Lukuisista ystävyksistä

Maaria Ylikangas | September 1st, 2011 - 10:17

                     

                     Kuinka sinä kuulet minua? Puhun niin etäältä… (fragmentti 88; René Char, Hypnoksen muistikirja. suom. Kristian Blomberg)

                    

                     You can talk to God and listen to the casual reply (John Denver, “Rocky Mountain High”)

 

                      Innovatiivinen runous näyttää minulta ihanteelliselta paikalta arvottomalle käytännölle: lahjataloutena se on myöhäis-hyper-kapitalismissamme viimeisiä sopukoita, joka suo itselleen luvan olla tarkoitukseton. Kenneth Goldsmith (“Luovuudettomuus luovuutena”, suom. Leevi Lehto)

 

                      Liike synnyttää tavattoman epäsymmetrisen suhteen minun ja toisen välille: repeämän ja kommunikaation. (Maurice Blanchot, Tunnustamaton yhteisö. suom. Janne Kurki & Panu Minkkinen)

 

***

Lukiessani tiedän olevani osa suunnatonta verkkoa, jonka alku ja loppu ovat minulle tietymättömissä.

Maurice Blanchot hahmottelee kirjassaan Tunnustamaton yhteisö lukemisyhteisöä, kirjallista yhteisöä Georges Batailleen nojaten. Hän lainaa Bataillelta yhteisöttömien yhteisön käsitettä, joka sulkee pois lukijuudesta henkilökohtaisen ystävyyden tason. Tämä Blanchot’n + Bataillen kirjoitus on minusta hyvin todistusvoimainen lukijuuden siteiden suhteen, luottamuksen ja ilmapiirin – mutta toisaalta se suhtautuu lukijaan koettelijana, hän on “toivottu, pidetty, kenties sietämätön”. Teksti ei ole eloton tai vahingoittumaton, vaan osana inhimillisen kulttuurin kudosta se on muuttuva ja elävä, koska ihmismielet sen ympärillä vaihtuvat, samoin kuin ne puheet, joita siihen kiinnittyy maailman sivu.

En etsi hyviä kirjoja (mutta se ei tarkoita ettenkö olisi äärimmäisen nirso). Minua huolettaa se, että en pysty löytämään hyviä kirjoja kirjojen virrasta yhtä vähän kuin minua huolettaa se, etten pysty löytämään ystäviä ihmisten virrasta – paremminkin olentojen kuhina saa odottamaan. Eikä montaa voi pitää kuitenkaan likellään, kysymys on rajallisuudesta.

En puhu ystävyydestä metaforisessa tai allegorisessa mielessä, vaan kirjaimellisessa. On hämmästyttävää, että pystymme muodostamaan kumppanuutta merkkeihin tai kokemaan osallisuutta niiden toiminnassa, joita emme voi katsella silmästä silmään tai koskettaa. Siksi kai välini muodostuvat herkästi pinnallisiksi kun teksti on mukava, kiltti ja harmiton. Jokin ystävyys alkaa orastaa kun tekstissä on vastusta, kun se ei sano mitä haluankin kuulla. Vaan se pitää jäljen jostakusta omatahtoisesta. Minua vaivaa, jos eteeni on tehty vähän liikaa.

Eronteko tulee siksi yhteyden kokemisen pariksi. Jos väliä ei ole, ei voi puhella.

***

Halusin kirjoittaa näin viimeaikaisten keskustelujen pohjalta (koskien piirejä), ja sen alueen vuoksi, johon olen itseni kirjoittanut, aikomuksettakin (siten tässä juuri ollaan). Minusta Blanchot’n ajattelussa ei ole mitään teoreettista, vaan se kertoo siitä kokemuksesta ja elämänlaajuisesta prosessista, jollainen lukeminen on. Kirjoituksen puhkeaminen ihmistenvälisiksi yhteyksiksi on minusta jatkuvaa, satunnaista ja laajaa, yhtä hyvin pysyvää jatkumoa kuin yksilökohtaisesti ohimenevää. Kun puhutaan “kirjallisesta piiristä”, voitaisiin kai myös puhua kirjoittavasta piiristä. En tiedä miten kirjoituksen teknologia, luovana työnä tai ajatteluna, voi ilmetä periaatteellisesti äänettömien merkkien kirjaamisena ja niiden lukemisena mutta silti tulla jaetuksi.

Siinä missä ihmiset ja kirjoituksen synty kohtaavat tulee kai kysymykseen jokin varaus. On eri asia ottaa kirjottaessaan todesta jonkun huomio tai ajatus, joka koskee työnalaista tekstiä kuin miellyttämisen halulla tai pyrkimyksellä vaikutuksen tekemiseen (joskus teksti kyllä ylittää kirjoittajansa motivaation). Mutta näistä jälkimmäisistä vähät “lahjatalouden” (kuten Goldsmith kirjoittaa) piirissä.

***

Tahtoisin lisätä jotain siitä kiitollisuudesta, joka seuraa tätä päivittäistä lukemista. Mutta asia on hyvin vaikea muotoilla. Että sanoisin jotain paljoudesta tai runsasmittaisesta, puhuisin kvantitatiivisesti kuin kalansaaliista tai Anttilan postimyyntiluetteloihin aikoinaan liitetyistä vartalomitoista, joiden avulla voi valita sopivan vaatekoon? Tai aineen tiheydestä kuin olisin läpäisemässä jotain hyvin sankkaa, jonka on ennen pitkää hälvettävä?

Tulen aina samaan pisteeseen. Se on luottamus, siihenkin että tulee nurinkurin, joutuu kauas tai epämukavuuteen. Minä en tiedä mihin luottaa jos ei kirjoitukseen, runouteen ja sellaiseen jota sen varsille syntyy.

[onnea Kristianille huomista varten ]

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.