Merkillinen – visuaalisen runouden näyttely

Penjami Lehto | August 25th, 2015 - 03:05

Valo kuljettaa informaation vastaanottajan luokse ymmärrystä nopeammin. 

Ensimmäinen, parin silmänräpäyksen mittainen tai pidempikin tuokio on arvokas – hetki, jolloin koetaan eikä lueta, jolloin katsotaan eikä ymmärretä.

Tuntuu hyvältä vaalia omaa ymmärtämättömyyden kokemustaan, nauttia sen ohikiitävästä ylenpalttisuudesta.

Mutta aivan ensimmäiseksi on pysähdyttävä.

(Otteita muistikirjasta, elokuu 2015)

* * *

Varsinkin marginaalisesta taiteesta puhuessaan kritiikki alitajuisesti velvoittaa itsensä jonkinasteiseen myötämielisyyteen. On kannustettava lukijaa menemään paikalle, tekemään kulttuuriteko. Sympaattisen vähälevikkisiä taideluomuksia esittelevä näyttely on kuin tehohoitopotilas, jonka vuoteen äärellä varotaan puhumasta pahaa tai sanomasta suoria totuuksia.

Kirjoitankin Galleria Aila Seppälän näyttelystä (Lahdessa, 29.7.–23.8.2015) Merkillinen  vasta nyt, kun se on jo ohi. Vaikka minulla ei ole näyttelystä mitään erityisen negatiivista sanottavaa, haluan kuitenkin varata siihen itselleni mahdollisuuden.

* * *

Astuessani sisään lahtelaiseen galleriaan mietin, että runokirjaankin pitäisi tarttua kuin kävelisi taidenäyttelyyn: nauttia kokonaisvaikutelmasta ja sivujen arkkitehtuurista ennen kuin perehtyy yksityiskohtiin. Visuaalisen runouden näyttelyssä huomio kiinnittyy ensimmäiseksi teosten ripustukseen ja sijoitteluun tilassa. Lukukokemus muuttuu. Runoista tulee kuvataideteoksia.

Näkökulma korostuu esimerkiksi Arja Karhumaan teoksissa, joita aiemmin olen nähnyt Tuli&Savu-lehdessä. Gallerian teosten mittakaava on suurempi ja saa tekstin sisällön tuntumaan epäoleelliselta. Katse ei pysähdy lukemaan esimerkiksi Banking-runon sanoja vaan seurailee kirjainten vaaleanpunaiselle taustalle piirtämää pyöreää muotoa.

Karhumaan kuitti- ja lomakerunot ovat oivaltavia, mutta eniten pidän minimalistisesta ja katsojansa monin kerroin palkitsevasta taulusta, jossa mustalta pohjalta himmeästi erottuu Otavan tähtikuvion muotoon sommiteltu sana ”KEHITYS”. Olen yrittänyt kuvailla sen synnyttämää elämystä jo useammallekin ihmiselle – onnistumatta.

Selitettäessä avaruudelliset mittasuhteet latistuvat pelkäksi sanaksi.

* * *

Kirjain on äänteen varjokuva paperilla. 

Syvyydet paljastuvat lukijalle vain, jos ne eivät ole jo näkyvissä. Pintaa ei voi läpäistä jos sitä ei ole.

Poikkeus: visuaalinen runous kyseenalaistaa merkin kaksiulotteisuuden tekemällä siitä kerrostuneen.  

Silloin lukemisen perinteiset lainalaisuudet ovat voimassa vain osittain.

On ehkä syytä lakata mittaamasta etäisyyksiä runouden ja kuvataiteen eri ilmaisutapojen välillä.

(Otteita muistikirjasta, elokuu 2015)

* * *

Tähtikuvioita löytyy myös yhdestä Satu Kaikkosen A Secret -sarjan (2014) kolmesta teoksesta. Suljetun lipaston päällä olevien kahden kynttelikön liekeistä piirtyy tähdistöt. Ehkä kuvitteelliset – kumpikaan ei ainakaan maallikon silmään näytä tutulta. Toinen kuvioista on sarvipäinen kauris tai hirvi. Myös kyntteliköt muodostavat ikään kuin sarvihaarat ja niiden välissä on sarvekas a-kirjain, alfa: alfa on kreikkalaisessa kirjaimistossa symboloinut härän päätä ja tähtikuvioissa sillä merkitään kirkkain tähti. – Vihjeistä huolimatta Kaikkosen teos tuntuu pitävän tulkinnan itsellään: kenties vastaukset löytyisivät suljetuista lipastoista.

A Secret -sarjan teokset eivät herätä yksittäisistä sanoistaan tai kirjainfiguureistaan huolimatta omassa kokemuksessani sellaisia kysymyksiä, että niiden paikka nimenomaan visuaalisen runouden näyttelyssä tuntuisi välttämättömältä. Aivan yhtä hyvin ne sopisivat kuvataidenäyttelyyn, ilman mainintaa runoudesta.

Ei riitä, että kuva sisältää samalla tavalla korostuneita symboleja ja metaforia kuin runo – sillä niinhän kuvat usein tekevät. Vai riittääkö? – Jos kuvataidetta nimittää visuaaliseksi runoudeksi, nimeämisen olettaisi paljastavan jotakin kuvan ja sanan, visuaalisen esittämisen ja kielen tai vaikkapa hahmon ja typografisen merkin välisistä suhteista.

* * *

Tiina Lehikoisen teos Anatomy of Alphabet (2015) onnistuu tavoitteessaan ja tuo mieleen jotakin kirjainten kaltaista. Etenkin kuvasarjan ensimmäinen työ on tehokas: tanssiparin silhuetti irtoaa taustastaan kaksiulotteisena pintana. Lehikoisen ”aakkosissa” kirjainfiguurit laajenevat sanamerkeiksi tai ehkä jopa liikettä kuvaaviksi lauseiksi, joihin pysähtyneisyydestään huolimatta on vangittu myös ajallinen kesto.

IMG_2316

Tiina Lehikoisen kuvissa liike pysähtyy kirjainten kaltaisiksi asennoiksi.

Pelkistetty kaksiulotteinen muoto ja vahva, selkeä kontrasti ovat kirjaimen olemuksen tavoittelussa olennaisia seikkoja. Kuvasarjan päällekkäisistä figuureista koostuva toinen kuva ei ehkä ole aivan yhtä onnistunut kuin ensimmäinen. Kolmas kuva herättää ristiriitaisia ajatuksia, sillä käsien piirissä on edelleen myös syvyysvaikutelmaa jäljellä. Toisaalta sen voi ajatella olevan kontekstia, joka osaltaan korostaa ihmishahmoisen volttia heittävän ”kirjaimen” muuttumista pysähtyneeksi mutta eläväiseksi merkiksi.

* * *

Aseemista kirjoitusta tai ”käsialan runoutta” edustaa näyttelyn vanhin teos, Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan Sarjasta Adae (1969). Se näyttää käsialaharjoitelmalta, joka koostuu impressionistisesti kirjoitetuista/piirretyistä sanoista tai sanan katkelmista. Tekstiä katsoessaan väkisinkin kääntää päätään: osa merkeistä on mahdollisesti kirjoitettu paperi ylösalaisin. – Tulkinta vahvistuu oikeaksi, kun lukee gallerian pöydällä olevasta lehtileikkeestä (Etelä-Suomen Sanomat) Takalo-Eskolan omia kommentteja teoksesta. Taiteilija on tavoitellut valon välkettä lammen aallokossa välillä paperin suuntaa vaihtaen.

Takalo-Eskolan työ on kiinnostava myös ikänsä takia. Läsnäolollaan se muistuttaa, että visuaalisella runoudella on Suomessa myös historiansa – mutta toisaalta ollessaan ainoa esimerkki menneiltä vuosikymmeniltä se alleviivaa tradition puutetta tai ainakin kapeutta.

* * *

Käsialaa juhlistava visuaalinen runous on tekijänsä ilmaisuun keskittyvää itsekeskeislyriikkaa.

”Älkää katsoko tekstin sisältöä, sillä sitä ei ole – katsokaa miten minä osaan piirtää kirjaimia, katsokaa MINUA!”

Runoilijoilla ei välttämättä ole esimerkiksi kuvataiteen tai graafisen suunnittelun lähtökohtiin johdettavissa olevia esteettisiä pyrkimyksiä – siksi on hankalaa asettaa käsialarunoudelle hyvän tai huonon kriteereitä. 

Tuleeko aseemisesta kirjoituksesta ”uusi lavarunous”?

Onko aina pakko taputtaa?

(Otteita muistikirjasta, elokuu 2015)

* * *

Aivan toisenlaista lähestymistapaa käsialarunouteen edustaa Sami Liuhto,  jonka teos MIKSI LAMA ON AINA LALLAISLA (2015) on pääosin luettavissa olevaa tekstiä, ei täysin aseemiseksi muuttunutta kirjoitusta.  Liuhto toistaa runossaan koko ajan samaa lausetta: välillä lause ketjuuntuu – miksilamaonainalallaislamiksilama – välillä taas syntyy katkoksia tai suunta muuttuu. Yksittäiset merkit tuovat mukaan yksityiskohtia ja luovat sommitelmaan dynaamisuutta.

Suunnanvaihdokset elävöittävät Sami Liuhdon käsialarunoutta.

Liuhto leikittelee käsialan persoonallisuudella ikään kuin operoimalla sitä vastaan. Tyyli muuttuu monotoniseksi, latteaksi, t-kirjainten viivat ja muutkin  ylätunnisteet on jätetty pois, eri kirjainmerkit alkavat muistuttaa toisiaan. Otsikkonsa mukaisen tunnetilan kuvauksessa runo onnistuukin lopulta hyvin, vaikka valittu keinovalikoima aluksi vaikuttikin hieman kevyeltä.

Tunnistettavien kirjainhahmojen tai käsialan maailmasta huomattavasti kauemmas on etäännyttänyt runokuvansa Karri Kokko. Kahdelle vierekkäiselle suurelle paperille on vedostettu 48 samankokoista iPadilla tehtyä kuvaa. Määrä viekoittelee pohtimaan ”luku”tapaa: ehkä kyse on 48 sivusta, jotka yhdessä muodostavat kokoelman – pidetäänhän sivumäärää 48 jonkinlaisena kirjallisen teoksen alarajana. Vai onko sittenkin kyse kahdesta vierekkäisestä sivusta, aukeamasta, jonka runokokonaisuudessa iPadilla piirretyt kuvat ovat kuin sanoja, metaforia, tunneilmaisuja?

Vasemmalla sivulla olen tunnistavinani joissakin kuvissa parveilevia hyönteisiä tai kovakuoriaisia, oikealla sivulla kenties toistuu hyvin viitteellisesti ruusuköynnös-aihe. Teema on kuitenkin vain katsojan silmässä: kun yksittäisiä kuvia katsoo tarkemmin, alkaa nähdä kirjainmerkkien kaltaisia yksiköitä. Huomio kiinnittyy myös kuviot piirtäneen käden liikkeisiin:  tekoprosessi on lähellä kirjoittamista mutta vapaampaa, maalauksellista.

IMG_2314

Karri Kokon aseeminen kirjoitus lähenee maalauksellisuutta.

Samalla seinällä Kokon runokuvien kanssa on Marko Niemen rakkausruno Laulu siniselle kissalle (2015),  joka etenee aluttomana ja loputtomana luuppina valotaulussa. Kapea paneeli on kuin sähköinen runoveistos: se on helppo kuvitella johonkin yleiseen tilaan, kadunkulmaan tai raitiovaunuun herättämään kiinnostusta vaihtoehtona kaupallisille mainosvaloille. Rinnakkain aseteltuna Kokon ja Niemen teokset muodostavat huiman hypyn maailmasta toiseen.

Saapuessani  Sanakuva Kollektiivin teoksen Dadakone (2014) luokse huomaan sittenkin olevani enemmän innostunut aseemisesta kirjoituksesta. Dadakoneessa nonsense-henkiset sanat yhdistetään sattumanvaraisesti toisiinsa. Myös sanojen sijoittuminen dadakoneen näyttöruudulle vaikuttaa satunnaiselta. Toteutus toimii hyvin, mutta en jaksa innostua. Ehkä ongelma on siinä, että niinkin hieno toimintaperiaate kuin sattuma ikään kuin vesittyy liikakäytössä.

Paljon mielenkiintoisempaa sattuma on silloin, kun se yhdistetään johonkin säännönmukaiseen periaatteeseen.

* * *

Satunnaisesti muodostettu yhdistelmä kirjaimista a, b, c, d, e jne. on vain hyvin harvoin järkevä sana. Kieli ei perustu sattumaan.

Satunnaisgeneraattoreiden yleistyttyä sattuma on menettänyt runoudessa hohdettaan.

Sattuma itsessään ei ole merkityksellistä vaan se, kuinka sattuma muuttaa merkityksiä vaikutusalueellaan.

Löydettyä tekstiä kiinnostavampaa on kahden kausaliteetteihin perustuvan prosessin, kadottamisen ja löytämisen leikkauspiste: ja matkat ennen sitä, sen jälkeen.

En keksi yhtään syytä käynnistää runogeneraattoria enää kolmatta kertaa.

(Otteita muistikirjasta, elokuu 2015)

* * *

Vaikka dada ei minua innostakaan, toki sattumassa on oma viehätyksensä. Heikki Sauren ”löydettyä runoutta” konkretisoivassa teoksessa  Aika aseemista (2015) yksittäinen tägi on nostettu jalustalle.

Se todellakin on yhtä aikaa niin aseeminen kuin aneeminenkin. Saure on kerännyt maasta sanoja ja lauseita kuin esineitä. Löytörunoilija on eräänlainen arkeologi tai kulttuuriantropologi: kauppalappu merkitsee 2000-luvun saalistajalle samaa kuin keihäänkärki muinaiselle metsämiehelle.

* * *

Visuaalisen runouden keinoin voi pureutua myös tutkimaan kielen syntaksia. Niin tekee Marion Robinson teoksessaan Punctual (2011–2015). Robinson on kerännyt kaikki välimerkit Jose Saramagon romaanin Kertomus sokeudesta 13. luvusta. Ei pelkästään alkuperäisestä eli portugalinkielisestä romaanista vaan myös englanniksi ja suomeksi tehdyistä käännöksistä. Eri kielten välimerkit kulkevat teoksessa rinnakkain. – Kun kaksi muuta loppuvat, yksi vielä kulkee jonkin aikaa: se on arvatenkin suomi, sillä suomessa sanat ovat hieman pidempiä.

Robinsonin välimerkkitutkielma on oivaltava, sillä välimerkit rytmittävät tekstiä – ja rytmi itsessään on runouden ydintä. Toisaalta myös sanojen katoaminen tekstistä sopii Saramagon romaaniin, jossa ihmiset yllättäen tulevat sokeiksi ja näkevät pelkkää valkoista.

Sokeus teemana muodostaa yhteyden Robinsonin Punctualin ja Elina Koskelaisen teoksen Aamupala (2015) välille. Jälkimmäiseen on nuppineuloista kirjailtu pistekirjoituksella Risto Rasan runo Kulkurivarpunen (1974). Koskelainen ei ole taustaltaan runoilija vaan muotoilija ja käsityötaiteilija: niin näkö- kuin tuntoaistillekin katettu pöytä on on hyvä esimerkki visuaalisen runouden moninaisuudesta. Asetelmallisuudellaan ja moniaistisuudellaan se herättää paljon ajatuksia.

IMG_2324

Elina Koskelainen tarjoilee visuaalista runoutta myös pistekirjoituksena.

Lahden näyttely järjestettiin pienessä galleriassa, jossa ei ollut mahdollisuutta esitellä ilmiötä nimeltä visuaalinen runous niin laajasti kuin se tänä päivänä kenties jo ansaitsisi. Tosin oli mukana myös J.P. Sipilän kokoama kansainvälinen videorunokatselmus, mutta sen tarkastelemisen töykeästi sivuutan tällä kertaa.

Näyttelyä mainostettiin mm. Etelä-Suomen Sanomissa katsauksena suomalaisen visuaalisen runouden parhaimmistoon. Varmasti pitää paikkansakin. Silti itse kaipaisin hieman lisää perspektiiviä ja vertailukohtia: näyttelyn, jossa katselmus olisi kattavampi, ei pelkästään taiteilijoiden määrän vaan myös heidän töidensäkin suhteen. Nyt useimmilta oli mukana vain yksi teos.

Joka tapauksessa visuaalinen runous on ksavanut niin elinvoimaiseksi runomuodoksi, että siihen varmasti tullaan palaamaan myös Luutiissa.

3 kommenttia

  1. liisu says:

    Kuulepa, Penjami Lehto,
    sinä olet se, joka teet tästä näyttelystä, jota selostat, aivan uuden ja yhtenäisen teoksen, joka on parempi kuin sen osien summa!

    Olen käynyt samassa näyttelyssä (olin mukana myös sen avajaisissa) ja vasta nyt, kun katselen sitä mielessäni sinun silmilläsi, näen sen paremmin kuin ollessani paikalla.

    Olet paneutunut teoksiin siellä käsittämättömän suurella asiantuntemuksella, jota en voi olla hämmästelemättä. Ja varsinkin nuo kursiivilla kirjoitetut otteet muistikirjastasi ovat AJATUSHELMIÄ, joita jokaista erikseen piti ajatella, lukea, kerrata mielessä, ja jos suoraan sanon, ne tekevät suuremman vaikutuksen (minuun) kuin yksikään teos siellä paikan päällä oli tehnyt.

    Miten se voi näin olla? En ymmärrä. Jos muistelen avajaisia, näin enemmän ihmisiä kuin töitä seinillä (tai lattialla). Siellä oli paljon väkeä. Mielenkintoisia ihmisiä, joista osan tunsin, suurin osa täysin tuntemattomia. Mutta kaikkien läsnäolevien ilmeet, puheet (mitä sivusta kuuntelin) puhuivat enemmän (minulle) kuin yksikään työ siellä, joita katselin lähinnä ihmisten välisistä aukoista. Tekijät esiteltiin jokainen erikseen huolella, ja osoiteltiin missä päin kunkin työ tai työt olivat. Oli myös ohjelmaa, joka elävöitti suuresti tapahtumaa. Kaikki näyttivät olevan hengessä mukana. Tunnelma oli lämmin ja kiinteä. Tuntui, että näyttelyn yllä lepäsi vankka yhteenkuuluvuuden tunne.

    Kun kävin siellä (sattumalta) myöhemmin, tein havaintoja myös teoksista, jotka olivat tietysti sen näyttelyn pääasia. Kun astuin ovesta, näyttelytila oli melkein tyhjä ihmisistä, työt pääsivät esille. Kuten aina käydessäni näyttelyissä ”valokuvasin” yhdellä katseella ensin kaiken. Sitten kuljin teos teokselta tutkimassa sinne aseteltuja töitä läheltä. Totta kai ne kiinnostivat minua. Ne poikkesivat aiheeltaan ja tekotavaltaan ”tavallisista” taidenäyttelyissä olevista töistä. Ne kuvasivat mielenliikkeitä, jotkut niistä olivat jo lähellä tavallisia maalauksia, huolimatta suhteestaan sanoihin, ajatuksiin, runoihin, mihin ne oli tarkoitettukin. Puhuvia töitä. Omituisesti äänteleviä. En päässyt niihin sisään. Yritin. Yritin uudestaan. Mutta ne pysyivät minulta suljettuina. Kokonaisvaikutelma oli jollain tavoin arkinen. Hajanainen. Poissa oli avajaisten tunnelma. Tuntui, että jokainen työ kaipasi tekijäänsä. Kaipasi ihmistä. Kaipasi runoa. Kaipasi tekstiä Kaipasi selitystä. Yksikään työ ei innostanut. (Syy oli tietysti minussa, katsojassa, katselin arkisin silmin, innostumatta.) Poistuin mieli tyhjänä.

    Onneksi jäi muistiin se näyttely kokonaisuutena, mutta minun kohdalla työt heräsivät henkiin vasta nyt jälkeenpäin. Kiitos siitä kuuluu Penjami Lehdolle, joka avasi näyttelyn sisimmän tuolla tekstillään yläpuolella. Pidän runoista. Pidän taiteesta. Mutta visuaalinen runous jäi, niin kuin näyttelyn nimi jo sanoo: merkilliseksi. Merkilliseksi visuaalisen runouden näyttelyksi. Mutta eikö se ollut tarkoituskin?

  2. liisu says:

    PS.
    Lieventääkseni antamaani selostusta omasta näkökulmastani on pakko sanoa, että oli siinä näyttelyssä muutamia töitä, jotka jäivät mieleen yksilöinä ja jotka suostuivat avautumaan mielenkiintoisella tavalla. Tuo mitä kirjoitin, on lähinnä yhteisvaikutelmaa.

  3. Penjami Lehto says:

    Kiitos, Liisu!

    Allekirjoitan täysin kokemuksesi taidenäyttelyiden avajaisista. En ollut tuolla Merkillinen-näyttelyn avajaisissa, mutta tunne on tuttu: paljon ihmisiä, kiinnostavaa ja hyvää seuraa – ja teokset siellä jossain ihmisten ja puheiden takana. – Ja kun menee uudelleen omalla ajalla, avajaisten sosiaalinen lataus varjostaa mieltä ja on vaikea keskittyä.

    – Itse vierailin käytännössä tyhjässä galleriassa. Paikalla oli päivystämässä yksi näyttelyn tekijöistä mutta muuten rauhallista, vain pari kulkijaa poikkesi. Tunnelma tuolloin tietysti otollisempi pysähtymiselle, keskittymiselle.

    “Merkillinen” oli kyllä oiva nimi näyttelylle. Huomasin itsekin ihmetteleväni, onko todellakin kummallisuuden synonyymi “merkillinen” johdettu sanasta “merkki”. Tavallaanhan merkkien luonne yleensä on pyrkiä kaikkeen muuhun kuin “merkillisyyteen”.

    – Muistikirjaan tulee usein kirjoitettua ajatuksenvirtaa, yksittäisiä lauseita ja mielikuvia, jopa sanoja. Jos ne kirjoittaa puhtaaksi, syntyy parhaimmillaan ihan hyviä kitetytymiä – mutta valitettavan usein ne ovat painoarvoltaan sellaisia, että eivät sitten sovikaan kirjoitettuun juttuun. – Tässä nyt vaihteeksi tällainen ratkaisu: mukavastihan nuo resonoivat rinnakkain aseteltunakin.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.