Luukku 1: Sian ilo paljastuu kun sen syö

Maaria Ylikangas | December 1st, 2016 - 08:57

Luutii vertailee neljää tuoretta joululehteä jalat tukevasti kaupungin vuokratalon harmaalla pummilattialla.

3115291004_9b057ce889_zJoululehdet ilmestyvät vuosittain lehtihyllyihin hieman ennen ensilunta, piparivitsikauden alkua ja marketin kynttilähyllystä kantautuvaa kuusen-, kanelin- ja glöginkaltaista aromaattista löyhkää. Joululehtiä on lukuisia – ne sisältävät yleensä ostosvinkkejä (pukinkonttiin! kattaukseen! hyggeilyyn!), ihania perheitä jouluisissa tunnelmissa, reseptejä, joissa perinne (maksalaatikko) ja uudet nyanssit (maksalaatikko kookosmaitoon kardemummaleivityksellä) lyövät kättä. Tänä vuonna ei pidä sitten unohtaa inkivääriä.

 

Pääasiallinen edellytys joulun viettämiselle on koti. Eikä mikä tahansa koti.

Joululehtien tyypillinen koti pudottaa taviksen suoraan köyhäinsarjaan. Muovimatto tai laminaatti ei muutu ajan viehättävästi patinoimaksi puulattiaksi, joka notkuu itämais-ruotsalaisia raheja, koristeellisen jalan varassa seisovia pikkupöytiä ja villaisia aasialaismattoja. Yhtäkkiä Ikean luettelon joulunäyttämöt vaikuttavat sittenkin liian tylyiltä voidakseen emännöidä tosijoulua.

Joulu maalla -lehden (Maalla-lehti 8/2016, “aitoa elämää ja unelmia”) perusteella vahvistuu kaupunkilainen käsitykseni siitä, että Suomen keskustalaisimmilla kulmilla asutaan päreiden valaisemissa taloissa, joiden ajan tummentamat pitkittäishirsiseinät hohkavat ylisukupolvista lämpöä. Varmaan talon liinaharja-ruuna on vetänyt kuusen metsästä kotiin rengin saattamana. Omasta metsästä, jota hoidetaan perinteiseen ekologiseen tapaan.

Ei kotia ilman perhettä. Kotijuttujen kerronnassa perhe on aavemainen poissaoleva läsnäolija, täydellisen ja rikkumattoman joulun eduskuva. Heitä ei ole joulun ulkopuolella.

Syntyy kaksi todellisuutta, kuten elokuvassa The Others, jossa talon yliluonnolliset asukkaat kohtaavat luonnolliset asukkaat liminaalitilassa. Ihanien perheiden joulukodeissa erityisen pelottavaa on, että joulunormit säätelevät liminaalista aluetta. Kuten se, että ensimmäisenä adventtina perhe kokoontuu veisaamaan virttä numero 13 kynttilää sytyttäessään.

“Parasta on odotus” -jutun (Kaikkien aikojen joulu –lehti, 1/2016) tarina on mitäkuinkin uskomaton. Kaikki on tehty, muunmuassa mehiläisvahakynttilät valettu, 23. joulukuuta. Kielikin kaiuttelee patinaa: “Ensimmäiset piparkakut leivottiin itsenäisyyspäivänä, sillä niin tapahtui Annan lapsuudenkodissa”; aivan kuten tapahtui niinä päivinä kun keisari Augustukselta kävi käsky… He pitävät hyasintteja lasikuistissa, ja kukittavat amaryllikset mukulasta ihan itse.

Kaikkien aikojen joulu -lehdessä “joulukuusi kohoaa olohuoneessa, joka muistuttaa 1800-luvun salonkia”. Koti on aikakapseli, sillä “kaikki näyttää siltä kuin olisi siirtynyt ajassa pitkälti yli sata vuotta taaksepäin” – ja ilmenee, että juuri sinne ovat perheenpäät pyrkineetkin. Joululehtien sesonki on aukko ajassa, menneisyys keskellämme – josta kaikki muu on kuollut paitsi joulu.

 

Xmas success, xmas disaster

Joululehdillä vaikuttaa olevan samanlainen suhde todellisuuuteen kuin naistenlehdillä ja esimerkiksi muoti- tai kosmetiikkamainonnalla. Ei herätä hämmästystä, jos viisikymppinen näyttää ikuisesti kaksvitoselta tai jos joltakulta vaikuttaa puuttuvan kylkiluita tai -paloja. Photoshop successin ja photoshop disasterin välllä ole kovinkaan pitkää matkaa. Sama koskee joulua.

Pumpuliseen tekolumeen kääritty ja kanelitangolla somistettu rautainen ote lukijasta voi aiheuttaa vain rajatun määrän reaktioita: joulunkieltämisen, joulun toteuttamiseen liittyvän pakkoneuroosioireiston käynnistymisen tai dissosiaation – päällisin puolin kaikki on kunnossa, mutta sisäinen maailma täyttyy torjutusta kauhusta. Mikään pummilattialla vietetty joulu ei kelpaa. Sen sijaan joululehdessä on lattia, joka sallii kuusen alla nukkumisen. Siinä lehdessä on kuusi, joka ei pudota neulasiaan tai kaadu päälle yöllä.

Jouluihmiset ovat jo perillä. Hankien keskellä, punaisessa tuvassa, ajan kadottamina, aaveiden kanssa juttusilla, Sarpanevan padassa. Siinä punaisessa (Kaikkien aikojen joulu). Joulu tekee sisustajasta tai lifestyle-ekspertistä mindfuckedness-gurun, jonka punainen tupa hehkuu valkean hangen ympäröimänä. Rauhoitu, ihminen. Jouluna ei stressata. Laitetaan känny kiinni. Kunhan on sisustettu täydellisesti ja opittu rauhoittumaan maalla perinnetalossa. Ja valettu kynttilät omin käsin.

Kaikkien joulujen kuvajainen vaatii vahvaa kykyä osallistua juhlaan kuluttajana. Remontoidut talot, antiikkiesineiden paljous, elämäntapa, joka aivan ilmeisesti vaatii riittävästi joutilaisuutta, tietotyön ja nykyajan merkkien suorastaan vihamielinen poisrajaaminen. Tuskin yhdenkään joululehtiperheen lapsi voisi toivoa lahjaksi pleikkaa, vaan paremminkin villasukkia, puista automobiilia ja nuttua nukelle.

 

Joulun pieniä taikoja

Kotivinkin Jouluelämää-lehdessä päästään eläinten vanhainkotiin. Jutussa Nolli-poni kertoo (tai siis “kertoisi”) ruuna Remulle miten vanhainkodissa vietetään joulua. Jouluna eläimet puhuttelevat ihmistä monella tavalla: “Kinkkua syödessämme tiedämme, että possu on elänyt onnellisen elämän” (Joulu maalla).

Usein eläintarinat pitävät sisällään metaforaa ihmiselämästä. Ehkä vielä jonain tulevana jouluna saamme lukea ihmisten vanhainkodista: Nelli-mummu kertoo vasta laitokseen tuodulle Remulle jouluisista rituaaleista; ja lämmittäisi kovasti, jos myös vanhuksiin viitattaisiin “hylkiöinä”, kuten eläimiin. Tarina vanhainkodista merkitsee yksinäisyyden voittamista. Onko kauheampaa kohtaloa kuin viettää joulu yksin, sairaana, kärsivänä hylkiönä? Itse asiassa se on mahdotonta joululehtien maailmassa, kärsimys on läsnä ainoastaan voitettuna, ihmisarmon kautta pelastuneissa eläimissä.

Possu, suomeksi sika, taas edustaa absoluuttista eläimyyttä. Ehtoollista (Kristuksen lihaa ja verta) syövä ei puolustaudu sanomalla: ainakin se eli onnellisen elämän. Possussa ei ole varsinaista tarinaa, paitsi että se kuuluu joulupöytään. Possu kuitenkin vaatii eettiset kehykset: mitä vikaa voi olla onnellisten syömisessä?

Joulurauha antaa eläimille tilaa ilmaista onneaan, ja yhtä taianomaisesti se tekee kenestä vaan käsityötaiturin. Joululehti löytää naisoletettulukijansa sisältä martan, joka joutaa kutaista läppälapaset niin sukunsa kalastajille (sic) kuin somettajillekin. Joka hioo ja maalaa pöllejä jouluolkkariinsa (vastaavan hinta New Yorkissa 565 dollaria! Pöllin laittaminen on kuin laittais rahaa pankkiin!). Suosikkini on kuitenkin tonttuvaarna, jonka Joulu maalla ohjeistaa valmistamaan heinäseipäästä. Terävä, pitkä punalakkiveitikka takuulla ihastuttaa ja myös vakuuttaa vampyyrintappovälineenä. Maalla on vaarallista.

 

Joulu myy vaikka täytetyn strutsin

Jouluun kuuluu kaupallisuus. Mutta tosi vaivihkaa. Joululehdet luovat toisenlaista maailmaa kuin mainospostin mukana tulevat katalogit, joiden oletuslukija on sama asia kuin asiakas. Joululehdet sentään puhuttelevat asiakkaan tunnetta ja silmää.

Hurjanlainen tuttavuus on Jeanne D’Arc Living -lehti (11/2016), joka markkinoi firman sisustustavaroita. Näppärästi taitaa sujua, sillä tämä katalogi on maksullinen.

Lehden sisustusvinkit ovat omalla tasollaan. Sivun 5 pöydälle on koottu asetelma, jossa täytetty joutsen ja valkea strutsi (tai jokin vastaava) on aseteltu puutarhasta tuttujen pikkulintualtaiden lomaan. Tämän sisustustyylin nimi on brocante, joka näyttää tarkoittavan harkiten valittuja mutta vaikeahoitoisia esineitä. Ilmankos jutun päähenkilö, hollantilainen sisustuskauppias Sanne, myy tämän tästä kotinsa sisustusta verkkokaupassaan. Esimerkki hänen “tavallisuudesta poikkeavasta” joulukoristemaustaan on astioiden joukosta hyllynreunalta kurottava paperipussi, josta pursuaa lampaanvillaa. Tätä ei enää joulutavis tajua. Eikä tajua kimalteessa pyöriteltyjä punasipuleita tai kummallisia, alttarimaisia sisustusnurkkia, jotka ovat kuin omistettuja joulu-uhrin toimittamiseen. Ehkä niissä punnitaan sian onni tai ilkeän naapurin voodoo-vedos.

Tavallisempaa tapaa markkinoida noudattaa esimerkiksi Kotilieden Jouluelämää. Siihen on sentään koottu monenlaiseen budjettiin sopivia aukeamia, joissa on tilpehööriä joulukattaukseen. Ei mitään pelottavan originelliä, ei oudolla tavalla likaisia ja elokuvamaisia ehdotuksia joulupöydiksi vaan suoria saumoja ja Aarikan puuhelmiseimitonttuväkeä.

Jostain se joulu on kuitenkin hankittava. Aina uudestaan. Jospa tilaisi vaikka brocante-joululattialaudat Hollannista, olisi perillä kuin jouluihminen villasukissaan niiden päällä. Niin perillä, ettei palovaarallisen kynttiläasetelman kokoaminen risujen, sammaleiden ja kukkasten päälle arveluttaisi enää lainkaan.

 

 

Lehtivertailu:

Joulu maalla on kieltämättä inspiroiva lehden nimi. Olisikin upeaa päästä viettämään joulua maalle, taloihin, joissa muovimatonpalat ovat korvanneet keittiönlaatoituksen (kun nehän ovat halvempi ratkaisu) ja joissa vanha kunnon rintamamieslauta on päällystetty aaltopellillä talon ulkovuorauksessa. Talossa, jossa on ruotsinlaivalta tuotua kaljaa ja viinaa tarjolla, ja jossa edellisvuotiset vihreät kuulat vielä tekevät kauppansa. Mutta Joulu maalla onkin perinne-lifestylelehti, jonka käsitys maaseudusta on suurin piirtein sama kuin Carl Larssonin maalausten. Eli tylsä ja latteasti pittoreski. Lehti on nostalginen ja sievä mutta toivottoman tylsä. En suosittele joululehtiä kenellekään, ja tätä kaikkein vähiten. Jos kuitenkin tartut tähän, tsekkaa tonttuvaarnat sivulta 53.

Kaikkien aikojen joulu. Lehden nimi antaa liiallisia lupauksia ja lataa liiallisia odotuksia. Jutut joulukodeista asukkeineen ovat tosin sen verran sakeaa kamaa, että lehti sietääkin liittää hyperbolan nimeensä. Reseptien toteuttamiskelpoisuudesta en ole aivan varma. Erikoismaininta kummallisen vanhahtavasta kielestä – joka lienee osittain johtuu Avotakan päätoimittaja Kari-Otso Nevaluoman vankasta vaikutuksesta lehden pääjutuissa. Hän esittelee oman mökkinsä, ja on kirjoittanut myös häkellyttävän “Parasta on odotus” -jutun. Tavoiteltu wow-flow meinaa tosin taipua mitävittua-flow’ksi, mutta kaikessa outoudessaan ja keskitien karttelussaan Kaikkien aikojen joulu on silti tämän lehtipinkan valio.

Jouluelämää (Kotiliesi). Vertailun käytännönläheisin lehti, ja ilman muuta kulttuurimyönteisin. Lehti avaa jouluteemansa kirjailija Sirpa Kähkösen imetyskuvalla (s. 7) ja päättää sen toimittaja Sami Sykön kirjahyllyn apologiaan. Ehkä Sykkö pelastaa kirjahyllyt sanomalla niiden tuovan “kulttuurikodin henkäyksen” sisustukseen. Välissä on paljon turvallista: suomalaista keskihintaista designia pikku lahja- ja shoppailuvinkkeinä, toteutuskelpoisia käsityöohjeita ja runsaasti helppolukuisia reseptejä. Joululämää on turvallinen vaihtoehto.

Jeanne D’Arc Living. Jos etsittäisiin siirappisinta kerrontaa sisustuskauppiaiden omasta mausta ja tavarasta tai omituisimpia nurkkauksia, joita kaupalliseen sisustuslehteen voi ylipäänsä rakentaa, voittaja olisi tässä. Joululehtenä lukeminen antaa lehdelle kuitenkin kummallisen sävyn, ja tekee siitä kirkkaasti pelottavimman joululehden ikinä. Pehmoinen kerronta, fonttien vaihtelu selvistä epäselviksi ja toisiaan seuraavat oudot ja selittämättömät kuvat pakottavat etsimään merkitystä joutsenen ja strutsin kohtaamiselle kolmen lintualtaan luona matalalla, valkealla pöydällä. Mainittakoon, että lehden avaa Juhani Siljon runo “Marraskuu” (1910).

3 kommenttia

  1. hdcanis says:

    Toimisikohan tuo viimeinen lehti jonkinlaisena lukijaa haastavana kuvarunoteoksena jonka saatavuus kirjakaupoista lienee suurempi kuin lajityypin muiden edustajien (vai meneekö tämä ajatus post-jotain ironiseksi appropriaatioksi).

    • Maaria Ylikangas says:

      Tulkintasi osoittaa, että runoudella on mahdollista tehdä rahaa – etenkin jos kehittää siitä kansainvälisen menestyskonseptin. Kuvarunoteos ei vielä olisi kaikki, lisämaksulla sitten lisäosia.

  2. Liisu says:

    Ei voinut nauramatta lukea. Niin hauska oli tarkastella joulua lehtien luomassa “oikeassa” valossa. On käsittämätöntä miten kaikkialla jo marraskuussa aletaan puskea päälle jouluhysteriaa. Sitä lietsotaan aattoon asti, jolloin totuus astuu esiin pettymyksen, huonon omantunnon tai väsymyksen muodossa.

    Muistan miten lapsena odotti jännityksestä kärsien joulu-aattoa. Miten hitaasti aika kului. Vielä niin monta ja niin monta yötä. Ja vihdoin se tuli. Joulu! Oikeastaan jouluaatto, jonka iltaa piti vielä odotuksen tuottaman kärsimyksen vallassa odottaa. Voi että se oli vaikeaa! Mitä siinä odotti? Tietysti joulupukkia ja lahjoja, joita se toi säkillisen selässään. Kaikille jotain. Minulle useimmiten vain kirjoja. Meidät lapset häädettiin päivällä kelkkamäkeen tai muuten vaan ulos, että äiti sai rauhassa valmistella jouluun kuuluvia asioita kuten jouluateriaa, jonka piti olla kaikin puolin täydellinen, OIKEA jouluateria. Jo viikon hän oli tehnyt suursiivousta, leiponut, tehnyt livekalaa ja joulukaljaa, ja aattona hän oli aamusta ahkeroinut iltaan saakka jouluruokien valmistamisessa. Niitä piti olla joka lajia, kaikkea, mitä joulupöytään kuului. Sen lisäksi piti etsiä esille se vuosien aikana kerääntynyt koristemateriaali, mitä tarvittiin joulutunnelman luomiseen. Me lapset saatiin koristella isän tuoma kuusi. Isä lämmitti joulusaunan, sen jälkeen istuttiin joulupöytään, ja VIHDOIN kauan odotettu joulu alkoi. Sillä oli surullinen loppu.
    Joka aattoiltana saunan ja syömisen ja joulupukin käynnin jälkeen äiti itki. Siihen itkuun ilo sammui. Kaikille tuli paha olla. Mikä äitiä itketti? Epäilen, että hän oli niin väsynyt kaiken tekemisensä jälkeen, ettei jaksanut muuta kuin itkeä. Tai ehkä hän oli pettynyt. Ehkä täydellinen joulu, johon hän oli valmisteluillaan pyrkinyt, ei vastannutkaan hänen odotuksiaan.

    Tuo muisto lapsuuden joulusta varmaan on tehnyt minusta varovaisen. En odota joulua. Joulu tulee ja menee. Ihan rauhassa. Kuunnellaan radiosta joululauluja. Katsellaan kynttilän liekkiä. Syödään mitä sattuu olemaan. Nautitaan vapaana olemisesta. Aluksi yritimme rakennella jonkinlaista joulua. Joulupukkikin kävi (joulupukki on lapsille tärkeä). Ostettiin muovikuusi. Pantiin sen oksille pieniä valotuikkuja. Mutta vasta nyt kun olemme karistaneet KAIKEN turhan pois, osaamme NAUTTIA joulusta. Ja kun se on ohi, voimme taas sanoa: Joulu ohitettu onnistuneesti!

    Kohta päiväkin alkaa pidentyä. Elämä jatkuu.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.