Luukku 20: Taiteilija protestoi tehokkaimmin oudolla taiteella

Aleksis Salusjärvi | December 20th, 2016 - 10:23

Laura Huhtasaari ja Pekka Himanen ovat kulttuurimme lipunkantajat.

Usein ajatellaan, että yhteiskunnan epäkohdat ovat sitä suurempia mitä kovempaa meteliä taiteilijat pitävät. Kun taiteilijat karjuvat kadulla, maailmankirjat ovat sekaisin.

Nähdäkseni asia on juuri päinvastoin. Mitä enemmän yhteiskunta on tolaltaan, sitä pienempi on taiteilijoista lähtevä ääni. Unkarissa taiteilijat eivät tällä hetkellä päästä kuin pientä piipitystä. Venäjällä taiteilijoita on nimetty rikollisiksi ja iso osa taiteesta sijoittuu samaan marginaaliin aktivismin kanssa. Pohjois-Koreassa tehdään tuskin mitään sellaista, mitä voisi enää kutsua taiteeksi.

Laura Huhtasaari uskoo keskitettyyn valtaan ja suhteelliseen ihmisarvoon. Hän haluaa muuttaa perustuslakia vaikeuttaakseen vähemmistöjen asemaa.

Laura Huhtasaari uskoo keskitettyyn valtaan ja suhteelliseen ihmisarvoon. Hän haluaa muuttaa perustuslakia vaikeuttaakseen vähemmistöjen asemaa.

Suomessa on käynnissä kansallinen keskustelu tulevaisuudestamme. Se jakautuu kahteen ryhmään. Laura Huhtasaari parahti toissapäivänä halunsa muuttaa perustuslakia, jotta ihmisarvo ei olisi enää lakipykälissäkään kaikille sama. Pekka Himanen kertoi samana päivänä työstäneensä synteesiä ajattelustaan, joka tähtää arvokkaaseen tasa-arvoiseen ihmiselämään. Tähtiensodassa Huhtasaari edustaisi Imperiumin taantunutta vallan keskittämistä ja Himanen vapaan universumin ennakoimattomia voimia.

Näyttää siltä, että mitä kovemmat ajat yhteiskunnassa vallitsevat, sitä hiljaisemmaksi muuttuu taiteilijoiden joukko. Taiteen historia tuntuu todistavan samaa. Taiteessa keskeistä on sen heterogeenisyys ja diversiteetti, taiteeksi nimetyn toiminnan määrittelemättömyys ja käsittämättömyys. Usein se ilmenee tavoilla, joka aiheuttaa hämmennystä tai provosoitumista. Performanssi tai runoesitys on helppo nähdä tekotaiteellisena provokaationa, varsinkin jos se tapahtuu julkisessa tilassa, kuten Pentti-Otto Koskisen esitykset.

Niistä syntyy helposti kiusaantunut tunnelma. Tätä ajatusta on syytä pohtia perusteellisesti. Taiteen yksi keskeinen tehtävä on olla kiusallista ja hankalaa. Taiteen kuuluukin närkästyttää ja turhauttaa. Taiteen kuuluu aiheuttaa ”onko tämä normaalia” -ajatuksia. Tällainen taide ei ole välttämättä hyvää tai huonoa, paljon olennaisempaa on, että se on outoa.

Outous ja vieraus ovat ihmisten välisen toiminnan elintärkeitä purkuaukkoja. Tähtiensota-elokuvissa tämä kuvastuu Imperiumin joukkojen ulkopuolella elävässä vapaassa maailmassa, jossa oudot olennot ja lainsuojattomat elävät sekamelskassa keskenään.

ITE-taide on ilmiö, jossa eksentrikot tuotiin takaisin ihmisyyden ja vertaisuuden piiriin. Veli Granö ja Erkki Pirtola etsivät käsiinsä outoja ja vieraita juttuja tekeviä maaseudun ihmisiä ja alkoivat tutkia heidän työtään. Paljastui, että he olivat taiteilijoita. Paljastui, että joukko aivan omalakista elämää eläviä metsäperäläisiä ihmisiä olivat toisistaan tietämättä synnyttäneet estetiikan, joka laajensi käsitystämme siitä, mitä on olla ihminen. Tämä on taiteen keskeisiä tehtäviä, ehkä kaikkein keskeisin tehtävä.

Pekka Himanen on luomassa synteesiä, joka tähtää jakamattomaan ihmisarvoon ja tasa-arvoiseen elämään.

Pekka Himanen on luomassa synteesiä, joka tähtää jakamattomaan ihmisarvoon ja tasa-arvoiseen elämään.

Kun katsoo historiaa, huomaa että yleisten ihmisoikeuksien kanssa kulkee käsi kädessä monimuotoisuus. Kun ihmisyyttä eli vapautta eli keinoja onnellisuuteen on runsaasti, kaduilla kävelee vastaan olentoja, jotka eivät edes etäisesti muistuta toisiaan. Kun lieka kiristyy, ihmisyys kapenee ja massa muuttuu homogeenisemmäksi. Tämä mekanismi toistuu kaikkialla, missä totalitarismi nostaa päätään.

Kuvaavimmat esimerkit outouden, taiteen ja ihmisyyden liitosta löytyvät scifi-kirjoista ja -elokuvista. Vapaus eli ihmisoikeudet kulkee useissa sukupuolissa, roduissa, lajeissa ja pahan voimat taas pukeutuvat yhtenäiseen asuun, ajatteluun, kieleen ja olomuotoon. Huhtasaari ja Himanen ovat keskuudessamme kävelevät vastavoimat, jotka tekevät tästä scifi-todellisuudesta arkipäivää.

Helpoin tapa tunnistaa ihmisoikeudet, ihmisarvo, vapaus ergo: hyvyys, totuus ja kauneus, on katsoa missä ihmisaines on monipuolisinta. Seuratkaa homoja, vähemmistökulttuureja, pakolaisia, hengellisiä marginaaliryhmiä, vapaa-ajattelijoita, puoskareita, huijareita, jonglöörejä, kolmirintaisia naisia, naturisteja, vaihtoehtolääketieteen ja salaliittoteorioiden, pelkureiden ja maailmastakieltäytyjien joukkoa. Missä se on tihein, vapaus on suurin.

Mitä suurempi liikkumavara ihmisyyteen sallitaan, sitä suurempi on taiteilijapitoisuus väestössä. Kun äärioikeisto marssii kadulla, on silmiinpistävää, miten vähän mitään taiteeksi nimettyä heidän ympärillään tapahtuu. He ovat ahdasmielistä joukkoa, joka suhtautuu outouteen kielteisesti. Ei mitään sellaista minkä voisi ymmärtää poikkeamaksi. Ei siis taidetta.

Jos tämä joukko kasvaa, se kaventaa ihmisyyttä. Kulttuuripolitiikka on se linkki, joka kytkee yleisen protestimielialan kaventuneisiin ihmisoikeuksiin. Se tapahtuu poissulkemisena. Ei hyvyyttä, ei totuutta eikä kauneutta. Ei suomenruotsalaisia, ei homoparien avioliittoa, ei postmodernia tekotaidetta. Vain Laura Huhtasaaren kaltaisia ilottomia mielikuvituksettomia robotinkaltaisia ihmisiä soittamassa kanteleella kansallislaulua sotilaiden marssiessa loppumattomana rivistönä.

Selkeä merkki yhteiskuntamme hyvästä tilanteesta onkin se, että taiteilijat ovat hyvin paljon kovaäänisempi joukko kuin lattaotsaisten vakavakasvoiset rivit.

Vuonna 2015 1,2 miljoonaa ihmistä tuli Eurooppaan etsien turvaa. He pakenivat kuolemaa ja tuhannet heistä kuolivat rajoillemme. He ovat kahden kuoleman välissä eläviä ihmisiä. John Steinbeck kirjoitti Vihan hedelmät suuren laman kertomukseksi, ajasta jolloin ihmiset joutuivat jättämään maatilansa kuivuuden takia ja etsimään onneaan matkalaisina Kaliforniaan. Päämäärä paljastui täydelliseksi pettymykseksi näille ihmisille, samalla tavalla kuin Eurooppa on paljastunut pettymykseksi niin monelle, jotka täältä hakevat toivoa ja uutta elämää.

Jos on olemassa jokin ihmisyys ja tulevaisuus, joka määrittää elämäämme, joka tekee tästä kulttuuristamme ja sivistyksestä minkään arvoisen historian valossa, se kulminoituu näihin kuolemaa pakeneviin ihmisiin. Se kulminoituu siihen ihmisyyteen, jonka voimme saavuttaa ja joka vielä on toteutumatta turvaa hakevien keskuudessa. Elämme sellaisen ajan murroksessa, joka kyseenalaistaa ihmisten tasa-arvon ja vertaisuuden, murroksessa jossa punnitaan tulevaisuuden suunta.

Mikään ei viittaa siihen, että ajat tulisivat helpottumaan, mutta siemenet ovat yhtä kaikki tulevalle jo kylvetty. Kulttuurin kuva on sen taide. Monet taiteilijat tekevätkin töistään poliittisia viestejä ja humanismin huutoja. Taiteen polut eivät kuitenkaan ole näin suoraviivaisia. Taide ei ole politiikkaa. Taiteen outous ja vieraus ovat sen saman toleranssin venyttäjiä kuin vierasta kieltä kotikadullamme puhuvat ihmiset. Niin kauan kuin osaamme suhtautua avoimesti näihin ilmiöihin, meillä on toivoa. Heti kun nimeämme ne arvottomiksi, muromme ovat kustut.

 

 

 

Yksi kommentti

  1. Vaikuttava puheenvuoro! Niin totta ja tarpeellista sanoa. Kiitos.

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.