Luukku 7: Vuoden paras runo

Aleksis Salusjärvi | December 7th, 2016 - 10:08

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tajusin heti, että olen ajanut itseni umpikujaan. Paras orgasmi – osaisin kertoa siitä tarkasti, se tuntui valokaarelta, joka pysäytti kaiken elämän sisältäni sekunneiksi. Paras vitsi – nauroimme sitä koko illan mökillä ystäväni kanssa, se huipentuu Kari Heiskasen repliikkiin ”nyt saa ehdottaa”.

Mutta vuoden paras runo. Tätä on vaikea tyhjentää, runous on liian laaja aihe ja parhautta on niin monenlaista. Saila Susiluodon Ariadnessa on tämän vuoden lukemistoni parhaita runoja, niitä on ilman muuta myös esimerkiksi JK Ihalaisella, Piia Susiluodolla ja Mikko Mankisella. Näistä kaksi viimeksi mainittua ovat jääneet liian vähälle huomiolle. Runous levittäytyy moniaalle, ja on harmillista että tärkeää runoutta jää siksi löytämättä. Ja mitä enemmän mietin parasta runoa, sitä enemmän niitä tulee mieleeni.

Luen runoutta vasten ailahtelevaa mielentilaani, ja epäilemättä käytän sitä usein väärin. Saatan lukea kirjaa takaperin. Saatan silmäillä. Saatan verrata teoksen osia toisiinsa tai nylkeä säkeitä ja etsiä virheitä kuin poliisi. On kuitenkin yksi runo, josta saan lohtua ja joka sytytti minussa ilon. Tämä runo synnyttää kieliasultaan ja maisemaltaan jotain sellaista mieleen, jota en halua unohtaa.

Lasse Hauerwaasin Jatsissa on monenlaista ainesta ja osastoa, joka houkuttaa kursoriseen lukemiseen. Ja niin minä tein, kunnes BANG Hauerwaas kirjoittaa läpi sivujen eteeni kokonaisen huikaisevan näyn: ”Muistatko ne kesäpäivät jotka tuntuivat ikuisilta”

Tavanomainen aloitus runolle, yksikön toinen tuottaa puhujasta ja puhutellusta kuvan ja nostalginen muistelu viettää jonnekin nuoruuden ajattomuuteen. Tämän repliikin ovat varmasti sanoneet tuhannet ihmiset, ehkä kuvitellen muistonsa, ehkä tottumuksesta. Yhtä kaikki geneerinen puhe alkaa rakentua kaljoitteluun, jonnekin teini-ikään, jolloin vapaus häikäisi ja tulevaisuus oli pelkkä hahmoton möykky. Yhtäkkiä tämä geneerisyys muuttuu runoudeksi ja muuntaa fraasin itsensä teemaksi.

Kaljoittelu ja kesä, ajattomuus, ystävyys, haahuilu ja vastuuttomuus eli vapaus. Jokainen puberteetin läpikäynyt tietää täsmällisesti, mistä on kysymys. Elämällä ei ole merkitystä, se on vain annettu kertomatta mitä sillä tehdään. Yksinkertaiset halut ja impulssit rakentuvat haaveiksi. Ei elämällä tätä enempää ole kenellekään antaa.[1]

Olvin pullonkorkeissa olleet kysymykset osuvat ytimeen. Totta vieköön, osan vastaukset olivat vääriä ja niistä riideltiin. Kaljaa oli harvemmin kuin halua sen juomiseen, mutta silloin kun sitä oli ja oli kesä ja kaikki pysähtyi paitsi raiteilla kulkeva juna, koko ruumiin täytti ihmeellinen vapaus. Vapaus ja elämän tarkoitus, ne liittyvät tietenkin toisiinsa. Olli-Pekka Tennilä on ammoin huomauttanut, että Platonin etiikan peruspilareihin hyvyys, totuus, kauneus kuuluisi lisätä vapaus. Ne ovat ankkureita, jolle käsityksemme arvokkaasta elämästä rakentuvat, mutta ne eivät tarkoita mitään ennen kuin ne voi liittää omiin kokemuksiin.

Raiteita pitkin kulkevan junan katseleminen on tyydyttävää, koska predestinaatio on niin voimakas. Juna kulkee täsmälleen kiskoja pitkin. Se on valtava teräshirviö, joka on kulttuurimme työjuhdista merkittävimpiä, ja sen olemus on orjana kulkea kiskoja koskaan poikkeamatta reitiltä. Siltähän elämäkin näyttää sellaisen ihmisen silmin, joka katsoo sitä ulkopuolelta. Yhteiskunta on koneisto, jonka toimiin puuttuminen yksittäiselle kaljaajuovalle junia katsovalle ihmiselle, on mahdotonta. Trainspotting, Reindeerspotting, oivallus jonka ulkopuolisuus tuottaa, on konformistisen elämän ohuuden ja ulkokultaisuuden läpäisevä katse.

Elämän huoleton katsominen tuottaa nautintoa, eivätkä totuudet kirkastu ja järjesty tämän ihmeellisemmiksi. Luimme vastauksia koulukirjoista tai kaljapullonkorkeista, ne eivät vaikuta meihin. Se vaikuttaa, että ylipäätään etsimme vastauksia ja käytämme niitä elämässä. Että päätämme tietää jotakin ja uskoa johonkin, että meillä on jokin vakaumus. Tämän oivalluksen Hauerwaas runossaan kirjoittaa jäännöksettömästi esiin, ja saa minut kiitolliseksi, sillä se saa tuntemaan vapautta.

Minä todella muistan, kuinka oli kesä ja kuinka katselimme junia ja kuinka luimme vääriä vastauksia pullonkorkeista ja ymmärsimme, että tässä on meidän elämä ja se tulee aina olemaan tässä.

[1] Kuten Jacques Lusseyran kirjoittaa, kuolema 16-vuotiaana on paljon mahdollisempi kuin se on myöhemmin elämässä, ehkä edes kuolinvuoteella.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.