Loppuun saakka – Hannu Helinin haastattelu

Maaria Ylikangas | May 27th, 2015 - 10:45

Sitä kuulee milloin mitäkin, yhtäkkiä ja kaikennäköistä”, kuvaa runoilija Hannu Helin tekstejään. Hän on halunnut runojensa muistuttavan asemahallia. Tekstin pitäisi hengästyttää, olla kuin aivomyrsky – sana, jota hän käyttää paljon. “On aina positiivista palautetta kun joku sanoo, että jaksoin lukea sun kirjaa vain vähän matkaa.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hannu Helin (1944-2015).


ja alati roihuavan
elämän kuolemistoissa
miljardit ja taas miljardit
arvostelukyvyttömiä

aikansa suhteen

Hannu Helin, blogissaan Work in Progress, 10.4.2012

Helin on sydänjuuriaan myöten runoilija, kirjallisuudesta laajemmin hän ei edes halua puhua: “En enää lue proosaa. Siinä on kauheesti turhia sanoja ja vedotaan ihmeellisiin juonikuvioihin. Tökkää heti eka sivulla, että pitääkö mun tämmöstä lukee monta tuntia. Runossa voidaan sanoa paljon lyhyemmin paljon enemmän.

***

Tie runoilijaksi alkoi pienestä sanasta ranskankirjassa: dialogue. Kun seitsemäsluokkalainen ei sitä tiennyt kysyttäessä, opettaja antoi kunnon läksytyksen. “Mä itkin ja päätin alkaa lukemaan”, sanoo Helin. Yli kahdenkymmenen vuoden ajan hän luki: kahdesta kolmeen kirjaa päivässä. Helin kävi myös Oriveden opiston kirjoittajakurssia, jossa tutustui runoilija Sirkka Turkkaan, parhaaseen ystäväänsä. Esikoiskokoelma Tärisen maailman kyljessä julkaistiin vuonna 1978. Kirja palkittiin J.H.Erkon palkinnolla ja sen vuoksi Helin sai nopeasti julkaistua myös toisen kirjansa Niin paljon heikkoa voimaa. Kuitenkin käsitykset julkaisemisen arvoisesta runoudesta alkoivat erota kustantajan kanssa.

Aika pian sen palkinnon jälkeen ajattelin, etten jaksa jauhaa tätä samaa, haluan tehdä kokonaisuuden joka olisi vaikeampi sekä mulle että lukijalle, kuin sinfonian”. Pentti Saarikosken Tiarnia-sarja muutti Helinin suhdetta runojen muotoon, ja hän halusi yksittäisten runojen sijaan siirtyä runoelmamuotoon. Seuraavasta kokoelmastaan, Ruusun varjosta, hän puhuu kuin kolmiminuuttisten popkappaleiden rustaamiseen kyllästynyt muusikko, joka siirtyy tekemään progressiivisen rockin kokonaistaideteoksia. Vaikka kustantaja toivoi Helinin jatkavan vanhaa tyyliään, kirja julkaistiin. Sen nimeksi ei kuitenkaan käynyt Sub rosa, koska kustannustoimittaja Mirja Kallioinen ei pitänyt sivistyssanoista. “Se oli ainoa asia, joka meillä tökki”, selitti Helin, “sain kuitenkin kokoelman läpi. Siihen suhtauduttiin kokeiluna. Palasin ruotuun ja aloin kirjottaa entiseen tapaan.

Kustannusalan muutokset kuitenkin pudottivat Helinin kelkasta 1980-luvun nousun taittuessa 1990-luvun lamaksi. Kun Weilin+Göös myytiin Gummerukselle – Helin nimittää blogissaan kauppaa “kirjailijamurhaksi”– julkaistiin enää vain kirja, josta oli jo sopimus allekirjoitettuna. Alustava suostumus seuraavan kirjan julkaisusta muuttui vuosien odotteluksi. “Tajusin että ne haluaa mut pois, mutta eivät sano suoraan. Aloin sitten lähettää Tuulen tiedekunnan käsikirjoitusta muuanne, mutta kaikilla oli sama syy: aika oli huonoa taloudellisesti eikä uusia kirjailijoita ollut varaa ottaa talliin. Tammi toimitti kirjan, mutta viime metreillä meni Pekka Lounelan kokoelma ohi.

Päätin julkaista kirjan itse. Tein wordillä ja painatin Riihimäen kirjapainossa hirveen painoksen”, Helin naurahtaa. Kustantamo sai nimekseen Pulvis & Umbra. Julkaisutavan muutoksesta Helin puhuu helpottuneena, vaikka elämäntilanne olikin taloudellisesti vaikea. “Pääsin irti siitä koko helvetin systeemistä.” Apurahoja tarvittiin yksinkertaisesti kiinteiden kulujen kattamiseksi: “Varsinkin Jarkko Laineen aikana sain aina rahaa että sain julkaistua kirjani. Mutta jos mun vanhemmat ei olis auttanut kun lapset oli pieniä, oltas oltu kusessa.

Vaikka Helin saikin nyt päättää itse millaisia kirjoja halusi julkaista, hän ei ajattellut olevansa itseriittoinen. “Sini Kiuas on ollut mulla kustannustoimittajana. Tajusin, että jonkun ulkopuolisen pitää nähdä mun tekstit, ja se luki aina mun kirjat. Jos Sini sanoi että jotain poistetaan, niin sitten tehtiin niin”.

***

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOlen aina kirjoittanut paljon kuolemasta, jotain typerää, mutta nyt keskustelemme päivittäin koska kuolema on muuttanut minuun…on ja oli hassua laskea jäljellä olevien vuosiensa ja päiviensä määrää, koska tänään saattaa olla jokikisen viimeinen. omat laskelmani menivät pieleen, ja aika lyheni dramaatisesti hetkessä. minulla on paksusuolen syöpä, jäljellä olevaa aikaa en tiedä ennen kuin saan testien tulokset”, kirjoitti Helin blogissaan helmikuussa.

Pian hän julkaisi kuvia “kotijumaliksi” nimittämiensä kirjailijoiden haudoista: Josef Brodsky, James Joyce, Ezra Pound, Ludwig Wittgenstein ja Marina Tsvetajeva. Helin puhuu ihaillen Brodskyn kuvallisuudesta, Wittgensteinin rohkeudesta ja suhteesta kieleen. Ennen kaikkea kuitenkin Joycen Finnegans Wakesta. “Mua ihmetyttää kun Odysseuksesta sanotaan että se on niin vaikee. Mun suhde Finnegans Wakeen on niinku sairaus. Luen sieltä täältä, ei mua kiinnosta se, että siellä voi olla jotain juonta. Sitä voi lukea vain sieltä täältä – kun luen pätkän, niin herään”, Helin selittää innostuneena.

Tsvetajevaa hän on kääntänytkin. “Jarkko Laine ehdotti, että laitan käännöksen Otavalle. Mutta Martti Anhava ei uskonut, että Tsvetajevaa voisi kääntää. Ei voikaan, mutta se mun käännös on likiarvo.

Huomattavan osan työstään Helin on tehnyt internetissä. Hän hankki modeemin ja alkoi käydä keskusteluryhmissä 1980-luvun lopussa. “Tajusin, että maailma on kaikkikielinen, kuten Tsevetajeva kirjoitti”, Helin selittää. Tristia (1999) on hänen venäjätrilogiansa, runoelma, johon alkoi suomen lisäksi hiipiä muitakin kieliä, englantia ja venäjää. “Kaikkea ei voi sanoa suomeksi – ei suomenkaan ‘mene ja tiedä’ käänny englanniksi”.

Aina sanottiin, että mun kirjoja ei ymmärrä”, Helin kertoo bloginsa, Work in Progressin, perustamisen syyksi. “Ajattelin, että teen prosessin läpinäkyväksi ja selitän samalla runojani, aina säkeistö kerrallaan. Ei ne niin vaikeita ole.” Hän perusti blogin vuonna 2004, ja siitä asti se on korvannut hänen muistivihkonsa, toiminut siis julkisena alustana tekeytyville teoksille.

Internetitse syntyi myös Helinin ja Ville-Juhani Sutisen yhteinen teos Neuhickyr, joka julkaistiin poEsia-sarjassa (2007). Blogi, jossa runoilijat työstivät teostaan, on edelleen luettavissa verkossa. “Se oli kiva kokemus, Ville oli hyvä komppaamaan, jos mä jotain aloitin.

***

Kirjallisuusväen piirissä Helin tunnetaan myös pisteliäistä kirjoituksistaan, joissa suomitaan runoiljoita, prosaisteja ja lehdistön ja järjestöjen kirjallisuuseliittiä. “Olen halunnut toimia unilukkarina”, sanoo Helin. “Juututaan kirjoittamaan sitä samaa eikä haasteta omaa kirjoittamista. Eihän tämmösistä sais puhua, turpiinsa saa kun julkisesti haukkuu tai haastaa.

Helin kirjoitti blogissaan kesällä 2011: “on käsittämätöntä, että 99 prosenttia runoilijoista suostuu yhä kirjoittamaan ns. “runollisella kielellä” mättöä, joka ei ole tästä maailmasta, ja joka tehtiin paremmin jo 40-50 vuotta sitten. en käsitä miksi ihan järkevät ihmiset (luultavasti) suostuvat tuhlaaman elämänsä kirjoittamalla moista brezhneviläsitä moskaa (…) minua kummastuttaa miksi noiden kokoelmien kirjoittamiseen menee 3-4 vuotta, jos töitä tosissaan tekisi, tuollaisia voisi julkaista 3-4 vuodessa”. Vaikka hänen puheessaan sanakäänteet ovat lempeämpiä, saman kyseenalaistuksen hän esittää kuitenkin: “Jotkut vaan tekee sitä samaa, jonka Haavikko teki jo aikanaan paremmin. Minkä ihmeen takia, ei ne voi olla niin lahjattomia. Emmäkään lahjakas ole mutta työnteolla pääsee eteenpäin.

Kuitenkin Helin suhtautuu suomalaisen runouden tulevaisuuteen optimistisesti. “Nuorissa on paljon hyviä kirjoittajia. Sieltä tulee hyvää tekstiä ja paljon.” Pulvis & Umbran materiaalisen perinnön, kirjojensa painokset, hän jätti runoilijoiden osuuskunta Poesialle, joka myös julkaisee hänen seuraavan kokoelmansa. “Niiden osuuskuntaidea on hyvä, siinä on runoilijoiden keskinäisyyttä.

***

Helin kutsuu runoutta usein nimellä “pottery”, savenvalanta. Hän mieltääkin runouden käsityönä ja vieroksuu sanaa taide. “Kieli on niinku savea, dreija pyörii ja teet siitä runon. Ja jos ei halua tehdä samoja kippoja, voi tehdä toisenlaisia.” Hän kertoo kehittyneensä omassa tyylissään niin, että se on hänelle lähes fyysinen tila. “Pystyn kirjoittamaan yhden tai kaksi parisäettä helposti niitä enää korjailematta”.

Tavallaan työ jää kesken. “Mulla oli stipendi Pietariin ja Berliiniin, mutta jouduin nyt luopumaan siitä.” Helin oli haaveillut projektista, jota hän luonnehtii kokeelliseksi: “mun olis pitänyt kirjoittaa kokeellisempaa runoutta.

Helinin tekstiä on mukana kokeellisen runouden antologia Vastakaanonissa (2011). Blogissaan hän kirjoitti: ”joitakin nimiä ottaisin pois, myös omani.” Helin ei miellä itseään kokeilevaksi, vaan tutkivaksi runoilijaksi ja selittää kokeilun pyydysten heittämisenä veteen, kun taas tutkiminen on “tökkimistä (tikulla), mikä tämä on, mitä se sisältää, miten se toimii”. Uuden vuosituhannen toiseen runousilmiöön, live-esiintymisiin, hän suhtautuu varauksellisesti. “On kutsuttu muutamaan, ja olen niissä ollut. Mutta en paljoa. Ajattelen että runo on semmonen intiimi kokemus, kirjan ja lukijan välinen juttu.” Runoiltoja pidetään usein kapakoissa, eikä Helin usko ihmisten saavan siellä teksteistä paljoakaan irti.

***

Ensi syyskuussa tämä blogi olisi ollut kahdeksan vuotta vanha” kirjoitti Helin eräässä merkinnässään maaliskuulta, ja ilmoitti tehneensä blogista ilmaiseksi ladattavan kirjan ja toimittaneensa siitä versiot Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistoon.. Hän kirjoittaa kuitenkin yhä: “aion jatkaa niin kauan kuin elän, tai niin kauan kunnes joku sanoo, että sun aivot ei enää toimi.” Runoutta loppuun asti, “fucking anything for the pottery.”

Se, että mä en saa kirjoittaa runoutta on sama kuin olisin kuollut, mutta isommassa mittakaavassa – miten pieni osa me ollaan maailmankaikkeutta, siinä runoudella ei oo mitään merkitystä.” Helin vertaa runoutta uskontoon, joka on pyhä ja jota pitää kunnioittaa. “Mulla on kaksinainen suhtautuminen runouteen, se on mulle maailman tärkein asia, mutta toisaalta tärkeämpiä on läheiset ihmissuhteet.”.

Tänään, 18. huhtikuuta, Helin kirjoitti blogiinsa: “onkohan jo arkkuja / joihin saa laajakaistan / riverrun (It Dial) riveran” koskettaen kevyesti Finnegans Wakea. Kirja alkaa: “riverrun, past Eve and Adam’s, from swerve of shore to bend of bay…” Tekstin pinta väreilee rytminä ja loputtomana merkityksenä. “Mua kiinnostaa mikä sen pinnan takana on, Joyce on kirjoittanut hirveästi juttuja sinne taakse. Omassa pienessä mittakaavassani oon koittanu tehdä sitä samaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Haastattelu on ilmestynyt Parnassossa vuonna 2012. Kuvat: Aleksis Salusjärvi

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.