Lääkäreistä ja kriitikoista

Maaria Ylikangas | December 19th, 2010 - 10:11

Tässä todistajanlausunnossa Jyväskylän taannoisesta kritiikkikeskustelusta esiintyy eräs kiinnostava sanavalinta. Valelääkäreitä ovat kuulemma nk. nettikriitikot, tai siis kritiikinkaltaisia valmisteita internetiin omaehtoisesti tuottavat kirjoittajat. Nimitys tuskin tarkoitti internetissä julkaistavia editoriaalisia sisältöjä. Yleisöä on toistuvasti vanhan median puolelta varoiteltu näistä luontaishoidoista, nettikritiikki rinnastuu lääketieteellisen metaforiikan kannalta lähinnä kristalliterapiaan, eivätkä itseään kunnioittavat tosiammattilaiset edes lue ikinä mitään “nettikritiikkiä”.

Vääristymä koskee jo metaforan valintaa: jos on olemassa jokin “nettikriitikko”, niin hän on “valelääkäri”. Sehän tekee “lehtikriitikosta” “lääkärin”, ja sittenhän kirjallisuuden täytyy olla POTILAS. Kirjakauppa on epäilemättä sairaala ja kirjamessut muistuttaa jo sotilassairaalaa ilmahyökkäyksen jälkeen.

Lääkärimetafora näkee kriitikon tehtävän samankaltaisena kuin lääkärin. Lääkäri diagnosoi ja määrää potilaan parhaaksi erilaisia toimenpiteitä. Terveiden ei yleensä tarvitse olla tekemisissä lääkärin kanssa, vaan hoitoon hakeudutaan nimenomaan silloin, kun on jotain vikaa. Lääkärin tehtävät ovat usein rutiininomaisia, ja ne perustuvat lääketieteelliseen kokemukseen erilaisten vaivojen hoidosta, joka taas puolestaan perustuu ihmiskehon toiminnan objektiiviseen havainnointiin ja toistettaviin kokeisiin. Lääkärien pitää seurata oman alansa tieteellistä tutkimusta aktiivisesti, koska lääketiede ei ole valmista vaan kehittyy ja muuttuu koko ajan.

Jos OIKEA kriitikko nyt siis todella olisi lääkäri, hänhän seuraisi alansa uusinta tutkimusta ja tapahtumia, ja soveltaisi sitä työssään. Hän ottaisi huomioon sen, että kirjallisuuden muutokset ovat myös hänen tieteensä ja praktiikkansa muutoksia. Lisäksi hänen työnsä perustuisi jatkuvalle tarpeelle määritellä taudinkuvia ja pyrkiä parantamaan tai lieventämään niitä. Lääkärintyö merkitsisi myös sitä, että kaunokirjallisuudella tai taiteella olisi joku määrätty tieteellisesti havaittava fysiologia. Kirjallisuustiede on 1800-luvun tieteellisen positivismin jälkivaikutuksissa useaan kertaan pyrkinyt systematisoimaan itsensä luonnontieteellisesti. Esimerkiksi kirjallisuuden jakaminen lajeihin on tällainen ilmeinen luonnontieteellisen mallin mukainen systematisointi. Kuitenkaan näitä kriitikko-lääkäreitä ei tunnu ollenkaan kiinnostavan mahdollisuus jakaa vaikkapa runoutta lajeihin, vaan kaikki runous on yhtä ja samaa.

Ernst Robert Curtius ehdotti kirjallisuuden “luonnontieteelliseksi” sisällöksi tekijään sidotun kaanonin sijaan kirjallisuuden toistuvaa aiheistoa (topoi; Europäische Literatur und Lateinisches Mittelalter, 1948). Curtius piti kirjallisuuden tieteellisenä pohjana taiteenlajin omaehtoista historiallista aiheisto- ja muotojatkumoa, jonka hän veti antiikista myöhäislatinalaisen kirjallisuuden kautta renessanssista Goetheen ja vielä T.S. Eliotiin, pannen merkille myös historiallisen murroksen Goethen jälkeen. En mainitse Curtiusta siksi, että hänen ideansa pitäisi ottaa johtotähdeksi, vaan esimerkkinä tavasta pyrkiä hahmottamaan kirjallisuuden aluetta sen tarjoamilla mittavälineillä – joiden kehittämiseen tosin tarvittaisi enemmän kuin muutaman aiheistotutkijan työ. Lääketieteen tutkimuksetkin perustuvat tehokkaiden yksiköiden tuottamaan tietoon, eivät yksittäisten harvojen sankareiden sotavuosien aikana kirjoittamiin hulluihin hankkeisiin (sekä Curtius että Erich Auerbach).

En ole nähnyt näiden lääkäri-kriitikoiden olleen kiinnostuneita aihepiirijatkumoista kirjallisuudessa, enkä liioin muotojatkumoista. En perustavista, kirjallisuutta kuljettavista prosesseista tai ideoista. En kirjallisuudesta kaupallisen toiminnan ja massatuottamisen alana. En kirjallisuuden historiallisista muutosprosesseista, jotka ovat konkreettisimmillaan käynnissä yksittäisissä teoksissa. Enkä lukemisen, kirjallisuuden keskeisen tutkimustavan, pohdiskelusta ja sovellustavoista – jos kriitikko on jonkin “ammattilainen”, niin hänen pitäisi olla lukemisen “moniosaaja”.

Kirjallisuudesta kirjoittaminen on ammattimaisimmillaankin epämääräistä, tunteisiin ja aavistuksiin perustuvaa. Se on hallitsematonta ja sellaista kaavaa ei viisainkaan geometrikko ole keksinyt, jolla taiteita voitaisiin mitata. Nykyään useimmat kriitikot eivät hallitse edes kirjallisuuden vanhoja, helpoiten mitattavia ja määriteltäviä osa-alueita, kuten metriikkaa ja retoriikkaa, tai edes poetiikan historiaa ja perusteita. Kriitikon “tiede” on yleensä näkemys muutamien vuosikymmenten sisällä ilmestyneestä suomeksi kirjoitetusta tai suomennetusta kirjallisuudesta, pinnallisesti tunnetusta kansallisesta kaanonista ja jaetuista kirjallisuuspalkinnoista. Tuskin he edes tietävät mitä heidän edeltäjänsä – alhqvistit, tallgrenit, koskenniemet, viljaset ja laitiset, tekivät ja kirjoittivat.

Tämä kuuluisa “valelääkäri” oli ihminen, joka saavutti lääkärin statuksen huijaamalla. Hän pystyi naamioitumaan institutionaaliseen arvovaltaan ja pääsemään siten lääkärin palkoille. Sikälikin “nettikriitikoiden” kohdalla vertaus on ontuva. Jos avaa internetissä oman blogin, institutionaalinen asema on olematon. Mitään valmista ei ole, ja kaikki on saavutettava kirjoittamalla. Kun katsellaan näin, tämänhetkiset sanomalehtikriitikot vaikuttavat valelääkäreiltä: on institutionaalinen asema, joka on kuitenkin hyvin heikko ja jonka puitteissa ei ole mitään toivoa tehdä kirjallisuudelle minkäänasteisia palveluksia – ei tekijöiden eikä lukijoiden silmissä. Tästä puhui Kristian Blomberg Jyväskylässä runoilijan näkökulmasta  ja tästä jatkoi Tommi Melender blogissaan proosakirjailijan osalta.

Kriitikko ei ole lääkäri, ei vale- eikä oikea. Hän ei ole edes sitoutunut mihinkään etiikkaan minkään Hippokrateen valan kautta. Hän ei nauti yleistä kunnioitusta ja arvonantoa. Hänen tarpeellisuuttaan ei myönnä mikään yhteiskunta – lääkärien tarpeellisuutta ei tarvitse kyseenalaistaa. Kriitikon on turha vedota arvovaltaan tai ammatillisuuteen, joka syntyisi mukamas ainoastaan julkaisumedian kautta.

Mikä on sellainen ammattilainen, joka ei edes pysty elämään työllään? Sellainen ammattilainen, jota vedätetään huuhaa-lukijatutkimuksilla? Tai sellainen ammattilainen, jonka toimenkuva kuuluu kulttuurialan vihatuimpiin? Tuskin siksi, että hänet rinnastettaisiin teurastajaan, joka tekee ällöttävää ja julmanoloista työtä, joka mielellään jätetäänkin hänen osaaviin käsiinsä. Vaan siksi, että hänen ammattimaisuutensa ja ymmärryksensä on jatkuvasti epäilyksen alaisena, eikä hän edes vaivaudu ottamaan tätä epäilystä vakavasti, vaan vetoaa omaan olemattomaan statukseensa.

15 kommenttia

  1. Aleksis Salusjärvi says:

    Kyllä, mittasuhteet lehti- ja nettikritiikkiin voi tosiaan kääntää myös päälaelleen. Tätä voisi jatkaa vielä pohtimalla hoitojen vaikutusta. Netissä dialogisuus yleensä antaa suoran palautteen kritiikistä, jossa on jotain noteeraamisen arvoista. Lääkäri saa siten reaaliaikaista tietoa toimenpiteiden vaikutuksesta. Lehdessä taas kriitikon täytyy yleensä ottaa itse selvää, mitä kritiikistä ajatellaan. Havaintojeni mukaan suurin osa lehtikriitikoista ei ole perillä tekstinsä vastaanotosta – eivätkä he siksi voi myöskään kehittyä työssään. Elävimpänä esimerkkinä tästä on kuuluisa Jukka Petäjä, joka käsittää työnsä kriitikkona omaksi taiteenlajikseen, jonka vastaanottoon hän ei missään nimessä halua perehtyä voidakseen siten riippumattomasti ja omaehtoisesti rakentaa asenteellisuutensa linnakkeita ja piinata tätä kansaa keskenjääneillä huomioillaan ja omahyväisellä mukanokkeluudella.

    Kriitikko lääkärinä -metafora on sen sijaan mun mielestä hauska ajatus. Seppo Heikinheimo näki kriitikkouden Maon Punaisen kirjan mukaan suurin piirtein niin, että keskuuteemme on pesiytynyt loisia, jotka väittävät puuhasteluaan taiteeksi ja että kriitikon tehtävä on paljastaa heidät rappeuttamasta kulttuuria.

    Näistä kahdesta lääkäri on mun mielestä kehityskelpoinen, tosin sillä edellytyksellä, että potilaana ei ole teos tai tekijä, vaan taiteenlaji. Samalla alluusiot Riston niin syvällä sydämessään hellimään metsänhoitoon nousevat pintaan. Metsänhoito on tietysti täydellisen sairas eufemismi sille, että hybrinen harkintakyvytön ihminen kuvittelee ymmärtävänsä metsää paremmin kuin se itse. Estetiikankin suhteen kauneinta jälkeä syntyy joko ihmisen aikaa sitten hylkäämästä ympäristöstä tai hullun puutarhurin kädestä. Nämä varaukset on syytä liittää myös kritiikkiin, jotta koulumestarimaiset piirteet saadaan karistettua ja keskityttyä sellaiseen taiteesta kirjoittamiseen, jossa teos rajaa maailmansa, johon on osallistuttava voidakseen sanoa siitä ensimmäistäkään totuudenmukaista kokemuksellista lausetta.

  2. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Kulttuurimarkkinointi tuli vallitsevaksi ajattelutavaksi lehtien kulttuuritoimituksissa 80-luvun lopulla. Erään jornalistiikkaan liittyvän tutkimuksen mukaan silloin toimitukset asettuivat osaksi taiteen “edistämistä”.

    Ei ole sattuma että samalla kritikin merkitys romahti.

    Taiteen edistäminen ymmärrettin markkinointina. Huonojen kirjojen, teatteriesitysten, näyttelyiden paljastaminen oli haitallista gallerioiden, kustantajien, teatteritalojen kannalta.

    Näin siis valelääkäreiksi, tai puoskareiksi, voidaan sanoa niitä jotka tietävät että lääke on huonoa mutta myyvät sitä silti.

  3. Reijo Valta says:

    Lääkäri-metaforasta haluaisin joitakin huomioita jakaa. Sinänsä sen ilmaantuminen, epäonnistuneenakin, on hyvä jos se korvaa aikaisemmin puhutun virka-asema-metaforan. (en sitä ääneen halua sanoa, se ei sen huomion arvoinen ole)

    Lääkäreillähän on mahdollisuus omaantuntoonsa vetoamalla kieltäytyä tekemästä viranhoitoonsa kuuluvia tehtäviä. Päiviräsäset voivat kieltäytyä aborteista jne. Jostakin hassusta syystä tällainen kieltäytyminen luotaan jopa korkeamman moraalin osoitukseksi, tällaisella lääkärillä on lainsäädäntöä suuremmat, ylevämmät toiminnan ohjaajat.

    Yleensä osasta tehtäviä kieltäytyvät ovat lääkärikunnan sisällä jo tiettyyn asemaan nousseita. Uraansa aloittevan terveyskeskuslääkärin ei parane ainakaan kovin monista tehtävistä kieltäytyä omaantuntoonsa vedoten. Pitää siis osoittaa osaamisensa kaikilla saroilla vähintäänkin tyydyttävästi ennen kuin voi omiin arvoihinsa vedota.

    Nettiin kirjoittava on siis auttamatta tuossa jälkimmäisessä asemassa, vaikkakaan ei siihen varsinaisia syitä olisikaan. Lehtikriitikko puolesta saa mahdollisuuden omantunnonrajausten tekemiseen ilman selittelyjä, lähinnä koska sellaiseen ei ole palstatilaa.

    Mutta luulisi tilaa olevan ainakin nettilehtien sivuilla. Mikä estää julkaisemasta pidempiä arvioita siellä?

  4. Aleksis Salusjärvi says:

    Risto, tuo kirjoittamasi tuotantokoneiston syrjäyttämä kritiikki asettuu kiinnostavasti yksiin korkeakulttuurin kuoleman kanssa (siis jaoettelun korkeaan ja matalaan) ja oikeistolaisen porvaritaiteen kuolinkarjaisujen. Sanomalehdissä alkoi hengailla parikymppistä farkkujalkaista porukkaa, joka teki kulttuurijournalismia sarjakuvasta samaan aikaan, kun tohtorit ja maisterit kirjoittivat vielä solmio kaulassa Martti Talvelan basson syvyyksistä ja Alvar Aallon mentaalisista sormenjäljistä.

    Näillä asioilla on epäilemättä jokin yhteys – samoin politisoituneen taiteen tappion ja jälkeenjääneisyyden lifestyle-estetiikan kanssa. Onko tuolla siteeraamallasi tutkimuksella kosketuskohtia tämän asian kanssa?

    Vielä tarkennus aikaisempaan viestiini, tulin kirjoittaneeksi epäselvästi: Metsänhoito toteutuu nykyään hybrisenä tuhona ja käsite on muuttunut hyväksikäytön synonyymiksi. Risto taas on aikaisemmmassa keskustelussa verrannut sitä sairaanhoitoon, jossa touhu saa eri merkityksen nykyiseen toteutumistapaansa verrattuna. Ehkä tätä voisi jatkaa tuohon Reijon esiin nostamaan asiaan, jossa metsuri voisi eettisiin perusteisiin vedoten kieltäytyä hoitamasta jotakin metsäpalstaa…

  5. Maaria Pääjärvi says:

    Heikinheimolais-maolaiselle linjalle sovelettuna kriitikkolääkäri olisi siis elinkelvottomien suvunhuonontajien karsija. + se, mikä ihmiskehossa vaikuttaa taudilta, usein onkin tuhoisaa sille, mutta se mikä taiteessa vaikuttaa sairaudelta, saattaakin osoittautua parannukseksi.

    Risto, on totta että huonosta kirjasta vaikenemisen politiikka on yleistä kaikissa kritiikkiä julkaisevissa. Mielenkiintoista on myös tähän liittyvä valikointi – isojen kustantajien kirjat ylittävät itsestään selvästi kritiikkiin kohdistuvan laatuvaatimuksen. Tietysti nimekemäärä on niin suuri, että jokainen lehti joutuu valikoimaan. Mutta on siinä kuitenkin joku jännä taika, että Otava-Wsoy-Tammi -kirjat tulevat arvostelluiksi kattavasti ja moneen kertaan ja vieläpä päällekkäisillä tavoilla, ikäänkuin kriitikot eivät yhtään lukisi toistensa tekemiä juttuja – sekin puoli ammattitaitoa tuntuu vajaalta, vain harvoin arvostelussa selvästi viitataan muihin kritiikkeihin tai kirjan saamaan vastaanottoon, vaikka kriitikon pitäisi olla paitsi vastaanoton luoja myös sen tuntija, silloin kun joku on ehtinyt kirjoittaa samasta teoksesta ennen häntä. Tässä on harvinainen esimerkki keskustelusta vastaanoton kanssa, Niklas Nylundin kritiikki Teemu Mannisen Futuramasta: http://www.tulijasavu.net/2010/12/maailman-loppu/

    Reijo, minä en taas pysty näkemään suurtakaan eroa lääkärin ja viranhaltijan välillä, koska on ilmeistä, että nykyisessä käytössä lääkärimetaforalla haetaan vielä erityistä ammattilaisen erikoistunutta pömpöösiä statuskaikua sen sijaan, että haettaisiin esimerkiksi ajatusta kriitikoiden jaetusta etiikasta ja yhteisestä, kiistämättömästä tavoitteesta, kuten ihmisen (taiteen) hoitamisesta. Lisäksi metafora korostaa tiedollista valtaa, koska kaikki ei-lääkärit suhteessa opintiensa suorittaneisiin lääkäreihin ovat maallikoita, puoskareita, valelääkäreitä tai huuhaa-hoitojen toimeenpanijoita. Kriitikoille ei edes ole mitään koulutusta tai sertifikaattia. Lääkärimetafora vaikuttaa tällä haavaa vain maksimaalisen arvovallan hakemiselta, varsinkin kun se perikriitikkomaisesti esiintyy ko. käyttöyhteydessä negaationa: kriitikkoa ei sanota lääkäriksi, vaan nettikriitikkoa valelääkäriksi.

    Mutta silti lääkäri-metafora on liikahdus parempaan päin, siinä on sentään jotain potentiaalia ja lääkärimäinen vastuuasema voisi myös edellyttää pientä itsereflektiota.

    Yhteiskunnallisen työnjaon kannalta kiinnostava piirre on, että lääkäriä tuskin tulee mieleen ajatella muuna kuin lääkärinä (metsänhoitaja? puutarhuri? kriitikko?) mutta kriitikkoa on suuri kiusaus esittää milloin missäkin roolissa – jollei hän ole epäonnistunut taiteilija, sitten hän on virkamies, lääkäri tai ankara tarhuri.

  6. Markkinatalouden suuruus ja hienous on siinä,
    että se tunnustaa ja antaa ulkoasun taiteeksi nimetyn ja sen kritiikin lopulle.
    P.ok Konya

  7. Risto says:

    P.ok Konyan huomio olisi hieno, jos tuossa taiteen ja kritiikin lopussa paljastuisi jotain traagista. Mutta ei, “taiteen edistäminen” ja markkinatiedottaminen voivat mainiosti kaikesta huolimatta.

  8. Teemu Helle says:

    Jos täältä puskista sais huudella sanoisin mieltäväni lääkärit ja viranhaltijat samaan kastiin; tittelit muodostuvat hyvin symbolisiksi jos valta on samankaltaista ja yhtä suurta kuitenkin.

    Sanomalehtikritiikki ja lääkärikunta sisältävät kumpainenkin ristiriitoja. Jokainen tietää, että terveyskeskuslääkäreistä on pulaa, koska se on heidän ammattinsa sisällä paskahommaa. Sairaaloiden, varsinkin suurten jopa keskussairaaloiden lääkärit alkavat olemaan herroja ja rouvia, yksityisellä puolella tehdään sitten tiliä jo lyhyemmilläkin urilla. Kuitenkin se kuvio on sinällään hyvin selvä – useimmiten sitä saa mitä tilaa, minne sitten menetkään.

    Sanomalehtikritiikki, ja kritiikki ylipäätään on asetelmaltaan vähän sekavaa, nimenomaan sen käytön suhteen. Putte paukuttaa liki samankaltaisia kritiikkejä mediasta riippumatta. Sehän on useimmiten vain hyvä asia, mutta osoittaa sen että tilaajataholla on ehkä vähän puurot ja vellit sekaisin. Mielelläni säilyttäisin sanomalehtikritiikin jopa sellaisena kuin se nyt on. Mutta kirjallista painoarvoa pitäisi siirtää ehkä enemmän esseemäisen kritiikin kannalle, muihin maisemiin. Miten ihmeessä voi esimerkiksi yhden runoilija-, miksei proosaraukankin kohtalo (näin leikkimielisesti) olla kiinni suursanomalehtien (-lehden) kritiikeistä, kun kaiku ei vastaa kun sille huudetaan. On jopa paradoksaalista, että esimerkiksi Helsingin Sanomien pikkukritiikki on se mitä jännitetään eniten. Kun kuitenkaan se a) ei voi liiaksi kiinnittyä kirjallisiin seikkoihin, ja b) tilanpuute riittää korkeintaan raapaisuun. Tuloksena on siis pikapuolinen katsaus (jos sitäkään), johon suuremmiten välittyy vain kriitikon mielipide ilman kiinnostavia krumeluureja ja syventävää otetta. Vastaus edeltäviin on: raha. Muuta järjellistä vastausta ei ole. Näkyvyys on tärkeää nimenomaan elannon kantilta. Suomalainen kirjallinen pieni piiri, on todella niin pieni, ettei täällä tarvitse itsestään sen koommin huudella jos on saanut hiukankin palstatilaa Parnassoon tms. On jokseenkin “laadukkaan” kirjallisuuden aliarviointia, jos sitä pyritään mainostamalla viemään eteenpäin, varsinkin kun nykylukija on profiililtaan, lukutottumuksiltaan sitä mitä onkaan. Kirjallisuutta laajasti lukeva yleisö löytää kyllä teosten äärelle ilmankin, ne samat hemmot ja donnat lukee parnassonsakin. Tai sitten vaihtoehtoisesti voitaisiin lopultakin rehdisti myöntää, että brändäytyminen on jollakin tavalla väistämätöntä, mikäli kirjoittamalla leipää haluaa saada. Tila ja eurot eivät riitä kaikille. Tai sitten on vain oltava niin helvetin hyvä. Enemmälti ottamatta kantaa Puhdistukseen, on helppo todeta, että Oksasta on helppo markkinoida. Häntä ei ole tarvinnut brändätä, hän on ollut sitä jo. Sofi Oksasen menestys on osa popkulttuuria. Lukevan massan yleinen naiivi käsitys on se, että Puhdistus on niin laadukas kirja, että siksi sitä myydään jonkin verran jopa Yhdysvalloissakin. Silti sekä teosta että kirjailijaa pyörittävät samat markkinavoimat, jotka ovat auttaneet Danielle Steeliä myymään triljoona myytyä kirjaa.

    Välillä mietityttää, että kuinka realistiset odotukset kirjallisella (leikki-)kentällä ja sen ympärillä hippaa olevilla oikein onkaan. Tietty tämä nyt mieltyy minuun lähinnä kyynisenä ilonpilaajana. Ollaan kirjailijoita, halutaan tehdä sillä rahaa, mutta syvästi kieltäydytään brändäytymisestä. Halutaan luottaa siihen, että laadukas kirjallisuus myy, muuta ei tarvita. Ei se niin mene. Ei kenellekään voi myydä “osta laadukas opus”-markkinaliturgialla, vaan kaupaksi menee rankasti personoitu teos sivuäänineen. Suomi on pienehkö kieli ja pieni kansa, ja Sofi Oksasen Puhdistuksen yli äyräiden läikkyvä menestys on vain signaali siitä, että edelleenkin ollaan osin vielä niissä sotien jälkeisissä jalanjäljissä, joilta myytiin Linnan Tuntematonta sotilasta yli puolimiljoonaa kappaletta, ja yhä myydään.

    Samat sävelet kaikuu Hesarista pääkopassa edelleen; ei se ole sama lehti kuin “ennen vanhaan”, mutta myytti sen ympärillä yhä tuntuu olevan ja jatkuvan. Ollaan siis vieläkin siinä ajassa, jolloin lääkäri oli kuninkaasta seuraava, kuninkaallinen lääkäri, joka ainoana pääsi hallitsijan luo kun tämä oli heikoimmillaan. Heittäisin luuta pienempien ja vähän suurempien kirjallisuuslehtien suuntaan, niillä olisi nyt tilaisuus nousta enemmän esiin ja ryhtyä luotaamaan kirjallisuutta ja teoksia syvemmältä: tehdä kunnolla eroa sanomalehtikritiikkiin. Samaa tietysti tänne sähköiseen mediaankin, täältähän tila ei ihan heti lopu kesken.

    Huomautus: tässä kirjoitan ennen muuta omilta jalansijoiltani. En kaipaa niinkään rahaa kirjoittamiseni hedelmiltä (tarkoitan tällä runokokoelmiani); sen sijaan niiden kohtelu taiteellisina teoksina miellyttäisi. Vaikka ne olisivatkin tyrmääviä.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Teemu – sanomalehtiin tämä kritiikkikriisi tuntuu pahiten ottavan. Muualla kuin sanomalehdissä on käyty paljon keskustelua kritiikin muodoista, tulevaisuudesta, arvottamistavoista, sen suhteesta taiteeseen jne. Tämä kaikki osoittaa sen, että kritiikistä kiinnostuneita ihmisiä on kuitenkin yllättävänkin paljon liikenteessä. Ja viimeisen vuoden/kahden hedelmiä kannetaan ainakin runouspuolella jo: surkeita, mitäänsanomattomia kritiikkejä on minusta jo vähemmän kuin ennen, ellen väärin huomaa.

      Mutta en oikein usko, että kriitikoita enää mikään valittaminen auttaa, saati sitten toisella tavalla kritiikkiä tekevien ihmisten moittiminen ja paheksuminen. Sanomalehtipuolella on tapahtunut isoja juttuja muutenkin, kritiikkipuoli on vain pikku piski, joka ei osaa pukea pelastusliivejä päälleen kun iso laiva uhkaa upota. Toivottavasti joku taitavampi auttaa sitä. Mutta en tiedä onko tästäkään asiasta sanottu viimeistä sanaa – mikä sitten tulee olemaan taidekritiikin ja -esseen asema, kun sanomalehdet ovat joutuneet muotoutumaan uudelleen journalismin, median, uutiskaupan jne. ehdoilla? En tiedä onko hyvää, kiinnostavaa ja omaperäistä materiaalia tuottava kirjoittaja silloin ollenkaan huonommassa asemassa kuin perus rutinoitunut palstantäyttäjä.

  9. Gc says:

    Mistä näitä ei-sanomalehdissä-olevia nettikritiikkejä löytää? Tiedän kyllä kiiltomato sivuston, mutta minulle lähes ne kaikki kritiikit ovat siellä ympäripyöreitä, eikä niitä voi edes (joku asiantunteva) kommentoida.

    • Kristian says:

      (etenkin Marko Gylénin kritiikit)

      http://www.mustekala.info/arvostelut

    • Maaria Pääjärvi says:

      En varsinaisesti käsitä Kiiltomato.netiä “nettikritiikiksi”, koska se toimii lehden tavoin, vaikkei se ilmesty painotuotteena. Sillä on toimitus.

      Mutta esim. skenet.netissä ilmestyy runoarvostelujakin.

      Parnasson blogilista kattaa professionaalisempia kirjoittajia, mutta netissä on valtavasti lukemista harrastavien ihmisten lukupäiväkirja-tyyppisiä blogeja, joissa ilmestyy hyvin paljon kritiikin funktiossa toimivia tekstejä. Tämä kulttuuri on minulle hieman vierasta, mutta pinnallisen tutustumisen perusteella uskallan sanoa, että kriitikoilla on vähän syytäkin tutista, koska nämä tavikset pystyvät kirjoittamaan usein paremmin kuin kriitikot – joiden ammattilaisuus ei tosiaankaan tunnu perustuvan yhtään mihinkään muuhun kuin statukseen.

      Ja ilmeisesti minä olen joku “nettikriitikko”, olen vanhoissa blogeissani julkaissut vanhoja kirjoituksia, jotka on aikaisemmin painettu jossain pikkulehdissä. Lisäksi olen kirjoittanut “kritiikkejä” tai pikemminkin kirjallisuusesseitä, niitä löytyy jossain määrin osoitteista surskorpa.livejournal.com ja luutii.blogspot.com

      Mutta noin laajemmin ottaen – minä en oikein ymmärrä ketä tai mitä tuo “nettikriitikko” on tarkoittavinaan.

  10. Aleksis Salusjärvi says:

    Gc: kokeile vaikka tätä: http://www.maailmankirjat.ma-pe.net/ (linkki löytyy myös tuosta sivupalkista).

    Hyvä keino päästä alkuun on myös mennä vaikka Parnasson blogiin ja klikata blogilistaa, osa blogeista on pelkkiä lukupäiväkirjoja. Niistä taas pääset eteenpäin katsomalla kiinnostavien blogien omia blogilistoja. Niin juu, Parnasson kritiikit muuten julkaistaan myös netissä.

    Toinen keino on mennä Googleen ja hakea blogeista jotakin kirjaa tai kirjailijaa.

    Tuli ja Savu -lehden kritiikit löytyy täältä: http://www.tulijasavu.net/osastot/arvostelut/

  11. Risto says:

    sitten vielä Jäljen ääni
    http://penjami.wordpress.com/