Luukku 21 – Luutiin toinen joulusaarna: Tyhmä mies laski hiekanjyviään

Maaria Ylikangas | December 21st, 2016 - 19:39

“Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle. Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka.” Matt. 7:24-27

privilege-violinist

Vuosi 2016 jää suomalaisen kirjallisuuskeskustelun historiaan vuotena, jona valkoinen menetti viattomuutensa.

Koko Hubara päästi irti keskustelun kulttuurisesta omimisesta merkinnässään Laura Lindstedtin teoksesta Oneiron, ja identiteettiin, sukupuoleen, seksuaalisuuteen, rodullistamiseen ja sosiaaliseen erontekoon keskittyvä keskustelu löysi moraaliset kipupisteensä. Kun vuodesta 2016 katsotaan Pekkaa ja Pätkää neekereinä, tuomio on suorastaan räjähtävä – viisi vuotta aiemmin se olisi ollut poispyyhkäisevä, hymähdellen häpeilevä ja hitusen ymmärtäväkin.

Keskustelu on välttämätön. Parhaimmillaan se saa itse kunkin miettimään mitä puhuu ja mistä positiosta. Onko minun vapauteni ajatella ja kirjoittaa niin puhdasta kuin olen aina ajatellut? Onko vapaus ylipäätään kaikille sama? Voiko jokaista puhutella, voiko jokaisen järkeen vedota? Voiko jokaisen tyhmyyden tunnistaa ja tuomita samalla mitalla? Onko jokaista olemassakaan?

Universaaleista oikeuksista, hyveistä tai paheista on siirrytty identiteetin enemmän tai vähemmän subjektiiviseen heiluriin. Oikealta vasemmalle kaikki on lopulta kuten koetaan. Läpi rodullistuneisuuden, sukupuolittuneisuuden ja oletettuneisuuden.

Nykypäivän eettinen ihminen tunnistaa muiden identiteetit kaikkine nyansseineen ja tekee myönnytyksiä niille.Yksilöön ei sovi kohdistaa kategorisointia, eikä liioin odotuksia tai syyllistämistä. Vapaus sosiaalisista paineista, määritellyksi tulemisen tunteesta, näyttäytyy vapauden ylimpänä muotona.

Toisaalta ihmisyhteisöjä sitova retorinen, yhteinen maaperä, vaikuttaa muuttuneen myriaadeiksi mikroilmastoiksi, eikä kukaan ole lopulta oikeutettu puhumaan toisten asuttamassa mikroilmastossa.

***

Yleiset ja yhtäläiset ihmisoikeudet, aivan kuten yleiset ja yhtäläiset joulurauhat, takaavat erilaisuudet mutta ovat vihamielisiä eriarvoisuudelle. Oikeudet ovat absoluuttisia.

Identiteetin politiikkaan sisältyy vallan tunnistaminen. Lähtökohta on, että jokaisella on puheoikeus – oikeus sanoa mielipiteensä kenenkään sitä ennalta estämättä. Mutta tosiasillisesti valta määrittelee mahdollisuuksia mielipiteeseen, joka kuuluu muidenkin korvissa. Etuoikeutettu on suomalaisessa kulttuurikeskustelussa sellainen, joka siihen voi ylipäätään osallistua, niin että muutkin huomaavat. Edelleen kotimaisen kritiikin näkyvimmillä paikoilla ja kirjallisuuslehtien volyymissa naisten ääni kuuluu heikommin kuin miesten. Vielä pahemmin ovat katveessa rodullistetut ja seksuaalivähemmistöt.

Kulttuurikeskustelun luonteeseen kuitenkin kuuluu oikeuden ottaminen. Vaikeneminen antaa tilan muille, ja tuo tila on kuten ennenkin, ellei se muutu sisältäpäin. Hubara otti tuon tilan ja hänen puheenvuoronsa tuli kuulluksi. Suomalainen vakiintunut kirjailijakunta otti sen vastaan jopa loukkaantuneesti. Hubaran katsottiin pyrkivän taiteen tai sananvapauden rajoittamiseen, ja keskustelu juuttui tähän. Kirjailijakunta osoitti kyvyttömyytensä nähdä sanojen varsinainen vapaus, joka toteutuu myös niiden tulkinnassa. On mahdollista, että teksti ei näytä lukijan silmiin samalta kuin tekijän. On mahdollista, että suomalaisen kirjailijan tai taiteilijan itseensä soveltama fantasia jatkuvasta ja itsestäänselvästä marginaalissa olemisesta ei pidäkään paikkaansa. On mahdollista, että valtaa on ja sitä käytetään, ja se piiloutuu itsestäänselviin puitteisiin, mikään ei ole niin selvää suomalaista kirjallisuuskeskustelua kuin valkoisen miehen puhe. Selvää kuin vesi.

Ja silti sanojen varsinainen vapaus on toteutunut Oneiron-gateksikin nimetyssä tapauksessa oikein hyvin.

***

Onko sitten yhden kallio toisen hiekka? Onko toisen talo vakaa hiekalla, yhden kalliolla? Identiteettipolitiikkojen spektri saattaa suhtautua piittaamattomasti siihen, mikä on hiekkaa ja mikä kalliota. Toisen maailmansodan jälkeen ajateltiin laajalti, että kansallisvaltioiden yhteistyö ja kansainvälisesti määritellyt perusoikeudet olisivat tuo kivipohja. Universalismi takaa sen, että vaikka esimerkiksi intersukupuoliset olisivat piskuinen vähemmistö, heidän ihmisoikeuksiensa polkeminen on absoluuttinen teko. Yhdenkin ihmisen oikeuksien sivuuttaminen on absoluuttinen teko. Esimerkiksi paljonpuhutussa translaissa ei ole kyse erioikeuksista, vaan pelkästään oikeuksista.

Samalla humanismin, ihmisoikeuksien julistuksen pohjalla olevan ideologian, kritiikki on edennyt siihen vaiheeseen, ettei kallion ja hiekan ero tunnu enää absoluuttiselta. Konteksti määrittää niitä. Yhteinen alue muuttuu kiistanalaiseksi. Oikeus muuttuu kliseeksi, jonka voi vääntää eri muotoihin – politiikan, talouden tai jonkin muun syyn takia. Absoluuttisuuden mittari ei ole enää yksittäinen ihminen, jonka perspektiivissä on aina kyse ainutlaatuisesta elämästä. Massassa ja tilastollisessa kokonaisuudessa yksilön poikkeuks on kuin oikku, sivuutettavissa. Joltain, minkä hän on keksinyt ollakseen riesaksi miten kuten yhteen sopeutuneelle joukolle.

Identiteetti voi olla väline sekä yhteisen alueen että eriytymisen vahvistamiseen. Siihen sisältyy sekä positiivisia mahdollisuuksia, “elää elämää omana itsenään”, että tuhovoimaa, kun toisten identiteetit tuntuvat tahraavan tai uhkaavan omaa. Identiteetti on vaikea moraalinen väline, koska sen muodostuu eron kautta, se on oksentava skeema. Tai kilpi, jonka nostan muita, toisia, minuun sopimattomia, vastaan.

***

Identiteetti ja representaatio kuuluvat yhteen. Miten mikäkin ja kukakin esitetään, kyselee moraalisesti tiedostava ihminen kyselee jatkuvasti maailmaltaan, miten sukupuolia, seksuaalisuuksia tai luokkia representoidaan. Representaation täytyy vastata moraalia.  Se on taas eri asia kuin todellisuus tai totuus, jotka ovat moraalisesti ambivalentteja, joidenkin mielestä jopa moraalin tietymättömissä. Kun maapallo alkaa muuntaa ikijäätä vedeksi arvaamattomaan tahtiin, kun Venäjä sätkii vieressä, kun ihmisten on pakko siirtyä paikasta toiseen maapallon pinnalla. Hiekan tai kallion luonne ei ole selvä – eikä viisaan tai tyhmän. Identiteetti alkaakin tuntua varmemmalta kuin aurinko, sade, tuuli, merivirta; kuin Aasia, Afrikka, Välimeri tai Siperia.

Kun on paljon hallitsematonta pelättävää, hallinnasta tulee tärkeää. Ellei muuta, niin käytöstapojen hallintaa. Identiteettien tunnistaminen on moraalikoodi, tapa olla kohtelias ihmisyhteisössä, kirjoittavassa yhteisössä, kulttuuriyhteisössä. Luottamus ei varmista kalliota eikä ihmisten kunnioitusta toisiaan kohtaan, vaan viisas löytää kallionsa vain artikuloimalla kunnioituksensa ja arvostuksensa aina uudelleen eri yhteyksissä. Jotta oppisi, etenkin etuoikeutettu, olemaan polkematta muita. Silti identiteetti on pieni väline, joka näyttää epätotalitaristiselta, koska se kategorisesti kieltää massan ja pitää yhteisiä intressejä vallan representaatioina.

Eurooppa tuntuu vaihtavan kasvoja, representaationsa koko luonnetta, kun katsoo sitä eri kulmista: transnationalistinen alue, joka on jatkuvassa muutoksessa, jonka jaloissa identiteetti on hiekkaa; nationalismien ja lukuisten alaidentiteettien pirstaloima kallionpinta, joka tuntuu hapertuvan jaloissa, jonka kuviteltua eroosiota ei voi katsoa pelkäämättä. Sen todellisuudessa nationalistinen sulkeutuneisuus, “Suomen” tai “Puolan” tai “Ranskan” etnisen ja kulttuurisen puhtauden vaaliminen ja toisaalta tuosta suuresta etnisyyksien kertomuksesta halkeilevat pienemmät identiteetit (saamelaiset, romanit, homot, toisen polven maahanmuuttajat), edustavat ennen kaikkea kertomusta, jossa kaikki oli ensin samaa ja pysyvää ja sitten ei ollutkaan. Ja tuo kaikki vaatii tunnustamistaan ja muiden myöntymistä, politiikan päämäärät vain vaihtelevat. Lopulta kysymys identiteetin, vallan ja ihmisoikeuksien suhteessa on kysymys kansalaisuudesta, joka takaa täysivaltaisuuden omassa elämässä ja yhteisistä asioista päätettäessä.

Vuonna 2008 italialainen feministi ja filosofi, Rosi Braidotti, pohti Euroopan tilannetta: “Meidän täytyy pystyä kuvittelemaan tilanne, jossa käsitys kansalaisuudesta, käsitys kansalaisesta subjektina lain edessä ja politiikassa, täytyy erottaa identiteetin käsitteestä.” Pystymmekö kuvittelemaan?

Jos käytän suomalaista kirjallisuuskeskustelua peilinä, vaikuttaa siltä, että täysivaltaisuutta pyritään käsittelemään nyt juuri identiteetin kysymyksenä. Kentän mekanismit ovat auki, niitä on osoitettu. Valta tunnistetaan. Identiteetit ovat osa tunnistamisen prosessia, pyrkimystä estää se, ettei ketään sivuuteta naaman takia. Mutta identiteettien vaaliminen on hiekanjyvien lajittelua – talon valmistuminen vaatii enemmän yhteisen kuin yksittäisen voiman tunnistamista.

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.