasta harteilleen jokaisessa arvostelussaan. Vaikka Tallgrenin etiikka on idealistista ja 1910-luvun sukupolvelle tyypillistä, valjastan sen näyttämään Taidekritiikin perusteiden kenties suurinta puutetta. Kirja ei ota huomioon kriitikon ja kritiikin etiikkaa. En tarkoita tällä tavanomaisia kehotuksia korrektiuteen, huomaavaisuuteen ja faktojen tarkistamiseen, vaan siihen eetokseen, joka ylipäätään saa kriitikon esittämään näkemyksiään taiteesta julkisesti, valitsemaan näkökulmansa ja asettamaan sanansa. Kysymys on usein paljolti etiikasta – siitä mitä tunnetaan taidetta, maailmaa, yleisöä tai ihmistä kohtaan. Tämä on analyysin ulottuvilla. Nyt Taidekritiikin perusteiden ainoa kriitikolle jättämä eettinen positio on tutkijankomeron takahuoneen pimeys, jonka tuominen kaapin perältä päivänvaloon ei kiinnosta ketään.

Eräs kriitikkoystäväni sanoo taiteilijoista: “kun kirjoitat niiden teoksista, et moikkaa niitä bussissa”. Tässä lähtökohtaa seuraavien taidekritiikin perusteiden etiikkaan, filosofiaan, psykologiaan ja sosiologiaan.

*

[Arvostelu on ilmestynyt Synteesi-lehden numerossa 3/2012. Jälkikäteen harmittaa, etten tehnyt sivuviitteitä lainauksiin, jutun kirjoittamisesta alkaa olla sen verran pitkä aika, etteivät ne ihan intuitiolla enää löydy.]

 *

 Muita kritiikkejä tai juttuja Taidekritiikin perusteista:

 

Ville Hänninen: “Ensimmäinen suomalainen perusteos kritiikistä”. Kiiltomato.net, 6.8.2012. http://www.kiiltomato.net/martta-heikkila-toim-taidekritiikin-perusteet/

 

Otso Kantokorpi: “Kritiikki ahdingossa ja akatemiassa”. Tieteessä tapahtuu, 5/2012

http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/view/6868/5523 tai http://alastonkriitikko.blogspot.fi/2012/10/julkaistua-339-luettua-114.html

 

Raija Kurki: “Oikea kritiikki on maksettu kritiikki”. 28.5.2012

http://tekstiesitys.blogspot.fi/2012/05/oikea-kritiikki-on-maksettu-kritiikki.html

 

Penjami Lehto: “Maailma muuttuu, Marttaseni”. 22.7.2012

http://penjami.wordpress.com/2012/07/22/kritiikkia-130/

 

Jyrki Siukonen: “Aiotko kriitikoksi?”, Mustekala.info, 21.5.2012. http://www.mustekala.info/node/2922

8 kommenttia

  1. […] kautta) mutta Pääjärvellä on Luutiissa sähäkkä ja hyvin näkökulmansa perusteleva arvio kriitikoita käsittevästä […]

  2. Tiina Käkelä-Puumala says:

    Joo, minusta nämä Maarian esiinnostamat kysymykset kritiikin ehdoista (materiaaliset, teknologiset, sosiaaliset, institutionaaliset, journalistiset, poeettiset, jne.) ovat niin isoja että niistä pitäisi tehdä ihan oma kirjansa.

  3. Maaria Pääjärvi says:

    Joo, olisihan siinä kirjalle paikkaa. Ehkä ja ilmeisesti ei ole täysin tuulesta temmattua puhua kritiikin paradigmanmurroksesta, jossa esim. Suomen Arvostelijain Liiton taannoinen kannanotto ( http://www.sarv.fi/2010/index.php?p=sarvin_kannanotto ) vaikuttaa kaikessa herttaisuudessaan ja oikeamielisyydessään jääneen noin 20 vuotta ajastaan jälkeen.

  4. Hanna-Riikka says:

    Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Tämä nousee kirja-arviosta kiinnostavaksi tekstiksi ihan itsessään. Mutta sait tosin kiinnostumaan ko. kirjastakin. Pitää lukea ensi tilassa, olisi toki pitänyt ehkä sattuneista syistä lukea jo aikaisemmin.

  5. Maaria Pääjärvi says:

    Ole hyvä ja kiitos! On aina jotenkin huojentavaa kuulla kirjan haukuttuaan, että moitteidenkin jälkeen joku on kiinnostunut siitä. Kun sen arvostelun pitäisi olla juuri puheenvuoro, ei viimeinen sana.

  6. liisu says:

    Olen ehdottomasti sitä mieltä, että hyvä kriitikko tekee kritiikkiä kirjoittaessaan taidetta, kirjoitti hän mistä tahansa, positiivisesti tai negatiivisesti. Hän saattaa jopa puhkoa taiteen rajoja, tai liikkua sellaisissa sfääreissä, että se ylittää ymmärryksen, ja hän saa sen tehdä. Hyvän kriitikon kritiikistä voi nauttia sitä lukiessa vaikka se panisi ponnistelemaan lukijan äärirajoilleen ja puhkaisemaan oman aivokapasiteettinsa ja loisi tunteen kurottautumisesta kohti mahdottomuutta. Silloin lukija tuntee itsensä tutkimusmatkailijaksi pohjois- tai etelänavalle. Se on riemukas tunne! Ja vaikka hän uupuisi matkalla, ei hän kokisi ponnistelujaan turhiksi.

    Huono kritiikki on puhua itsestäänselvyyksiä, latteuksia. Entä pitääkö kritiikin olla totta? Pitää – itselleen kriitikolle. Ei välttämättä muille. Jokaisella on vapaus luoda oma käsityksensä asiasta kuin asiasta. Sitä saavat sitten toiset kritisoida.

    Sama koskee niitä, jotka tekevät jotain, mitä toiset voivat kritisoida. Sen pitää olla totta tekijälle itselleen. Sitten onkin eri asia, mitä itselleen rehellinen kriitikko siitä tekemisestä kirjoittaa tai puhuu. Se voi olla positiivista, negatiivista tai siltä väliltä, jos se on hyvin tehtyä, se on silloin yhtä arvokasta.

  7. liisu says:

    P.S.
    Selitysten selitys: pieleen meni!

    Tarkoitus oli tuoda esiin vain ja yksinomaan se kunnioitus ja ihailu, mitä tunnen Maaria Pääjärven sananvalmiutta ja asiantuntevuutta kohtaan. Hänen kirjoituksissaan on aina kriittinen sävy. Eikö niin pidäkin olla, jos kirjoittaa kritiikkiä? Mikä tahansa lässyttely ei täytä tehtävää. Hän kirjoittaa selkeästi ja joskus purevastikin. Jopa siinä määrin purevasti, että sen kohteeksi joutuva voi älähtää. MP:n arkoituksena ei ole kuitenkaan – en ainakaan usko – loukata. Hänen huomionsa ovat vaikeasti kumottavia, ne on otettava tosissaan. Hän saattaa nähdä kritisoimansa kirjassa puutteita, joita on tosin vaikea jälkeenpäin korjata. Mutta lukija, joka lukee kritiikin saa sitä kautta tietoa mistä kirjassa puhutaan, laajemmin. Hän voi etsiä puuttuvaa tietoa muualta, jos se häntä kiinnostaa.

    Tuosta taiteesta puhuminen tässä yhteydessä oli tarpeetonta. Jokainen, joka tekee tehtävänsä siihen monipuolisesti paneutuen, on kiitoksen arvoinen. Mutta tapa, jolla kritiikki kirjoitetaan voi olla tylsä tai terävä. Lukijan kannalta tuo viimeksi mainittu on mieluisampi. Samoin kuin puheissa, myös kirjoituksessa voi sanankäyttäyttäjä yltää sanavalmiuteen, asioiden esittämiseen mielenkiintoisesti ja itsensä likoon laittaen, niin että lukija vaistoaa sen ja kokee lukevansa – ei pelkkiä sanoja, ei pelkkiä lauseita – vaan sanataidetta. (sen verran taidetta tähän :) Maaria Pääjärvi on tuossa kritiikissään ylittänyt tavanomaisen kritiikin rajat mielestäni erittäin positiivisella tavalla: antamalla lisää tietoa.

    Joka tapauksessa, oli miten tahansa, kiinnostus tuohon kirjaan, josta M.P. puhuu, on herännyt. Ilman tätä M.P: n kirjoitusta en olisi tiennyt koko kirjasta mitään. Nyt alkaa Taidekritiikin perusteet. Toim. Martta Heikkilä kirjan metsästys.

  8. Maaria Pääjärvi says:

    Liisu, sinua on ihana lukea. Kiitos kommenteista.

    Kirjoitin tuota arvostelua viime kesänä moneen kertaan, käytin tuohon ehkä enemmän aikaa kuin moni ko. kirjaan artikkelin kirjoittanut. Ja sain myös paljon tilaa kirjoitukselleni Synteesistä, sekään ei ole itsestäänselvää.

    Kommenteissasi on monta tosi kiinnostavaa seikkaa, jotka liittyvät kritiikkiin lajina. Esimerkiksi juuri kysymys taiteesta. Se ei kuitenkaan ole varsinaista kaunokirjallisuutta, mutta ei myöskään uutisjournalismia. Minua kyllä kiinnostaa tuo nimenomainen alue. Esimerkiksi Markku Ihonen vanhassa ohjeistuksessaan kriitikolle tekee ehdottoman selväksi, että kriitikko ei sitten ole mikään taiteilija. Sillä hän tuntuu tarkoittavan tekstin piirteitä, esimerkiksi kaunokirjallista maalailua tai tunnelmointia.

    Kritiikin “perusteos” on hyvä olla olemassa. Tietokirjan käyttökelpoisuutta lisää huomattavasti sen puutteiden tajuaminen, tai se että ilmoilla on erilaisia käsityksiä jostain teoksesta. Tästä nimenomaisesta kirjasta lukemani arvostelut ovat aika samansuuntaisia kuin minun; suosikkini on Otso Kantokorven herrasmiesmäinen teksti. Esimerkiksi vanhat historiankirjat kertovat enemmän tekijöidensä ja ajankohtansa tavasta ymmärtää historia kuin historiallisesta todellisuudesta.

    Kannattaa muuten lukea Tellervo Krogeruksen toimittama teos “Elämyksiä”, joka sisältää Anna-Maria Tallgrenin kirjoituksia (SKS, 1990).

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.