Luukku 22: Kahden juopon joulu

Tiina Käkelä-Puumala | December 22nd, 2016 - 14:55

 

nayttokuva-2016-12-22-kello-13-44-49

Puolihämärä, lumituiskuinen joulukuun päivä jossain Sisä-Suomessa. Kaksi pystyyn lahonnutta hirsimökkiä suuren erämaajärven rannalla, noin kilometrin päässä toisistaan. Tässä on lähtökohta Veikko Huovisen kertomukselle ”Kahden juopon joulu” (1976). Mainitut juopot ovat Aatu ja Iivari, noin kuusikymppisiä pitkän linjan alkkiksia, jotka ovat vaiheikkaan uransa jälkeen päätyneet asumaan järven rantaan.

Huovisen alkoholismikuvaus poikkeaa suomalaisen kirjallisuuden perinteestä monella tapaa. Tarinan päähenkilöitä Aatua ja Iivaria ei hirveästi moralisoida, mutta toisaalta ei väläytellä myöskään mitään toiveita muutoksesta. Juoppojen jatkuvaa alamäkeä kulkenut elämänkaari kuvataan tietoisena valintana, jossa kaiken muun – perheen, työn, sosiaalisten suhteiden, muiden päämäärien – on annettu väistyä juomisen tieltä. Aatu ja Iivari ovat ikään kuin luovuttaneet jossain vaiheessa elämäänsä päätäntävallan lopullisesti alkoholille. Kuten kertoja toteaa, ”kaikki kulki ennalta suunniteltua rataa, sillä viina on sinänsä suunnitelma, ja sen luonnonopilliset piirteet ovat vankat”. Niinpä Aatu ja Iivari asustavat mökeissään, kalastavat ja käyttävät kiljua, koska parempiin aineisiin ei ole enää varaa.

Paitsi jouluna. Kertomuksen edetessä paljastuu nimittäin, että päivä on jouluaatto. Iivari lähtee illansuussa käymään vierailulle Aatun mökille, jossa joulukuvastoa edustaa ainoastaan kuusenlatva peltipurkissa mökin nurkassa. Alkukankeuksien jälkeen seuraa molempien odottama lahjanvaihtorituaali, joka on samalla myös jouluateria, sillä molempien juoppojen lahja toisilleen on puoli kiloa makkaraa ja pullo viinaa. Samalla käy ilmi, että juopot ovat tehneet saman rituaalin jo viitenä vuonna peräkkäin täsmälleen samalla tavalla. Sipulimakkara ja viinaryypyt ovat siis heidän joulupöytänsä kivijalka samalla tavoin kuin kinkut ja rosollit joulun mainstream-versiossa.

Huovisen joulunvieton kuvaus muuttuu satiiriksi viimeistään siinä vaiheessa, kun viinan avulla vilkastuneet juopot päätyvät muistelemaan menneitä, eli siis menneitä makuelämyksiä, joista molemmat pitävät konjakkia ehdottomana ykkösenä. Juopot pyrkivät myös legitimoimaan uraansa perustellen sen olleen muiden hyväksi tehtyä työtä. Nämä muut ovat tässä tapauksessa Alkon henkilökunta ja sen hyväpalkkaiset johtajat:

”Lämpimin sanon, vailla katkeruutta he kuvittelevat miten Alkon johtajat ja myyjät perheineen viettävät joulua turvallisissa kodeissaan. Ja kenen ansiota tämä on? No tietysti Aatujen ja Iivarien, jotka pyyteettömästi ja uhrautuen ovat koko ikänsä olleet Alkon jämeriä asiakkaita. Aatu ja Iivari ihan näkevät onnellisia alkolaisperheitä, pieniä lapsia, hyväpalkkaisia johtajia ja hyväntuulisia myyjiä, joilla on pitävä sosiaaliturva, miellyttävät työolot ja lyhyet työajat.

– Me olemme taistelleet Alkon johtajille 15 000 markan kuukausipalkat, sanoo Aatu loistavin silmin, eikä Iivari mitenkään vastusta mielipidettä.”

 

Kritiikin kärkenä on tietysti myös suomalaisen alkoholipolitiikan kaksoisstandardi, jossa valtio tarvitsee kipeästi alkoholin myyntituloja, vaikka alkoholin yhteiskunnalle aiheuttamat kustannukset peittoavat jo hinnallaan (inhimillisestä kärsimyksestä puhumattakaan) saadut taloudelliset hyödyt. Juoppous siis pyörittää kansantaloutta: suurkuluttajat juovat suurimman osan siitä jokaiselle vähintään 15-vuotialle suomalaiselle lasketusta vuosittaisesta 10,8 litran määrästä puhdasta alkoholia.

Jouluaterian päätyttyä Huovisen itsetietoiset mutta sympaattiset, lämmöllä kuvatut juopot toivottelevat toisilleen vielä hyvät joulut, minkä jälkeen Iivari lähtee hiihtäen takaisin omalle mökilleen. Kertomuksen nimettömänä taustana on kaiken aikaa toiminut luonto. Alkoholin “luonnonopillisille piirteille” antautuneet Aatu ja Iivari kuvataan omalla tavallaan itsellisiksi ihmisiksi, joille on kehittynyt “katkeran eläimen itsetunto”, joka on viimein ajanut heidät ihmisyhteisön laitamille. Luonnon voi nähdä myös ottavan vallan sen jälkeen kun elämäntyönsä tehneet Aatu ja Iivari viimein kuukahtavat. Iivarin mökin katolla kasvavat haavan taimet, piipussa sammal ja hirsissä lahottajasienet. Kertomuksen viimeisessä kuvassa äänettömästi liikkuva jänis kulkee Iivarin mökin nurkalta ja laskeutuu järven jäälle.

 

 

 

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.