Luukku 16: Kaunis ja koskettava runoteos muistisairaudesta

Penjami Lehto | December 16th, 2016 - 10:20

multa

 

 

Olen suositellut ystäville, tutuille ja tuntemattomillekin erityisesti yhtä tänä vuonna ilmestyneistä runoteoksista. En väitä että se olisi paras lukemistani: en osaa verrata sen “parhautta” esimerkiksi Olli-Pekka Tennilän Onton harmaan (Poesia) tai Pauliina Haasjoen Planeetan (Otava) parhauteen. Tai moniin muihin, joiden parissa olen viettänyt hetkiä lukien ja ajatellen, saaden uusia näkökulmia. Mutta erään superlatiivin uskallan sanoa, sydämeni varmuudella: mikään muu runoteos ei ole tänä vuonna koskettanut minua yhtä voimakkaasti kuin Tiina Lehikoisen Multa (Poesia).

välissämme rasahtelee surmikko, ontot ruohot,

joita muisti haroo harvapiikkisillä raajoillaan

kohtaamatta painoa, haurasniveliset korret, vuodet

jotka karkasivat, jotain on peittynyt pois

Lehikoinen kirjoittaa runoissaan muistisairaudesta ja kuolemasta, miten muistisairas ihminen vähitellen maatuu, pudottaa lehtensä rajan taakse jo kauan ennen kuolemaansa. Olen vaikuttunut siitä, kuinka runoissa aihetta käsitellään, kuinka muistista ja puheesta katoavat sanat rinnastetaan multaan, kuinka paljaita sanat ovat surussaan pyrkiessään ymmärtämään itselleen mahdotonta: että sanat voivat menettää merkityksensä, kadota pimeään.

*  *  *  *  *

Olen lukenut paljon runoja, runoteoksia, vanhenemisesta ja kuolemasta. Multa onnistuu kuitenkin erottumaan joukosta: siinä on jotakin tunnistettavaa ehdottomuutta. Yhä uudelleen ja uudelleen runon puhuja etsii asentoa, jossa voisi ymmärtää tilannetta, löytää valoa ja nähdä ihmisrauniossa piilevän tutun hahmon vuosien takaa, auttaa tätä muistamaan.

Lehikoisen käyttämä kieli ja tapa käsitellä asiaa on kaunista, tarkkaa. Mutta ehkä tuo tarkkuus ei välttämättä avaudu kaikille. Ehkä henkilökohtainen kokemus nostaa minut lukijana juuri sopivalle korkeudelle kokoelman runoihin nähden.

Ehkä on kulunut riittävän monta vuotta siitä, kun itselleni tärkeä ihminen vähitellen haipui muistisairauden riuduttumana pois tästä maailmasta – lopulta kokonaan. Ehkä on alkanut sukulaisten vanhetessa pelätä mahdollisuutta, että sama tapahtuu uudelleen. Ehkä on jo tapahtumassa: muistisairaudet ovat petollisia, sillä huomaamatta ne saapuvat taloon avoimeksi unohtuneesta ovesta, valokuvasta jonka kasvoille ei enää muista nimeä, hetkestä jolloin aloittaa illan aikana saman tarinan kolmatta kertaa – tarinan, jonka kaikki kuulijat muistavat jo edellisiltä kerroilta paremmin kuin kertoja itse.

*  *  *  *  *

Muistisairautta ei haluta nähdä, ei tunnustaa: vuosikymmenet rinnalla ollut puoliso peittelee sen oireita kuin olisi kyse vain rappusille unohtuneista tohveleista. Aiempi kiusoittelu – “Mitä, et sitten ostanut kahvimaitoa ollenkaan? Alkaako dementia vaivata?” – vaihtuu tilanteen pahetessa viralliseen totuuteen: “Hyvin meillä menee, eihän tässä mitään.” Kunnes on pakko myöntää tosiasiat.

kevyesti, pieniä kukkasia, ripottelen meitä kertomukseksi,

muistan kuinka sinä siellä silloin kun

tämä on historia, jonka minä todistan

saksin lisää pistokkaita, vaikka valo karkaa jo kuolinpaitasi läpi

Läheisten on kovin vaikea hyväksyä ajatus taudin nimeämisestä ja nimen tuomasta lopullisuudesta. Ikään kuin sairauden nimen ääneen lausuminen riistäisi mahdollisuuden elämältä, merkitsisi ennenaikaisesti kuolemalla, toisi lopun lähemmäksi kuin ajatus huomisesta yltää.

Vanha kansa osasi loitsut kuumeen alentamiseen, verenvuodon tyrehdyttämiseen ja ampiaisenpistoihin. En tiedä, miten hyvin nuo loitsut aikoinaan toimivat, mutta niiden toimintaperiaate perustui ongelman aiheuttajien paljastamiseen sanomalla ääneen niiden ikiaikaiset, todelliset nimet. – Kun vaiva oli paljastettu, se menetti voimansa ja potilas parani. Muistisairauksille tuskin oli loitsuja: ihmiset eivät keskimäärin eläneet niin kauan, että sellaisia olisi tarvittu. Nyt elävät.

Sairauksien nimet tunnetaan paremmin, mutta tehokkaita loitsuja ei ole vieläkään. Runoteoksena Multa kuitenkin todistaa, että vaikka sanoin ei voi muistisairasta ihmistä parantaa, hänen läheisiään sanat lääkitsevät.

*  *  *  *  *

Tiina Lehikoisen kokoelmassa on aina välillä täysin musta, tyhjä sivu. Saattaa tuntua oudolta, mutta olen selannut niitä yksitellen läpi. Olen miettinyt, mitä mahtoi pappa ajatella viimeisinä aikoinaan istuessaan aamuisin sängyn reunalla, kasvot kohti pimeää. Kokosiko hän muistinsa rippeet aina herätessään? Oliko yön aikana taas kadonnut jotakin? Vai näkikö hän öisin unia, joissa kaikki oli kuin ennen, kaikki oli kunnossa. Muistiko hän unensa hetken, edes hetken herätessään?

En minä kysynyt. En ollut koskaan paikalla kun hän heräsi, kävin vain vierailuilla. Olalle taputtaessaan hetken verran sama kuin silloin, kun olin vielä pieni, mutta sitten taas vieraampi. En löydä enää oikeaa kohtaa Lehikoisen runoista – ehkä sitä ei olekaan, ehkä teos on alkanut kasvaa mielessäni – mutta jotain siinä oli kosketuksesta, siitä kuinka mieli hajotessaan hajaantuu jäseniin, kuinka sitä voi tavoitella koskettamalla. Ehkä olisi pitänyt koskettaa useammin, halata, istua lähekkäin, laskea käsi harteille – miesten kulttuurinen etäisyys toisistaan on kirous joka kostautuu monissa sellaisissa tilanteissa, joissa sanat eivät riitä tai niitä ei ole.

*  *  *  *  *

Lehikoisen Multa sisältää myös paljon rankkoja viittauksia kuolemaan, joista ei ehkä ole syytä ottaa sitaatteja näin joulukalenterin luukkuun. Enkä ole aivan varma, onko se kaikille paras kirja luettavaksi silloin, kun läheinen on juuri hiipumassa rajan tuolle puolle. Toisaalta monet yksittäiset kohdat ovat kovin, kovin kauniita, vaikka niihin sisältyy pohjatonta surua:

puhut talvea, en tunne vielä sen valoa

Tulen varmasti selailemaan Lehikoisen kirjaa vielä monta kertaa. On valitettavan todennäköistä, että muistisairauteen haipuu tulevien vuosien saatossa joku tuttu tai sukulainen, useampikin. Ja jos sama kohtalo jonakin päivänä odottaa minua vanhuudessa, ehkä Multa voisi olla sellainen kirja, jota lohduksi suosittelisin läheisilleni.

Tai tietenkään en suosittelisi mitään, koska en muistaisi. En Tiina Lehikoista, en Multaa, en välttämättä edes läheisiäni. Ehkä joku kuitenkin istuu vierelläni kun tuijotan pimeään, lukee minulle jonkin lapsuuteni rakkaista teksteistä yhä uudelleen – kenties runon tontusta ihmettelemässä talviyönä ajan virtaa tai Bilbon Matkalaulun. Ehkä joku jaksaa ripotella vähitellen mullaksi muuttuvaan mieleen vehreitä pistokkaita, vaikka ne eivät enää juurtuisikaan.

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.