Lusikka tukevasti lattiassa

Aleksis Salusjärvi | April 13th, 2013 - 18:31

HPC:n runokeikat kasvavat toisinaan jo pienimuotoisiksi spektaakkeleiksi.

P4110184

Harri Hertell

Vaikka Poetry Jam -klubit sujuvat vankalla rutiinilla, mitään kaavamaista ei lavarunouteen ole livahtanut. Uusia esiintyjiä ja tyylisuuntia kasvaa sitä mukaan, kun vanhat vakiintuvat. Runous on fuusio, joka imee kaikki taiteet itseensä. Helsingin runoklubeilla näkyy yhä enemmän esiintyjiä naapurimaista. Huhujen mukaan Tukholman spoken word -klubit ovat viime aikoina vähenneet – Helsingissä sen sijaan mitkään rajat eivät ole tulleet vastaan.

Viime torstai-illan aloitti kokoelmansa Saattaa sisältää pähkinää juuri julkaissut Juho Nieminen. Uuden kirjan runot jatkavat hänen tarkkalinjaista kielellistä maailmaansa, jossa tekstuaaliset havainnot muodostavat mikrokosmoksiaan.

Juho Nieminen

Juho Nieminen

Niemisen esiintymiseen on myös tullut dramaturgiaa, mistä uuden runoteoksen myötä kumpuaa monologimaisia katkelmia. Kieli on hyvin ehjää, ja se tuntuu kirjoitetun lausuttavaksi. Niemisen luenta on esiintyvää ja tarkkaa, kuin intervallirunoutta, jossa säkeet alkavat esityksen mittaan kerrostua yli yksittäisten runojen. Vapautunut luenta kasvaa parhaimmillaan yli painetun kielen tilalliseen olentaan.

Paras runo hänen setistään oli Lempiväri, jossa epävarman tuntuinen nuorukainen pohtii sisäisessä monologissa sosiaalisesti hyväksyttävää lempiväriä. Puheessa alkaa täsmentyä paitsi runon minän ahdistunut maailma myös hänen sosiaalinen elämänsä, jossa tärkeintä on välttää tulemasta kiusatuksi koulun pihalla. Tekstin punktum on sen loppu, jossa harkittu puhe alkaa siteerata kiusaajien ärsyttämään pyrkiviä repliikkejä ja lällättää itselleen. Kieli irtoaa semantiikasta absurdiksi ääntelyksi, mitä on mahdoton kuunnella nauramatta.

Tällä kertaa lukeminen oli hieman kireää, mikä korostuu nuottimaisessa tekstissä. Lukemisen vapautuneisuus on Niemisellä kaiken a ja o.

Janne Masalin

Janne Masalin

Janne Masalinin esiintymisessä tuntuu Kimmo Pohjonen ja Jyrki Kiiskinen löytäneen kohtaamispintansa, ainakin ulkoisesti. Masalinin runomaailmassa on kaikkitietävää apokalypsitietoisuutta, jossa viljellään totuuslauseita, kuten “onnellista on silloin kansakunnalla, kun uutiset ovat pieniä, mitään pahaa ei ole silloin tapahtunut.”

Luennan päällä möyrysi digitaalinen haitariluuppi, mikä teki kokonaisuudesta kielellisesti proosamaisen ja esityksestä teatterimaisen puheenkaltaisen monologin. Sen parhaimmat katkelmat lähentelivät Jussi Parviaisen sloganmaisuutta: “Kaikki haluaa kaikkia koko ajan kaikkialla” Monologin miljöönä on huvipuisto, jonka piirissä koko maailma saa sanallisen ironialla maustetun kuvauksensa: “carpe diem hakunamatata”.

 P4110197

Masalin esitti myös haitarilla säestäen slaavilaistyyppisiä kaupunkikansanlaulujaan, joissa helsinkiläisyys kuvastuu romanttisesta slangisanaryöpytyksestä. Tietynlaisen runopoikaromantiikan viljely ei onnistunut sulattamaan sydäntäni, mikä varsinkin lauluissa muodostaa kielellisiä planetaarisia etäisyyksiä kuullun ja semantiikan välille. Hyvänä esimerkkinä hokema “nostan taas purjeet”, jonka voi kyllä iskelmämäisesti laulaa, mutta kielellinen aines jää yhtä kaikki helinäksi.

Joakim Gullander

Joakim Gullander

Tukholmalainen Joakim Gullander toi länsinaapurista amerikkalaislähtöistä spoken word -ryöpytystä, jonka kosketuskohdat ovat fraaseissa, kuten “rock bottom is far from my lowest moments.” Gullanderin esiintyminen oli todistusta, monologikamaa säemitassa, ja lajissaan koeteltua & ennestään nähtyä tavaraa: “Bitches use my semen as body lotion.” “I want the 80´s back.” “Getting smarter is my number one on my bucket list.”

Kuultu, nähty, tehty, ei mitään uutta auringon alla, joskin perustaidokasta ryöpytystä, josta tulee lähinnä mieleen college-bileet (Gullanderissa kun ei ole mitään pelottavaa, peruspärjäävä fiksu kaveri).

 P4110211

Kaikki kuitenkin muuttui kielen vaihduttua ruotsiksi. Sanoihin alkoi tulla sävyjä, kipeyttä, kokemuksellisuutta, merkitystä, affektiivisuutta, nyansseja. Gullanderin runo väkivaltaisesta isäpuolestaan oli aivan mieletön. “Du är ett kapitel jag undrar i boket” “Min Action Man knullade min syrras Barbie gång på gång.” “Jag är 13 år. Jag är Dorian Gray.”

Ruotsinkielisessä setissä puhujan suhde kieleen paljasti opetellun ja omaksutun välisen eron. Puheen nyanssit, sävyt, sanotun paino, semantiikka, kaikki, lataavat kieleen merkitystä joka ylittää hokemista kylläisen kielirekisterin.

Tommishock

TommiShock

TommiShock, yksi Suomen parhaista räppääjistä, nosti runoillan tiukkaa intensiteettiä vielä pykälällä. Runous alkoi vuotaa yli ja – mikä uskomattominta – määrittää musiikin kautta iltaa. TommiShockin lyriikat eivät olleet kovin kummoisia, “planeetta on hajoomassa, ei oo liian myöhä, meil on monta yötä.” “pieni pallomme tää, joka päivä se kauemmas jää, mitä meillekin jää, kun me lähdetään täält.”

Kiinnostavaa on se, että toimivan biitin päälle voi sanoa melkein mitä vain, niin että semanttiset kömpelyydet eivät häiritse puolen pennin vertaa. Kieli vain asettuu ja muovautuu ympäristöönsä uudella tavalla. TommiShockin (ja illan muidenkin artistien) esiintyminen Poetry Jameilla kertoo HPC:n touhun saamasta painoarvosta. Hän on rap-musiikin Kallio roots, Aleksis Kiven kadun kulttuurieliittiä, porukkaa jonka pudokkaat hukkuivat kokaiiniin (vähän kuin tukehtuisi kaviaariin).

Räppi ja runo toimivat toisiinsa limittyvänä kokonaisuutena. Tästä huolimatta niiden tyylikeinot ja estetiikat ovat toisistaan irrallisia. Runous on fuusio, jonka piirissä vallitsee hämmästyttävä vapaus. Spoken wordin kautta moni hahmottaa esiintyvää runoutta ikään kuin a cappella räppinä, mutta tästä ei ole ollenkaan kyse. Runouden estetiikat ja kytkökset kulkevat paljon pidemmälle ja syvemmälle. Kausaalisuhteiden tai ajallisten vuorovaikutuskuvioiden sijaan pintaan nousee preesens, fuusio, joka ei mahdu kategorioihin eikä etsi määritelmiä.

Olavi Uusivirta

Olavi Uusivirta

Iltaa jatkoi Olavi Uusivirta, joka pohjusti esiintymistään samaisella ajatuksella: “Olennaista on kirjoitettujen ja laulettujen sanojen välisen eron vähentäminen, kun joskus tuntuu siltä että niiden välillä on Berliinin muuri.”

Uusivirran laulama setti kytkee laululyriikan melodisuuden irti kirjoitetusta ja puhutusta kielellisestä ilmaisusta (palaan tähän aiheeseen toiste). Olennaiseksi seikaksi muodostuu kielikuvien asettuminen ymmärrykseen joko pelkistettyinä (puheena) tai koristeltuina (laulu). Keskeinen käsite tässä dikotomiassa on klisee.

 P4110266

Uusivirran laulujen maailma rakentuu helposti tunnistettavaksi minävetoiseksi kuvakavalkadiksi, jonka palikat on helppo omaksua: “Mennään katsomaan kun Linnanmäki sulkee ovet talveksi.” “Minä tahdon ponin ja kuusi kaljaa, siinä kaikki, kuusi kaljaa.” “Helsinki on hetken niin kuin joskus.”

Tällainen poikarunomusiikki on viehättävää omassa suvereeniudessaan. Taitavassa ja välittömässä esiintymisessään Uusivirta muistuttaa muuten hämmästyttävän paljon nuorta Ville Leinosta.

Pietari

Pietari

Tyko

Tyko

Spektaakkeli (Pietari & Tyko) ovat bluespuolelle livahtaneita räppääjiä, ja heidän esiintymisessään on aimo tuulahdus muinaista Kari Peitsamoa. Musiikillisessa esiintyvässä sanataiteessa kynnyskohdaksi tuntuu asettuvan kertosäe. Sen myötä luodaan kappaleensisäinen tuttuus, jossa toisto poistaa tarpeen kuunnella tarkasti. Spektaakkelin riippana oli tämän lisäksi cover-komiikka, joka lähinnä nivoi heidät viihdepuolelle. Sinänsä harmi, sillä setissä oli muutamia aivan loistavia lyriikoita.

P4110313

Vitali

Open micin aloitti Vitali englanninkielisellä ryöpytyksellään. Spoken word tuntui olevan illan juttu. “Don’t stop practicing, let the visions enter”  “Come talk to me, today I feel I was born done.” (Sitaatti korjattu oikeaan muotoon 17.4.  Pahoittelut mokasta!)

 

Kasper

Kasper

Seuraava esiintyjä Kasper lauloi kaksi iskelmämäistä biisiään. Niiden herkät ja vahvasti määrittyneet lyriikat (“niin paljon rakkautta”) yhdistettynä aiempiin kivenkovan tason esiintyjiin eivät luoneet hänen esiintymiselleen otollisinta mahdollista ympäristöä.

P4110335

Michael

Nuori Michael on selvästi syntynyt lavalle. Illan dj Lazy Jay keksi hänelle taustabiitin, jonka päälle Michael tykitti täydellisen suvereenin settinsä. Parikymppisen kundin poliittinen old school -rap oli valloittavaa.

“Ne haluu maksimoida tuottoa, ne vahingoittaa luontoa.” “Eletään viikonloppuu varten, ja palvellaan arkee” “Ei vittu tietenkään, lakeja ei noudateta, ne vittu kierretään.”

Wikileaks, passiivisaggressiivinen hallinta, medioiden levittämät epidemiat, todellisuuden määrittyminen subjektin ympärille rajoitteina ja lyriikoiden minän haluttomuus minkäänlaisiin myönnytyksiin muodosti katharsismaisen kokonaisuuden. Michaelin esiintyminen oli illan parasta antia.

Heikki Jalava

Heikki Jalava

Heikki Jalava luki pitkän tekstin, joka alkoi niin pienestä, että se tuntui vaativan elvytystä. Tekstin minä pohtii maailmaa kotinsa sämpylätaikinan äärellä. Lisäksi kielikuvien kankeus synnytti tekstin ja puhujan välille etäisyyksiä: “Pölykoirat takertuvat höttöisillä hampaillan kissoihin.”

Tekstin loppupuolella sanat alkoivat yhtä kaikki täsmentyä ja kasvaa paperilta tilaan: “Katselen vuosien aikana napsittuja valokuvia, hankala uskoa että ne eivät ole peilejä.”

Vaikka tekstin rakenne suhteessa monologiin ei ollut sujuvaa, säekokonaisuus sai yleisössä aikaiseksi innostusta, etenkin hauska säe: “olen paininut pitkään naamani kanssa.”

Petri

Petri

Petri luki pakonomaisilta tuntuneita latautuneita tekstejä, ikään kuin tilassa, jossa hän ei enää pysty pidättämään sanoja sisällään. Personifikaatiorunous muodostuu hänen luennassaan väkeviksi lauseiksi, vaikka lauserakenteet olivatkin rajoittuneita ja tautologisia. Mikään tekstissä ei ylittänyt sitä, mistä sanoja on varma.

Arsi

Arsi

Arsi luki tekstin kauheasta krapulastaan, jonka jokaisessa säkeessä oli ainakin kerran sana krapula. Krapulahokemista koostunut runo vaikutti kielelliseltä tyhjäkäynniltä. “Ei pysty puhumaan, ei tee mieli krapulaseksiä tai krapularuokaa … pitäisi olla hätänumero krapulaa varten.” Tekstin edistyessä runon minä alkaa saada kielellistä otetta tilastaan, aivosolujensa kuolemasta ja myrkytystilastaan, mikä kasvatti luennasta lopulta plussan puolelle jääneen runon.

Lasse Hauerwaas

Lasse Hauerwaas

Lasse Hauerwaas luki puhujaa tehostavaa runomateriaaliaan tuttuun tapaansa, ja rakensi tekstuaalista sankariminäänsä runouden naisobjektin ympärille koetelluin keinoin: “En ole ennen tavannut naista jolla olisi kultainen hieromasauva, mutta nyt olen tavannut sinut.” “Tulit vastaani rautatieasemalla ja halusit uudet lenkkarit. Sanoit ottavasi minulta suihin jossain sopivassa paikassa.”

Runojen taustalla ollut funk-beat-äänimaisema toimi loistavasti eroottissävytteisten tekstien kanssa, mutta kun kieliasu tehostaa puhujaa jatkuvasti, kuuntelusta on vaarassa tulla raskasta.

Mari

Mari

Mari lauloi runojaan, mikä oli illan vaikuttavimpia numeroita. Koruttomat sanat asettuivat puhujaansa saumattomasti, mikä oli vastustamatonta: “Suoraan sanottuna aika paljonkin ahdistaa. Jos rehellisiä ollaan, joisin kännit kämpilläs ihan mielellään, mutta älä tarjoo mulle teetä, sillä minä inhoon teetä. Kaikkia eri makuja, eikä hunaja auta.”

Tuntuu, että vain Suomessa voi tehdä omasta ahdistuksestaan kotikutoisen laulun, jonka koomisen ja introvertin ankeuden kaikki tunnistavat.

Toisessa laulussa yksin jäänyt nainen haikailee ihastuksensa perään, ja emootiomaisema on aika lähellä ensimmäistä tekstiä:

“Menit sitten naimisiin. Sen tytön kanssa naimisiin. Eikö enää ole mitään tehtävissä? Se on kyllä ihana tyttö, hiukset on puhtaat ja hampaat suorat. Eikö enää ole mitään tehtävissä?”

Täysin vastustamatonta, sympaattista mielenterveysrunoutta. Sen kaltaista lyriikkaa, jonka voi kuvitella syntyvän kun kävelee yöllä pitkän matkan kotiinsa. Mahtavaa.

Freestylemaaottelu

Freestylemaaottelu

Illan makein juttu tapahtui, kun Joakim Gullander ja TommiShock vetivät suomen-ruotsinkielisen-freestylesetin (ja vähän matkaa battleakin) Lazy Jayn tuutatessa pihalle ihan käsittämätöntä biittiä. Homma toimi niin hyvin, että Pietarikin kiipesi lavalle, ja luontainen lopetus illalle olisi ollut tässä. Vastustamattomat bileet! HPC:n ryhtiliike kuitenkin keskeytti keikan, koska kyse oli open mic -tapahtumasta. Pakko myöntää että arvostan runokollektiivin selkärankaa tehdä tilaa illan lopuille esiintyjille. Gullander kertoi klubin olleen hänen elämänsä parhaita.

Mari

Mari

Mari luki sirkusrunon, ja tekstistä huokui täsmällisyys ja tarkkuus. Sanoilla oli leimallisesti kirjoituksen luonne, ja lausunnassa säkeet löysivät vaivattomasti paikkansa. Runoissa oli myös jotain hyvin tyttörunomaista, vastapainoksi illan aiemmille poikarunoilijoille: “Minä rakastan kun kaksi aurinkoa polttaa toisiaan, sydän sinkoilee, hämmennys, humahdus, us.”

Lahjakas ja tarkasti artikuloiva lukija, jonka esitys illan bilerytinän keskellä nosti itse runouden taas valokiilaan.

(Illan tekstiannista on tosin sanottava sen verran, että huvipuisto, sirkus, tivoli ja muu “romanttisen urbaanilatautunut” kuvasto tuntuu pikkasen turhan helposti löytävän paikkansa säkeistä, mutta kuten sanoin, palaan tähän klisee-aiheeseen joskus toiste.)

Illan toisiksi viimeisen esiintyjän setti meni ohi korvieni.

Illan toisiksi viimeisen esiintyjän setti meni ohi korvieni.

Avomikin hostannut Kasper Salonen luki itse viimeisenä spoken word -runonsa. Vaikka huipputason ruotsalaisesiintyjiä on tullut kuunneltua jonkin verran, Salonen on parempi. Old school jenkkiromantiikan sijaan hän rakentaa teksteihin viittauksia ja rytmejä, jotka polveilevat täysin vapaasti genrerajoitteiden yli. Hän ei sorru kliseisiin ja saa umpikirjallisiinkin sanoihinsa affekteja, joita ei voi kuin ihailla, “we shall overcome.”

Kasper Salonen

Kasper Salonen

 

Ilta lähti siis kokonaisuudessaan lapasesta, ja esitykset jatkuivat aina pilkkuun asti. Musiikin beat-aallot olivat moneen kertaan hukuttaa lausutun runouden, mutta niin vain se aina pulpahti pintaan. Harri Hertellin ja Kasper Salosen isännöimä tapahtuma oli kertakaikkisen mielettömän mahtava. Hertell ymmärtää täysin esiintymisrytmin merkityksen (siis sen, että kukaan ei juutu lavalle), mikä näissä kemuissa oli muodostua “ongelmaksi”. Sitaatit siksi, että kaikki esitykset olivat yksinkertaisesti loistavia. Helsingistä on tulossa lavarunouden kuuma piste, mikä on häkellyttävän paljon Hertellin ansiota. Hän haalii esiintyjiä naapurimaita ja kotimaisia staroja myöten sellaisella haavilla, että mikään ei tunnu tälle kaverille mahdottomalta.

Ammoin ihmettelin, että mihin kulttuurituottajia tarvitaan. Kuvittelin heidät ikään kuin sisältöjen ja resurssien väliportaaksi, samanlaiseksi verenimijäportaaksi mitä agentit ovat. Totuus on täydellisen päinvastainen. Tapahtumajärjestämisen, sopimisen ja säätämisen kurjasta puurtamisesta voi synnyttää kokonaisuuden, joka yhtäkkiä määrittää kokonaista taiteenlajia. Hertell on tuottajanroolissaan jonkinlainen renessanssinero, ja porukka jonka kanssa hän työskentelee, on pystynyt synnyttämään ilmiön, jota ei voi olla hämmästelemättä. Lisää!

2 kommenttia

  1. A says:

    Moikka Aleksis. Mihin osoitteeseen sulle voisi lähettää sähköpostia?

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Laitoin sp-tietoni tonne etusivun “Yleistä”-laatikkoon. Tästä postauksesta tulikin jo pari meiliä kämmieni ja epämääräisyyksieni takia. Tällasen kritiikkipostauksen tekeminen on ihan naurettavan työlästä, mistä johtuen kaikenlaista epämääräistäkin livahtaa vähän turhan helposti sekaan.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.