Life, the universe and everything: Helsingin kirjamessut perjantaina 24.10.14 klo 16

Tiina Käkelä-Puumala | October 25th, 2014 - 15:57
Kuva: Timo Salo

Kuva: Timo Salo

 

Kirjeenvaihtajanne saapui Messukeskuksen sisäänkäynnin eteen vain 10 minuuttia ennen Ensimmäistä sekuntia. Olin epämukavuusalueella: henkilön, jolle sähköpostiviestin kirjoittaminenkin voi pahimmassa tapauksessa viedä toista päivää pitäisi laatia vuorokaudessa raportti Kari Enqvistin Ensimmäisen sekunnin lukupiirikäsittelystä.

Kirjamessujen lukupiirien ideana oli, että joukko ihmisiä, jotka olivat oikeasti lukeneet jonkin uutuusteoksen – tänä vuonna kirjoja oli 8 kappaletta – kokoontuu keskustelemaan niistä kirjailijan ja kustantajan kanssa. Messulehdykässä oli ohjeet, joiden mukaan lukupiiritilaisuuteen olisi pitänyt ilmoittautua jo etukäteen, mutta ne osoittautuivat tarpeettomiksi, koska suuri osa ilmoittautuneista ei sitten ollutkaan ilmaantunut paikalle.

Perjantain tilaisuudessa oli kuitenkin paikalla parisenkymmentä lukijaa, jotka olivat valmiit uhraamaan messupäivästään 1,5 tuntia kosmologialle eli tarkemmin sanottuna alkuräjähdyksen ja universumin rakenteen pohtimiseen.

Oman lisämomenttinsa tilaisuuteen toi se, että kirjan alkuperäinen lukupiiri oli luopunut leikistä heti nähtyään Enqvistin kirjan. Luutii-aktiivi ja kirjabloggari Penjami Lehto joutui siksi kokoamaan nopealla aikataululla uuden paneelin kirjaa käsittelemään: mukana olivat Penjamin lisäksi science fiction –aktiivi, kirjabloggari ja opettaja Nadja Sokura, Maaria Ylikangas, Aleksis Salusjärvi sekä luonnontieteiden opettaja Linnea Peurakoski, myös kirjabloggari.

Tilaisuuden aluksi Enqvistin kustantajan WSOY:n edustaja Joni Strandberg esitteli vieraansa lyhyesti. Kari Enqvist on Helsingin yliopiston kosmologian professori ja Esko Valtaojan ohella tunnetuin teoreettisen fysiikan popularisoija Suomessa. Enqvist on kirjoittanut – siis tutkimustyönsä ohella – yhdeksän luonnontieteitä popularisoivaa tietokirjaa. Tietäen puhuvansa kaunokirjallisuusihmisille hän nosti tuotannostaan esiin yhden kirjan, Suhteellisuusteoriaa runoilijoille (WSOY, 2005), jossa hän omien sanojensa mukaan pyrki yhdistämään luonnontieteet ja kaunokirjallisen ilmaisun. Keskustelun kuluessa Enqvist myös viittasi useaan otteeseen tarinoita, anekdootteja, vertauksia ja metaforia sisältävään kirjoitustyyliinsä sanataiteena. Miksi? Koska pyrkiessään yleiskielellistämään asioita, jotka olivat paitsi ns. arkijärjen tavoittamattomissa myös olemassa ainoastaan asiantuntijajargonissa hän joutui tekemään sitä samaa mitä kirjailijat yleensäkin: luomaan ilmauksia tiloille ja tapahtumille, joille ei vielä äsken ollut sanoja.

Lukupiiritilaisuuteen varattu puolitoista tuntia oli tuntunut aluksi aika pitkältä, mutta keskustelun loppupuolella ei enää lainkaan. Tilaisuus kärsi hiukan siitä, että keskustelulla ei ollut selkeää käsikirjoitusta, joten panelistien harteille jäi aika paljon keskustelun kulusta eikä paikalle tullut yleisö päässyt ääneen kuin vasta loppupuolella. Joku selkeä puheenjohtajahenkilö olisi tarvittu (tosin paneelin koollekutsuja Penjami täytti luontaisella vaistollaan syntyneen arvotyhjiön varsin nopeasti, opettaja kun on). Toisaalta tämä on aika pieni mutta, sillä keskustelu oli itsessään niin kiinnostavaa, että aikaa jäi myös puhutun prosessointiin.

Penjami totesi aluksi, että Ensimmäisessä sekunnissa (jonka alaotsikkona on ”Silminnäkijän kertomus”) oli itse asiassa kolme tarinaa: alkuräjähdyksen tarina, sen tutkimuksen tarina ja Kari Enqvistin oma tarina. Eli aiheeseen punoutuu myös tieteen historiaa sekä yleisellä että henkilökohtaisella tasolla. Myös Linnea, joka lukee opettajana työkseen luonnontiedettä popularisoivia teoksia kiitteli kirjan historiallista lähestymistapaa. Penjami ja Aleksis nostivat esiin kysymyksen siitä, onko kirjassa uskonnollinen/metafyysinen ulottuvuus vai ei. Penjamin mielestä ei, ja hän mainitsi yhtenä kirjan hyvistä puolista sen, että se ei juutu jumalakeskusteluun tai uskonnon vastustamiseen, kuten monet muut luonnontieteitä popularisoivat teokset (kuten esim. Richard Dawkinsin). Aleksis huomautti tähän, että eräs kirjan monista teeseistä, ”sattuma on universumin perustava ominaisuus”, on kuitenkin itsessään antiteologinen, joten Enqvistin kirja paljastaa kantansa epäsuorasti.

Keskustelu siirtyi sitten varsin nopeasti lukijoiden keskeiseen kokemukseen, eli tunteeseen siitä, että kosmologian kanssa ollaan järjen rajamailla, hahmottamassa sellaisia ilmiöitä, johon arkikokemus ja havainnot eivät yllä, kuten ”pimeä aine”, ”singulariteetti” tai avaruuden ”gravitaatiokuopat”. Aleksis rinnasti teoriat alkuräjähdyksestä alkumyytteihin, ja totesi, että esimerkiksi pimeä aine on jotain johon pitää uskoa, koska sitä ei voi ymmärtää. Nadja totesi, että vaikka monet kirjan aiheista olivat vaikeaselkoisia, niin Enqvistin tekemät vertaukset auttoivat lukijaa. Sitten puhuttiin pitkään kirjassa olevista runsaista analogioista ja kielikuvista. Avaruuden rakenne on kuin päättymättömästi joka suuntaan leviävä kumimatto. Pimeä aine suhtautuu tavalliseen aineeseen kuten suomalainen välimeren alueen ihmisiin: jälkimmäiset vuorovaikuttavat kiivaasti, edellinen ei yhtään. Fotonien vapautuminen eli valon synty rinnastetaan Martin Luther Kingin kuuluisaan vapauspuheeseen Washingtonissa 1963: ”Viimein vapaat!” Jne.

Keskustelu jakautui tässä vaiheessa kahtia. Toisaalta lukijat olivat sitä mieltä, että analogiat ovat hyödyllisiä. Mutta, kuten Maaria huomautti, toistuvat analogiat myös katkaisevat lukemisen ja johtavat sen sivupoluille, joten niistä voi olla haittaakin. Linnea kysyi aiheellisesti, miten kukaan Enqvistiä lukuun ottamatta voi tietää, onko käytetty analogia osuva. Tietääkö kustannustoimittaja? Yleisön joukosta huomautettiin, että esimerkiksi tuo edellä mainittu suomalainen/välimeren ihminen –analogia on stereotypia. Eli ongelmana on myös se, että analogiat kantavat mukanaan merkityskerrostumia, jotka voivat olla luonteeltaan ideologisia.

Enqvist suhtautui annettuun palautteeseen rakentavasti ja myönsi, että hänen käyttämänsä analogiat voivat jossain tapauksissa olla ontuvia, mutta hän totesi heti perään toivovansa, että osumien ja hutien suhde olisi enemmän kuin yksi (so. hutien määrä on murto-osa osumien määrästä eikä päinvastoin). Enqvist kertoi haluavansa välittää kirjassaan myös emootioita, jotka syntyvät kun puhutaan asioista jotka ovat äärimmäisen vaikeita ymmärtää. Siksi hän tarkkaili kiinnostuneena panelistien reaktioita. Puhuessaan ymmärrettävyydestä Enqvist kertoi, että hänelle on usein yleisöluentojen aikana käynyt niin, että esityksen jälkeen joku yleisöstä on tullut vuolaasti ja innostuneesti kehumaan esitystä ja samalla ilmoittanut ettei ymmärtänyt siitä yhtään mitään. Kirjeenvaihtajanne mieleen tuli välittömästi, että sama käsittämättömän lumo kohtaa usein runoilloissa istujan, mutta menisikö hän kertomaan juuri esiintyneelle runoilijalle saman?

Tästä sain sitten väistämättömän yllykkeen yleisökommentin tekemiseen. Viittasin jo aiemmin keskustelussa tehtyyn kosmologia/runouden kieli –rinnastukseen ja kysyin, että jos runoudessa metaforat toimivat usein juuri kompleksisina ilmauksina kokemukselle jota ei voida selittää eikä purkaa ns. arkikielelle, niin eikö kosmologiakin voisi käyttää tällaisia metaforia kuvatessaan abstraktioita – tilanteita jotka irtoavat täysin tuntemastamme kokemusmaailmasta? Se, mihin tähtäsin, mutta jota en kuitenkaan saanut perjantaina sanotuksi oli: eikö monimutkainen metafora toimisi joissain tapauksissa paremmin ajattelua avaavana kuin yksinkertaistava vertaus?

Muissa yleisökommenteissa pohdittiin mm. sitä, mikä on Ensimmäisen sekunnin kohdeyleisö. Enqvist kiisti kirjoittavansa kohderyhmälle: hän ajattelee populaareja tiedekirjoja kirjoittaessaan 15-vuotiasta itseään, joka on vasta alkanut kiinnostua teoreettisesta fysiikasta. Eräs vanhempi herra yleisöstä totesi olevansa suuri Enqvist-fani ja lukeneensa kaikki tämän kirjat, mutta paheksuvansa kirjojen liiallista ”tyylikikkailua”. Tähän Enqvist totesi, että populaari tiedekirja ei ole faktojen luettelo vaan sanataidetta. Kysyjä tiukkasi edelleen, eikö juuri silloin pitäisi kiinnittää huomiota tyyliin? Toinen yleisökommentti kiitti Enqvistiä juuri siitä, mistä edellinen moitti eli monimutkaisten asioiden käsitteellistämisestä: siitä, että luodaan ilmauksia ja kuvia, joilla kosmologiasta voidaan puhua, sillä muuten ainoa puheoikeus kuuluisi pitkälle erikoistuneille asiantuntijoille.

Tilaisuuden loppupuolella puhuttiin vielä teorioista, niiden korvaamisesta toisilla, ja ylipäänsä siitä, miten koko kosmologia on kiinni ajassamme: viimeisimmät teoriat ovat vain parikymmentä vuotta vanhoja. Enqvist totesi ihmislajin olemassaoloa kestävän vielä 20 miljardia vuotta, mille kaikki nauroivat iloisesti.

Kirjeenvaihtajaanne vaivaa moraalinen dilemma: hän ei ehtinyt, ehtisi eikä tulisi ehtimään lukea kirjaa kuin kursorisesti sieltä täältä. Siksi oli tietysti hyvä, että paikalla oli ihmisiä jotka olivat lukeneet kirjan kokonaan. (Penjami laatii Ensimmäisestä sekunnista oman postauksensa vielä Jäljen ääneen.) Koko keskustelu tuntui hyvältä, tarpeelliselta, välttämättömältä; se muodosti jonkinlaisen saarekkeen messuhälinässä, koska meillä oli käytössä erillinen auditorio. Tarpeetonta sanoakin, että Luutii-edustajat puivat muiden, akuutimpien aiheiden lisäksi myös sattuma-determinismi –ongelmaa vielä kohtalaisen pitkään ja vielä suhteellisen myöhäänkin perjantai-iltana.

 

 

 

 

 

 

 

6 kommenttia

  1. Havukka-ahon ajattelija says:

    Mikä avaruudellinen metafora “luutii” olisi?
    Ja ennen sitä perustava kysymys: onko myös materiaa pidettävä metaforana niin kauan, kun se on valovuosien päässä. Eihan sitä pääse konkreettisesti tutkimaan. Varmaankin signaalit sun muut valoaallot kohtaavat sen siellä, törmäävät johonkin pysyvänä materiana pidettävään.
    Mutta onhan täällä maassa materiasta paljon muutakin tietoa, kuin että siihen törmätään.
    Suhteellisuusteoriankin kannalta “luuti” – materiaan (luu) sekä energiaan (luutiminen) viittaavana – voisi olla käyttökelpoinen taivaalla.

    • Tiina Käkelä-Puumala says:

      Nyt tuli vaikea! Vastaisin tuohon materiakysymykseen että ei ole metafora: tulossa oleva asia on potentiaalinen asia, sen olemassaolossa on vain ajallinen viive (haluaisin uskoa, että tämä pätee myös esim. seuraaviin veronpalautusrahoihin). Ja sitten toisesta näkökulmasta taas että kyllä, materia on metafora, koska jossain mielessä kieli itsessään on jo perustavasti metaforinen, jos ajatellaan, että siinä sanat asetetaan aina korvaamaan jotain jota kieli ei voi ilmaista. Mutta puhuin metaforista tuossa jutussa kohosteisina ilmauksina joita Enqvist käyttää selittämään vaikeasti ymmärrettäviä asioita.

  2. liisu says:

    Hyvä Kirjeenvaihtajamme, Tiina Käkelä-Puumala, onnistuit tässä esittelyssäsi yli kaikkien odotusten!

    Ainakin minä, joka olisin halunnut olla paikalla, mutta olin jossain aivan muualla, suorastaan hykertelin tätä lukiessani, ja koska myötätuntoni ja ihailuni Kari Enqvistiä kohtaan oli (on) jo valmiiksi olemassa, luin tämän melkein hartaudella. Näin silmissäni jokaisen ilmeen ja liikahduksen paikalla olleiden kasvoilla, ja itse Enqvistin istuvan rauhallisuuden perikuvana vähän sivummalla ja vastailevan kysymyksiin hyväntahtoinen hymy huulilla ja tarkkaillen valppaana kirjansa Ensimmäisen sekunnin aiheuttamia reaktioita.

    Minua tässä ilahdutti eniten se, että sain yleensä tietoa tuon kirjan ilmestymisestä, ja se alkoi kiinnostaa niin kovasti, että aion ensi tilassa hankkia sen luettavakseni.

    Jo koulutyttönä tämänkaltaiset asiat kiinnostivat minua (ja varmaan monia muita koululaisia) niin että kylki vääränä kannoin siihen liittyviä kirjoja kirjastosta, ja luin niitä tärkeä ilme kasvoilla, vaikken ymmärtänyt lukemaani. Se oli minusta erittäin mielenkiintoista. Oli tunne kuin olisi ollut pyhien asioiden äärellä, joita ei tarvitsekaan ymmärtää.

    Jotenkin tunsin yhteenkuuluvuutta tilaisuudessa läsnäolleiden kanssa, lukiessani lausetta: “Enqvist totesi ihmislajin olemassaoloa kestävän vielä 20 miljardia vuotta, mille kaikki nauroivat iloisesti”.

    Viimeissä kappaleessa tätä kirjoitusta minua ilahdutti kaksi asiaa:
    1. Kirjeenvaihtaja myönsi rehellisesti ettei ollut lukenut kuin hätäisesti (kursosisesti), mutta on varmaan lukenut sen jo täydellisesti. Ja minäkin sain yllykkeen sen lukemiseen (suorastaan pakottavan tarpeen).

    2. Tieto siitä, että Penjami Lehto aikoo kirjoittaa siitä postauksen blogiinsa Jäljen ääni, joka on tuttu paikka.

    Kiitokset Tiina Käkelä-Puumalalle, ettei syrjinyt tehtävää kirjeenvaihtajana tämän kirjan kohdalla!

  3. Arja says:

    Kiitos todella kiinnostavasta raportista. Kirja kuulostaa erittäin houkuttelevalta, ja tekisi mieli kokeilla oman ymmärryksen rajoja sen kanssa. Ehnqvist on ainakin taitava puhujana, minkä olen kuullut, joten herran kirjoitustapa uteloittaa. Ja tuo aihe – mikä sen kiehtovampi voisi olla!

  4. Jori says:

    Silminnäkijän havaintona haluan todeta, että onnistuit tiivistämään tilaisuuden erinomaisesti!

    Analogioita haluan kommentoida toteamalla vain, että tällaisessa kirjassa ne ovat väistämättömiä. Ainoastaan matematiikan kielellä asioista olisi mahdollista “puhua” täsmällisesti, mutta samalla lakkaisi kyseessä olemasta populaari tiede.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.