Luukku 5: Kesy suru, ja villi

Maaria Ylikangas | December 5th, 2016 - 09:05
Laurie Anderson: Lolabelle in the Bardo

Laurie Anderson: Lolabelle in the Bardo

She was scared, she wasn’t hungry; the world was an insult.

Helen Macdonald: H is for Hawk

Koira on sokea, ja se uskaltaa juosta vain valtameren rantaviivaa pitkin. Se tietää, ettei törmää mihinkään. Vanheneva ja kuoleva rottaterrieri Lolabelle on Laurie Andersonin Koiran sydämen (Heart of a Dog, 2015) keskusolento. Elokuva käsittelee luopumista, surua ja kuolemaa. Koiran pieneen olemukseen latautuu 911-iskujen aiheuttama suru ja Andersonin leskensuru Lou Reedin kuoleman jälkeen. Suruista yksi on Lolabelle itse.

Helen Macdonald puolestaan sälyttää surun kanahaukka Mabelin siiville. Esseeromaani H is for Hawk (2014) on kuvaus surun prosessista. Macdonald taltuttaa suruaan kouluttamalla vaikeasti hallittavaa kanahaukkaa, ja samalla tartuttaa suruaan lintuun.

Andersonin elokuva koostuu liikkuvasta kuvasta ja still-kuvista, sitä määrittelee vahvasti Andersonin vangitseva kertojanääni, joka liikkuu aiheesta ja muistosta toiseen. Anderson on itse verrannut elokuvan tarinoita novelleihin. Lolabelle on keskuksena, mutta kertomukset muodostavat toisiaan viistäviä linjoja. Niitä yhdistää menetys – kuten tarinaa, jossa Anderson joutui lapsena sairaalaan pitkäksi aikaa, ja unohti vuosiksi toisten lasten öiset huudot, sen että lapsia katosi osastolta kummemmitta selityksittä. Kuolema oli sekä läsnä että poissa.

Lolabellesta tulee hyvän kuoleman metafora. Se saa pitää kuolinkamppailunsa, sitä ei lopeteta, kuten kuolevat eläimet yleensä. Se saa ymmärtää oman kuolemansa, aivan kuten se on sokeuduttuaan voinut soittaa pianoa, ja lopulta se viettää kauden bardossa, elämän ja kuoleman välisessä unenomaisessa tilassa (Tiibetiläinen kuolleiden kirja).

Koiran sydämen suru on valoisaa. Sen maailmassa kuolema ja luopuminen vain ovat. Anderson vaikuttaa siinä stereotyyppiseltä viisaalta vanhalta naiselta, joka on kertomisen avulla löytänyt sijan asioille. H is for Hawk on toisenlainen. Sen minäkertoja, Helen, ei ole viisas, tasapainoinen tai reilu.

Macdonald kirjoittaa oman haukkatarinansa rinnalle englantilaiskirjailija T.H. Whiten tarinan teoksesta The Goshawk (1951). Omalaatuinen, syrjäänvetäytyvä ja hankala White kouluttaa omaa haukkaansa epäjohdonmukaisesti ja epäonnistuu useita kertoja. Kahden tarinan jännitteet lomittuvat: kummassakaan ei ole sankaruutta, ei tasapainoista suhtautumista luonnon ja kulttuurin, ihmisen ja eläimen tai elämän ja kuoleman vuorovaikutukseen. Macdonaldin proosan aineksista välittyy kesken jäämisen kipu – se, mikä vuotaa paperille, kun yllättäen edesmenneen isän valokuvista. Valokuvan kummallinen tasapainottelu ikuistamisena tai todisteena siitä, että jokin asia on hetkellisesti ollut olemassa, tekee tuokioista ja ihmisistä häilyviä.

Kuollut isä ja kuollut aviomies ovat Macdonaldin ja Andersonin teosten kolmannet poissaolevat. Molempien minäkerronta limittyy eläimen kokemukseen. Koira on ollut ihmisen kumppanilaji kauan. Koiran ja ihmisen suhde on luonteva, kommunikaatio itsestäänselvää ja haasteetonta. Koiran inhimillistäminen on helppoa. Kun taas kanahaukka on kesytettynäkin villieläin.

Uhka tulee taivaalta. Kertomus Lolabellen oivalluksesta on Andersonin elokuvan avaus. Kävely vuoristossa tuo haukat pienen rottaterrierin läheisyyteen. Ne alkavat syöksähdellä ja arvioida koiraa saaliinaan. Paitsi että koira ymmärtää voivansa todella tulla saaliiksi, se tajuaa että uhka on ilmassa. Koiran sydämessä vertauskohdaksi Lolabellen pelolle tulee WTC-tornien kaatuminen, joka jätti uhkan ilmaan. Maailma ei ollut enää sama. Haukka taas on uhka ilmasta. Koiran sydämen ja H is for Hawkin kesken syntyy jokin, omituisen osuva, vastakkaisuus.

Luultavasti se liittyy surun domestikaatioon. Domestikaatio tarkoittaa kokonaisen lajin kesyyntymistä, matkaa villieläimestä kotieläimeksi, Juuri koiraa pidetään vanhimpana ihmisen kesyttämänä lajina, se pystyy oppimaan ihmisen ehdoille, ja sen säyseys takaa, että se pysyy ystävällisenä ihmistä kohtaan. Koko laji on sopeutunut täysin ihmisen kumppaniksi. Mitä tulee villieläimiin, yksilön voi kesyttää, mutta ei lajia. Haukka ei ole kesy eläin. Helen näkee paljon vaivaa, jotta haukan ja hänen välille kehittyisi yhteisymmärrys, ja se vaikuttaa hauraalta ja osin hallitsemattomalta, siinä missä koiran ja ihmisen kumppanuus on täysin selvää.

Teoksen tasolla suhde suruun asettuu juuri eläimeen. Andersonin maailmassa pelko on erikseen. Se on haukassa tai lentokoneissa, jotka murskasivat tornit – yksittäiset hyökkäykset tekivät pelosta osan elämää. Sen yhteys suruun ja kuolemaan on olemassa, mutta kuitenkin suru ja kuolema ovat olemuksellisesti vailla pelkoa. Macdonaldin maailmassa taas suru on täynnä säikähdystä. Se on mahdoton, se ei syö kun sen pitäisi, se ei palaa käsivarrelle, kun sen pitäisi. Se ei asetu bardon kaltaiseen turvalliseen fantasiaan, vaan se näyttäytyy naisen ja haukan kamppailuna eristyksissä, talon seinien sisällä, kummallisena eskapismina, jolla on seurauksia. Suru on kumma uhka, joka talttuu huputettuna.

 

Koiran sydän nähtävissä Yle Areenassa 17.12.2016 saakka.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.