Laatua kustannustoimittamalla?

Maaria Ylikangas | October 14th, 2013 - 14:26
411px-Musa7-erato_vs

Erato heittää palloa, ota kiinni jos saat. Virgil Solis, kuvitusta Ovidiuksen Muodonmuutoksiin, 1562.

 

Kirjallisuuden laadunvalvonta on rapautunut. Käsikirjoituksia julkaistaan usein kunnottomina raakileina. Tämä on iso ongelma runoilijoiden ja runouden kannalta. Portinvartijat, herätkää!

Tällaisia väitteitä on kuultu viime aikoina. Keskustelu käynnistyi runoilija, kulttuuritoimittaja Harri Nordellin vierailtua Ylen Kultakuume -radio-ohjelmassa, jossa häntä haastateltiin Tanssiva karhu -runopalkintoraadin puheenjohtajana. Hän nimesi Leevi Lehdon ntamo-kustantamon taloksi, joka tuottaa “hirvittävästi runoutta, jota ei pitäisi tuottaa ollenkaan”.

 

Lehdon reaktio ylitti uutiskynnyksen. Hän ilmoitti harkitsevansa ntamon kaikkien 27 teoksen vetämistä pois Tanssiva karhu -kilpailusta. Viime vuonna kilpailun voitti ntamon kustantama Maria Matinmikon Valkoinen.

 

Aleksis Salusjärvi kirjoitti asiasta selostuksen tänne.  Hän väittää, että Nordell on väärässä, koska ”ntamo on tällä hetkellä kerta kaikkiaan julkaistun runouden selkäranka”. Salusjärven väite perustuu ntamon valikoiman moninaisuuteen.

 

***

 

Kirja, jota ei olisi pitänyt julkaista. Olen lukenut valtavasti runokirjoja ja kirjoittanut aika monesta arvostelunkin, mutta en ole oikein tajunnut, mitä kriitikot tarkoittavat huomautellessaan kustannustoimittamisen laadusta. Sen epämääräisempää moitetta ei kai voi antaa. Se pukeutuu objektiiviseksi, ikäänkuin me asiantuntijat pystyisimme muodostamaan yhteisen käsityksen toimittamisen laadusta ja sen merkityksestä valmiista julkaisusta. Minä en ainakaan pysty. Minusta kokonaisuudet ovat yhä tarkemmin harkittuja.

 

Kysyin Facebookissa ntamon omalla sivulla miten kustannustoimittamisen puute ilmenee. Sain muutamia vastauksia, joiden perusteella toimittaminen on sama asia kuin tekstin editointi. Siis kirjoitusvirheet pitää korjata ja yksittäisiä runoja voi parantaa vaikkapa poistamalla niistä sanoja. Senhän ymmärtää. Mutta jos nämä asiat jäävät tekemättä, olisiko teos pitänyt sitten jättää julkaisematta? Ei käy järkeen.

 

Lopulta runoilija Tapani Kinnunen laittoi minulle yksityisviestin, ja antoi luvan julkaista tämän väitteen: ”Kun puhutaan että kustannustoimittaminen puuttuu, niin sillä kyllä aika monesti taidetaan tarkoittaa, ettei koko teosta olisi pitänyt julkaista.” Hän lisäå vielä, että kurjasta käsikirjoituksesta ei saa hyvää toimittamallakaan.

 

Tarina kirjasta, jota ei olisi pitänyt julkaista. Sellaisen haluaisin lukea.

 

On varmaan toivottomiakin tapauksia. Tekstiläjiä, joista ei kohtuullisella työstämisellä synny kirjaa. Koska työstämiskelpoisia on aika mukavasti tarjolla tällä hetkellä, nämä toivottomat eivät yleensä saa kustantajaa. Kun kritiikki nimeää – harvoin – jonkun teoksen kelvottomaksi, kyse on tavallisesti teoksen poetiikan väärinymmärtämisestä tai sitten kriitikko osallistuu neuvotteluun kirjallisesta mausta. En ole törmännyt sellaiseen kirjaan, josta olisin valmis sanomaan, että sitä ei olisi pitänyt julkaista – ja minua pidetään niuhona! Voin ajatella, että iso osa runonimekkeistä ei vie taidettaan millään tavalla eteenpäin, tai että ne eivät kiinnosta minua, mutta silti ne voivat olla ihan paikallaan. On hyvä, että ne on julkaistu. Jos tässä on joku ongelma, se on positiivinen.

 

***

 

Niinsanottu julkaisukelpoisuus saadaan ylittymään helposti. Osuuskunta Poesian kustannusjohtaja, runoilija Olli-Pekka Tennilä kertoo minulle käsityksiään kustannustoimittamisesta. Poesia tunnetaan kunnianhimoisesta suhtautumisestaan kirjojen tekemiseen.

 

Tennilä sanoo, että taitava kustannustoimittaja pystyy löytämään runollisuuden ominaisuuksia heikkotasoisemmastakin käsikirjoituksesta ja työstämään siitä laadukkaan kirjan. Kirjatuotteen tekeminen ei ole ylen vaikeaa. Tällöin kuitenkin laatua tehdään toimittamisen ehdoilla, jopa huomaamatta. ”Laatu ei ole riittävä ehto tärkeän runouden suhteen”, toteaa Tennilä.

 

Tuo laatu, jonka avulla vakuutumme runollisuudesta, on ainakin minusta runoudessamme hyvällä tasolla. Kuitenkin kirjan merkittävyys ja vaikuttavuus on eri asia kuin laatu. Näen päivittäin nämä molemmat asiat runokirjoissa. Meillä nimenomaan julkaistaan paljon laadukasta kirjaa, täydelliset laadulliset töppäykset ovat harvinaisia. Minusta ongelmat ovat olleet jo ainakin viime vuosikymmenen loppupuolelta ihan toisenlaisia, jopa niin, että laatuun tyytyminen estää sekä tekemästä että löytämästä tärkeää työtä.

 

Laadun tai laaduttomuuden tunnistaa, kirjallista kokemusta koskeva kysymys on syvempi”, avaa Tennilä vielä laatuisan ja merkityksellisen työn eroa: ”Runous on usein ‘next to nothing’, olennaisten asioiden äärellä eikä tyylinäytteitä”. Kustannustoimittajan taito lukea siirtää painopisteen laadusta kokemukseen.

 

***

 

Kustannustoimittaja on avustava lukija”. Tennilän mukaan kustannustoimittaja on ennen kaikkea lukija, jonka tehtävä on nähdä metsä puilta. Hän tuo tekijälle ulkopuolisen näkökulman, ja näyttää väyliä, jotka auttavat muokkaamaan käsikirjoituksesta teoksen. Käsikirjoitustaan työstävä tekijä saattaa sotkeutua oman tekstinsä yksityiskohtiin ja hukata teoksen kokonaistavoitteet. Kirja, myös ohuenlainen runokirja, on iso kokonaisuus hahmotettavaksi kerralla, muistuttaa Tennilä.

 

Tennilän mielestä julkaisuperusteena on nykyään yhä selvemmin juuri teoskokonaisuus. Tekijä ei pääse kovinkaan pitkälle tuomalla kustantajalle satunnaista runoläjää, vaan kun teoksen julkaisusta neuvotellaan, kyse on juuri ideasta. Yksittäiset tekstit liikkuvat ja muuntuvat kokonaisuuden ehdoilla – mikä se sitten kussakin teoksessa onkin. Kustannustoimittaja edustaa käsikirjoituksen työstämisessä ”maailmaa, johon kirja on matkalla.”

 

Tennilä puhuu mielellään teosten merkitystaloudesta, vaikka sanookin, ettei se yleispätevästi kata kaikkia runouksia. Tekijän näkökulmasta ”kirjan tekeminen poikkeaa produktiivisesta kirjoittamisesta, se on pikemminkin lukemista ja luopumista”. Tennilän mielestä tekijät tuottavat kirjoihin helposti liikaa, heillä on taipumus pyrkiä kaiken sisällyttämiseen. Kustannustoimittajan tärkeä tehtävä on haastaa tekijää pitäytymään oman teoksensa merkitystaloudessa.

 

 

 ***

 

Kustantamossa tehty työ ei näy kirjoissa. Kun saa luettavakseen kirkkaan ja vaikuttavan teoskokonaisuuden, eivät kiitokset kuulu välttämättä vain kustannustoimittajalle. Usein takana on tekijän taustayhteisö: opiskelutoverit, kollegat tai ystävät. Romanttinen käsitys kammioonsa lukkiutuneesta tekijästä ei ainakaan minun kokemukseni mukaan pidä loppuun asti paikkaansa.

 

Kirjoittamisen opettaja, kirjailija Tero Hannulalla on myös käsitys asiasta. ”Oletetaan, että kustantamoissa toimittaminen on vähentynyt ja että ateljeekritiikki yms. on lisääntynyt JA hyväksytään väite, että kaikenlainen palaute on kustannustoimittamista, niin siitähän seuraa, että kustannustoimittaminen on oikeastaan lisääntynyt. Se vain tehdään eri paikassa kuin ennen.

 

Hannula ajattelee, että runokäsikirjoitukset ovat entistä ”julkaisukelpoisempia”. Tähän vaikuttaa esimerkiksi tavoitteellisen kirjoittajakoulutuksen lisääntyminen. Kirjoittajien taitotaso on ylipäätään kohentunut, suuret erot syntyvät Hannulan mukaan lähinnä siinä, kuka sitoutuu tekemään kirjan loppuun ja kuka ei.

 

Useat ntamolta julkaisseet kirjailijat kertovat, että Lehto on toimittanut heidän käsikirjoituksiaan. Lopullinen julkaisu on siis tehty perinteiseen tapaan kustantajan ja kirjailijan yhteistyönä. Toisaalta Lehto on myös julkaissut käsitteellistä runoutta, jonka yhteydessä toimittaminen onkin aivan toisenlainen prosessi. Tällaisia ovat Heikki Sauren Kirjoituksia maasta (2011), joka sisältää valokuvia löytörunoista , eli maasta löytyneistä lappusista, ja Jan Hellgrenin kaksi lähes puhtaasti visuaalista ja käsitteellistä teosta (Mistä käytämme nimeä ” ” ja Kohina, 2008 ja 2010 – näistä arvostelu täällä). Sauren kirja on paremminkin kuratoinnin kuin kirjoittamisen ja uudelleenkirjoittamisen tulos, ja Hellgrenin Mistä käytämme nimeä ” ” on loppuun asti uudelleenkirjoitettu kirja, jossa jäljellä on lähinnä poispyyhkimisen merkkejä.

 

Konseptuaalisten teosten työstäminen alkaa ideasta, ja lopullisen kirjan (silloin kun kyseessä on kirja) toimittaminen voi olla hyvin erilainen prosessi kuin muunlaiselle poetiikalle rakentuvan kirjan. Myös Tennilä huomauttaa, että runouksia on paljon. Erilaisten kirjojen toimittamiseen ei voi käyttää samoja keinoja, vaan ne pitää suhteuttaa tekstin omaan poetiikkaan.

 

Kristian Blombergin essee viimeisimmässä, kollaboraatiota tutkivassa, Tuli&Savu -lehdessä (nro 72) sisältää samankaltaisen ajatuksen kuin Tennilällä. Blomberg menee kirjoituksessaan vielä pidemmälle: kustannustoimittajan voi nähdä joissakin tapauksissa kirjoittavan yhdessä tekijän kanssa.

 

Kirjallisen yhteistyön mallina Blomberg mainitsee tuottaja-toimittajan, joka tekisi runoilijan luovuttamasta materiaalista kirjan. Tällainenkin työ on olemassa, nimittäin Janne Nummelan Frigiditalvi (ntamo, 2008), johon Adalbert Aapola valitsi tekstit, joihin ei valikoinnin jälkeen enää puututtu mitenkään. Siksi Blomberg ajattelee, että Aapolan rooli muistuttaa enemmän antologistin virkaa kuin varsinaista tuottaja-toimittajaa. Ehkäpä, koska Frigiditalvi hakee merkityksensä nimenomaan syntyprosessistaan, omalla tavallaan puolestalukijan ja -valikoijan emootiota tutkivana prosessina. Se putoaa siis paremmin käsitteellisten tekojen kenttään kuin mahdollisimman hyviksi työstettyjen teosten alueelle.

 

Runouden mahdollisuuksia pohtiessa narina huonolaatuisesta kustannustoimittamisesta alkaa tuntua kaukaiselta.

 

***

 

Ntamoon kohdistuvassa kritiikissä on toistuvasti noussut päällimmäiseksi kirjailijan holhoaminen. Runoilija Tommi Parkko jakaa ntamon Facebook-seinällä huolen siitä, että ntamon toimintaperiaatteesta hyötyvät vahvimmat runoilijat, mutta ”osa [runoilijoista] tarvitsisi vapauden ohella myös kaitsimista.” Parkon mukaan osa kirjoista on julkaistu liian nopeasti, ”käsikirjoitusten kanssa olisi voitu tehdä enemmän töitä”. Keskusteluissa siellä täällä epäillään tekijöiden vielä katuvan teoksiaan myöhemmin.

 

Kirjallisuushistoriamme itseruoskijoiden aateliin kuuluu P. Mustapää (Martti Haavio), joka olisi halunnut kertakaikkiaan hävittää pari ensimmäistä kirjaansa yleisön silmistä. Ja ainakin minusta, ne ovat energisyydessään, leikillisyydessään ja raikkaassa laulullisuudessaan hänen tuotantonsa kestävin osa. Se loppu on perusklassistista ja näppärää herrakerhopönötystä.

 

Nordellinkin sanoissa painottuu huoli tekijöistä. Ntamon tekijöihin on usein suhtauduttu kokemattomina kirjailijoina, jotka eivät täysin ymmärrä kentän toimintaa eivätkä kenties myöskään sopimusta, jonka ovat kustantajansa kanssa solmineet.

 

Runoilija Teemu Helle on vuosien varrella seurannut ntamon kirjojen vastaanottoa tiiviisti ja usein kirjoittanutkin siitä. Hän pitää Jukka Petäjän ns. nippukritiikkiä (”Uuden runouden äänenmurros”, HS 19.10.2009 ) vedenjakajana ntamon kirjojen vastaanotossa – vaikka Petäjä ei puhunut kustannustoimittamisesta mitään, Helle kuitenkin ajattelee kustannustoimittamiseen liittyvän huomauttelun lisääntyneen ntamon kirjojen kohdalla tapauksen jälkeen. Kysyin häneltä suhtautuuko julkisuus holhoavasti ntamon kirjailijoihin – ja vastaukseksi sain varauksellisen myönnön.

 

Holhoavassa asenteessa voi hyvinkin olla kyse estetiikoista. Silloin kun runoestetiikkaan kuuluu huonous, kömpelyys ja tietoinen kielivirhe tai kun kyseessä kollaasiteos, jossa teksti on vähintään osittain lainattua, kysymys muuttuu toisenlaiseksi.

 

Helle ajattelee, että Nordellin puheissa ”on aitoa huolta kirjailijan/runoilijan tulevaisuudesta: ei ole enää sellaisia kustantamoja, jotka maksavat ennakkoa ja vuokrat ja kiikuttavat katkolle kun jää ryyppy päälle”. Hänen mukaansa Lehto on tuonut kirjallisuuden kentälle vaihtoehdon, joka myös lisää kilpailua. Julkaistu kirja, hyväkään, ei itsestään selvästi saa huomiota. Kuitenkin Helle suhtautuu tilanteeseen optimistisesti: ”on hölmöä ajatella, että tässä runouden puolesta pitäisi olla huolissaan.

 

Vuoteen 2010 mennessä ntamon vaikutusta suomalaisen runouden kuvaan ei voinut enää kyseenalaistaa. Tällöin kustannustoimittamattomuudesta tuli entistä vahvemmin osa kritiikin fraseologiaa, tosin oletus siitä, että uudet ja pienet kustantamot toimittavat kirjoja taitamattomammin kuin vakiintuneet suuret, on varsin itsepintainen. Tavallisesti huomiota ei perustella kuin sekavuudella, hyppelehtivyydellä, runojen liian suurella määrällä tai epätasaisuudella. Nämä kaikki ovat asioita, joilla on myös usein joku merkitys kirjan kokonaisuudessa – eikö muka tekijä ja kustannuspäätöksen tehnyt julkaisija, joku esilukija tai kustannustoimittaja olisi huomannut hyppelevyyttä siinä missä kriitikkokin? Miksi he antoivat sen olla? Tällaiset eivät ole vahinkoja aikana, jolloin robottikin osaa tuottaa yhtenäisen tekstin – eihän siihen tarvita kuin avainsanoja ja muunneltavia fraaseja (kokeile vaikka Mi’ väräjää -rakkausrunogeneraattoria)! Taiteen kokemisen kannalta arvattavan tasainen hyvä laatu voikin olla huonoa.

 

Kun olen joskus päivitellyt itsekseni, että joku laatukustantamon takuurunokirja on ihan liian pitkä, en ole ajatellut syyttää siitä löperöä kustannustoimittajaa. Olen olettanut, että kirja on aivan tieten tahtoen tehty toisenlaiseksi kuin minä olisin sen tehnyt. Kirja on, ja sen on oltava, aktiivisten valintojen tulos, enkä ole ajatellut vedota yhdenkään osapuolen vetelyyteen silloin, kun kirjassa on mielestäni jotain vialla. Olen miettinyt asiaa aika paljon, enkä totta puhuen pysty näkemään lopputuloksesta, onko kirjaa kustannustoimitettu riittävästi vai ei. Työ on lopulliselle lukijakunnalle näkymätöntä, ja sikäli epäkiitollista tekijöilleen.

 

***

 

Kustannustoimittamisen tärkeyttä ei kyseenalaisteta, tapahtui se sitten kustantamoiden piirissä, kollegiaalisena vertaispalautteena tai kirjoittajaopintojen yhteydessä. Sikäli Lehdon provokatiivisesti esittämä periaate, jonka mukaan kirjat pitää voida julkaista sellaisina kuin tekijä on ne tarkoittanut, todellakin on toisinajattelua. Tästä Lehto ei itsekään ole pitänyt kiinni.

 

Enemmän kuin toimittamista kaipaaviin kirjoihin, törmään työssäni puhki toimitettuihin kirjoihin. Sellaisiin, jotka soljuvat aivan liian helppoina, heppoisina ja merkityksettöminä lukemisen läpi, mutta ovat kieltämättä ihan taiten tehtyjä. Tuollainen laatu on kahtalainen seikka: toisaalta on äärettömän hyvä, että kirjat voi ottaa tosissaan, runouden pohja on hyvässä kunnossa. Toisaalta minua ainakin hitusen sapettaa kun tyydytään tekemään kategorisen nättiä jälkeä, vaikka usein voisi miettiä asiaa pidemmällekin.

 

Tennilä puhuu tämän ilmiön yhteydessä rososta, jota monen lukijan mielestä kirjassa pitää olla. Teoksen poetiikasta riippuen kömpelyyttä ja virhettä voi myös säilyttää. Tennilän ajattelussa korostuu runokirjan tekemisen hallinta, mutta ei niinkään autoritaarisena toimintana vaan paremminkin toimittaja-lukijan ja tekijän hedelmällisenä dialogina, joka muokkaa käsikirjoituksesta teoksen. Tapa kuulostaa minustakin optimaaliselta, mutta onhan, täytyyhän olla, moniakin tapoja.

 

Hannula kyseenalaistaa kustannustoimittamisen perusideoita. ”Mitä oikeastaan editoidaan pois, kun editoidaan? Mitä kustannustoimittamisen jalkoihin jää?” Jollakin tapaa Hannula pitää myös keskeneräisyyden estetiikan kehittelyä mahdollisena. Hän ajattelee, että kirjoittajat ovat yleisesti ottaen niin hyviä, että pystyvät kyllä tuottamaan viimeistellyn, valmiin teoksen. Kuitenkin tuo taito jättää alleen kysymyksen: ”Millaisilla eri tavoilla eri kirjoittajien tekstit voivat olla kesken?

 

***

Laatu on sivuseikka. Runouden isossa kuvassa taiderunouden parhaimmisto on sivuseikka. Runouden kokonaisuudessa on taiderunous on yksi ala, jonka sisällä muodostuu korkeatasoiseksi yltäviä runouksia. Kuitenkin laji jatkuu tämän tiukasti kultivoidun ja valvotun alueen ulkopuolelle. Kun katsoo runouden kenttää juuri taiderunouden näkökulmasta, on helppo unohtaa, että oikeastaan runoudessa kyse on inhimillisestä perustoiminnasta, kyvystä käyttää kieltä sen arkisten ja välineellisten merkitysten ulkopuolella tai halusta ja kyvystä pukea esteettiseen asuun joku tunne, ajatus tai vaikutelma, joka pyrkii ottamaan oman muotonsa kielessä.

 

Eräs kaikkien kirjallisuuskeskustelujen koetinkivi on fraasi ”sen pitää kestää aikaa”. Tämä esiintyy esimerkiksi Kinnusen kommenteissa Salusjärven ”Harri Nordell on väärässä” -postauksen perässä. Kun nyt kirjojen painaminen on helppoa ja huokeaa, kun nyt runouden taso on esimerkiksi koulutuksen avulla aika korkea, ja kunnianhimoinen ja peloton työskentely voi nostaa sitä edelleen, miksi ihmeessä murehtia siitä, että työn pitäisi kestää aikaa. Kokonaisuus ratkaisee enemmän kuin yksittäiset teokset.

 

Parhaimmillaan runoutemme voi kestää nykyisyyttä, aika kyllä huolehtii omistaan.

67 kommenttia

  1. Avaan pelin:

    runojen pitää kestää aikaa samasta syystä kuin talojen, muuten lukijat paleltuvat vihanneksiksi ensimmäisten pakkasten tultua.

    Olen ollut toimittajana parissakymmenessä julkaistussa kirjassa, ainakin yksi on tullut ntamolta (palautteeni oli sellaisenaan kyseisen teoksen mainoslauseessa) – toimitukselliset ehdotukset tietysti erillään tuosta muusta palautteestani…

    lisäksi olen ollut kaksi kertaa toimittamassa teosta, joista olisi julkaisun jälkeen tullut ihan liikaa meikäläisen näköiset kirjat – tavallaan jouduin kirjoittamaan ne kokonaan uusiksi…

    molemmat kandidaatit ovat myöhemmin kiittäneet minua, ettei niitä käsikirjoituksia koskaan nähty kansissa – toista olisi varmasti myytykin, koska tekijä on tunnettu julkisuuden henkilö.

    Jos ilmaisin itseni jotenkin epäselvästi, tarkennan pyydettäessä.

    Tapani

    • Maaria Pääjärvi says:

      Mitä tarkoittaa “kestää aikaa”? Kuinka paljon aikaa?

      Tekijöitähän saattaa joskus joku kirja harmittaa, tällaista kyllä kuulee, vaikka kuinka olisi julkaistu laadukkaasti ja hyvin. Tekijä ei kuitenkaan tässä varmaan ole ainoa kriteeri.

      Itse asiassa keksin yhden kirjan, joka olisi pitänyt mainita jo alkuperäisessä merkinnässä! Vesa Haapalan toimittama Retro, valikoima Kari Aronpuron runoja (ntamo 2010 – on se muuten kumma, kun kaikki kirjat on ntamolta…). Tämä siis esimerkkinä toimittajan todella itsenäisestä työskentelystä, joka saa Aronpuron tuotannon jäsentymään sellaisena kuin Haapala sen näkee.

      [edit – painoin julkaisunappia liian nopeasti] Olen minäkin nähnyt huonoja kässäreitä ja tekstejä, joita ei voisi julkaista.

      • Jos kymmenen ekan sivun jälkeen teos tuntuu surkealta, jätän kesken.

        En ole ottanut minuuttikellolla sitä aikaa.

        Jotkut haluaa, että luen niiden käsiksiä – olen aluksi sanonut, että pistävät liuskoina 10 ekaa sivua.

        Jos sen jälkeen kiinnostaa, pyydän lisää.

        Enää en ota uusia käsiksiä luettavaksi, tämä nyt tiedoksi, jos jonkun kiinnostus heräsi.

        Jos kirja ei kestä yhtäkään lukukertaa, pidän sitä heikkona. Toi 10 liuskan juttu on mun oma – kaman pitää kiinnostaa.

        • Teemu H says:

          Tapani, hitto, et kai vain sano irti hedelmällistä (yhteistyö &) avunanto –suhdettamme?

          • Teemun kokis, mihin hän viittaa, on miehen seuraava.

            Ei ole vielä ajankohtaista miettiä s i t ä seuraavaa, ihan mielelläni sen luen ja teen merkintäni, koska olet jo… tuttuni (piti miettiä tuota sanaa tohon),

            ei tarvitse aloittaa ihan tyhjästä, ääni on jo olemassa, sirkkelillä vaan sitten kitarisat häiritsemästä vi… veks!

            Menikö kielikuvat oikein?

          • Teemu H says:

            Joo, mielikuvat leikkasi kielet irti. Hyvä! Tosiaan, on syytä aina muistutella, että runoilijan arki kulkee hieman edempänä kuin se mikä päälle päin näkyy. Seuraava kokis siis. Kossulla.

  2. Maaria Pääjärvi says:

    Ei kai se ajankestäminen sitä tarkoita, että teoksen pitäisi kestää sen aikaa kun luet sitä? Jotkut ntamon noin viisi vuotta sitten Lulusta tulleet kirjat muuten olivat materiaalisesti niin heikkotasoisia, etteivät ne tosiaan olleet kestääkseen edes kertalukemista.

    Minä olen aika pitkähermoinen. Jos alan kyllästyä minuuteissa tai ensimmäisillä sivuilla, alan kyllä miettiä syytä siihen. Se syy voi olla minussakin, ja siksi yleensä yritän miettiä oman lukuasentoni muuttamista. Joskus se auttaa, aina ei. Runous on minusta sikäli haastava taide, että kirja josta ei ole ensin pitänyt ja joka ei ole vaikuttanut kiinnostavalta, voi parin lukukerran jälkeen tulla kiinnostavaksi.

  3. Lassi Kämäri says:

    Kyllähän tämä keskeneräisyyden, rosoisuuden ja toimittamattomuuden loputon jankuttaminen ja ylistäminen herättää joukon lisäkysymyksiä ja ajatuksia?

    Mihin ihmeessä tarvitaan tavoitteellista kirjoittamiskoulutusta, jos tavoitteena on sitten sen koulutuksen unohtaminen?

    Runouden opettaminen on vitsi sinänsä. Lintu lentää, kala ui, lapsi leikkii. Ei kai kukaan voi vakavissaan väittää opettavansa runoutta?

    Jos luovuus on lasten, nerojen ja jumalien etuoikeus, keitä luovuuden opettajat sitten luulevat olevansa?

    Kaikki kirjallisuus on keskeneräistä. Eihän se koskaan tule valmiiksi. Haavikko ja Saarikoskikin tekivät muutoksia koottuihin runoihinsa. Joskus on vain päästettävä irti, kuin rakkain lintu, rakastettu.

    Kirja on kaunis esine, suorakulmainen, luonnolle vieras. Siitä voi tehdä vielä kauniimman, tietenkin, enkä minä sitä vastusta, päinvastoin. Ehostuksesta huolimatta sisältö on kuitenkin sama, juuri se, millaiseksi se on kirjoitettu.

    Miksi “sen pitää kestää aikaa”? Kenen takia? Tekijän? Kustantajan? Kirjallisuuden? Lukijan?

    Niin, jos runous ei kestä edes nykyisyyttä, miten se kestäisi aikaa. Toisaalta aikalaiset harvemmin ymmärtävät kestävintä taidetta kuten Van Goghia.

    Maria, se on muutan piru, joka huolehtii omistaa.

    Jos kirja löytää yhdenkin lukihan, ehkä se saa oikeutuksensa julkaisuun sitä kautta.

    Sama vanha laulu toistuu tasaisin väliajoin: runokirjoja julkaistaan liikaa. Huolestuneet ovat yleensä enemmän huolissaan omasta reviiristään ja arvostuksestaan kuin runouden yleisestä laadusta tai sen heikkenemisestä.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Nordell ei tainnut kuitenkaan puhua siitä, että kirjoja julkaistaisiin liikaa, vaan että pitäisi julkaista viimeisteltyjä kirjoja huolellisesti, ja niitä saa sitten olla vaikka kuinka. Toki “liikaa runoutta” -väitteitäkin on kuulunut.

      Kirjoitat, Lassi, kauniisti niistä mahdollisuuksista, joita yhteen kirjaan voi kätkeytyä.

      Kun puhutaan siitä, että teoksen pitää kestää aikaa, en keksi tällaiselle pitkäkestoiselle lukemisen kaarelle mitään muuta jännettä kuin kirjallisen kaanonin. Teoksen laadun perusteella on kuitenkin mahdotonta arvioida mitkä kirjat ovat tärkeitä tuleville lukijayhteisöille ja mitkä eivät. Muuttuuko maku, ja kuinka paljon? Miten kaanonin rakentamiseen osallistuvien mieltymykset ja pelkkä sattuma vaikuttavat tähän prosessiin?

    • “Runouden opettaminen on vitsi sinänsä. Lintu lentää, kala ui, lapsi leikkii. Ei kai kukaan voi vakavissaan väittää opettavansa runoutta?” – See more at: http://www.luutii.ma-pe.net/laatua-kustannustoimittamalla/#sthash.kEV6rbm8.dpuf

      Lapsi ehkä leikkii luontaisesti, mutta aikuisen se on opeteltava. Kyllä runoudessa on kyse myös monipuolisten kirjallisten taitojen opettelusta, jota kenelläkään ei ole synnynnäisesti.

      Runous on myös aiempien runouskäsitysten poisoppimista, joka sekin tulee vasta oppimisen jälkeen.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Totta puhut, Juho.

        Runous (eritoten kirjoitettu) ei ole vapaiden luojanlintusten pakotonta toimintaa, vaan nykyisellään kumuloituvaa, pitkäkestoista korkeakulttuuria. Osin se tietysti elää luonnollisuuden myytistä.

        Runouden opettaminen on mahdollista, vaikka luovassa toiminnassa on aina sellaisia omaehtoisia energioita, joita ei varsinaisesti voi oppia.

      • Lassi Kämäri says:

        Ei lapsi lähde mihinkään runoilijasta. Se hämmästynyt, yllättävä, vilpitön, yksinkertainen, opitusta vapaa, utelias tapa tarkastella maailmaa on runoilijoiden etuoikeus, se lapsi runoilijassa. Juuri siitä runoudessa mielestäni on kysymys, vaikutelmasta, hetken tuotteesta, ylhäältä annetusta, vähän mystisestä, ihmeestä, melkein pyhästä.

        • Maaria Pääjärvi says:

          Eihän se lapsi ihmisestäkään lähde. Kuitenkin leikeissäkin on oppimista, ja oppiminen on yksi leikin tavoista.

          • Lassi Kämäri says:

            Jos joku voisi opettaa “luovuutta” niin lapsi aikuiselle.

  4. Kun sanoin, että huonolla toimittamisella tarkoitetaan yleensä, ettei teosta olisi kannattanut julkaista ollenkaan,

    niin ehkä samalla ajatuksella ton ajankestämisen voi tulkita tarkoittavan, ettei se kestä edes nykyisyyttä,

    tämä tuli Lassi Kämärin viestistä mieleeni, kun hän kirjoittaa:

    “Niin, jos runous ei kestä edes nykyisyyttä, miten se kestäisi aikaa.”

    Aikalaiskokemuksen kestävyydestä voi sitten keskustella tulevaisuudessa lisää, lisäksi on runoutta (ja mitä vain taidetta) joka on aina vain pienen piirin suosiossa – saatetaan puhua kulttikirjailijoista,

    Maaria Pääjärvi on kriitikko, hän katsoo väistämättä asioita siitä perspektiivistä,

    itse luen sitä, mikä minua sattuu kiinnostamaan,

    tai sitten kävelen vaan kaupungilla ja poikkean baariin, futispeliin, taidemuseoon, kirjastoon, uimahalliin, vaimon työpaikalle, kauppaan, kioskiin… (jatka minne kaupungilla voi poiketa :D ),

    Tapani

  5. Vokaalienvälinen k says:

    Pari huomiota kustannustoimittamisesta ja sitten huonouden estetiikasta:

    Kustannustoimittamiseen ja ateljeekritiikkiin liittyy se ongelma, että kaikki kirjoittajat eivät ole tekstin kehittelykyvyltään tai kirjallisuuden ymmärtämiseltä samalla tasolla. Tarkoitan tällä sitä, että kielellisesti taidokaskaan kirjoittaja ei välttämättä ymmärrä saamaansa palautetta tai osaa työstää tekstiä sen pohjalta. Silloin kirjoittaja joutuu valitsemaan, seuraako järkevänkuuloista mutta ulkokohtaista ohjetta, vai seuraako oman intentionsa ja tunteensa ääntä silläkin uhalla, että teksti jää työstämättömän oloiseksi. Parhaassa tapauksessahan kirjoittaja pystyy yhdistämään ateljeekriitikon palautteen omiin taiteellisiin tavoitteisiinsa, mutta joskus näihin liittyy ristiriitaa.

    Runouksia on monenlaisia, poetiikkoja on monenlaisia, mutta lukijan ei tarvitse lukea myötäkarvaan, vaan sillä on oikeus valita lukustrategiakseen purkava lukeminen. Tyypillistä purkavaa lukemista huonouden estetiikan kohdalla olisi juurikin lukea runoa moderniin runouteen jopa kliseisyyteen asti liitettyjen kielen tarkkuuden, kiteytyneisyyden ja virheettömyyden sekä sisäisen johdonmukaisuuden kaltaisten laatukriteerien pohjalta. Jos runoilija ei pysty välittämään huonouden estetiikan merkitystä lukijalleen tekstinsä kautta, ei lukukokemuksesta tulekaan vapauttavaa vaan latteaa. Onko latteus kiinnostavaa?

    • Maaria Pääjärvi says:

      Olet aivan oikeassa siinä, että toimittajan ja tekijän välille voi muodostua isokin katkos, jos he ovat molemmat tottuneet puhumaan asiastaan eri tavalla. Tosin ateljeekriitikot ja luottolukijat ovat yleensä juuri sellaisia ihmisiä, joiden kanssa tekijän on helppo keskustella. Toimittajan ehdotukset voi tietysti myös hylätä, mutta silloin joutuu yleensä joka tapauksessa ajattelemaan omaa tekstiään toisesta näkökulmasta ja perustelemaan ainakin itselleen miksi tämän pitää olla juuri näin.

      Latteus! Se on ehdottomasti kiinnostavaa. Mutta tähän asiaan suhtaudun niin nörttimäisesti, etten oikeastaan odota kenenkään olevan samaa mieltä. Latteuden määräytyminen on todella kiinnostava ilmiö ja myös potentiaalisesti lattean ilmaisun kohoaminen tasoaan ylemmäs jossain kontekstissa.

      Huonolle tai huonoksi (vaikka modernismin kriteerein) tarkoitetulle runoudelle pitäisi olla ensin jonkinlaisia jokseenkin vakiintuneita lukumaneereja ennen kuin vastaanlukeminen olisi mielekästä. Se käytännössä edellyttää jonkinlaista skeemaa suopeasta tai ymmärtävästä lukemisesta, ja sellaisia muodostuu yleensä vasta sovinnaisen tai sellaisenaan arvostetun runouden luo. Onko sellaista muodostunut huonouden estetiikalle?

      Mutta koettelevaa lukemisen pitääkin olla! Jos teos ei pysty muodostamaan omaa estetiikkaansa lukijalle, puhutaanko silloin huonosta – kun lukukokemus siis ei ole vapauttava?

      • Vokaalienvälinen k says:

        Lukija tarvitsee varsin kovatasoista kirjallista kompetenssia, että pystyy hahmottamaan teoksesta systeemin, joka jäsentää huonoutta ja antaa sille merkitystä. Toisaalta matala kirjallinen kompetenssi sallii nauttia sellaisista teksteistä, jotka tähtäävät vaikkapa modernismin kriteerein korkeatasoisuuden (~ laadun) estetiikkaan, mutta ovat kömpelöitä tai suoranaisesti huonoja. Kysymys siis on, kenelle huonouden estetiikka on suunnattu?

        Voidaan tietysti sanoa, että huonouden estetiikkaan kuuluu myös sisäisen johdonmukaisuuden puute, mutta tällöin on oikeastaan mahdotonta määritellä eroa huonon oloisen runon ja aidosti huonon runon välillä. Tällä on merkitystä siksi, että lukijan ja tekstin välille ei silloin synny luottamusta eikä ole mielekästä odottaa lukukokemuksen palkitsevuutta (palkitsevuus, eli lukukokemus vapauttaa lukijan jostakin ja sallii tämän nauttia).

        Huonouden estetiikalle ei ole syntynyt vakiintuneita lukumaneereja, koska niiden syntyminen on sille jo lähtökohtaisesti vaikeaa. Huonosta runoudesta opetellaan lähtökohtaisesti pois kohti korkeatasoisuuden estetiikkaa (huonon runouden määritelmät toki vaihtelevat eri ajassa ja paikassa), kun taas huonon runouden ymmärtämiseen vaaditaan paljon kirjallista kompetenssia, enemmän kuin ns. laaturunouden ymmärtämiseen. On vaikea uskoa, että juuri huonouden estetiikka löisi läpi, kun niitä korkeatasoisuuden estetiikkaakaan täysillä toteuttavia runokokoelmia ei kovin usein ilmesty.

        On totta, että potentiaalisesti lattea lause voi todellakin kohota tasoaan ylemmäs, jos lauseen tekstiympäristö on otollinen. Ilmiö toimii tosin niinkin päin, että esimerkiksi internetin keskustelupalstalta poimittu tekstimateriaali ei välttämättä kestä siirtoa taiteen ulkopuolisesta kontekstista taiteelliseen kontekstiin, arjen kielenkäytöstä runouteen. Kollaasimaisuus, jota nykyään käytetään usein, lisää tekstiin aukkoja sinne, minne niitä ei toisella tekniikalla tuotettuna syntyisi. Jos siis kollaasitekniikan tuottamat aukot osoittavat huonouden estetiikassa tarkoituksellisesta huonoutta, millä kriteereillä voidaan arvioida sitä, kuinka onnistunutta on tekstimateriaalin siirto kontekstista toiseen? Joskus lattea pysyykin latteana, eikä pienestä tulekaan suurta.

        • Maaria Pääjärvi says:

          Minustakin kokonaisuuden ja eheyden lukeminen edellyttää niin suurta kompetenssia lukijalta, ettei monikaan ymmärrä edes hermostua, jos kirja vaikuttaa hyppelehtivän. Runokirjoistakin, kuitenkin, luetaan edelleen yksittäisiä runoja. Kokonaisuuksien hahmottaminen on aika kovaa connoisseur-kamaa, paitsi joissain tapauksissa, joissa asia on ilmeinen, kuten kertovissa runoelmissa. Arvosteluja kirjoittavat friikit ja toiset runoiljat ovat ainoita, joita kokonaisuuden onnistumisen punnitseminen oikeasti kiinnostaa, muita kiinnostaa lähinnä se onko kansien välissä (omasta mielestä) hyvää kamaa vai ei.

          Toisaalta huonouden estetiikka (oli se tahallista tai tahatonta) voi silti viehättää jotakin yleisöä / joitakin lukijoita. He voivat nauttia siitä esteettisesti, oli kyse sitten joltain kannalta kieroutuneesta esteettisestä mausta tai yksinkertaisesti arvostelukyvyn puutteesta (jota on helppo tuomaroida täältä kultivoituneista korkeuksista).

          ”Huono” tietysti alkaa kaivata tarkempaa määrittelyä. Flarf on monesti huonoa verrattuna runollisen kielen kriteereihin, mutta moni flarfin kirjoittaja osaa kyllä tehdä ”kaunista” säettä ja runoa jos haluaa. Ylätasolta tulee esteettisesti tiedostavaa huonoa runoutta, ja sen suhteen voi olla luottavainen. Tai sitten ei, huonoilijat saattavat vedättää tai tehdä makua naurunalaiseksi sen sijaan että heillä olisi oikeasti ehdottaa mitään estetiikkaa ivaamansa tilalle. Minä en kyllä välitä tuosta tulkinnasta.

          Huonouden estetiikka tuskin lyö läpi nykyistä enempää, asemoidaan se sitten tavallisten ihmisten rakkaudenhuumassa kirjoittamiin lyyrisiin tekstareihin tai tunnustusrunoihin tai sitten taidelyriikassa tällä haavaa mukana oleviin huonouden estetiikkoihin. Yksi kiinnostava näkökulma on tässä Tytti Heikkisen kirjoituksessa nykyrunouden juvenalismista ( http://moulin.fi/?p=312 ) Epäkypsyyttä ei yleensä pidetä korkeatasoisen taiteen merkkinä, teinimäisyys herättää jonkinlaista kulttuurista puistatusta.

          Lattea on kiinnostavaa, minusta, myös pysyessään latteana. Kliseet ja latteudet ovat kiinnostavaa kommunikaation ja ilmaisun minimiä, ja usein kuvallisuudessaankin nimenomaan yksiselitteisiä. Ne taistelevat viehättävästi uutuudenhimoisen taiteen arvokkaimpia perinteitä vastaan.

          • Vokaalienvälinen k says:

            Itse asiassa tarkoitin, että juuri eheyden tunnistamiseen ei tarvita yhtä paljon kompetenssia kuin johdonmukaisen estetiikan löytämiseen (tahallisesti tai tahattomasti) sekavasta ja mahdollisesti liiallisen moniaineksisesta tekstikokonaisuudesta. Kuitenkin suomalaisen modernistisen perinteen runoilijat, joiden tekstejä kouluissakin luetaan (Manner, Haavikko, Eeva Kilpi, Sirkka Turkka, Kirsi Kunnas ym.) kirjoittivat nimenomaan eheitä kokonaisuuksia, eli eheyden tunnistaminen on oikeastaan runo-opetuksen lähtökohta. Kokonaisia runoteoksia ei kai anneta luettavaksi, mutta jos yksittäiset runot muodostavat luontevan kokonaisuuden, voidaan kai puhua kokonaisuuden eheydestä.

            Tietenkin jokainen lukija lukee runoteoksesta runon kerrallaan, ja pitää joistakin runoista enemmän kuin toisista. Se, pitääkö lukija jostakin runosta vai ei, ei oikeastaan liity siihen, voidaanko runoa pitää hyvänä vai ei. Periaatteessa kuka tahansa voi tykätä mistä tahansa runosta, koska tykkäämiseen on lukematon määrä motiiveja, eivätkä ne kaikki perustu tekstiin. Kömpelö onnitteluruno voi olla onnistunut lahja, joka ajaa asiansa onnittelutilaisuudessa, mutta painettuna runokokoelman osana se ei välttämättä toimi lainkaan. Runouden arvottamisen kriteerit määräytyvät sosiaalisesti, ja niiden muuttaminen vaatii yhteisöltä (mikä se sitten tässä yhteydessä onkaan) varsin laajan hyväksynnän.

            Oleellinen kysymys syntyykin näin ollen siitä, tarvitaanko hyvälle runoudelle uusia kriteereitä. Siihen en tosin osaa vastata.

  6. 1990-luvulla oli Runogalleria-niminen lafka, joka julkaisi valtavasti runoutta. Timo Sinnemaa sitä muistaakseni veti. Kuinka monta runoilijaa sieltä mahtoi jäädä henkiin? Muistaako joku tuon Runogallerian?

    Ellen ole väärässä, sama taho alkoi valita Vuoden Runoilijaa – mm. Juice Leskinen valittiin kerran…

    Runogallerian vetäjä perusti myös Suomen Runoilijaliiton, mistä joutui kahnauksiin Suomen Kirjailijaliiton silloisen puheenjohtajan kanssa, joka vertasi yhdistystä “sunnuntaimaalareihin”.

    Tämä nyt tuli tästä mieleeni, aika hyvin onnistuttu sivuuttamaan tämä Runogalleria näissä keskusteluissa.

    • Teemu H says:

      Mikäs tää runogalleria oikein oli? Oon ollut poikanen vielä tuolloin. Suomen Runoilijaliitto ei olisi lainkaan huono idea. Kuka perustaisi/alkaisi vetää uudelleen?

      • Se julkaisi hyvin paljon nimekkeitä nopealla tahdilla – silloin käytiin samanlaista keskustelua kuin nyt, että kestääkö runouden liukuhihnatuotanto aikaa.

        Silloin ei vain ollut nykyisiä menetelmiä, eikä keskusteluun käytössä nettiä… 1990-luvun puolta väliä se oli ja siitä eteenpäin…

        Tuli & Savussa arvosteltiin ehkä joitain niistä kirjoista, pari tyyppiä oli mukana keikoilla… sit ne vaan katos

        jonkinlainen Ntamon edeltäjä kuitenkin kyseessä, kuvittelenkohan, vai puhuinko tästä Runogalleriasta Leevi Lehdon kanssa, kun Leevi aloitteli nykyistä kustannustoimintaansa?

        Markku Siira tais olla yks Runogallerian runoilija, joka oli keikoillakin muutaman kerran, missä mahtaa luurata?

        Googlasin, Siiran kokoelman nimi on Käärmeen kengissä (1996). Tuolta netistä näistä Runogallerian kuvioista jotain löytyy…

        joku muu saa jatkaa, alan kuulostaa ihan vanhalta pierulta!

      • Tero Hannula says:

        Hyvä idea, mutta riittämätön. Kyllähän toimittamattomina syntyneille, ei-toivotuille runoilijoille pitäisi olla aivan oma liittonsa. Lehtolapset ry? ;)

    • Hirlii says:

      Runo Galleria tosiaan oli olemassa (Fredrikinkatu 49, Hki).

      Se julkaisi omakustanne periaatteella (siis: artisti maksoi kaikki kulut, mutta sai myynnistä isomman siivun kuin normikustantamon kautta). Timo Sinnemaa myi näitä teoksia Galleriassaan. Painokulut olivat silloin paljon enemmän kuin nyt.

      Sinnemaa perusti Gallerian elokuussa 1992. Siellä oli runouteen liittyviä näyttelyitä (mun sen aikaisiin runoihin teki yksi tuttu graafikko kuvia siten että se runo oli siinä kuvassa ja vuosi oli 1996 kun ne työt olivat siellä esillä).

      Kirjoitin jutun kirQ -lehteen hänestä (Jyväskylän yliopiston kirjoittajakoulutuksen lehden nro 1-1997). Kun haastattelin Sinnemaata gallerian seinillä oli Väinö Kirstinän tekstejä ja Raimo Kanervan grafiikkaa (kaivoin arkistojani, juttu on yhä tallella).

      Runogalleria oli siihen mennessä (1997) julkaissut jo 145 kokoelmaa. Ja hän kertoi silloin, että noin puolet tarjotuista kokoelmista julkaistiin.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Täältä muuten löytyy juttu!
        http://www.helsinki.fi/jarj/kontakti/kontakti22003.pdf

        Kirjoittajina Esa Mäkinen ja Jukka Nissinen, “Kuinka runopoikaa huiputetaan”, alkaen sivulta 10. Juttu liittää Runogallerian vanity press -ilmiöön, eli tapaan hyödyntää (taloudellisesti) epätoivoisia kirjoittajia, jotka hinkuvat kirjailijoiksi.

        ..ja kenties vielä hauskempaa kuin haravoida Runogallerian julkaisuja olisi kysyä niiden kirjoittajilta, että miltä nyt tuntuu. Musta tulee vielä runo-Karpo.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Kiitos Tapanille ja Hirliille Runogalleria-infosta! Minäkin taidan olla liian nuori tietämään, enkä muista kuulleeni tästä aiemmin.

      Pitäisi varmaan ryhtyä etsimään Runogallerian julkaisuja.

      [edit] En itse asiassa ole liian nuori, vaan sivistymätön ja huonomuistinen. Kyllähän minä tuohon runokioski-juttuun olen törmännyt. Tätä vuosituhatta, hyvänen aika.

      • Hirlii says:

        Ennen internet-aikakautta on ollut elämää. Tähän voisi laittaa hymiön.

        Silloin kun Sinnemaata haastattelin, pienkustantamoja ja omakustanteita halveksuttiin ja paheksuttiin aikalailla. Pienkustantamoja oli vain muutamia. Esimerkiksi Kääntöpiiri –kustantamolla oli pieni kirjapuoti ja myös galleria Hgissä.

        Pidän erinomaisena asiana, että pieniä kustantamoja on syntynyt useita tällä vuosituhannella. Vaikuttaisi silti, että asenteissa on edelleen säätämistä.

        ”Kun puhutaan siitä, että teoksen pitää kestää aikaa, en keksi tällaiselle pitkäkestoiselle lukemisen kaarelle mitään muuta jännettä kuin kirjallisen kaanonin. Teoksen laadun perusteella on kuitenkin mahdotonta arvioida mitkä kirjat ovat tärkeitä tuleville lukijayhteisöille ja mitkä eivät. ”

        Ei voi, sehän on täysin mahdotonta. Siksi kirjastolaitos tallentaa melkein kaiken julkaistun aineiston, ainakin niin pitkään kun se on mahdollista (kirjastoja on riittävästi). Kukaan tämän ajan ihminen ei voi tietää (eikä päättää) mikä kirjallinen aineisto on tärkeätä ja merkittävää uusille, tuleville sukupolville.

        Meille kaikille olisi hyväksi, että kaikki Kansalliskirjaston suomalaiset lehtiarkistot saataisiin kansalaisten vapaaseen verkkokäyttöön. Siihen tarvittaisiin vain valtion panostusta. Saataisiin yhteinen muisti vapaaksi tekijänoikeusvankilasta. Yksilöllinen muisti on täysin riittämätön. Kansalliskirjaston johtaja Kai Ekholm mainitseekin noista lehtiarkistoista tämän päivän Hesarissa.

  7. Ehkä Runogallerian runoilijoiden myöhemmät vaiheet – tai se ettei niitä vaiheita enää juurikaan ollut – on ollut ainakin osalla mielessä, kun on puhuttu nuorten lupausten hukatuista mahdollisuuksista.

    Ntamon meininki on tällä hetkellä selkeästi tiedossa, joten siitä vaan!

    Tommi Parkko, ton Markku Siiran lisäksi siellä oli se Siiran laiha kaveri, muistatko nimeä? Luulisi ainakin hänellä olleen myöhempääkin elämää… vai tuliko se kokoelma Runogallerialta ollenkaan, en löydä googlaamalla.

    Siirasta sallittakoon tähän loppuun pieni kevennys: iso voimakas kaveri, joka paini judo-otteella Ilkka Kopos-vainaan kanssa Tommi Parkon lattialla, kun oli nukkumaanmenoaika – Siira oli kellistänyt itsensä Koposen Turusta raahaamille lakanoille, eikä suostunut suosiolla siirtymään.

    Se on hurjan näköistä kun toistasataa kiloa lihaa pyyhkäisee ilmalennon aikana tennistossuilla kattoa!

    • Santeri says:

      Tapani, lieköhän kyseessä sama Siira, joka on tätä nykyä mukana Sarastus-verkkolehden toimituskunnassa?

      • En tiedä, googlaamalla katsoin itsekin hänen kuvaansa, en kyllä löytänyt yhdennäköisyyttä.

        Mut olen tosiaan viimeksi tavannut runoilija Siiran kesällä 1997.

        Ei kovin harvinainen nimi, Turussakin yks T. Kinnunen oli raivona, kun sai aamuöisin puhelinsoittoja tyypeiltä, jotka halusivat puhua runoista.

    • Markku Siira says:

      Oho ja vielä kerran oho… Kaljapäissäni googlatessani löysin itseni moisesta keskustelusta. Hassuja muistoja Kopos-vainaan kanssa painiskelusta ja muista Tuli & Savu- ajoista.. Hengissä ollaan edelleen, enkä ole se Sarastuksen mies. Ota s-postitse yhteys, jos nappaa!

  8. Täällä pitkän proosan puolella tulee välillä moitittua “kustannustoimittamisen puutteesta”. Ja silloin ei välttämättä ole kyse siitä, että koko teos olisi pitänyt jättää julkaisematta – itse asiassa todella harvoin on. Yleensä (ja nykyään) kyse on siitä, että teoksessa on niin käsittämätön määrä (yli 12 kpl)* lyönti- tai muita kirjoitusvirheitä, loogisia aukkoja tai heittoja, klaffivirheitä, epätarkoituksenmukaista toistuvuutta, hahmojenn nimien vaihtumista, tai käännöksessä käännösvirheitä. Noin esimerkiksi.

    *12 kpl on empiirisen itsetutkiskelun avulla havaitsemani määrä, jonka vielä siedän muuten hyvässä teoksessa. Ei voi yleistää.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Joo, proosassa tämä kysymys on aika yksinkertainen! Kustannustoimittamisen puute on konkreettisesti nähtävillä lyöntivirheinä tai luvattoman kömpelöiden tai virheellisten virkkeiden liian suuressa määrässä. Harvoin noita virheitä on kuitenkaan niin merkittävää määrää, että tekisi mieli työntää koko kirja takaisin taittopöydälle.

      Tuo 12 on aika sopusuhtainen raja sille, ettei tee virheistä numeroa erikseen.

    • Teemu H says:

      Mä en proosassa kiinnitä niinkään huomiota kirjoitusvirheisiin – jotenkin ne on “hyväksyttävämpiä” kun kysymys on kuitenkin yleensä isosta tekstimassasta. Toki kaksitoista kirjoitusvirhettä kirjaa kohti on aika paljon…

      Enemmän mua ärsyttää, jos rakenne on löysä. Jos löytyy pätkiä, jotka ei oikein perustele olemassaoloaan tms.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Hyvät hermot sulla Taika. Ainoa huono editointi, johon mulla on loppunut täysin ymmärrys, on ollut käännösproosassa. Moni proosakirja on alkikielellään hyvin hienosti rakennettua vihvahteikasta täsmällistä kieltä. Kun sitten suomennoksessa puuttuu pahimmillaan virkkeestä verbi, mun kamelinselkä katkeaa.

      Yksi mun lemipikirjoista on suomennoksessaan editoitu päin p:tä. En kehtaa sanoa kirjan nimeä, kun tuttavani on sössinyt suomennoksen. Tällaiset mokat on ikäviä, kun keskimäärin käännösproosa on aivan erinomaisesti käännetty ja toimitettu.

      • Teemu H says:

        Aleksis, mä taas olen ollut huomaavinani, että käännösproosa kärsii yleisesti lauseenvastikkeista. Sekös mua ärsyttää, kun ei haluta pilkuttaa.

        • Tero says:

          Toi on totta. Ja kirjoittamisen opiskelijoista näkee aina helposti kuka lukee paljon englanninkielistä kirjallisuutta: omatkin tekstit vilisevät lauseenvastikkeita.

  9. Jorma Leppänen says:

    Esseen aihe:

    “Kun kritiikki nimeää – harvoin – jonkun teoksen kelvottomaksi, kyse on tavallisesti teoksen poetiikan väärinymmärtämisestä tai sitten kriitikko osallistuu neuvotteluun kirjallisesta mausta.”

    Toinen aihe liittyy edelliseen ja on aika jännittävä:

    “Kustannustoimittaja on avustava lukija”.

    Kun tähän liitetään

    “periaate, jonka mukaan kirjat pitää voida julkaista sellaisina kuin tekijä on ne tarkoittanut”

    lähestytään uudenlaista kustantamista, kustantamista jossa kirjoittaja löytää edes yhden lukijan edes jonkinlaisen yhteisen ymmärtämisen ja kokemuksen tasolla. tämä voi olla vaikeata, jos lukija eli kustannustoimittaja ei ole nähnyt suihkulähteen veden pysähtymistä patsaaksi tai ei ole nähnyt taivaan laskoksiin katoavia kyyhykysiä tai muuta sellaista jota runoilija silloin tällöin näkee. voi olla vaikeata ymmärtää, että ajan hidastaminen ei tarkoita sitä, että pianisti soittaa hitaammin. siksi kai ralf gothoni opastaa nuoria taiteilijoita.

    minulle hyvän oppitunnin parikymmentä vuotta sitten antoi kemiran johtaja harri kerminen. olin lähettänyt hänelle tekstiluonnoksen haastatteluksi, ja hän huusi kurkku suorana puhelimessa “EI SAA JULKAISTA, OLEN EHKÄ SANONUT NOIN MUTTA EN TARKOITTANUT.” siitä lähtien olen vääristellyt haastateltavieni sanoja ja vain kirjoittanut, mitä olen uskonut heidän tarkoittaneen. se on päivittäistä kustannustoimittajan työtä ja aivan tavallista toimittajan työtä.

  10. Pirkko Aitoaho says:

    Musiikissa mennään (on jo menty) “live-äänitteisiin”. Enkä tarkoita konserttien taltioimista , vaan levyjen tekoa. Johnny Cash on hyvä esimerkki,joka teki parhaat levynsä viimeisinä vuosinaan niin pelkistetysti, rosoisesti ja “hengittäen” , että saa kuulijaan kosketuksen paremmin kuin ikinä ennen. Tuottajastahan se on lopulta kiinni, lopputulos, mutta artistin on oltava hyvä.
    Tulee mieleen, että olisiko sama suuntaus tulossa painettuun tekstiin. “Puhtaaksi pestyt” runot (tai muu kirjallisuuden muoto)ei enää kosketa (kuten ei studiossa liian jalostettu musiikkiesitys) meitä, vaan haluamme “palata luontoon”.
    Siksikin editointi on tärkeää, editoija on tärkeä, mutta ennenkaikkea me tarvitaan hyviä tekstejä, koskettavia tarinoita ja omalaatuisuutta.

    • Vokaalienvälinen k says:

      Populaarimusiikkia ja kirjallisuutta on mielestäni hankalahko verrata toisiinsa tässä yhteydessä, koska musiikin puolella äänimaailman rosoisuuden hakeminen liittyy tietynlaiseen retro-mentaliteettiin. Retro-mentaliteetilla tarkoitan sitä, että vaikutteita haetaan reilusti ja häpeilemättä menneisyydestä. 1960-luvun rockissahan (ja muissakin lajeissa) oli varsin tyypillistä tehdä äänitykset käytännössä livenä studiossa: ensin äänitettiin soittimet ja sitten laulu (joskus jopa yhdellä otolla).

      Puolestaan Johnny Cashin 2000-luvun äänitykset Rick Rubinin kanssa olivat minimalistisesti tuotettuja, mutta studioteknisesti erittäin ammattitaitoista jälkeä. Ne nimittäin kuulostavat hyvältä minkä tahansa laitteiston kautta kuunneltuna eikä vähiten Cashin itsensä ansiosta.

      Musiikilla ja kirjallisuudella on kuitenkin se ero, että musiikki vaikuttaa tunteisiin paljon välittömämmin ja eri tavalla kuin kirjallisuus. Kirjallisuus taas tarvitsee kieltä (äänirunous pois lukien) ilmaisun välineekseen, joten tekstin tunnevaikutukset riippuvat oleellisesti siitä, millaisia kielellisiä valintoja niissä on tehty ja kuinka onnistuneina niitä voidaan pitää.

      On kuitenkin totta, että runo voidaan editoida kuoliaaksi. Toiseen ääripäähän jää silti se mahdollisuus, että runo olisi voinut ilmaista paljon enemmän ja monikerroksisemmin, jos kirjoittaja olisi tehnyt enemmän töitä kielellisten valintojen kanssa. Tämä pätee yhtä lailla lahjakkaisiin kuin vähemmän lahjakkaisiinkin kirjoittajiin.

      • Pirkko Aitoaho says:

        Hyvä, Vokaalienvälinen k, kun tarkensit! Musiikki imeytyy suoraan verenkiertoon, kirjoitettu teksti ajaa pysäkinvälin ennen kuin on perillä. Ja uskoisin, että tarinan vastaanottaminen (runo, proosa) vaatii tiettyä valmiutta kaikinpuolin. Lukijan mielentila ja “kypsyys” vaikuttavat yllättävän paljon siihen, mikä itse kullekin aukeaa tekstissä. Musiikki itsessään sen sijaan voi “siirtää” olevia mielentiloja toisiksi.
        Tärkeintä on kaikessa ammattitaito, kyllä, sekä kijailijan että editoijan yhtälailla.
        Ja makuasioista voidaan kiistellä.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Vielä täsmennys näihin esteettisiin ratkaisuihin:

        kokonaisuus on sellainen asia, jota useimmat lukijat eivät tekstistä tieten tahtoen jahtaa. Silti erilaiset esteettiset ratkaisut vaikuttavat suoraan tekstin kokemiseen. Esteettinen ratkaisu, joka tuottaa eheyden vaikutelmaa ei välttämättä korreloi maksimaalisen nautinnon kanssa, vaan lukeminen on niin satunnaista, että lopulta joku ennalta arvaamaton detalji voi vaikuttaa lukijan kokemukseen koko teoksesta.

        • Vokaalienvälinen k says:

          Runoteoksesta voi tosiaan lukea yksittäisen runon tai yksittäisen runosäkeen tai yksittäisen sanankin ja saada siitä esteettisen elämyksen, mutta tällainen satunnaisuuteen perustuva lukutapa on periaatteessa mielekäs minkä tahansa tekstin kohdalla – laadusta riippumatta.

          Runon asettaminen osaksi sarjaa tai teoskokonaisuutta (eli kun tekijän A runo on tämän omassa runoteoksessa tai -kokoelmassa) antaa kuitenkin syyn olettaa, että yksittäiselläkin runolla on oma roolinsa suhteessa kokonaisuuden merkitykseen. Kokonaisuushan koostuu osista, joten yksittäisten osien merkitykset vaikuttavat siihen, millaisena hahmottuu kokonaisuuden merkitys, vai hahmottuuko sellaista ollenkaan. Runoa voi siis karkeasti jakaen lukea kahdella tavalla: yksittäisenä tekstinä tai osana tekstikokonaisuutta. Ihannetapauksessa molemmat paljastavat eri merkityksiä.

          Runokokoelma voi osoittautua todellakin vain koostuvan yksittäisistä runoista, joita ei yhdistä juuri muu kuin se, että tekijä on sama ja runot on kirjoitettu samalla kielellä (kenties englannilla tai latinalla maustettuna). Siinä tapauksessa voidaan perustellusti kysyä, miksi kokonaisuuden rakentamisen mahdollisuudet on jätetty käyttämättä.

          Uskon, että eheyden (eheän kokonaisuuden) vaikutelma on aistittavissa, vaikka sitä ei tieten tahtoen etsisikään. Yksityiskohdatkin erottuvat paremmin eheää kokonaisuutta vasten.

          • Maaria Pääjärvi says:

            Totta on tuokin puoli. Tosin lukemisessa on aina mielivaltaa, etenkin silloin kun lukija ei olekaan lukeakseen koko kirjaa, vaan selailee ja hyppelehtii.

            Eheydestä vielä – kokonaisuus saattaa olla myös laadittu sellaisen logiikan varaan, joka ei ole välittömästi ilmeinen tai koettavissa. Toisaalta eritoten hyvät tulkitsijat/lukijat (esim. kriitikot) rakentavat mielessään jatkumoita aika herkästi. Tai ainakin mun lukutapa hakeutuu yleensä analogioihin, löydän niitä aina helpommin kuin hajanaisuuksia. Siksi mun pitääkin yleensä kysellä itseltäni, että onko tämä ennen kaikkea oma projektioni tästä kirjasta (mikä ei siis estä mua kirjoittamasta sitä näkyviin, mutta silloin en ainakaan voi väittää, että se olisi tekijän intentio).

  11. Lassi Kämäri says:

    Teoksen pitää kestää aikaa, sen tekijän nykyaikaa.

  12. Pirkko Aitoaho says:

    Lassi K, tuo viimeinen onkin jo vaikeampi juttu.

  13. Mua kiinnostais kuulla, mitä mieltä Aleksis Salusjärvi on ajatuksesta, että Ntamo on Runogallerian perinnön jatkaja.

    Unohdetaan painotekniset asiat, vai onko se tässä nyt just olennaista?

    Noista Runogallerian kirjailijoista ei taida aktiivisimmille luutiilaisille olla yksikään tuttu? (unohdetaan Väinö Kirstinä, hän on poikkeus joka paikassa – ja todella hyvä mielenkiintoinen poikkeus! Kevyet mullat!)

    Kun Runogalleria oli aktiivisimmillaan, siitä ei sanottu että se pitää koko lajia yllä, vaikka se julkaisi valtavasti silloinkin, kun muut eivät julkaisseet juuri mitään.

    Runogalleria oli mahdollisuus, joka meni – Ntamo on mahdollisuus, joka on totta tänä päivänä, sieltä tulee myös näköispainoksia klassikoista – ne on melkein unohdettu tässä keskustelussa.

    Okei, muistakaa: minä pelaan sekä ykkösketjussa Parkko-Nordell-Kinnunen – että kakkosketjussa Hannula-Lehto-Kinnunen – tällä tulivoimalla runous voittaa ihan varmasti!

    Ugh!

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Ihan hyvin voi ajatella, että noissa kahdessa on analogisuutta. ntamon syntyidea ja toimintatavat ovat tosin olleet aika erilaisia kuin runogallerian. Jälkimmäinen saattoi olla vähän edellä aikaansa – ja toisaalta se ei saanut pihalle sellaisia teoksia, jotka olisivat samalla tavalla välttämättömiä kuin monet ntamon kirjat. Joku Maria Matinmikko on kaikkien ajatteluun kykenevien mielestä huippulahjakkuus, ja ntamo tuntuu olevan hänelle mitä luontevin paikka.

      Samalla ntamossa majailee niin paljon runouden establishmentia, että se asettuu kirjallisuuden kokonaisuuteen jotenkin suoraan sisältä käsin, kun tuo runogalleria teki marginaaliin jäänyttä juttua.

  14. Leevi Lehto says:

    Hyvä Maaria! Mainio, keskustelua kuljettava teksti jälleen kerran. En ollut huomannutkaan, kun gaten (höh) ja eräiden muiden (niinikään hyvien) juttujen jälkeen on täytynyt taas ottaa aikaa (höh) kustannustoimittamiseen. Juho Niemisen blogista hoksasin. Nyt vain Timo Sinnemaasta: tunsin minäkin hänet ja tehtiin yhteistyötä, Runogalleriassa oli loppukesästä 1994 John Ashberyn ja minun yhteisnäyttely, jossa taisivat olla kaikki Johnin “37 haiku” -sarjan (julk. kokoelmassa A Wave, 1984) rivit, alkuperäisinä ja käännöksinä, molemmat tekijäinsä signeeraamina. Enimmäkseen muistaakseni vaaleanvihreinä vaaka-aanelosina, lasin alle pingotettuina — kaikki yritystä markkinoida sitten syyskuun alussa ilmestynyttä Vuokaavio-käännöstäni. En tiedä missä Sinnemaa nyt on tai mitä hänelle kuuluu. Täytyy myöntää, että minä(kin) suhtauduin häneen hiukan runouden ulkopuolisena sute-na tai -nöörinä: en havainnut että hänellä olisi ollut erityistä poeettista näkemystä tai muuta kuin aika sovinnaista perinteistä runokäsitystä. Mutta “postmoderniksi” leimatun amerikkalaisen ikonin ottaminen ohjelmaan kertoo jotain sekin, ja vaikka minulla onkin aika hämärä käsitys tuosta gallerian julkaisutoiminnasta, sieltä voisi hyvinkin löytyä jotain ntamolla uudelleenjulkaistavaa. Muistan että näyttelyn avajaisissa oli ihan silmäätekeviäkin silloisia runousihmisiä, ja erityisesti että tuo taisi olla eka kerta kun tapasin J. K. Ihalaisen livenä. Siis sitä kuulua yhteisön rakennusfunktiotakin oli. — Aanelosia ei tietenkään myyty lainkaan ja häpeitteni joukossa on se, että ne taisivat enimmältään jäädä sinne jonnekin gallerian takahuoneeseen lojumaan. Kävin kerran valittelemassa että en ole ehtinyt noutamaan niitä pois. “No, eiväthän ne tuossa leipää pyydä”, Timo sanoi. Melkein runnouden määritelmä! Itselleni on jäänyt yksi printti, lasin kiinnikkeet hajonneet; tekstit: “Old-fashioned shadows, hanging down, that difficulty in love too soon”; “Riippuvia vanhanaikaisia varjoja, se pulma rakkaudessa liian pian”. Tarjouksia!

  15. Jorma Leppänen says:

    100 e

  16. Maaria Pääjärvi says:

    Oon kyllä vielä kerran iloinen siitä, että Runogalleria tuli esiin tässä keskustelussa. Juttu pitäisi ilman muuta tonkia, koska se on kiinnostava. Eikä vain tuon ntamo-analogian vuoksi, vaan siksi, että tämä muuttaa mun käsitystäni lähimenneisyydestä – ei hirveän radikaalisti, mutta jonkin verran.

  17. Maaria Pääjärvi says:

    Pari juttua on ilmestynyt tämän merkinnän jälkeen.

    Lealiisa Kivikari kertoo kirjojensa taustaa ja käytäntöä blogimerkinnässään “Runous – näkökulma itsekustantamiseen”, http://sananjalkoja.blogspot.fi/2013/10/runous-nakokulma-itsekustantamiseen.html

    Juho Nieminen kertoo kirjoituksessaan “Kustannustoimittamisen merkillinen merkityksellisyys” omasta suhteestaan kustannustoimittamiseen ja ajatuksiaan ntamosta. http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2013/10/kustannustoimittamisen-merkillinen.html

  18. Kaikesta ntamon ympärillä liikkuneesta keskustelusta lienee seurauksena sekin hyvä puoli, ettei ntamon “laadunvalvonta” julkaistujen teosten kohdalla ainakaan laske.

    Jonkinlaisesta Me helluntaiuskovaiset Vastaan noi kalkkikset -ajattelusta on myös vähän päästy.

    Ristin voitto, jehovat – nää on termejä, joita luutiilaisista ihan stadilaiset nykykirjailijat käyttävät kahvipöytäkeskusteluissa.

    Hekin ovat olemassa, vaikka eivät halua sanoa täällä mielipidettään.

  19. Maaria Pääjärvi says:

    Noi ristin voitot on kyllä ihan temppeliherrojen panettelua, mutta Vartiotorni seisoo pystyssä kaiken aikaa ja kajauttelee Herätkää! -huutoja.

  20. Heh,

    jatkan keskustelua mielelläni Helsingin kirjamessuilla viikon kuluttua. Notkun Savukeitaan kojun lähettyvillä lauantaina n. klo 14-18.

    Palaan sitten kyllä jo iltajunalla Turkuun.

  21. Hei,

    puolustin Harri Nordellin rehellisyyttä. Valmistauduin puolustamaan kantaani sanoilla esim. tämän blogikirjoitukseni jälkeen:

    http://ginnunen.blogspot.fi/2013/10/mellakat-ovat-siirtyneet.html

    Eilen tuli ikäviä yhteydenottoja ntamoa lähellä olevilta. Miten pitäisi suhtautua esim. tällaiseen viestiin.

    “Tapani, hei. Mikä ihmeen lammaslauma? Ja jos tuollaista alat heittää, niin mene ihan oikeasti punttisalille ja opettele nyrkkeilemään. Ihan oikeasti.”

    • Olen paketoinut tapauksen NTAMOGATE osaltani. Tuon yllä olevan viestin lähettäjä pahoitteli sanavalintojaan – asia on nyt kunnossa.

      Mukavaa viikkoa kaikille,

      Tapani

  22. Janne Virkkunen says:

    Huvittavan eriskummallistinen on tämä Ntamogate. Täältä kai kuvataiteen tiimoilta katsovana tämä keskustelu vaikuttaa hyvin tutulta. Laatu/ tärkeys, merkittävyys/vaikuttavuus, eri runoudet/yhteistyöt…
    Kun koko keskustelusta vaihtaa käsitteen ”runo” kuvaksi/veistokseksi/taiteteokseksi ja ”julkaisun” galleriaksi tai museoksi tupsahtaa keskelle postmodernia taidekeskustelua jonnekin ysikytluvun alkuun..
    Keskustelussa esiintynyt holhoamisen vaatiminen on minusta vain kaipuuta tai tarvetta rajoittaa muiden vapautta. Samoin se on kyvyttömyyttä hyväksyä toiseutta, omasta näkökulmasta eli itsestä poikkeavaa. Minä kutsun ajatusta hassunkuriseksi, joku toinen arkipäivän fasismiksi. Maailmaa ei näe niin kuin se on, maailman näkee niin kuin itse on. Samoin tekstiä on mahdotonta lukea ”an sich”. Siksi jo ajat sitten katsoin viisaaksi luopua määrittelystä onko joku taidetta vai ei. Siirryin vain havainnoimaan koskettaako se minua vai ei. Yritän suhtautua taidekokemukseen kuten apurahoihin: jos kaverit (jostain syystä mun kaverit tekee järjestään hyvää taidetta) saavat, helvetin hyvä ja jos eivät niin paskat nakkaan. Turhaa siitä on repiä kalsareita jos Kata Kärkkäinen saa apurahan. Eli taiteen äärellä pöh/hurraan. Joskus tietty lipsahtaa vituttamaan.
    Mutta ei kai tässä debatissa nyt paljon muusta ole kyse kuin taiteen määrittelystä. Nimenomaan taiteen, eikä sen laadun määrittelystä. Tämä ntamo-gate näyttäytyy siis tänä debattina mutta todellisuudessa tässä puhutaan vallasta. Paljon tulkitsen Nordellin ja heimolaistensa sanomisten taustalla olevan ajatusta siitä että ihan ekaksi ansaitakseen tulla luetuksi taiteen joukkoon on runon oltava tietyllä tavalla taidokas, ”laadukas” niinkuin OP sen kertoi. Nordellin ajatus on kauniisti sanottuna vanhahtava, jopa hieman homeen tuoksuinen samalla tavalla kuin kysymys kustannustoimittamattomuudesta on myös antikvariaatin hajuisesti taide-eläjä-myyttiä tukeva. Tosin niin on myös Helteen haikailu veljellisistä kustantaja/ mesenaateista jotka ymmärtävät hullunkurisesti juoppoa kirja-metsäläistä, ”maksavat vuokrat” ja silittävät taiteilijan päätä kun se kakkaa krapulassa helmiä. En tiedä oliko kommentti Helteen ironiaa Nordellia kohtaan, toivottavasti. Myyttisen kännineron kuva on kuvataiteen puolella ollut haipumassa jo tovin, ja nyt kun Luostarinenkin on kuollut se ehkä, buddhan kiitos, katoaa lopullisesti. On sitä joutunut jo täällä kansa katsomaan kulta-ajoista saakka. Sama saisi tekstitaiteenkin puolella tapahtua.
    Ajattelin aikanaan että toiseksi pahin loukkaus maalarille on tulla kutsutuksi sunnuntaimaalariksi ja pahin on saada kukkamaalarin mantteli päälleen. Nyttemmin en enää niin ajattele. Jos nimittäin seuraa klassista kliseetä siitä kuinka ”yksikin vaikuttunut ihminen teokseni äärellä on tarpeeksi” ajautuu vääjäämättä siihen että merkittävyys ja vaikuttavuus ovat kovin henkilökohtaisia kokemuksia. Kukkamaalarin olemassaolon oikeutukseksi riittää se että hänen teoksensa ovat hänelle itselleen aidosti vaikuttavia ja merkittäviä. Ei siihen tarvita ketään ulkopuolista. Eipä silloin voi oikein vetää mitään kriteeriä siitä kuinka sataatuhatta ihmistä koskettava teos olisi sen tärkeämpi kuin vaikka kymmentä koskettava teos.
    (Sivuhuomiona sanon että Heikki Sauren löytörunoteos on tavallaan kukkamaalarimummon luonnoskirjan sivusta repäisty fragmentti joka näyttäytyy ja näytetään taiteena, samoin kuin netissä liikkunut hauska teksti joka osoitti vauvojen ja modernistimaalarien teosten samannäköisyyden. Minua löytörunot eivät kosketa, paitsi taoistisella tasolla. Sillä tasolla nimittäin kaikki koskettaa.)
    Mielipiteenäni lopuksi ilmoitan: Kun kustannustoimittaja editoi tekstiä on se lähes sama kuin jos galleristi kävisi kertomassa ennen näyttelyä taiteilijalle minkä värisiä taulujen tulisi olla. Vaikka kuvataiteen kentällä tätä surkuhupaisuutta kyllä tapahtuu, siihen suhtaudutaan kuvataiteen piireissä kuitenkin varsin paljon nuivemmin kuin tekstitaiteen kentällä tekstin editointiin. En ymmärrä miksi. Jos tekee yksin niin tekee yksin. Jotenkin ymmärrän yhdessä elämisen. Yhdessä eläminen on eri asia kuin yhdessä tekeminen vaikka molemmat vaikuttavat lopputulemaan. Ja oikeastaan kaipaan yhdessä tekemistä, aitoa yhteistyötä, yhdessä luomista. Kesken olemista ja valmiina olemista. Yksilöllisyys on paskaa. Tai ainakaan ei minua paljon kiinnosta. Paitsi taoistisella tasolla.

    • Teemu H says:

      “Nordellin ajatus on kauniisti sanottuna vanhahtava, jopa hieman homeen tuoksuinen samalla tavalla kuin kysymys kustannustoimittamattomuudesta on myös antikvariaatin hajuisesti taide-eläjä-myyttiä tukeva. Tosin niin on myös Helteen haikailu veljellisistä kustantaja/ mesenaateista jotka ymmärtävät hullunkurisesti juoppoa kirja-metsäläistä, ”maksavat vuokrat” ja silittävät taiteilijan päätä kun se kakkaa krapulassa helmiä. En tiedä oliko kommentti Helteen ironiaa Nordellia kohtaan, toivottavasti. Myyttisen kännineron kuva on kuvataiteen puolella ollut haipumassa jo tovin, ja nyt kun Luostarinenkin on kuollut se ehkä, buddhan kiitos, katoaa lopullisesti. On sitä joutunut jo täällä kansa katsomaan kulta-ajoista saakka. Sama saisi tekstitaiteenkin puolella tapahtua.”

      Sanomattakin selvää, että ironiaa. Eikä missään nimessä haikailua vaan kyyninen toteamus, että nykyaikana pelkästään kustannetuksi tuleminen ei automaationa oikeuta paikkaan kansakunnan kaapin päällä. En sano ettenkö toivoisi, että lahjakkaista ihmisistä pidettäisiin huoli – esimerkiksi yhteiskunnan toimesta – että saisivat olla luovia ja keskittää energiansa ja aikansa siihen ilman jatkuvia rahahuolia, vaan sen että oikeasti entisaikaan julkaistiin uskomattoman paljon myös paskaa runoutta, joka kuitenkin tunnustettiin hyväksi runoudeksi ja vain sen vuoksi, että kustannuskynnyksen ylittäminen vei automaationa sinne arvostettuun kirjailijan titteliin. Arvostetun kirjailijan tittelinsyrjään kiinni.

      Myönnän, että näkökulmani on rankahko ja tietysti kyse on aina mielipiteistä joihin yksittäisiin ei uskalla eikä kannata kovin paljon varaa painoa.

  23. Maaria Pääjärvi says:

    En olisi oikeastaan uskonut, että tätä keskustelua oikeasti vielä käytäisiin muutaman viime vuoden jälkeen. Sikäli olen, Virkkunen, aivan samaa mieltä tuosta perusväitteestäsi – ja ilmeisesti kirjallisuudessakin tämä saattaa periytyä 1990-luvulta saakka. Siihen viittaisivat nuo Runogalleria-arvelut. Olin kyllä kuvitellut, että runopuolellakin alkaisi olla jo aika ilmeistä, että kirjoille ei ole olemassa mitään yhtämittaista “laatua”, josta kaikki voivat olla samaa mieltä.

    Minua ei kiinnostaisi taide, jos tietäisin etukäteen, mikä on hyvää. Tai jos uskoisin, että pystyn tunnistamaan objektiivisella tasolla taiteen laadun. Pystyn kyllä jakamaan kommunikaation avulla oman kokemukseni tai ehdotuksiani siitä, mikä jossain asiassa on tärkeää.

    En pysty ymmärtämään portinvartijoiden kaipuuta millään tavalla. Kirjallisuus on toki erilainen alue kuin kuvataide, koska periaatteessa kirja on massatuote, jota myydään vaikka marketeissa (tämä nyt ei ehkä ihan runoutta koske, mutta kirjaa kylläkin). Kirjalla on siis helposti jonkinasteinen luonne myös tuotteena, koska sillä ei ole mitään saumaa uniikkiuteen, kuten kuvataiteen objekteilla (tiedän kyllä, että tähän on poikkeuksia). Kustannuspäätökset ja työ kustantamoissa eivät perustu mitenkään yksiselitteisesti tavoitteeseen tehdä mahdollisimman hyvää (tjsp) taidetta, vaan kustantamon rooli on aina jossain mielessä kaupallinen. Taas joku luulee, että demonisoin tässä kaupallisuutta, mutta sori nyt, tämä on vain toteamus. Kustantamo on siis portinvartijana huono, eihän sen tehtävä ole estää kirjallisuutta olemasta vaan tehdä sen oleminen mahdolliseksi. Kirjatuotteen tekemisessä kustannustoimittajaa tarvitaan tietysti myös kirjan materiaalisten järjestelyjen hoitelijaksi ja sopimusten välittäjäksi.

    Ja mitä taas tulee tekijän vastuuseen omasta teoksestaan – minäkään en pidä kirjoittavia ihmisiä pikkulapsina, jotka tarvitsevat jonkun holhoamista. Yleensä he osaavat tehdä täyspäisiä ratkaisuja käsikirjoitustensa suhteen, yhteistyötä on kentällä varsin paljon, koska useimmat pitävät keskustelua omasta työstään tarpeellisena, ja se usein vaikuttaa teoksen ratkaisuihin. En kestä ajatella kirjailijoita jakojäännöksinä (opin uuden hirvittävän ilkeän haukkumasanan tänään), joille esimerkiksi minun pitäisi olla tähdentelemässä, että nyt on holhooja lyönyt tätä arkaa neroa laimin, kun sen taidetta ei ole toimitettu. Perusasiat eivät tästä yleensä muutu mihinkään, kirja joko merkitsee minulle jotain tai sitten ei.

    Jotkut jopa tekevät tahallaan sellaisia kirjoja, jotka eivät näytä kustannustoimitetuilta.

    Arvostaisin kyllä sitäkin, että kustantaja laittaisi nuorisolle suunnattuihin käännösromaaneihin mukaan kynän, jolla voi itse merkitä puuttuvat kirjaimet ja välimerkit. Olisi kivaa, jos saisi kaupanpäällisinä välineen, jolla voi tyydyttää oman korjailunhalunsa välittömästi.

  24. Juhani Palmulle on kyllä sanottu, että vois maalata muutakin kuin latoja.

    Näitä keskusteluja käydään aika ajoin, on käyty niin pitkään kuin on ollut kirjallisuuttakin.

    90-luvun alussa se ei ehkä näkynyt kuvataiteilijoille asti, koska netti tuli 90-luvun puolivälissä.

    Mut esim. 80-luvun alussa puhuttiin onko rocklyriikka runoutta? Arto Melleri kokosi antologian 70-luvun nuori runo. Hän otti siihen mukaan myös Dave Lindholmin, Juice Leskisen, Tuomari Nurmion ja Kari Peitsamon sanoituksia.

    Oli paneeleita, Saarikoski ilmoitti ettei laululyriikka ole runoutta. Juice naputti sormella pöytää ja sanoi: Unohdat beatin.

    60-luvulla Tuomas Anhava ilmoitti, ettei beatrunous ole runoutta, koska sitä ei lue muutaman vuoden päästä kukaan.

    Jack Kerouac, Allen Ginsberg, Gregory Corso… heidän tuotannostaan otetaan kuitenkin edelleen koko ajan uusia painoksia.

    Charles Bukowskista puhumattakaan. Hän on aina jakanut lukijoita.

    Suomeen tuli kollaasirunous 60-luvulla vahvasti, käydyistä keskusteluista on jälkiä lukuisissa kirjallisuuslehdissä.

    Olen joskus miettinyt, millainen Jarkko Laineen 70-luvun lopun ja 80-luvun tuotanto olisi, jos hän ei olisi uskonut Tuomas Anhavaa.

    Jarkko Laine palasi viimeisinä vuosinaan beat-runoudesta selvästi ammentavan ilmaisun pariin.

    Keskustelu rönsyilee, en kuitenkaan usko että kukaan tulee sanomaan: “Väärin keskusteltu!”

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.