Lavarunoutta, saarnamiehiä ja Muuan mies

Aleksis Salusjärvi | October 16th, 2011 - 15:59

 

Vastarannan kiiskessä luettiin eilen runoja, ja touhusta oli tuhertelu kaukana. HPC Open Mic oli jälleen loistava, ja mikä olennaisinta, kollektiivi on synnyttänyt Helsinkiin runoklubikulttuurin, joka on monipuolista, spontaania, inspiroivaa, viihdyttävää (ja ei siis kainalopieruviihdyttävää), lämminhenkistä, ulospäinsuuntautuvaa, laaja-alaista, kielellisesti ehtymätöntä ja vaikuttavaa.

 

Jarkko Tontti kirjoitti tänään blogissaan, että näyttelijät lukevat runot usein runoilijoita itseään paremmin. Olen eri mieltä. Näyttelijät usein näyttelevät runot, mikä synnyttää teknisen oikeintekemisen myötä jonkinlaisen kelmun (kuten kaakaon pinnalle mudostuva) runon ja kuulijan väliin ja kultivoi tekstit siten taiteeksi, jossa kaikki on tehty oikein, mutta ulkokohtaisesti. Runo on opeteltu ulkoa, mutta se ei kirjoita itseään lausuttaessa, näkyviin tulee vain reproamista.

 

Silene Lehto

Eilisellä klubilla sen sijaan paahdetiin vaikuttava ilta runouden löylyissä. Alku oli vähintään haasteellinen. Paikalle oli saapunut suuri juhlaseurue, joka metelöi ensimmäiset esitykset puolittain pilalle. Kitaran kanssa esiintynyt Maire sai epäkiitollisen tehtävän aloittaa illan mölinässä.

 

Seuraavaksi oli vuorossa Silene Lehto, joka luki esikoistaan Hän lähti valaiden matkaan. Pidin erityisesti hänen kokoelmansa päättävästä runosta, jossa uppoavan laivan pelastustiet ja -tavat kohtaavat erilaisia elämänvaiheita. Runo on ikään kuin toimintaohje, joka yksilöi eri ihmisryhmät erilaisten selviytymistapojen äärelle.

 

Juho 6

Kari luki runonsa ilman paperia. Ne olivat lyhyitä ja käsittelivät eri runoilijoiden sivuille tulemista. Vakava ja määritietoinen lakoninen esitys oli aseistariisuva. Juho 6:n en ollut kuullut esiintyvän ainakaan vuoteen, ja tänä aikana on tapahtunut paljon. Spoken word -monologi omassa muistamisen ja sinälle puhumisen eetoksessa muodostui vangitsevaksi esitykseksi, jossa runo alkoi puhua tekijäänsä, “kirjoitin sun päiväkirjaan, että rakastat mua”. Juho 6 edustaa yhtä esiintyvän runouden kiinnostavimmista nykymuodoista, hänkään ei lukenut paperista.

Alan

Miikka paljastui myöhemmin illalla tähtitieteen tohtorikoulutettavaksi. Hänen nerokas tekstinsä Because of gravity määritteli myytinomaisesti koko todellisuuden painovoimasta käsin. Runo koostui yksinkertaisista totuuslauseista, jotka havainnollistavat painovoiman seurauksia (voit pukeutua hattuun, sade putoaa pilvistä) ja kasvoi lopulta universumin mittoihin ja ihmiskunnan muinaisuuteen. Kysellessäni runon taustoja tekijä viittasi matemaattisiin periaatteisiin ja tutkimukseen, josta harmi kyllä en tajunnut juuri mitään. Runo itsessään muodosti sillan teoriasta elämään, olisi pitänyt kysyä että mikä laukaisi sen kirjoittamisen.

 

Julien

 

Juho Nieminen

Ranskalainen Julien oli suvereeni. Tekstiä en ymmärtänyt, mutta luettaessa se täytti koko kapakan ja värjäsi lamppujen värilämpötilaa tuhatkunta kelviniä alaspäin. Alan (nimi muutettu oikein, latojan huom.) luki runonsa englanniksi, ja sen nimi taisi olla Occupied. Runo käsitteli Wall Streetin mielenosoitusta, ja esiintyminen lähestyi muodoltaan babtistisaarnaa. Tämä esitys oli oikeastaan runoperformanssi, sillä Alanilla oli mukana nokkakärryt, joissa oli saarnapulpetti, mikrofoni ja kaiutin – ja hän jatkoi runomatkaansa baarista Runeberginkadulle kytkien Wall Streetin mielenosoittajat Helsinkiin karismaattisessa hahmossaan. Juho Nieminen luki musertavan runonsa Lauri Tähkän hymy, joka on: “vääntynyt naamalle kuin elokuvan miehen, joka kuoli orgasmiin amerikkalaisessa tienvarsimotellissa”.

 

Jukka

Jarkko luki proosarunomaisia tekstejään, jotka käsittelivät Jeesusta ja lohikäärmettä. Jukan teksti pitäisi kuulla joskus uudestaan, siinä yhdistyi ihmeellisellä tavalla kalevalainen alkusointu räppiin “antakaa panna naarasta takaa”, kieli muodosti rytmin, jossa oli jotain loitsulaulumaista ja joka myös lainasi sanastoa tolkienilaisesta maailmasta.

 

Illan juonsi Kasper Salonen, ja tämä puoli on HPC:llä ihailtavasti hanskassa. Lopulta se tila, joka runoesityksille syntyy ja jossa ne tapahtuvat, perustuu paljolti siihen, miten klubi isännöidään. Jäykkyys on huono juttu, mutta yhtä huono on liian rento hälläväliämeininki. Eilen homma toimi tismalleen oikealla aaltopituudella.

 

Tästä runoraportista puuttuvat musiikkiesitykset, koska melodisen säestetyn laulun luonnehtiminen runojen lomassa tuntuu jotenkin vaikealta. Yhtä kaikki illan ohjelma jatkui Kansallisteatterin Lavaklubilla, jossa DXXXA D & HZZZT sekä Muuan mies soittivat todella irtonaisen ja loistavan keikan. Muuan mies on saanut taakseen jyväskyläläislähtöistä soittovoimaa, joka tuntuu kasvattaneen musiikkia tyylikkääseen ja monipuolisempaan suuntaan. Keikkailta oli fantastinen.

 

Muuan mies

Tällaisen illan jälkeen koko kaupunki näyttäytyy erilaisena. Jokainen ihminen, kännissä hortoileva ja vittua huutavakin, tuntuu omaavan lahjakkuutta ja kiehtovia ajatuksia. Mestariteokset leijailevat ympärillä ja mielen valtaa ihmetys siitä, miten on aiemmin voinut olla huomaamatta niitä.

 

 

 

 

30 kommenttia

  1. Virkistävä kirjoitus! (ilman ironiaa)

  2. Tarkoitin omassani, että jos ei ole esiintymisen lahjaa saanut tai harjoittelulla sitä hankkinut, kannattaa esiintyminen jättää paremmin osaaville.

    Jos tämä Aleksiksen blogaus mitenkään heijastelee niin sanottua todellisuutta, nämä tyypit kyllä osaavat runojaan esittää. Minä sen sijaan en ole ihan varma; siis omista esiintyjänlahjoistani.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Kirjoitan tietenkin jäätteenmäkiläisittäin niin totta kuin osaan – HPC-ooppera alkaa olla tasoltaan sellainen, että vaikka lavalle kannustetaan “ketä hyvänsä”, on kynnys lausua tekstejä jo sangen varteenotettava.

      Ja heti pitää lisätä, että esim. tähtimies-Miikka oli ensimmäistä kertaa mukana, mutta jotenkin tonne on alkanut seuloutua helmiä entistä enemmän. Tollasesta runo-illasta mä olisin valmis maksamaan pääsymaksun mukisematta. Tässä piilee myös viittaukseni blogiisi – tää esiintyvä, tilallinen, tapahtuva, runous on ollut kiinnostavaa jo pitkään ja taso on koko ajan parantunut. On hyvin olennaista kiinnittää huomiota siihen, että kirjoitetun runouden rinnalle on syntynyt uusia lausutun ja esitetyn runouden muotoja (siis monikossa).

      Teemu Manninen sanoi joku aika sitten, että pallo on nyt täällä stadissa, HPC:n piiristä tulee tämän hetken vitaaleimmat uudet runoilijat, ja siltähän se tosissaan näyttää.

      Js vielä Tapani: kiitos.

      • Miikka Väisälä says:

        Sinänsä oli ehkä hyvä, että esiinnyin juuri heti ensimmäisessä HPC Open Mic -illassa, jonne jalallani astuin. Ei ehtinyt syntyä jännitystä siitä, että “nuo muut ovat paljon parempia, kokeneempia jne”. Ilmestyn ehdottomasti paikalle myös toistekin. Tapahtumalla oli tosi kiva henki. :)

        @Aleksis: Mietit, mikä sai minut alun perin kirjoittamaan runoni. “Fifty Fascinating Facts About Gravity” syntyi hyvin epätodennäköisissä olosuhteissa. Osallistuin keväällä yhteen kansainväliseen tapaamiseen, joka pidettiin eräässä suuressa kivitalosaa Italiassa, Toscanan vuoristossa. Yhtenä iltana oli ohjelmanumerona juhla, jossa osallistujat esittivät toisilleen valmistelemiaan esityksiä – musiikkia, runonlausuntaa ja muuta sellaista.

        Harmittelin aamiaispöydässä illan isännälle, että minulla ei ollut omaa esitystä, koska kiireisenä ihmisenä en ollut ehtinyt valmistelemaan mitään. Isäntä heitti minulle vitsaillen: “Fifty Fascinating Facts About Gravity?” Otin ideasta vaarin, istuin muistivihkoni kanssa nojatuolille ja kirjoitin viisikymmentä jännää juttua painovoimasta. Illalla esitin koko tekstin ilman sen kummempaa harjoittelua yleisölle – ja siitä tulikin yhtäkkiä yleisön suosikki. Siksi toisaalta uskalsin juuri sen esitää HPC:n illassa.

  3. Kasper Salonen says:

    Kiitos, Aleksi. Tämä kirjoitus heijastelee juuri sitä meininkiä ja yhteistöllisyyden tuottamaa katutasoista euforiaa (jota myös dägäksi HPC:n ja Hertellin Harrin juontojen innoittamina kutsutaan) joka mun omasta mielestäni edustaa varsinkin open mic -keikkojen avoimuutta ja positiivisuutta. Olen ollut Kiisken keikoilla alusta lähtien mukana, ja aivan ensi alkuun esitysten taso yllätti minutkin. Nykyään olen jokaisesta esiintymisestä innoissani ja kiitollinen, ja korkea taso on muotoutunut jo omanlaisekseen ilmiöksi. Nimenomaan siksi, että esiintyjät ovat sekä järjestäjille että yleisölle täysin tuntemattomia: ikinä ei voi tietää mitä tuleman pitää, joten yleisö tuntuu suhtautuvan jokaiseen esitykseen kuin kauniiseen, ennalta tuntemattomaan luonnonilmiöön (joka sitten loppupeleissä joko säväyttää yksittäistä kokijaa tai ei). Ja silti en enää ylläty, kun koko ilta menee kutakuinkin fiilistellessäni jumalattoman kovia tekstejä lavalla esitettävinä. En tiedä mistä tämä kaikki dägä kumpuaa, mutta mä rakastan sitä!

    Musiikki ja rap kuuluvat HPC:n esityksiin olennaisesti, sikäli että käyttämämme termi “sanataide” lukee alleen ja tukee aivan kaikkea kielellisesti kekseliästä. Mun mielestä HPC:n keikkojen yhteydessä musiikin ja sanoituksien, “sanojen ja sävelien” erotus on kokemuksen tasolla samalla sekä vähäeleistä että oivaltavaa: itselleni ainakin tulee fiilis, että toimivassa musaesityksessä on mahtava kokonaisuus kasassa ja hyvää äänimaailmaa tarjolla, mutta että lauletut/räpätyt/esitetyt sanat tai sanoitukset ovat omalla tavallaan etusijalla. Kyse on siis aina runoudesta sen kaikissa ilmenemismuodoissa, tietysti lavapuitteiden sanelemassa kontekstissa.

    Mä oon saanut HPC:n toiminnasta sanoinkuvaamattoman paljon irti tässä n. vuoden mittaan jona olen mukana meiningeissä ollut, niin itsenäisenä kokijana ja järjestäjänä kuin omia tekstejäni kirjoittavana ja harkitsevana runoilijana. On ihanaa kuulla, että muutkin tuntevat samoin.

    P.S.: keikalla esiintyneen amerikkalaisen performanssirunoilijan nimi on Alan Prohm.

  4. Kasper Salonen says:

    Ja sanottakoon vielä, että juonnossa on mulla aina mukana rakkaus itse tapahtumaan ja HPC:n periaatteisiin. On helppoa kiikkua oikealla aaltopituudella (kuten kauniisti kehuit) kun pitää juontamaansa tapahtumaa tärkeänä ja rakkaana. :)

  5. Aura Nurmi says:

    Esiintymistaito ei todellakaan ole mikään peruste esiintymättä jättämiselle(viitaten Jarkon kommenttiin). Kiiski open micin on monesti vienyt epävarmempikin esiintyjä. Tästä on hyvin monia esimerkkejä, jos vain jaksaisin kaivaa näiden ihmisten mielipiteitä esiin.
    Olen ollut monesti henkevän liikutuksen vallassa, kun joku hyvin ujo tyyppi on patistettu lavalle ja sulattanut kuulijoiden sydämet. Tähän menestyssakkiin kuuluvat myös hivenen kokeellisemmatkin runoilijat.
    Olen ollut – ja paikoitellen olen vieläkin (kuten Turun kirjamessuilla esiintyessäni) – todella kankea esiintyjä. Punastun helposti ja ahdistuksessa nousevat silmiini kyyneleet. Pidän itseäni jopa hulluna tahtoessani tehdä sen aina uudelleen ja uudelleen.
    Lopulta luen runoni nopeasti ja hiljaa loppuun ja pakenen lavalta. Ja yleisö ei ole ollut tälläisestä käytöksestä moksiskaan (itse itseäni vielä korostaen: olen peräti voittanut! Vaikka kilpailuasetelman korostaminen ei sen sijaan ehkä ole hyvä juttu…).

    Kirjoitin muuten Kiiski open micin syntytarinasta HPC:n blogiin tarinan: http://hkipoetryconnection.blogspot.com/2011/07/kuukauden-paastakirjoitus.html

    Uskalsin muuten ensimmäisen kerran kirjoittaa tälle foorumille. Olen kyllä seurannut keskusteluja, olen vain pitänyt itseäni kerta kaikkiaan liian vajaana kommentoimaan mitään. Siksi olen hirveän onnellinen, että pikkuinen Kiiski on täällä näin hyvin edustettuna, enkä tarkoita, ettäkö Kiiski olisi vajareiden klubi. :D
    Mutta jos vastakkainasettelua yritän pelkästään hyväsydämisesti hakea, niin onhan HPC enimmäkseen suoraa toimintaa ja rosoisuuden ylistystä teoreettisen ja intellektuellin, omassa sarjassaan luonnollisesti kauniín runokeskustelun, sijaan.

    Ja hei Jarkko. Olet mielestäni suvereeni esiintyjä, en tajua miten voisit muuta luulla. Tai siis, että mikä on sitä huonoutta? Olen toki nähnyt paljon huonoja esityksiä, myönnetään pois, mutta se on ollut enimmäkseen tekstilähtöistä…
    Ps. HPC on siirtää vastaisuudessa Poetry Jaminsa torstaille. Yksi syy oli se, että halusimme runoilijoille enemmän rauhaa. Perjantait kävivät joidenkin isojen starojen ja muutenkin perjantaihumun vuoksi varsin meluisiksi.

  6. Veera Antsalo says:

    Minusta tuntuu että se voi olla hyvin pienestä kiinni että “huono” esiintyjä muuttaa hyväksi. Muutos voi olla dramaattinen jos yhtäkkiä vain löytää oikean tavan lukea omia tekstejään, kun jokin vaan naksahtaa oikealle kohdalleen.

    Olisin kiinnostunut tietämään, onko HPC ajatellut järjestää jotain kursseja, opetusta tai työpajoja, joissa voisi rauhallisissa olosuhteissa hakea omaa suhdetta tekstiinsä ja harjoitella äänenkäyttöä? Kirjoituskursseja järjestetään hirveästi, mutta en ole nähnyt missään ilmoituksia esiintymiskursseista.

  7. Aura Nurmi says:

    Meillä ei ole varmaan pokeria väittää, että edustaisimme täydellistä lausumista ja että sitä myöten voisimme opettaa. Tälläiselle ajatukselle täytyy aina löytyä auktoriteetti, enkä tiedä, kuka moista hommaa uskaltaisi johtaa (puhun siis vain omasta puolestani, en HPC:n, vaikka käytän me-muotoa).

    Työpaja opetuksen sijaan olisi kiinnostava. Kukaan ei joutuisi arvostelijan asemaan, ja paikalle voisi tulla viettämään laatuaikaa ja lausumaan omia tekstejään vailla suorittamisen tai edes sen esiintymisen pakkoa. Kenenkään edessä ei tarvitsisi välttämättä seistä, ja joku voisi jopa lukea runoja toisen puolesta. Että lähestyttäisiin lempeällä tavalla ensinnäkin esiintymiskammoa (oma ongelma joka hyppää silloin tällöin esiin) ja sitten juurikin tuota äänenkäyttöä. Se tekisi useimmalle meidän porukasta ainakin hyvää, ja ajatus pitää ehdottomasti laittaa hautomoon. Voin kirjoittaa tästä posselle.

    Lausuntakursseja oli mun mielestä muuten ainakin työväenopistolla. Joku Kiiskissä runoillut oli kai mainostanut sitä, mutta siitä on pirun kauan.

    • Veera Antsalo says:

      Niin, en siis missään tapauksessa tarkoittanut mitään teknislähtöistä näin-pitää-lausua-opetusta, jossa joku auktoriteetti opettaa miten lausutaan oikein, vaan nimenomaan sellaista rentoa, ja rentouttavaa työpajameininkiä, jossa etsitään ryhmässä lähestymistapoja omaan esittämiseen, ja jännityksen karsitamiseen. Työväenopistoissa jne on varmaan noita lausuntakursseja, mutta pelkään juuri, että siellä opetetaan jotain teknistä, ehkä vanhakantaisempaa esiintymistä (korjatkaa jos olen väärässä). HPC vois kehitellä ihan omannäköisiään, ehdottomasti rentoja työpajoja.

  8. Jani says:

    Mainostelkaa hei please noita tapahtumia, että osaisi tulla paikalle.

    Ja hyvyydestä ja huonoudesta sellainen huomio, että minusta sillä ei ole paljoakaan tekemistä esiintymisen kanssa. Esiintyminen on taito, joka on loppujen lopuksi melko mielenkiinnoton asia. Se kun on kuitenkin treenattavissa.

    Se sijaan hyvyys ja huonous pohjaa ainutlaatuiseen tyyppiin, joka on läsnä, ja se läsnäolo koskettaa toisia kun toisia taas ei. Ja tämän se tekee esiintymisestä huolimatta tai sen lisäksi.

  9. Tänä syksynä Kiisken open mic -iltoja järjestetään vielä kaksi kappaletta. Seuraavan kerran lauantaina 12.11. jo klo 18 alkaen (HPC 3 vuotta + Kari Peitsamo erikoisvieraana) sekä lauantaina 10.12.2011 klo 19. Poetry Jam -klubilla on myös open mic -osuus. Sinne voi suunnata jo kuluvan viikon torstaina. Tilaisuus järjestetään Cafe Mascotissa Kalliossa klo 19 alkaen.

    Lavarunouden kursseista ja työpajoista kävimme juuri taannoin keskustelua Kuopiossa Runopuulaakin yhteydessä. Silloinkaan emme löytäneet yksiselitteistä vastausta kuka tai ketkä voisivat olla oikeita ihmisiä siihen hommaan? Olimme kuitenkin vakuuttuneita, että kursseille olisi kysyntää.

  10. Aleksis Salusjärvi says:

    Kasper, musiikki on ilman muuta keskeinen juttu noilla klubeilla, ts. se että sanat kasvavat tilaan niin monipuolisesti ja yllättävin tavoin, että runous kasvaa kynä-paperi-kombinaatiosta todellisuusperiaatteeksi. Kirjallisuudenlajeista käsin tarkasteltuna lajimuodot ovat ikään kuin eri puheenaiheita. Jari Järvelä joskus ammoin sanoi pitävänsä runoutta toisena taiteenlajina proosaan verrattuna ja että proosassakin on olemassa lait, että se on lakia noudattavaa toimintaa. Se on vähän sellaista 50-lukulaista kaikelle paikkansa -säädyllisyyttä, josta mä olen yrittänyt puistella itseäni eroon koko elämäni.

    Aura, mä näen käsitteellisen runokeskustelun kumpuavan paljolti siitä runoudesta jota tässä maailmassa on. “Suoran toiminnan joukot” on hyvä kuva tosta teidän meiningistä, mutta ei se mitään marginaalihommaa ole, vaan laajasti eri yhteyksissä huomattua ja arvostettua. Mä näen merkittävimpänä ongelmana HPC:n suhteen sen, että sen vaalimia runokeinoja huomioidaan liian vähän kritiikeissä ja lehtijutuissa. Esim. Hesarissa on vissiin ollut tasan yksi Erkka Mykkäsen kirjoittama kritiikki. Mut niinhän se on, että isot laivat kääntyy hitaasti (mutta varmasti). Jarkon suhteen olet mun mielestä oikeassa, mäkään en ole huomannut, että hänen esityksensä olisivat olleet mitenkään heikkoja.

    Miikka, osasin arvata, että tarina on kuulemisen arvoinen:)

    Jani, laita bookmarkiksi: http://hkipoetryconnection.blogspot.com/
    20. päivä on vissiin rankemman luokan kemut Mascotissa.
    Mäkin mietin tänään tota hyvyyttä ja huonoutta suhteessa siihen, miten asiat kumpuavat läsnäolosta. Joku Kai Nieminen on ihan omassa luokassaan runojensa lukijana, en usko että niitä voisi kukaan muu esittää lähellekään yhtä osuvasti.

  11. Olen miettinyt jo pitkään, että jonkinlainen lavarunous-/runonesityskurssi olisi paikallaan. Nimenomaan sellainen, jossa esiintymistä lähestyttäisiin oman persoonan esiintuomisen kautta: millainen juuri minä olen, mikä minussa on luontaisesti ainutlaatuista ja kiinnostavaa, miten saada se näkymään esiintymisessäni. Tämä koskee siis nimenomaan _runoesiintymistä_, ei tilanteita, joissa “vain” luetaan ääneen paperille kirjoitettuja runoja (ei huonompi asetelma, mutta erilainen).

    Kirjoitan aiheesta tarkemmin seuraavaan HPC:n blogin päästäkirjoitukseen. Siinä on ajatuksena, että ihannetilanteessa, minun skenaariossani, runonlausuntakulttuuri Suomessa voisi kehittyä suuntaan, jossa esiintymiskynnys pysyisi yhä tasan yhtä matalana, esim. juuri HPC:n tilaisuuksissa, mutta että oheen voisi kehittyä vielä enemmän jonkinlaista tervettä itsensä ja toisten ylittämisen kulttuuria. Esim. ilman paperia lausuminen on monelle iso kynnys – itse en ole ainakaan siihen vielä pystynyt. Näkisin kuitenkin mielelläni itseni ja muiden panostavan vielä enemmän esiintymiseensä ihan tässä mielessä. Loppujen lopuksihan kuka tahansa voi lukea tekstinsä ilman paperia, se ei vaadi taitoa vaan pelkästään vaivannäköä. (Having said that, mielestäni on silti kaikkein tärkeintä, että kuka tahansa uskaltaisi jatkossakin tulla lukemaan tilaisuuksiin paperin kanssa, siitä ei saisi missään nimessä tulla mitään hävettävää asiaa.)

    Minä muuten vetäisin mielelläni joskus tuollaisen esiintymiskurssin – ei siksi että osaisin varsinaisesti _esiintyä_ -, sillä haluaisin nimenomaan olla osa, vaikka sitten toimintaa johtava osa, jonkinlaista intensiivisesti kehittymään haluavaa porukkaa, jonka kanssa voisi yhdessä miettiä tietyn ajanjakson keskittyneesti, mistä lavarunoudessa oikein onkaan kyse. Kurssille voisi myös, rahoituksen kanssa, pyytää vierailevan esiintyjän esimerkiksi rapakon takaa. Siellä voisi myös yksinkertaisesti katsoa videoita ulkomaisista esiintyjistä, esimerkiksi USAsta ja Kanadasta. Jo kansainvälisen tason näkeminen on hyvin silmiä avaavaa. :)

    Mutta joka tapauksessa. Hieno kirjoitus, Aleksis, ja kiinnostavia kommentteja muiltakin, jee!

    • Jani says:

      Tässä on minusta homman ydin:

      “Olen miettinyt jo pitkään, että jonkinlainen lavarunous-/runonesityskurssi olisi paikallaan. Nimenomaan sellainen, jossa esiintymistä lähestyttäisiin oman persoonan esiintuomisen kautta: millainen juuri minä olen, mikä minussa on luontaisesti ainutlaatuista ja kiinnostavaa, miten saada se näkymään esiintymisessäni.”

      Ja lisäisin vielä Aura Nurmen tavoin, että “ujous”, “epävarmuus”, jne. ominaisuudet olisivat minusta niitä positiivisia asioita. Ei jotain esityksestä pois hiottavaa.

      Omasta mielestäni persoonien kiinnostavuus syntyy yleensä juuri heidän vioiksi laskettujen piirteidensä kautta. Ne tekevät ihmisistä todellisia ja tuovat ihmiseen sellaisen syvyyden, jota ei voi ohittaa tyypittelyllä. Ne pakottavat kohtaamaan sen tosiasian, että toisesta ei näe kuin pinnan, ja että hänellä sen alla motiiveja, haluja, pelkoja, yms. asioita, joihin minulla ei ole pääsyä.

      Sujuvien ihmisten itsevarmuudessakaan ei ole mitään vikaa, mutta se vaikuttaa monesti enemmän treenatulta roolilta ja naamioilta kuin persoonalliselta piirteeltä. Siksi esim. aito ylimielisyyskin on mielestäni kiinnostavampaa kuin tasainen itsevarmuus ja onnistuminen. Ylimielisyyskin kätkee sisäänsä jonkinlaisen kompleksisen tilanteen, joka ei ole katsojalle avoin.

  12. Aura Nurmi says:

    Ilman paperia lausuminen ei ole mikään jumalallinen etu. Katsotaan esim. taiteilija Dxxxa D:tä, jolla on pitkästä urastaan huolimatta aina paperi. No ei tule ainakaan vedettyä perusvarmoja settejä. Sitä paitsi se on kaunista. Uskalletaan luottaa tekstiin. Uskalletaan luottaa sellaiseen jopa hapuilevaltakin näyttävään esiintymiseen, koska se on rentoa eivätkä sanat tattadaa unohdu (on Diksallakin ollut toki muutamia keikkoja, missä hän ei ole lukenut paperista, mutta niissäkin kaipasin taiteilijan tunnusmerkillistä esinettä).

    Olen kyllä seurannut häkeltyneenä vimmaisia rapakontakaisia runoesityksiä. Ne ovat tehneet vaikutuksen, kyllä, mutta tällaista tyyliä en kyllä missään nimessä toivo kaikkien hakevan. Mun mielestä monienkin amerikkalaisten esiintyjien tyylissä on paljon parannettavaa (ei viihdytä ainaiset tsoukit, ei huutaminen tehokeinona kohdissa joita täytyy alleviivata, ei näytteleminen).
    Runotilaisuuksien keskelle kyllä kaipaan “ujoa” “tavallista” “esiintymiskelvotonta” tyyppiä, joka luo minulle tunteen aitoudesta ja jalat maassa-energiasta. Mutta kuten itsekin sanoit, on tärkeää että paperittomuudesta (!) ei tehdä kynnyskysymystä. Makuasioitahan nämä lopulta ovat, mutta itseäni kammoksuttaisi lukea ilman paperia VAIKKA osaisin sanat takaperinkin.

    Viikonloppupaja vois olla yksi tapa toteuttaa tälläinen lausuntatreeni (tervetuloa Maunulaan). Mielelläni katselisin myös kansainvälisiä esityksiä, mutta jonkun ammattimaisen johtajahenkilön läheisyydestä ahdistuisin. Siinä nousisi mulla tasan se muuri vastaan, jota olen itse esiintymiskammossani koittanut murtaa. Mielestäni olisi paljon parempi, että saisi palautetta omalta kaveripiiriltään, olkoonkin se sitten kuinka keskinkertaista tahansa.

    Tää ei ole muuten mikään inhonosoitus erityisen esiintymiskykyisiä ihmisiä kohtaan. Ihastelen jo sitä, että joku laulaa putkeen monta laulua. Selitän itselleni että höm, on helpompi muistaa kun on säestys mukana jne. Tosiasiassa se vain taitaa olla niin, että toisilla on vähän enemmän kapasiteettia muistikortillaan.

    “Loppujen lopuksihan kuka tahansa voi lukea tekstinsä ilman paperia, se ei vaadi taitoa vaan pelkästään vaivannäköä.”

    Tämä ei pidä paikkaansa. Treeniä noin kolme vuotta takana enkä osaa edes tutuimpia ulkoa, kuten joskus jossain puistokemuissa irvokkaasti havaitsin. Silloinkin olin kirjoittanut ylös runon suuntaviivat. Heh.

    PS. Kivakivakiva että teet päästäkirjoituksen! En malta odottaa. :)

  13. Aura Nurmi says:

    Ai ai, nyt muuten lausuit Aleksis (sulla on muuten komea nimi) taikasanat:

    “Mäkin mietin tänään tota hyvyyttä ja huonoutta suhteessa siihen, miten asiat kumpuavat läsnäolosta. Joku Kai Nieminen on ihan omassa luokassaan runojensa lukijana, en usko että niitä voisi kukaan muu esittää lähellekään yhtä osuvasti.”

    LÄSNÄOLO. Siihen pystyvät kaikki. Jos ei luonnostaan, sitten treenaten. Se on pirun yksinkertaista. Täytyy seisoa riviensä takana. Täytyy tasan tietää, mitä sanoo. Ei, miten sen sanoo.

  14. Venla says:

    NVL muuten järjesti juuri tänä syksynä (tai siis vielä meneillään) kirjoittaja esiintyjänä -kurssin, jossa nimenomaan etsittiin jokaisen yksilöllisen persoonan esiintymistapaa. Siellä oli useita kouluttajia, joilla (osalla?) oli kyllä yhteys Suomen lausujien liittoon, mutta opetus ei silti ollut (sen verran mitä sitä itse ehdin nähdä) mitenkään vanhanaikaista tai traditioon tarrautuvaa. Oppilaina oli kaikenlaista jengiä harrastelijoista julkaisseihin kirjailijoihin. Varmasti tämmösille kursseille ois tilausta muutenkin, ja HPC:n piirissä vois olla erikoisosaamista vähän epämuodollisimmissa paikoissa esiintymisestä…

  15. Teemu H says:

    Mitään asiasta tietämättömälle tulee mieleen, että saattaisi olla paikallaan eritellä hiukan, minkälaista esiintymistä tässä itse kukin tarkoittaa, vai tarkoittaako esiintymistä ollenkaan, ja että minkälaista mahdollisen koulutuksen tai kouluttautumisen pitäisi olla. Tuossa tuntuisi nimittäin olevan huisin paljon mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja.

    Ensin pitää määritellä se yksittäisen esityksen luonne; onko se sellainen, jossa runoilija “vain” lausuu runojaan”, onko se enemmän esittävää taidetta vai mitä se on. Runonlausuntahan lienee sellainen laji, jossa keskitytään aina yksittäisen runon tulkitsemiseen äänellä, lausuen se. Siihen voisi olla omanlaistaan koulutusta ja sellaista tapahtumaa onkin jo (kansanopistoissa tms.?). Toisenlaista koulutusta ja opiskelua taas tarvitaan, jos yksittäisen esiintyjän kohdalle mietitään toimivaa pakettia: miten hänen kannattaa esiintyä, millä tavalla esiintyä että se on katsojalle hyväksi, toisin sanoen sanoma välittyy ja että esiintyjä itse selviytyy tilanteesta mielekkäästi, ts. esiintymiskoulutusta, josta Veera tuossa yllä mainitsee. Toisaalta on taas eri asia, jos vaikkapa yksittäinen runoilija haluaa valmistaa esityksen oman runoutensa pohjalta; silloin esiintymistilanne on yhtä kuin osa suurempaa teosta ja silloin taas esittävän taiteen opiskelu on arvossaan (esimerkkinä näyttelijät).

    • Veera Antsalo says:

      En varsinaisesti tarkoittanut “esiintymiskoulutusta”. Esiintymiskoulutusta saattavat tarvita juontajat, luennoitsijat, meteorologit, oppaat, poliitikot ja puhuvat päät, joiden ehkä täytyykin “selvitytyä” mielekkäästi, olla yleisölle selkeitä ja miellyttäviä. Runoilija voisi hyötyä enemmän siitä, että tuntee olonsa mukavaksi lavalla. Jos hän siinä tavoittaa oikean tunnetilan ja pääsee oman tekstinsä merkitykseen käsiksi, voi hyvinkin olla niin että jotain välittyy myös yleisölle.

  16. Mistä esittävässä runoudessa tai ainakin äänirunoudessa saattaisi olla kyse:

    Koko länsimainen ajattelu aina antiikin Kreikasta lähtien perustuu virheelliseen, kielellisen koodin ajatukseen. Koodiajatuksen mukaan, kun puhuja sanoo jotakin, hän koodaa ajatuksensa ääniaalloiksi, ja ääniaallon tavoitettua kuulijan korvan hän purkaa saamansa koodin ymmärtäen toisen puhujan tarkoituksen.

    Mutta kommunikaatio voi toimia, vaikka puhuja ei käyttäisi sanoja ollenkaan. Koodaamisen sijasta kommunikaatio on päättelemistä ja tilannesidonnaista niin, että aiemman tiedon perusteella kuulija päättelee, mitä puhuja tarkoittaa. Esimerkiksi kulmakarvojen kohottaminen on jo puheteko; kieli on osa kommunikaatiomekanismia, mutta aina alisteinen päättelylle, ja virhepäätelmiin syyllistyvät kaikki ihmiset riippumatta taustastaan ja koulutuksestaan.

    Jotkut runoilijat taas pyrkivät luomaan nimenomaan virheitä, joista kuulija saattaisi nauttia.

  17. Paperista vai ilman -kysymyksestä tulee mieleeni vajaan kahdensadan vuoden takainen aika, jolloin virtuoosimuusikot irtautuivat pahvista ja alkoivat soittaa ulkoa. Syynä tuohon oli se, pianisteilla ainakin, että soitettavasta kehkeytyi fyysisesti niin vaativaa, etteivät silmät enää ehtineet vilkuilla nuottitelineelle, kun piti pitää huolta käpälien osumatarkkuudesta hankalissa hypyissä tms. Vähitellen ulkoasoittaminen muuttui normiksi, josta poikkeamiselle on nykyäänkin melkeinpä oltava erityinen syy, esim. nykymusiikkiteoksen esittäminen – tai sitten vain pokkaa tehdä toisin kuin normi vaatisi.

    Jos esittäjä osaa asiansa, paperi ei ole koskaan minua häirinnyt, ei musiikissa eikä runoudessa. Mutta sen esiintyminen nuottien kanssa vaatii – yhtä lailla kuin ilmankin – , että äänenmuodostus, rytmiset asiat ja lavalla oleminen ylipäätään ovat kunnossa, sillä yleisö kyllä aistii, jos esiintyjä tarvitsee paperia pääasiassa piiloutuakseen. On haaskausta tuhlata energioita muistamisesta murehtimiseen, jos tietää, että tekstin kanssa pystyisi parempaan. Siksi toivon, että ulkoaesittämisestä ei pääsisi syntymään lavarunouteen minkäänlaista normia. Minusta kirjoittaja kirjoituksensa äärellä on niin intiimi ja ihana ilmiö, että siitä ei ole mitään syytä pyrkiä irti esiintymisissäkään.

    • Marjo, “paperirunoilijoista” tulevat mieleen vallan extemporelta kuulostava Christian Bök ja Heli Laaksonen, joka lukee aina kirjasta ja on mieluummin liikkumatta muun kuin suun osalta. Lopputulos: lavarunouden Suomen mestareiden mestari.

      Mutta milloin mestari ja mestari,runoilija ja säveltäjä kohtaisivat toisensa? Toiset lukisivat sitten librettopahvista ihan toisen teoksen eli ‘todellisuusperiaatteen’.

      Sillä, kuten Aleksis totesi Kasperille: “Musiikki on ilman muuta keskeinen juttu noilla klubeilla, ts. se että sanat kasvavat tilaan niin monipuolisesti ja yllättävin tavoin, että runous kasvaa kynä-paperi-kombinaatiosta todellisuusperiaatteeksi.”

  18. Jani says:

    Yksi juttu, jota sietäisi vielä miettiä, on tekstin kirjoittajan suhde hänen kirjoittamaansa tekstiin.

    Esim. minun tilanteessani homma menee niin, että jos luen jotain itse kirjoittamaani kaunokirjallista tekstiä, niin en ole koskaan tyytyväinen siihen. Lukukokemusta värittää aina jonkinlainen etäännytetty suhde, jossa mietin sitä, miten asian voisi ilmaista siten, että se tavoittaisi kohteensa osuvammin.

    Esityksen kannalta tällä on relevanssia siten, että jos/kun joku lausuu runonsa paperista, niin hän ei mielestäni esitä vain sitä valmista runoa, vaan hän esittää myös edellä kuvaamani problematiikan. Esittäjän läsnäolo koostuu suuresti tästä problematiikasta. Asiat kuten varmuus, epävarmuus, jne., määrittyvät siitä käsin, miten esittäjä siinä hetkessä asennoituu suhteessa omaan tekstiinsä.

    Nämä ovat asioita, joita on hankala pukea sanoiksi täsmällisessä muodossa, mutta joka tapauksessa kyseinen tilanne on havaittavissa niissä tilanteen nyansseissa, joiden kautta tilanteen merkityksellisyys rakentuu.

  19. Heh, edelleen olen sitä mieltä, että olennaisinta on MITÄ luetaan, eikä MITEN luetaan.

    Kaverini meinasi tänään hukkua Ahvenanmaan-reissulla, mutta sai punnerrettua itsensä kaikkien sääntöjen vastaisesti elävien kirjoihin –

    kysymys on tekstin henkiin jäämisestä. Runokeikka on ohi vartissa, runon pitää elää senkin jälkeen.

    Still Alive!

    • Tapani, oletko varma että asia on noin yksiselitteinen? Paperilla tylsä runo voi hyvin luettaessa kolista yleisöön oikein kunnolla, toisaalta hyvä teksti ei tehne suurta vaikutusta, jos se lausutaan niin hiljaa, ettei kukaan sitä kuule. Ja vaikka runo olisi jollain tapaa keskinkertainen, mieleenpainuva esitys voi, niin, painua mieleen, loppuiäksi, ts. jäädä elämään. Eikö! Eikö!

    • Maaria Pääjärvi says:

      Minusta Tapani turvautuu tässä nyt siihen teoriaan, että yleisö unohtaa runokeikan. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Täytyy kyllä omasta puolestani sanoa, että olen keikoilla luettuna kuullut ihan mielettömän hyviä runoesityksiä, joille printti tai kirja on täysin toissijainen media. Hyvä kirjallinen runo ja hyvä suullinen runo ovat kaksi eri asiaa, enkä millään pysty pitämään edellistä arvokkaampana. Vanhan topoksen mukaan paperi toki antaa ikuisen elämän ja korvat ottavat vastaan vain katoavaista ainesta (tähän liittyy musiikki katoavaisuuden symbolina), mutta on kyllä syytä kyseenalaistaakin painetun sanan arvokkuutta verrattuna suulliseen.

  20. Ehkä mulla oli vähän ketunhäntä eilen kainalossa,

    kun on lavalla, sitä on pakko ajatella, että ennen sitä keikkaa ei ole mitään eikä sen jälkeen,

    se vartti on kaikki!

    Hyviä keikkoja on monenlaisia, tärkeintä että ne ovat esittäjänsä (tässä tapauksessa runoilijansa) näköisiä.

    Joku voi mutista runonsa mieleenpainuvasti, sekin on oukei! Joku voi räyhätä, rikkoa paikkoja – sekin saattaa jollekin toimia!

    Hyvässä keikassa on tosiaankin kysymys, että se jatkuu, kun runoilija on jo poistunut lavalta (ja rakennuksesta)…

  21. Jani says:

    Tuota, tuota. Tässä on varmaan kyse aika paljon siitäkin, mitä esitykseltä odotetaan ja miten se vastaa tähän odotukseen.

    Minusta näyttäisi silti, että jotkut odottavat runoesitykseltä jotain sellaista, jota ehkä odotetaan yleensä vaikkapa rock-konsertilta. Siis jonkinlaista tunteeseen vetoavaa kokonaisvaikutusta.

    Minä en henkilökohtaisesti usko (tämä tosin ihan vain äkkiseltään esitettynä mielikuvna), että lausuttu runous, ainakaan sellainen, jota nykyään julkaistaan, voisi aiheuttaa tuollaista. Homma johtuu mielestäni siitä, että nykyään käsitellyt aiheet, kuten myöskään niitä käsittelevät tyypit, eivät ole luonteeltaan sellaisia, että koskettaisivat ihmisiä tuolla tavalla.

    Mutta sen sijaan lausutulla runoudella on mahdollisuus herättää muunlaisia efektejä. Kinnusen runous tosin ei kuulu tähän kategoriaan :) Tarkoitan nyt lähinnä sellaista runouden ja ajattelun kompleksista suhdetta tekstiin ja sen vaikutuskeinoihin,joka avautuu esitystilanteessa jonkinlaisena “yleisenä ongelmallisuutena”. Asia ei silti ole ensisijaisesti älyllinen, eikä se vaadi suurta lähtötietoutta. Se ilmenee vain sellaisena nykyään melko yleisenä suhtautumisena maailmaan, jolla tuntuu olevan aika paljon jaettavaa pintaa ainakin nuorempien ja kyseenalaistavampien tyyppien joukossa.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.