Luukku 12: Mikä tonttua valvottaa?

Tiina Käkelä-Puumala | December 12th, 2016 - 10:19

nayttokuva-2016-12-11-kello-16-13-57

Ruotsalaisen kirjailijan Viktor Rydbergin vuonna 1881 julkaistu runo ”Tomten” eli suomeksi ”Tonttu” on meillä tuttu ennen kaikkea lauluna, jossa on Valter Juvan suomennos vuodelta 1906. Laulun säveltäjä sen sijaan on tuntemattomaksi jäänyt Lyyli Wartiovaara-Kallioniemi, joka julkaisi sävellyksen 1940-luvun puolivälissä. Tontusta teki suositun Finntrio-yhtyeen tekemä levytys vuodelta 1969, sekä etenkin Vesa-Matti Loirin vuoden 1987 levytys, jossa oli ensimmäistä kertaa myös runon kaikki säkeistöt mukana.

Minua on tässä joululaulussa aina kiehtonut se, että se ei itse asiassa ole joululaulu ollenkaan. Ainoa yhteys jouluun tulee esityskontekstista, sydäntalven yön kuvauksesta ja tontusta. Mutta Rydbergin runon tonttu ei ole lahjojen jakaja vaan talon henki, joka folkloren mukaan säilyy talossa vaikka isännät vaihtuvat. Tonttu, ruotsiksi tomte, onkin talon tai paikan alkuperäinen omistaja, jota kuolevaisten ihmisten pitää kunnioittaa jos aikovat talossa tai tilalla menestyksellä elää. Tätä ajattelua ilmentää se, että suomalaisessa kiinteistöjuridiikassa omistaja nimetään vieläkin haltijaksi (eikä omistajaksi), joka asuu tontilla (joka siis tulee samasta ruotsin tomte-sanasta).

Rydbergin runon tonttu on runossa tavanomaisella yökierroksellaan eli tarkastamassa talonväen, eläimet, lukot ja portit. Tonttu ei kuitenkaan ole mikään tavallinen talonmies, vaan olento joka näkee eläimet eri perspektiivistä kuin niitä hyväkseen käyttävät ihmiset. Eläimet ovat subjekteja, niillä on tunteet ja unelma toisenlaisesta elämästä kuin mitä ne hyötyeläiminä elävät:

Aitat ja puodit tarkastain,

lukkoja koittaa nytkyin, –

lehmät ne lehdoista näkee vain

unta kahleissa kytkyin;

suitset ja siimat ei selkään soi

ruunan, mi myöskin unelmoi:

torkkuen vasten seinää,

haassa se puree heinää.

 

Moikattuaan vahtikoiraa ja käytyään vielä tuvassa katsomassa ihmisiä tonttu palaa majapaikkaansa ladossa olevalle parvelle. Kesällä tontulla on seurana ladon katon alla pesivä pääsky, mutta pääskyt ovat nyt poissa, koska on talvi. Tonttu ei kuitenkaan pääse nukkumaan, kuten runossa on jo moneen kertaan pohjustettu. Mikä tonttua siis valvottaa? Kuutamo? Rydbergin runo kertoo unettomuuden syyn, mutta epäsuorasti. Runon alusta asti toistuva “ongelma” saavuttaa kulminaatiopisteen kohdassa, jossa tonttu katsoo tuvassa nukkuvia ihmisiä ja pohtii mistä ne ovat tulleet:

 

Isän ja pojan on nähnyt hän

puhki polvien monten

nukkuvan lasna; mut mistähän

tie oli avutonten?

Polvet polvien tietämiin

nousi, vanheni, läks, – mihin niin?

 

Ihmisten ilmaantuminen, kasvaminen, muuttuminen ja katoaminen edustaa outoa anomaliaa tontun maailmassa, jota luonnehtii ajallisten ilmiöiden jatkuva toistuminen samanlaisina: vuorokauden aika, vuodenaika, kuun kierto. Asian voi ilmaista niinkin, että syklistä aikakäsitystä edustava tonttu ei ymmärrä kuolevaisuutta. Tontun maailmankuvaa luonnehtii staattisuus, mitä pakkaseen jähmettynyt maisema ja yö vain alleviivaavat. Rydbergin uneton tonttu onkin kuin filosofi, joka yrittää ratkaista ongelmaa, joka sijaitsee hänen tuntemansa paradigman ulkopuolella; kuolemattomana henkiolentona hän ei voi hahmottaa aikaa samalla tavoin kuin kuolevaisuutensa tietävät ihmiset. Tonttu yrittää ymmärtää aikaa virtana, joka kumpuaa jostakin kätketystä lähteestä. Suomennoksessa tätä metaforaa tukee vielä ensimmäisen ja viimeisen säkeistön kuva metsän takana kuohuvasta koskesta (suomentajan oivallus, jota ei löydy alkuperäistekstistä, jossa koski on mainittu vain kerran). Koski edustaa ainoaa liikettä muuten pysähtyneessä maisemassa. Metafora ajasta virtana on ikivanha: se voidaan ulottaa Herakleitokseen asti, tai klassiseen filosofiseen kysymykseen siitä, onko aikaa olemassa ilman liikettä. Rydbergin tekstissä ihmiset ovat vain statisteja tämän isomman kysymyksen äärellä.

 

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.