Luukku 23: Epifanian hetki

Risto Niemi-Pynttäri | December 23rd, 2016 - 10:04

James Joyce kokosi muistikirjaansa voimakkaita mutta arkisia hetkiä, silmänräpäyksiä. Hän kutsui niitä epifanioiksi. Kello joka kadulla kauppaliikkeen edustalla vuonna 1904 saattoi iskeä päähenkilön tajuntaan täydellisellä kellomaisuudellaan, niin että taju ajan kulusta laajeni yhdestä sekunnista lähes ajattomaksi. Joku toinen katsoo kukkivaa omenapuuta ja tajuaa yhtäkkiä kuinka tuo puu elää parasta hetkeään. Joku katsoo ihmistä ja huomaa miten kummallinen olento, eläimenkaltainen ihminen toinen on. Tai minä koskettaessani joulupalloa, olen lapsi ja säikähdän valojen kauneutta niin että, juoksen nurkan taa.

Katolista epifaniapäivää vietetään loppiaisena sen kunniaksi, että kolme viisasta miestä olivat nähneet vastasyntyneessä vauvassa jumalan: silmänräpäyksen, johon sisältyi koko kristillinen tarina.  Katolisessa Dublinissa liikkunut Joyce teki aikanaan ison eleen maallistaessaan epifaniat. Tällaisten hetkien kirjaaminen oli Joycelle realistista todellisuuden tarkkailua. Luen Kim Sharonin teosta Literary epiphany (2012).

Joulupallot, valoa loistavat pallot ulkona kaupan edustalla seisovassa kuusessa olivat minulle ehkä jotain epifanian kaltaista. Olin neljävuotias, kun minulle tarjoutui yllättävä mahdollisuus katsella joulukuusen värillisiä valoja varttitunnin ajan. Olin tietysti useinkin kävellyt lumoavien jouluvalojen ohi äitiäni kädestä pitäen, mutta tuolla kertaa äiti meni ostoksille kauppaan – ja minä jäin yksin joulukuusen kanssa.

Teki mieli itkeä, kaikki ne eriväriset kuusen silmät katsoivat minua.  Sitten uteliaisuus voitti, olin jo muutaman kerran paennut, mutta palannut aina kuusen luo valoja katsomaan. Tulin lähemmäs, niin että saatoin tutkia yhtä sinistä sammunutta lamppua, siinä oli raapiutumia ja maalin valumia. Lopulta huomasin että ne eivät tee minulle pahaa ja uskalsin lähestyä valoja luottavaisesti,  seurassani oli punaista, sinistä, vihreää, keltaista, violettia ja oranssia.  Olin onnellinen värien kauneudesta. Tavallaan siinä oli totuus, värien kohtaaminen silloin kun ne loistavat, ja minä saatoin avautua niille.

Vasta myöhemmin luin Walter Benjaminin esseen lapsesta, joka katselee lasten kuvakirjan värejä, tulee onnelliseksi siitä miten värillistä kuvissa onkaan. Benjamin kutsui sitä luottamusta ja värien loistolle avautumista paratiisikokemukseksi, hän itse muisti millaista se oli.

***

Epifania on kuitenkin lähes mahdotonta kuvata. Joycen Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta romaanissa ehkä tunnetuin epifania on kuvaus tytöstä, jossa on lintumaisia piirteitä. Hän seisoo purossa ja loiskii vettä.

”Muuan tyttö seisoi keskellä puroa yksin ja liikkumattomana, tuijottaen ulos merelle. Tyttö oli kuin olento, joka taikasauvan kosketuksesta oli muuttunut oudon ja kauniin lintunaisen kaltaiseksi. Pitkät, hoikat, alastomat sääret olivat viivoiltaan herkät kuin kurjen jalat, valkoiset, paitsi missä smagardinvihreä merileväjuova oli piirtynyt iholle. Reidet joissa oli norsunluun lämmin väri olivat paljastuneet miltei lantioon saakka, missä housujen valkoinen pitsireuna näkyi pehmoisena valkoisena untuvana.” (189)

Kun tyttö huomaa, että häntä katsotaan, tämä vastaa rauhallisesti katseeseen, kääntää sitten silmänsä veden puoleen ja liikuttelee jalkaansa, poskille kohoaa hento puna.

Kuvaus osoittaa sen, että epifaniaa on vaikea erottaa muista tilanteiden ja hetkien kuvauksista. Itseasiassa ilman selostusta katsojan sielussa tapahtuvasta shokista ja säpsähdyksestä, Joycen kuvaamaa lintumaisen tytön näkemistä ei voi tunnistaa epifaniaksi. Ja kuitenkin kokemus oli niin voimakas, että kohtauksen jälkeen kertoja päättää ryhtyä kirjailijaksi, joka omistautuu tällaisten kokemusten keräämiselle.

Jos epifania on totuuden paljastumisen hetki, se ei periaatteessa tarvitse selostusta siitä miten se vaikuttaa kokijaansa.

Kreikkalainen termi epiphaneia viittaa täydelliseen asian paljastumiseen, sellaiseen missä mikään ei jää kätköön.  Roomalaiset käänsivät epifanian sanomalla, että silloin asia on itsensä manifesti – eli se osoittaa pelkällä olemassaolollaan, miten totta se on. Kun asia manifestoituu, se ikään kuin iskee näpeille tai hyppää silmille.

Kumma kyllä tällaista asian itsevalaisua ei voi esittää sellaisenaan. Kertoa voi selostaa kuinka jokin kohtaus muutti hänen elämänsä, mutta hän ei voi näyttää sitä, mitä oli nähnyt. Novelleissa epifania sijoitetaan usein käännekohtaan, niin että rakenne osoittaa tuon kohtauksen merkityksen – mutta muulla tavalla kohtaus ei poikkea muista.

Filmeissä epifaniat vaikuttavat yhtä vaikeilta toteuttaa, vaikka kysymys on katsomisen taiteesta. Valikoima elokuvien epifanioita osoittaa, että pelkkä asian itsensä näyttäminen ei riitä.  Kaunis mieli -filmin nerokas, mutta skitsofreniaan vaipuva päähenkilö kokee järisyttäviä epifanioita. Katsoja lukee sen henkilön kasvoilta, mutta asian itsensä esittäminen ei filmissä onnistu.

Silti epifaniaksi ei voi asettaa mitä tahansa asiaa. Pakasterasiaa säikähtävä näyttelijä ei tee itse pakasteesta ihmeellistä, ei vaikka kertoja sijoittaisi sen kohtaan, jossa henkilön muuttaa täysin elämänsä.

Joyce oli ehkä oikeassa siinä, että epifanioita ei voi luoda eikä keksiä, niitä voi vain kerätä. Kun lukee Taiteilijan omakuvaa nuoruuden vuosilta voi havaita paljon kiinnostavia yksityiskohtia, tapaamisia, kohtauksia, ne ovat muuttuneet osaksi päähenkilön elämää Dublinissa.  Vain muutamat asiat muodostuvat epifanioiksi, sen ohessa kulkee jatkuva rutiinimaisen arkipinnan murtuminen joksikin, mitä nykyään sanotaan tuoreeksi havainnoksi.

 

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.