Maailman keskinkertaisin nero

Maaria Ylikangas | April 22nd, 2014 - 15:59

Paul AusterHis literary self-mytologization is epic.” Guardian, J.Robert Lennon, 15.8.2012

boken är roligare att analysera än att läsa.” Dagens Nyheter, Martina Lowden, 26.10.2011

Olin aina ajatellut, että Paul Auster on pikkukiva kirjailija, joka on kirjoittanut pari hyvää romaania, ja monta itseään toistavaa paperikasaa. Viime syksynä Helsinki-Vantaan lentokentän R-kioskin pokkarihylly havahdutti minut. Austerinhan täytyy olla paras elossa oleva ulkomainen kirjailija! Juuri muita käännöksiä niin sanotussa literary fiction” -luokassa ei ollut, yksinäistä calvinoa ja jotakin uutuutta lukuun ottamatta. Sen sijaan Austerilta oli tarjolla lähes koko suomennettu tuotanto. Ja se ei ole ihan pieni.

Auster jakaa mielipiteitä ja vastaanottoa. Tai oikeastaan Austerin teoksilla ei ole mitään tekemistä vastaanoton kanssa. Kun pidäkkeetön kiitos ja suitsutus eivät kohtaa jonkun kriitikon kokemusta Austerista, syntyy puheenvuoro, joka moittii Austeria yliarvostetuksi. Sanon tämän siksi, että kahtiajakautunut vastaanotto otetaan monesti merkkinä korkeatasoisesta taiteesta, mutta useammin se on merkki itseään korjaavasta vastaanotosta. Kohtuutonta kiitosta seuraa mollaus, kohtuutonta lyttäystä jokin kiitos.

Quentin Tarantinolla ja Austerilla on yksi yhteinen piirre. Se on itsensä toistaminen. Tarantinonkin tapauksessa se on kyllästyttävää, ja hekin, jotka pitävät Tarantinoa nerona, tajuavat sen. Auster taas ei ole nero, ei edes penaalin terävin kynä, vaikka on muutaman mainion viivan joskus piirtänytkin. Suomen maakuntalehtien kriitikot tajuavat tämän. Arvostelijat angloamerikkalaisessa lehdistössä näyttävät myös tajuavan tämän. Sen sijaan Helsingin Sanomien Auster-vastaanotto on kerrassaan ainutlaatuista.

Suomessa maakuntalehtien tyypillinen arvostelu antaa keskimittaiselle kirjailijalle vähän silitystä ja vähän tukistusta, kuten pitääkin. Mutta HS:a lukemalla vakuuttuu siitä, että Auster on maailman paras kirjailija. HS:n verkkoarkistossa on kolmella vuosikymmenellä ilmestyneitä kritiikkejä, joiden linja on niin vakaa ylistyksessään, että luulisi niiden olevan peräisin samasta kynästä. Valmistin niistä kollaasin ymmärtääkseni Austerin oleellisuutta paremmin:

Monen kirjailijan ajatuksia ei lukisi kirjan verran. Mutta kun hän palaa varhaiseen kirjoittamisensa tapaan, muistelemiseen, hän on yhtä hyvä kuin vetävimmissä romaaneissaan. On vaikea kuvitella
täydellisempää talvilomakirjaa kuin tämä. Se on teos elämän pohjattomista omituisuuksista ja ennen kaikkea maailmaa ohjaavasta sattumasta.

Hänen romaaneissaan avauslause on ikkuna outoon maailmaan, ja vähitellen se alkaa purkaa lastiaan. Se viihdyttää mutta antaa aivoillekin apetta. Hän osaa esitellä lukeneisuuttaan sortumatta pröystäilyyn.

Hänen uusimmasta romaanistaan ei voi olla pitämättä. Se paljastuu taiten rakennetuksi romaaniksi ystävyydestä, toveruudesta, vastuusta ja solidaarisuudesta. Teos kertoo erilaisista minuuksista. Puhumme siis postmodernista moniäänisyydestä, se on himojen puutarha, sotkuinen vyyhti, jota lukijan on mahdoton selvittää.

Hän onnistuu jälleen, tavoilleen uskollisesti hän antaa juuri sattuman viedä tarinaa eteenpäin. Hän on luonut uuden, tragikoomisen sankarin, jollaista ei löydä kenenkään toisen kirjailijan teoksista.

Hän käsittelee isän ja pojan suhdetta muistojen, tunnelmien ja kaunokirjallisten viitteiden kautta. Hänen mielestään yksinäisyyden kokemus on keskeinen osa kirjailijan työtä: “muistin työ alkaa vasta yksinäisyyden pimeydessä”. Itsestään voi puhua vain puhumalla toisesta, siksi hän ei kirjoita “minä”, vaan “A”. Se pakottaa hänet panemaan itsensä likoon ja paljastamaan kasvonsa valolle, elämälle.

Hänen teoksensa sisältää nautinnollista viisautta. Se on syvästi filosofinen teos, ehdottomasti yksi syksyn parhaista käännösromaaneista. Se on yksinkertaisesti loistava, kun sen laskee käsistään, mielen valtaa selittämätön hyvänolontunne.

Teos tarjoaa joka sivulla oivalluksia, jatkoajatusten aihetta ja sanastumispintaa. Elämä on vain mielivaltainen kokoelma fragmentteja. Kaaosta – sitähän elämä pohjimmiltaan on. Elämä tekee tyhjäksi ihmisen tavoitteet. Hänen taidokkuutensa on siinä, että hän tekee juonen uskomattomista käänteista täysin uskottavia. Hän onnistuu romaani romaanilta avaamaan uuden näkökulman ihmisen perimmäiseen sivullisuuteen

Taustalla kummittelee tragedia, ja kuva isästä, joka hajosi moneksi. Saippuaooppera? Kyllä, mutta iki-ihana ja viisas. Kuolema on luonteva kiinnepiste kirjailijan saavuttamalle ja hyväksymälle ikäkaudelle, jota hän kutsuu “elämän talveksi”. Se on myös monella tapaa uusi aluevaltaus hänen kirjallisella urallaan.

Terapia näyttää tehoavan, yltää lukijaankin. Tuntuu kuin olisi mystisesti palannut pitkältä matkalta, joka on paljastunut antoisammaksi kuin alkuun oli odottanut.

Hän ei kaihda mitään illuusion tekotapoja. Kerronta etenee vastaanpanemattomasti, romaani jättää lukijaan syvän jäljen ja pakottaa pohtimaan, miten tämän minuuden häilyvyyttä tarkastelevan
palapelin osaset lopulta asettuvat paikalleen. Se on vain tauko ennen komeaa, moniäänistä finaalia, jossa soivat kaikki elämän isot teemat.

Hän on yhdistänyt loistavasti rullaavan tarinan, kestävän psykologisen jännitteen ja kerta kaikkiaan kiehtovat henkilöt. Aivan erinomainen romaani. Hän on saanut kehuja siitä, että osaa yksinkertaistaa monimutkaisuutta. Hänen uusinta kirjaansa odotetaan kuin joulua. Harvoin siihen pettyy. Hän on ehkä kovemmassa iskussa kuin koskaan. Juuri nyt on oikea hetki lukea. Hyvä niin.

*

Harvoin olen kokenut yhtä valtavaa kuilua oman makuni ja hyvän maun välillä kuin Austerin tapauksessa. Miksi juuri Auster, miksi ei joku muu, vaikka Louise Erdrich? Don DeLillo? Annie Proulx? David Foster Wallace? Cormac McCarthy? Jayne Anne Philips? Thomas Pynchon?

Sattumuksia Brooklynissa (The Brooklyn Follies, 2005) saattaa olla yksi vastenmielisimpiä lukukokemuksiani. Venytin sietokykyäni sivukaupalla ennen kuin jätin kirjan kesken. Olin valmis tekemään töitä, koska arvostelujen mukaan kirjan piti olla vähintään loistava. Minusta se oli tylsä ja perustui samoille maneereille kuin kaikki Austerin aiemmat kirjat. Ja millä itserakkaudella kirja vaaliikaan ainoaa aforistista oivallustaan, oikein tähdennellen. En jaksanut edetä sinne saakka, jossa mise-en-abyme, kirja-kirjassa -rakenne, paljastuu.

Austerin kirjoissa seikkailee aina joku pahvi-Pauli (kirjailijan tekstuaalinen kaksoisolento), jonka bongaaminen on yhtä miellyttävää kuin olisi löytää Norman Batesin kuivahtanut äiti-kalmo kellarista. Äiti murensi Batesin persoonallisuuden samalla kammottavalla tavalla kuin austerproosassa kummitteleva doppelgänger tuntuu murentavan kirjallisuuden sielun. Lukija näkee omin silmin, kuinka kirjallisuus luulee hetken olevansa yhtä kuin Auster. Jos sitä ei usko, jos näky on kauhistuttava, ei pysty lumoutumaan.

Annan Austerille jälleen mahdollisuuden, vaikka Talvipäiväkirja (Winter Journal, 2012) ei olekaan hyvä kirja juuri kenenkään muun kuin HS:n Suvi Aholan mielestä. Minua ei pelota, vaikka Guardianin J. Robert Lennonin mielestä kirja on niin surkea, että sen ainoat hyvät katkelmat eivät ole edes Austerin kynästä, vaan hänen vaimonsa, Siri Hustvedtin, kirjaan kirjoittamia pikku huomioita. Lennon kirjoittaa: “Winter Journal’ is a terrible book – the kind of self-indulgent, ill-conceived, and poorly-edited disaster that makes you doubt whether or not you could truly have liked the works that preceded it”.

New York Times, Los Angeles Times ja Independent sanovat, että kirja on löysä ja hahmoton. Sekin on nätisti sanottu verrattuna Telegraphin arvostelijan, Lilian Pizzichinin mielipiteeseen. Hänestä kirja on niin vaivaannuttavan narsistinen, että kirjailijalle olisi eduksi kuulla totuuden sanoja ystävältä tai kustannustoimittajalta. On monta kriitikkoa, joiden mielestä kirja on ihan kiva, hyvä ja jonkun mielestä erinomainenkin. Jotain kertoo sekin, että suomalaisten kirjablogaajien Globalia-palkinnossa (vuoden 2012 paras käännöskirja) Talvipäiväkirja sai vain kaksi pistettä, ja jäi listan sijalle 38.

Talvipäiväkirja on kuin rutiköyhän miehen Perec. Mannermaiseen tapaan Auster puhuu fenomenologiasta, askartelee muistin parissa. Perecin Tiloja/Avaruuksia sisältää muistianekdootteja esimerkiksi sängyistä, joissa kertoja on nukkunut. Vuoteet asettuvat maisemiin, maailma pitää määritellä sängystä, ja kirjallinen muoto ja kerronta huokuvat uteliaisuutta muuta maailmaa kohtaan. Talvipäiväkirjan eetos on päinvastainen. Se on pakonomaisen kiinnostunut itsestään.

Perecin tapaan Auster alkaa luetella – ei sänkyjä vaan asuntoja, ja liittää niihin pikku anekdootteja: “Koska isäsi omisti tuohon aikaan pienen kodinkoneliikkeen, myös sinun ja vanhempiesi huoneistoon kuului televisiovastaanotin, mikä teki sinusta ensimmäisen sukupolven amerikkalaisen tai ensimmäisen ihmisen kautta maailman, joka kasvoi televisioruudun ääressä syntymästään saakka” (s. 60). Lainaus on tyypillinen sikäli, että “sinä” (päiväkirjan kertoja, eli Auster) muodostuu koko maailman keskukseksi. Kyseessä on hyperbola (“ensimmäinen ihminen kautta maailman”), voimakas liioittelu, jonka sisältämä ristiriita ei kuitenkaan tekstin miljöössä tee henkilöstä pientä, vaan itseriittoisen. Hän on kaikki.

Auster on keksinyt muistella elämäänsä yksikön toisessa persoonassa, eli hän puhuttelee itseään. Lukija voi lähes kuvitella olevansa puhuttelun kohteena, mutta siihen kyllä tarvitaan melkoinen eläytymiskyky. Apostrofi ei yllä lukijaan poissaolevana yleisönä, vaan kirjailijaan itseensä oman muistinsa kohteena. Minuudet (menneet ja kerronnan hetken minuus), kokonainen sarja ihmisiä, ovat poissa, ja siksi he ovat toisia (yksikön toinen persoona) kertojalle. Todellakin, luen tässä kirjaa, joka puhuttelee itse itseään. Mihin lukijaa tässä suuruusharhassa tarvitaan?

Saan itseni helposti kiinni Austerin lukijalle tyypillisestä synnistä. Putte Wilhelmsson väittää, että Auster herättää lukijassaan kirjallisuudentutkijan. Inhoan sitä hetkeä, jolloin proosan olemus jähmettyy peliksi, jossa nostetaan vuoroin metafiktio- ja autofiktiokortteja, ratkaistaan kirjallisia arvoituksia ja saadaan tulkintapisteitä interteksti-trivian tunnistamisesta. Se on osa lukemista, mutta ei koskaan lukemisen ehto tai sen aikaansaava syy – saati causa finalis.

Austeria syytetään aiheellisesti itsensä ympärillä pyörimisestä, koska kirjan rakentaa retorisesti minuuden, joka sinuttelee itseään muiden (lukijoiden) nähden. Ei ihmekään, että vain muutama kriitikko on haltioissaan, mutta varsin monet vaivaantuneita.

Osa kriitikoista tervehtii kuningasta viitaten Shakespearen ja myöhemmin John Steinbeckin “tyytymättömyyden talveen”. Näytelmän Richard III aloittava säepari kuuluu: “Now is the winter of our discontent / Made glorious summer by this sun of York”. Sanat lausutaan tuoreen kuninkaan kunniaksi, ja sisältävät sanaleikin – “sun of York” kuuluu lausuttaessa kuten: “son of York”. Ja uuden Yorkin tarinankertojahan tuo “poika” on. Steinbeck taas tutkii romaanissaan Long Islandin (jolla Austerin Brooklynkin sijaitsee) yläluokan korruptiota. Kiinnostavana yksityiskohtana nousee esille perheen pojan voitto kirjoituskilpailussa plagioidulla tekstillä ja perheenisän ajautuminen yksinäiseen umpikujaan (tässä olisi austeriaaninen lähtötilanne).

Kritiikeissä interteksti saa ironisen merkityksen – esimerkiksi Arlice Davenportin kirjoittamassa arvostelussa, jossa kriitikko tuo esille tuon epäsuhdan: jos Austerin proosa tuntuu lattealta ja itseensä tyytyväiseltä, miten ihmeessä häntä pidetään Amerikan Beckettinä, loistavana esseistinä, taiteilijana sanan varsinaisessa merkityksessä. Davenport kirjoittaa puhkaistakseen kuplan. Niin teki myös kriitikko James Wood tekstissään “Shallow Graves” (The New Yorker, 30.11.2009), rinnastaessaan juonia: ensin keksityn Auster-juonen, sitten kuvailun tyypillisistä Auster-juonista ja lopulta arvostelemansa kirjan juonen (Invisible). Kaikki hämärää roskaa, tuolla tavalla tarjoiltuna. Touché.

*

Ajatus lähtee liikkeelle Keatsista, mutta heti kun mietit tätä elävää kättä, mieleesi palaa James Joyceen liittyvä tarina, jonka joku joskus kertoi, Joycesta notkumassa 1920-luvun Pariisissa kutsuilla kahdeksankymmentäviisi vuotta sitten, ja kesken pirskeiden hänen luokseen astellut nainen kysyi, saisiko hän puristaa Odysseian kirjoittanutta kättä. Sen sijaan että olisi ojentanut oikean kätensä, Joyce kohotti sen ilmaan, tutki sitä muutaman hetken ja sanoi: “Sallikaa minun muistuttaa, madame, että tämä käsi on tehnyt monia muitakin asioita”. Ei ainuttakaan tarkempaa yksityiskohtaa, mutta miten herkullisen härski ja vihjaileva lausahdus (…) (162).1

Auster jatkaa perseenpyyhkimisestä ja Noran (J.J:n vaimo) “kakkosesta” ja päätyy sivunmittaisen luettelon jälkeen vaimonsa vartalon koskettamiseen, joka taas tuo hänen mieleensä erään George Oppenin runon. Katkelma kuvaa Talvipäiväkirjalle tyypillistä tapaa liikkua anekdootista toiseen, jutella pikkutuhmia, ylistää vaimoa aina tilaisuuden tullen ja hänen kyvyttömyyttään vaieta oikealla hetkellä. Anekdootti etenee kirjoituksen kautta kirjailijan kätten tekoihin. Austerin maailmassa tuon kohotetun käden tuleekin nimenomaan olla kirjoittava käsi.

Wilhelmsson sanoo: “Austerin romaaneissa kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat kerta toisensa jälkeen elämän ja olemassaolon metaforia, mikä on eräs klassisen realismin tutuimpia konventioita. – – elämä on ”mielivaltaisesti valittujen merkkien” teatteria, kuten Edith Whartonin Viattomuuden ajassa. Tämän ”monimutkaisen salaperäisyysjärjestelmän” avainta, kuten Wharton sitä kutsui, ei tosin Austerin tapauksessa etsitä New Yorkin seurapiirien kiemuroista vaan jostakin sosiaalisesti yhtä elitistisestä – edellä jo kertaalleen mainitun metafiktion poetiikasta.” (Turmio ja Perikato -blogi, 22.8.2012).

Metafiktio on Austerin kirjoissa, kautta linjan, olennaisin sisältö. Sillä on itseisarvo. Heidi Lakkala on kirjoittanut varsin perusteellisen katsauksen metafiktiosta Austerin Oraakkeliyössä (Kiiltomato.net, 16.7.2007). Lakkala kirjoittaa tutkijan näkökulmasta, ja siitä johtuneekin, että monimutkaisuus, intertekstuaalisuus ja kirjalliset arvoitukset ovat hänestä hieno juttu: Oraakkeliyössä lukija joutuu kuin huomaamattaan ratkaisemaan kirjallisia arvoituksia yhdessä niitä rustailleen metafiktiivisen deterministin kanssa. Palkinnoksi saa kaleidoskooppisen näkymän amerikkalaisista nykykirjailijoista ehkä monimutkaisimpaan mielenmaisemaan.

Minä en lue nähdäkseni tuollaisia näkyjä. Ehkä siinä on perustavanlaatuinen kuilu minun ja Austerin proosan välillä. Hänen mielensä labyrintti ei kiinnosta minua. Kirjallisen julkisuuden piti jo kauan sitten vapautua neromyytistä, kiinnostuksesta kirjailijan sielunelämää kohtaan – ja tässä sitä ollaan taas.

Suuressa amerikkalaisessa perinteessä Auster on sekä mannermainen postmodernisti että Philip Rothin maskuliinisen monumentaaliproosan jatkaja.Hän ei kuitenkaan ole tuonut mitään uutta proosan taiteeseen. Vuosien varrella hänestä on sukeutunut pesunkestävä viihdekirjailija, jonka proosa vilisee intertekstuaalista dekoraatiota. Kaivautuessaan napansa syvyyksiin Auster tuo sieltä esille yhden itseään muistuttavan maatuskanuken toisensa jälkeen, ja mitä syvemmälle mennään, sitä pienemmiksi käyvät puu-ukot. Jollakin hyvin ironisella tavalla Auster on sukupolvensa ääni – ja häntä kiittävä kritiikki voi vain onnitella itseään.

 

1Joyce ei kylläkään kirjoittanut Odysseiaa, vaan Odysseuksen tai Ulysseksen kumman suomannoksen haluaakin mainita.

Juttu on alunperin julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 1/2013.

9 kommenttia

  1. elos says:

    tulhan sanottuu

  2. katoline says:

    (҂`_´)
    <,︻╦̵̵̿╤─ ҉ – – – – – – –
    \ \
    ,/﹋╯

  3. sauli(cock) says:

    Sen muijja on kyllä vieläkin huonompi bestseller-raapustelija, vaikka onkin norjanlainen ja nainen.

  4. Maaria Pääjärvi says:

    Koitin lukea Amerikkalaista elegiaa, ja halut kyllä kuoli sivulle 50 mennessä. Toivoin, että Hustvedt olisi parempi kirjailija, mutta eipä ollut, ainakaan mun mielestä.

  5. Ripsa says:

    Maaria,

    on ollut juoksemista koko päivä, nyt vasta ehdin istua alas ja lukea tämän kritiikin oikein perusteellisesti.

    Oot kirjoittanut mun mielestäni yhden parhaimmista jutuistasi. Tämä on ihkaoikea kritiikki ja osaat perustella tismalleen miksi olet sitä mieltä kuin olet. Ja se on kritiikin tärkein tehtävä, en minä sille ole ainakaan muuta tehtävää keksinyt.

    Me täällä kyllä luetaan austereita ja hustvdtejäkin, mutta syyt ovat ehkä nostalgisia enemmän kuin kirjallisia. Pakolaiset ylittivät jälkiään, kun lähdettiin Austerin maasta pois.

    Pitää olla erilaisia lukijoita ja niille erilaisia kirjailijoita. Ajattelen sitä Suurta Lukijakuntaa, minusta sille pitäisi kyllä antaa kaikenlaisia kirjallisuuskäsityksiä, että se oppisi vilkuilemaan olkapäänsä yli ja aina välillä havahtuisi että mitäs tässä oltiinkaan tekemässä.

    Kirjat ovat minulle ajattelun väline, kirjastot ovat tärkeitä siksi, että siellä säilytetään kaikkea mitä ihminen ylipäänsä voi tahtoa. Lukemisen esteitä kertyy, niitä pitää voittaa yksi toisensa jälkeen. Kissa ei käsitä miksi me vain istutaan ja luetaan ja sen jälkeen alkaa kiivas keskustelu. Meillä ihmisillä ei ole niin täydellistä itseriittoisuutta kuin eläinkumppanillamme on.

    Meidän on jatkettava keskustelua. Sitten otetaan kissa syliin ja harjataan se perusteellisesti. Siitä lähtee edelleen kevätkarva.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Tää juttu on siis ilmestynyt reilu vuosi sitten Kritiikin Uutisissa, ja ihan hyviähän näistä tulee kun tehdään tiiviisti yhdessä päätoimittajan kanssa. Yhteistyön jälki näkyy kyllä, Aleksis ansaitsee erityiskiitokset näistä Kritun jutuista.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Tän jutun tekeminen oli kyllä todella kivaa. Kuvituksena toimi Austerin savukeromantiikka, ja taittajan kanssa sorvattiin sitten stögöjä leiskaan mausteeksi tekstille.

  6. Ripsa says:

    En oo tainnut lukea sitä originaalia.

    Mutta hyvä idea että teette kaksin koska ehkä sentään useimmiten kaksi kirjoittaa ja päätyy esittämään enemmän juttuja kuin yksi.

    Ja hyvä että teillä oli kivaa, kyllä se tuntuu tuossa tekstissä.

  7. Auster saa teiltä kovaa kyytiä. Pidin Talvipäiväkirjasta enemmän kuin toisesta lukemastani Austerista, eli Näkymättömästä. Teidän tapanne nylkeä tämä kirjailija on kyllä niin tehokas ja hauska, että taisin teeskennellä tykkäämistä. Olin Hesarin aivopesemä ja nyt siis teidän. Pahvi-Pauli ja Norman Batesin kuivahtanut äiti-kalmo oli parasta!

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.