Lehdet kirjoja?

Maaria Pääjärvi | May 4th, 2012 - 11:58

 “Luulevatko arvon herrat vieläkin että on varsin helppo puhaltaa koira pulleaksi? – Luuleeko teidän armonne nyt että on varsin helppo tehdä kirja?” – Cervantes, Don Quijote.

 

Risto Niemi-Pynttäri pohti, miksi kirja ei enemmän ja useammin esiinny omalla äänellään julkisuudessa, vaan tarvitaan välittäjiä. Kriitikoita, journalisteja, markkinoijia, kirjablogaajia. Hän arveli sen palautuvan osin lukutapahtuman yksityisyyteen mutta ennemmin todellisuuskäsityksiin: journalistinen virtaviivaisuus vaatii faktan ja fiktion selvää eroa.

 

Kirjan ja lehdistön yhteys on historiallisesti kiinteä. Useat kirjat ilmestyivät ensin lehdissä jatkokertomuksina ja vasta sitten kansissa, romaaneina. Seitsemän veljestä, Välskärin kertomuksia, Rikos ja rangaistus, David Copperfield. Nykyäänkin lehdissä ilmestyy jonkin verran kaunokirjallisuutta – ei pelkästään pienissä kulttuurilehdissä, vaan esimerkiksi naistenlehti Gloria on vuosikausia julkaissut jonkun merkkihenkilön valitseman novellin sivuillaan. Olemuksellinen ero lehtikirjoitusten tai kaunokirjallisuuskirjoitusten välillä on huojuva, ja kenties altis horjahtamaan suuntaan tai toiseen milloin vaan.

 

Lehden mitta tietysti soveltuu parhaiten tekstille, joka hahmottuu jonkinlaisena kokonaisuutena enintään muutamassa sivussa. Kirjana julkaistu teksti on eri mediaa. Radiossahan kyllä luetaan kovastikin kirjallisuutta. Näemme ehkä kirjamuotoisen teoksen – oli sen myyntilaji sitten mikä hyvänsä – ensisijaisesti kirjana, se on kirjan mittakaavaan ja olemukseen, sen lukuhorisonttiin viritetty taidemuoto.

 

Kirjasta kirjoittava joutuu ottamaan huomioon siteeraamisen soveliaisuusrajat, jotka ääritapauksissa ovat myös juridisia rajoja. Tekijänoikeus säätelee julkaisemista, lainaamista ja uudelleenjulkaisemista. Ongelman saattaisi ratkaista mainontamielessä pressinäytteiden vakiintuminen, eli kustantaja julkaisisi kirjasta mediakatkelman, jota sitten voitaisi vapaasti käyttää vaikka kokonaisuudessaan. Kritiikissä voidaan ongelmitta julkaista lainauksia kirjasta eikä kriitikon tarvitse kysyä lupaa niihin. Mutta siihen, että jokin lehti nostaisi teoksen esille siteeraamalla sitä laajasti ja liittämättä siihen minkäänlaista omaa toimituksellista panosta, olisi ongelmallista. Mikä silloin puhuisi – todellako kirja itse?

 

Aloin ajatella, mikä voisi konkreettisesti olla sellaista julkisuutta, jossa teos olisi läsnä itsessään ja enemmän tai vähemmän suoraan. Traileri, kuten elokuvista tehdään? Joku katkelma? HS julkaisi joskus alkulukuja kirjoista, niitä voi vieläkin lukea lehden verkkosivuilta.

 

Yhteistyö pitäisi tehdä kirjailijan ja kustantajan kanssa. Tulisi lehtijuttuja, joissa teille nyt tarjoiltaisiin tämä aukeama tästä Sofi Oksasen ihan näinä päivinä ilmestyvästä romaanista. Minusta se ei olisi enää kirjan esiintymistä julkisuudessa itsenään, vaan mainontaa. Teos on myös tuote. Naistenlehtien välissä on toisinaan tuoksu- tai voidenäytteitä. Ei ole mahdotonta pussittaa mössöä muovitettuun foliokuoreen, jotta se voisi tulla itsessään kuluttajan kotiin kokeiltavaksi näppäränä kerta-annoksena.

 

On myös mahdollista, että journalismi itsessään on kirjallisuutta. Ei tarvitse kuin mainita Hunter S. Thompson. Hän ei varsinaisesti tarvinnut kirjaa kirjoittaakseen faktaa ja fiktiota surutta sekoittavaa tekstiä. Esimerkiksi poliittisen journalismin peruskaura, presidentinvaalikampanja, muuttui hänen käsissään aivan joksikin muuksi. Jutut julkaistiin Rolling Stone -lehdessä vuoden 1972 aikana, ja kirja Fear and Loathing: On Campaign Trail ’72 julkaistiin jälkikäteen (1973). Samalla Thompsonin lehtijutut, liioittelevuudestaan, subjektiivisuudestaan ja harhaanjohtavuudestaan huolimatta, aiheuttivat skandaaleja ja muuttivat todellisuutta, kuten journalismi voi tehdä.

 

Thompson, tai new journalism itsessään, on kai poikkeuksellinen. Mutta en sulkisi poikkeusta vaan sanoisin sitä paremminkin mahdollisuudeksi. Risto sanoo: “Romaanitaiteen suhde aiheeseensa on päinvastainen kuin journalismissa: siinä missä toimittajat etsivät uusia aiheita, siinä kirjailijaa kiinnostaa ennen kaikkea tapa käsitellä aihetta.” Mutta etsiväthän kirjailijatkin uusia aiheita. Myös journalistit käsittelevät aina vaan samoja aiheita. Uutisjutut perustuvat toistoon – kun lomakausi lähenee, matkailujuttuja pitää tehdä. Eduskuntavaalit käydään joka neljäs vuosi. Ne jutut pitää tehdä aina uudelleen. Ja toisinaan journalistit ovat yhtä aidosti kiinnostuneita tavastaan käsitellä aihetta kuin kirjailijat. Tässä mielessä journalistinen media voisi olla enemmänkin auki nyt, kun lehdistön alalla tapahtuu merkittäviä muutoksia. Sanomalehdistö taantuu eikä kukaan oikein tiedä miten verkkolehdet voisivat sekä tehdä mielekästä journalismia että muodostaa riittävän taloudellisen toiminnan kokonaisuuden.

 

Omituista tietysti on, että urheilua, musiikkia, keikkoja ja maalauksia voi nähdä suorempaan videoklippeinä ja kuvina kuin kirjallisuutta. Niissä tendenssi yleistyy journalismin kannalta kammottavana: ensin Jone Nikula sanoo jotain Idols-lähetyksessä ja saman tien toimittaja tekaisee otsikon ja muutaman rivin jutun, jossa on lainaus ja kuva hämmentyneen teinin hymystä lavalla. Ikäänkuin uutinen olisi vain selostus televisiolähetyksestä. Riston postauksen kommenteissa tulee esille jotain tällaista, journalistisen todellisuuden ja kirjoittamisen näkeminen yksinkertaisesti “tiedotuksena”. Ehkä kritiikki onkin joutunut heikkoon asemaan lehdistössä juuri siksi, että se ei ole tiedotusta ja sen suhde todellisuuteen ei ole itsestäänselvä. Siksi se ei myöskään ole ensisijaisesti “välittäjä”, ellei sitten sanottaisi kuten Hermeksestä. Jumalten sanansaattaja ja varkaiden suojelija.

 

Huvittelen ajatuksella tehdä youtube-video kirjan lukemisesta, kamera pysyy paikallaan ja kirjan sivut kääntyvät sitä tahtia kun lukija lukee sitä. Tietysti tekstin pitäisi erottua videon katsojalle. Kirja itsenään julkisuudessa, välittävinä tekijöinä ainoastaan kamera ja yksittäinen lukutapahtuma, jonka kanssa videon katsoja voi lukea samaa tahtia – tai ihmetellä toisen lukijan hitautta tai nopeutta. Muistatte varmaan kun koulussa piti hiljentyä lukemaan aukeama pari, sivun kahahdusten rytmi kertoo samanaikaisesta mutta eritahtisesta lukutapahtumasta.

 

Ehkä Don Quijote pystyisi pelkällä lainauksella edustamaan itseään. Se on syntynyt toisenlaiseen maailmaan ja toiseen kirjalliseen julkisuuteen. Jospa muutos tapahtuisikin kirjallisuudessa itsessään – siten, että tulisi alku- tai jälkisanoja, huvittavia kaneetteja, jotka toimisivat kritiikkinä kirjan sisällä? Don Quijotessa nämä seikat ovat osa kerronnan rakennetta. Toisen niteen alussa ja lopussa kertoja alleviivaa oman työnsä erinomaisuutta, oikeuttaan omaan työhönsä, jäljittelijöiden halpamaisuutta ja ritariromaanin lajin rappiota. Se ärähtää jäljittelijälle, “toisen Don Quijoten tekijälle”, ja vakuuttaa itse olevansa se oikea tekijä, joka teoksellaan pystyy luhistamaan koko ritariromaanin lajin. Ja vielä – tekijä allekirjoittaa omalla nimellään suomalaisen painoksen loppuun, “teidän ylhäisyytenne kuuliainen palvelija, MIGUEL DE CERVANTES SAAVEDRA”.

Don Quijote voisi seistä itsenään näiden katkelmien varassa, ja silti sanoisimme, ettei se ole siinä, koska noissa kohdissa kerronta on aivan toista, ne ovat peritekstejä, alku- ja jälkisanoja, pelkkiä salaatinlehtiä itse paistin koristuksena.

7 kommenttia

  1. liisu says:

    Jännä juttu, että tuot esiin Cervantesin ja hänen Don Quijotensa, kirjaesimerkkinä, juuri kun olen yrittänyt päästä hänen maailmaansa sisälle.

    “Don Quijote voisi seistä itsenään näiden katkelmien varassa, ja silti sanoisimme, ettei se ole siinä, koska noissa kohdissa kerronta on aivan toista, ne ovat peritekstejä, alku- ja jälkisanoja, pelkkiä salaatinlehtiä itse paistin koristuksena.”

    Juuri noihin periteksteihin, alku- ja jälkisanoihin, olen ihastunut tähän astisiin lukemiskokemuksiini verraten. Itse “paisti” on jäänyt kokonaisena lautaselle, mitä nyt vähän olen nuollut sen pintaa. Johtuu ehkä siitä, kun se on niin mahtava möhkäle, kaksi möhkälettä, että pitäisi olla vähintään motskari apuna ajellessa niiden lehdillä. Jalkaisin lukemiseen menisi koko elämä! tässä vaiheessa tuntuu siltä.

    Juuri siinä mielessä olen samaa mieltä Risto Niemi-Pynttärin kanssa. Lehdissä voisi enemmän olla esim. juuri hauskoja katkelmia eri kirjoista, ei mainostarkoituksena, vaan virkistävänä lukukokemuksena.

    Minua ilahdutti jo tuo yksi lainaus, joka on mottona tuolla ylhäällä:

    “Luulevatko arvon herrat vieläkin että on varsin helppo puhaltaa koira pulleaksi? – Luuleeko teidän armonne nyt että on varsin helppo tehdä kirja?”

    Jo tuon takia taidan palata paistien luo ja lohkaista niistä alkajaisiksi kunnon viipaleet.

  2. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Kiitos Maaria, että otit pallon ja jatkat aiheesta. On jatkokertomuksia, kesänovelleja ja pakinoita, joiden myötä kirjallisuus siirtyy lehden puolelle.
    Jostain syystä kirjailijasta tulee usein harrastajakirjoittaja, kun hän tekee kesänovellin tai pakinan.(Ehkä aikaa säästääkseen).

    Tämän päivän Mielensäpahoittaja -pakinassaan (5.5.) Tuomas Kyrö tekee kaikki harrastajan virheet – eli lataa juttuunsa kaikki vitsit mitä jääkiekko-aiheesta voi irrottaa, malttamatta deletoida yhtäkään ja samalla keskittymättä yhteenkään. Just samoin tekee luovan kekseliäisyyden vallassa oleva harrastaja… nimenomaan, ei malta puhaltaa koiraa pulleaksi, vaan heti kun näkee toisen koiran alaa puhaltaa myös sitä.
    Ja kuitenkin Kyrö ja muut tekevät kirjallisuutta tunnetuksi kansallisen julkisuuden tasolla. Kyrön Mielensäpahoittaja ja Hotakaisen Juoksuhaudentie ovat romaaniksi paisuneita vitsejä, joissa tuo koiran puhaltaminen on onnistunut. Ydinlause, ydinidea on vitsi, jonka ympärille kerronta kiertyy. Nuo romaanit ovat osallistuneet koomisen Suomen rakentamiseen aika mukavalla tavalla. Samalla ne ovat monissa medioissa mukana, ei vain kirjoja vaan monimediaalisia teoksia.

    ps.
    “Koiran puhaltaminen pulleaksi” alkoi näemmä tämän kommentin kirjoittamisen aikana tunkeutua tekstiini, just tuolla tavalla vaikuttavat metaforat tekevät.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Toi heikkotasoisuus ja harrastelijamaisuus on piirre, joka on kismittänyt muakin. Ykkösbonus-lehden tuhannen euron kolumnissaan Kjell Westö ei edes yrittänyt sanoa lukijoilleen mitään. Tekstit olivat imeliä narsistisia kammottavia egonrakennusmyyntipuheita. Seuraan parasta aikaa lähisivustasta erään kirjailijamme taivalta suurilevikkisessä mainosjulkaisuissa, ja sama kuvio toistuu vaikka kaverilla ei ole edes suuren yleisön tuntemaa statusta.

      Näyttää vahvasti siltä, että lehtien ei kannata ostaa kirjailijoilta juttuja. He eivät osaa kirjoittaa lehtiin ja suhtautuvat niihin ylimielisesti (ja itseensä yliarvioivasti), minkä takia jutuista tulee aina sutta.

      Taidemaailmasta parhaat lehtitekstit tulevat nykyään teatterin puolelta (Juha Jokela, Esa Leskinen, Juha Hurme jne). Lehtien parasta kaunokirjallisuutta tuntuvat taasen kirjoittavan toimittajat itse. Veera Luoma-aho kirjoitti viime sunnuntaihesarissa perhesurmien taustasta Nokia-miljonääriperheen tragedian kautta. Tekstissä oli pari kaunokirjallisesti tehotonta virkettä, joita olisi pitänyt vähän siivota, mutta suoraviivaisuudessaan ja tarkkuudessaan ja narratiivissaan juttu pesi kirjailijoiden röhnötyshupailut niin perusteellisesti ettei näitä maailmoja voi edes verrata.

  3. Maaria Pääjärvi says:

    liisu, minun Quijoteni on aina ollut viipaleina, keksin aina jonkun pyttipannun sen palasille. Olen kai lukenut kirjan kaikkineen kokonaisuudessaan, mutta joka kerta osittain. Se ei ehkä tarvitse lukijaa, joka ahmaisisi sen alusta loppuun kerralla. Olen ollut urhean ritarin kuolinvuoteella läsnä useita kertoja, hänen seikkailuissaan vähemmän.

    Risto, minusta tuo sun juttu (tai ne kaksi) ovat ajatuksina sellaisia, että ne alkavat hahmottaa kirjallisuuden asemaa todellisuudessa. Että miten kirjallisuus – tai kukaan ihminen! – voisi esiintyä julkisuudessa itsenään. Joo, ne kesänovellit. Ehkä kirjailijat priorisoivat kirjojaan ja muita sellaisia, ja pitävät lehtiä alemmassa arvossa. En ihmettele miksi, mutta kummallista ettei kukaan ole oikein lähtenyt käyttämään lehteä alustanaan millään mediasta tietoisella tavalla. Kirjoitit, että kirjailija olisi kiinnostunut välineestään, lehteen novellia tai kolumnia kirjoittaessaan hän tuntuu täysin unohtavan sen kiinnostuksen. Kuten Aleksis sanookin. Kirjailijat ovat usein järkyttävän paskoja kolumnisteja, jopa ne, jotka ovat kelvollisia kirjailijoita.

    Voisi kysyä sitäkin miksi juuri kirja on kaunokirjallisen kirjoituksen kannalta ylittämätön media, miksi juuri se määrittelee kirjallisuutta taiteena? (Eikä nyt tartuta liiaksi etymologiaan KIRJA – KIRJAllisuus)

  4. Jani says:

    Huonoja kolumneja kirjoittavat kirjailijat eivät ole välttämättä huonoja kirjoittamaan kolumneja. He kirjoittavat ehkä vain sellaisia kolumneja, joita ihmiset noin keskimäärin haluavat lukea.

    Asiasta on hankala sanoa mitään tarkempaa, paitsi se, että silloin kun mennään murrehuumorin puolelle (joka on monien mielestä niin lystikästä että!) niin liikutaan absoluuttisen huonouden piirissä. Niin arjen eettisten valintojen pohdintojen “syvällisyydet” ovat imelyydessään kanssa kyllä sellaista kamaa, että niiden kriminalisointia pitäisi harkita ihan vakavasti.

  5. Risto Niemi-Pynttäri says:

    On kait tukuttain syitä, miksi hyvältä kirjailijalta tulee huonoja kolumneja.
    - hän tietää, että lehtien lukijat ovat “tavallisia” ja heille kirjoitetaan myös tavallisesti – ilman kummempaa sanottavaa.
    - hän ei ota vakavasti tehtäväänvä (kautta aikojen kirjailijat ovat kertoilleet, miten vähän aikaa he käyttävät pakinan tai kolumnin tekemiseen)
    - hän käyttää mindmap -menetelmää.

    Jonkun pitäisi oikein tutkia, miten paljon hallaa mindmap -menetelmä on aiheuttanut. Huonosti käytettynä se tarkoittaa vaan sitä, että ideoit hetken aikaa täydellä höyryllä valitsemastasi aiheesta. Ja kirjoitat puhtaaksi.

    Tällaisia kolumneja on paljon, ja lukija huomaa seuraavansa kimaraa, jonka ainoa yhdistävä seikka on otsikko.

  6. Jani says:

    Mä olen ajatellut asian ihan vain siten, että kirjailijat pitävät kolumnejaan lähinnä mainoksina omille kirjoilleen. Niissä luodaan siis brändiä omasta persoonasta, koska kirjoja myydään etupäässä mielikuvalla kirjailijan persoonasta. Ja hyvinhän tuo näyttäisi toimivan.

    Toisaalta se kertoo aika surullisen kuvan siitä, mitä kirjallisuudelta sitten odotetaan. Olisi hankala kuvitella, että aidosti kovat kirjalliset tyypit olisivat kiinnostuneita kirjoittamaan kolumneja, tai että ihmiset olisivat kiinnostuneita lukemaan niitä, kun ne eivät sisältäisi mitään hullunhauskoja juttuja tai eettisiä pohdintoja. “Aidosti kovalla” viittaan nyt lähinnä sellaisiin kirjailijoihin, jotka kirjoittavat kirjallisuuden tähden ja sen sisäisillä ehdoilla, eivätkä käytä kirjallisuutta vain mediana, jonka kautta he voivat laukoa mielipiteitään, jotka he voisivat muutoin tehdä myös vaikkapa artikkeleina.

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.