Lakanamurha ja syysmetsä: runoutta ja nykyhetkisyyttä Versoja -blogissa

Risto Niemi-Pynttäri | September 9th, 2012 - 20:44

Versoja-blogissaan Vesa Haapalalla tuntuun olevan intensiivinen ote näihin päiviin. Joskus blogissa voi tapahtua se, mitä Haapala pohtii Saarikosken Tiarnia-sarjaan viitaen: kun tilanne ja omat kemiat kolahtavat tuloksena on ”kirjoittamisajan täydellinen yhteensattuminen”.

Aina joskus löytyy blogi, joka on täydessä tulessa, jonkin aikaa se hehkuu, ja sitten kipinä siirtyy muualle. Elokuun alusta huomaisin seurata tarkemmin Versoja-blogin postauksia: nautin myöhäiskesän hehkusta, (runoja, dialogeja, huomioita), luulin että tuli hiipuu syksyn tullen, kunhan yliopistomiehellä alkavat seminaarit. Mutta hehku tuntuu jatkuvan, vaikka ylimääräistä aikaa ei ole.  Haapalan saatelauseena on: ”päivitän tätä sitä mukaa kuin bussissa tai muualla ehdin kirjoittaa”.

Nykyisyyden tavoittaminen runoudessa vaatii jotain muutakin kuin spontaania välittömyyttä. Kun Maaria Pääjärvi edellisessä LUUTII postauksessaan haastoi kritiikkiä tunnistamaan sen, missä kaikkialla runous nykyään toimii, niin kuvioon voisi lisätä blogit ja tilannekeskeisyyden. Kritiikki voisi myös tunnistaa ja käsitellä blogeissa vaikuttavaa tilannekeskeistä kirjoittamista, mitä kaikkea se sitten onkin.

Versoja –blogin kaksi viimeisintä postausten sarjaa ovat nimeltään Limbus ja Nimbus. Ne eivät liity mitenkään toisiinsa, mutta kuitenkin.

En tiedä, pitäisikö tilanne-runossa olla jokin nykyhetkeen viittaava otsikko eikä Limbus. Varsinkin kun nämä Haapalan proosarunot assosoituvat koko maata kuohuttavaan pienen tytön pahoinpitelyyn ja lakanamurhaan. En uskalla sanoa, että Limbus kertoisi vain tuosta tapahtumasarjasta, mukana voi olla muutakin. Katolisessa opissa Limbus tarkoitti kuitenkin paratiisin kaltaista tilaa, johon viattoman, mutta kastamattomana kuolleen lapsen sielu siirtyisi.

Kolme Limbus –postausta ottavat asian tuoreeltaan, mutta ei uutisena vaan runona. Samaa tapahtumasarjaa myöhemmin lämmittelevä romaani tai elokuva ei voi tavoittaa sitä mitä tilanne-runo tavoittaa, eli miten me elämme asian nyt.

Versoja tarttuu siis hetkeen, tunteisiin, jotka leijuvat tämän tapahtumasarjan ympärillä. Ehkä tässä pienten lasten isän omat kemiat ja uutisoitu tragedia kohtaavat.

Samalla kyse on psykohistorian kaltaisesta, kaikkia koskettavasta psykonykyisyydestä. Järkytys tunnekokemuksena on kaikille muutamien päivien prosessi, ehkä se aika, minkä kuolleen tytön sielu viipyy täällä, kunnes jotain haihtuu enää palaamatta. Ajatus, että sielu viipyy vielä jonkin aikaa ruumiin läheisyydessä saattoi aikoinaan toimia tapana hahmottaa tietty “elävyys” kuolemaan liittyvässä järkytyksen tunteessa – mutta sen jälkeen ”ruumis tahtoo etäisyyttä.”

Hahmotan Limbuksen proosarunot siten, että siinä on kolme tuoreeltaan järkytyksessä koettua vaihetta:

Limbus (ote)
”Sohvalla vihreää muovikangasta, isä nostaa videokameran ja kuvaa: tänäkin iltana nippusiteet nilkkoihin ja ranteisiin, keltainen lammikko leviää, kun tyttö laskee alleen ja painaa silmänsä kiinni”

Limbus2 (ote)
”Herra, jos vielä hallitset aikaa ja tilaa, tahdon jälkikäteisen puudutuksen, vaikka vain yhdelle yölle, sille viimeiselle, kun hänen keuhkonsa eivät jaksaneet seuloa ilmaa läpi muovilakanan.”

Limbus 3  (ote)”Ei ruumista tai ruumis, joka tahtoo etäisyyttä.”

x x x

Nimbus puolestaan keskittyy harvennustöihin metsäpalstalla. Haapala kirjoittaa tuoreeltaan työskentelystä metsässä, sen ohessa metsässä olemisesta, ja tästä alkusyksystä mitä elämme.  Mutta onko näissä muutama viikko sitten tehtyjen metsätöiden tunnelmissa, jotain erityisen poeettista nykyhetkisyyttä?

Proosaruno vaatii kuitenkin jotain muuta, kuin tavallinen blogipostaus: ei riitä, että kerrotaan mitä on viimeaikoina tehnyt.

Haapala käyttää preesensiä ja pitkää, puolen sivun, virkettä. Voidaan tietysti sanoa, että nykyisyyden virta on tapana ilmaista pitkillä virkkeillä, mutta tajunnan virrasta tässä ei ole kyse. (Nyt huomasin, että tässä kertojan preesensissähän vaihtelevat kaikki muutkin aikamuodot).

”Kohta pidän tunnin tauon, ihminen joka ei ole tottunut ruumiinsa kurittamiseen työllä hoippuu kahden tunnin metsäharvennuksen jälkeen yli kaatuneiden oksien märkänä ja huumaantuneena, tuolla jossakin seassa on juomapullo ja kirves ja vesuri, olen edennyt oksasahan kanssa, karsinut männyt ja koivut neljään metriin, oikea käsi puuduksissa ja kipu, jokaisesta puusta kolmisenkymmentä oksaa, vähitellen syntyy tila… ”

Myyttinen sana Nimbus viittaa loistavaan pilveen tai auraan, joka ympäröi maan pinnalle tullutta jumalaa. Se voi olla myös tunnelma, joka ympäröi ihmistä. Miksei se voisi olla myös virke, joka sisällyttää pilven tavoin asiat itseensä.

Postauksen kaksi pitkää virkettä ovat rytmiltään  jumalaisia. Voisi ajatella Nimbuksen leijuvan virkkeen sisällä kulkevien lauseiden rytmissä. Joku voi tietysti kokea, että puolen sivun mittainen virke on liian pitkä. Nopeasti silmäilevälle blogin lukijalle voi sanoa, että rauhoitu, hengitä ja sovita lukemisesi lauserytmiin. Tosin noihin pitkiin virkkeisiin mahtuu sisälle paitsi aikamuotojen vaihtelua, myös asioita jotka normaalisti erotetaan pisteillä – ja jopa kappaleilla. Lisäksi Haapala sanoo kirjoittavansa neljästä elementistä: maasta, vedestä, tulesta ja ilmasta: niin että pitkän virkkeen sisälle tosiaan kootaan maat ja taivaat.

Toisaalta, voi olla, että Nimbus  – loistava pilvi – onkin vain metsätöissä häärivän miehen ympärillä leijuva hikihöyry.

On hyvä hikoilla ja hengittää. Ja kun Versoja blogia lukee uusimmasta postauksesta vanhempaan, tai lukee kirjoittamalla kuten minä tässä, ei voi kuitenkaan unohtaa tuota tukehdutettua pientä tyttöä – vaikka elävänä voikin itse palata ilmapiiriin.

 

Yksi kommentti

  1. Vesa Haapala says:

    Hei Risto,

    ja kiva, että olet lukenut blogiani. Olin pitkään kahden vaiheilla, kannattaako (ja voiko) äitienpäivän tragediasta ylipäänsä kirjoittaa julkisesti mitään ilman että siitä tulee sosiaalipornoa ja hyvän ihmisen paheksuntaa, jota netti on jo nyt pullollaan.

    Tytön kohtalo ja loppu (joka ehkä kuitenkin pelasti hänet monelta kärsimykseltä) pyöri kuitenkin jatkuvasti mielessäni, ei vähiten siksi, että minulla itselläni on 3- ja 8-vuotiaat tyttäret, eikä ole ollut kovin vaikea kuvitella sitä kauhua, jota lapsi voi hirviöiden käsissä tuntea.

    Tahdoin kuitenkin ottaa mukaan jonkin etäännyttävän, yhtä kaikki kuolemaa ja kammottavaa käsittelevän, keinon. Siksi olen kirjoittanut tytön tarinaa Saara Ekströmin Limbus-näyttelyn teosten lävitse. Tietty kielen esteettisyys ja asetelmallisuus kertoo siitä vaikeudesta, joka tuollaisista asioista kirjoittamiseen liittyy. Tällaisissa tilanteissa tulee myös kysyneeksi, onko kirjoittajalla oikeus puhua kaikesta kärsimyksestä mitä hän näkee tai pahoinvoinnin tunteista (jotka ovat tietenkin tragediaan nähden täysin sekundaarisia) joita hän kokee, vaikka kyseessä olisi toistuva kuristumisen tunne ennen nukahtamista.

    Olematta sen suurieleisempi minusta näyttää, että tämän 8-vuotiaan tytön kohtaloon tiivistyivät hyvin laajat yhteiskunnalliset ongelmat, sekä psyykkiset että asenteelliset. Koska tämä tapaus ei varmasti jää viimeiseksi ja koska nyky-yhteiskunta tulee pikemminkin tuottamaan niin rakenteellisesti kuin muutoinkin vastaavia tulevaisuudessa luultavasti yhä enemmän, olen sitä mieltä, että tällaisetkin häpeälliset, kaiken arvokkuuden ihmisestä riisuvat tragediat kuuluvat kirjallisuuden alueelle, ja niitä on opittava käsittelemään uusin tavoin.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.