Merkintöjä Ranskalaisesta ystävästä

Maaria Ylikangas | December 10th, 2011 - 08:45

Kenties olen jo hieman velkaa suomalaiselle proosakirjallisuudelle. Moitin sitä yleistävästi, kirjoitan siitä harvakseltaan mutta luen sitä jonkin verran. Tämä ei ole mikään arvostelu, vaan lukumerkintä Tommi Melenderin romaanista Ranskalainen ystävä (2009).

Melenderin blogia pitkään lukeneena voi tuskin tarttua Ranskalaiseen ystävään ilman tiettyä ennakkokäsitykstä kirjan hengestä. Eivätkä he nyt niin kaukana toisistaan olekaan, romaanikirjailija Melender ja blogaaja-kolumnisti Melender. Ranskalainen ystävä, nimensä ja maineensa mukaisesti, pitelee kiinni tärkeistä ranskalaisista kirjailijoista. Flaubert ja Baudelaire putkahtavat ilmi nimettyinä, ja Camus kirjoittaa mukana heti kun minäkertoja Joel Raento aloittaa: “Mummo kuoli. Kukaan ei sitä odottanut, ketään se ei yllättänyt.” Eikä yllätä sekään, että Ranskalainen ystävä on perin vanhanaikainen romaani, mielikuvitukseni syöttää minulle film noir -estetiikkaa kun luen sitä.

Flaubert on julistanut: “Kun rupean haukkumaan aikalaisiani, sille ei tule loppua.” Tämä on Ranskalaisen ystävän motto, joka seuraa kerrontaa piinallisellakin tavalla. Kyllähän aikalaisissa riittää haukun sijaa, loputtomastikin, mutta vaikka nyreys on hupaisa renki, on se surkuhupaisa isäntä. Kun kerran on Vaginamonologeja, Raento kirjoittaa Penisdialogeja. Hupaisaa, eikös. Raento on ylimielinen ja ynseä kusipäähahmo – se on ainoa motivaatio, jonka keksin näille pistoliikkeille. Mutta silti esimerkiksi tämä katkelma näyttää erikoiselta:

“Verukkeeksi lähdölleen Mauri esitti pitkäaikaisen haaveensa omistautua kirjojen kustantamiselle. Hän perusti pod-periaatteella toimivan kustantamon, joka julkaisi ensimmäisenä toimintavuotenaan 89 runokokoelmaa, joista 84 oli esikoisteoksia. Niitä oli turha etsiä kirjakaupoista. Mauri levitti niitä kuin samizdateja vapaassa maassa.

Aina kun tapasin Maurin, hän näytti nujerretulta, mutta puhkesi ylistämään jotakin uutta käsikirjoitusta: “Perkele, siinä on kauneinta synestesiaa, mitä suomen kielessä on ikinä tavoitettu!”

Kiinnostavaa onkin, että tämä kaunokirjallisuuden tuottamisen marginaalinen vaihtoehtomenetelmä kelpaa satiirin kohteeksi. Mauri on raivopäinen känniääliö, jonka hillitön kilpailuvietti ajaa hakemaan siskonpoikien pöytälätkäpelin keskellä yötä. Hän repii sen väkivalloin itkevien pikkulasten käsistä, jotta matsi saataisiin päätökseen. Hän on perustanut sisällöntuotantofirma Ajatuksen Voiman yhdessä Raennon kanssa. Tämä piikki vaikuttaa liiankin ilmeisesti henkilöön suunnatulta. Ollakseen satiiria sen pitäisi kohdistua joko yleiseen ilmiöön tai sellaisiin henkilöihin, joilla on huomattavaa valtaa, ennemmin kuin jonkun tietyn henkilön kustannusprojektiin.

Osansa saa myös suvaitsevaisto: joidenkin “humanistien” suurin ilo on nauraa toisten suvaitsemattomuudelle. Jälleen minulta on satiirin kohde kadoksissa. Keitä nämä ihmiset esittävät, missä muualla tuollaisia tapaa kuin perussuomalaisen märissä unissa? Piikittely on niin arvattavaa ja väsynyttä, etten toivoisi näkeväni sellaista hyväksimainitun romaanin sivuilla – ellei se sitten kerro vain Joel Raennon persoonasta, joka on arvattava ja patologisesti nuupallaan (tämäkään ei ole moite, Ranskalainen ystävä tutkii tätä tyyppiä ihan hyvin). Mutta en haluaisi suosia vain tekstinsisäistä lukutapaa, koska jokainen tällainen esiinpurnattu varjonyrkkeilyvastustaja selvästi liittyy meidän maailmaamme.

Tietysti tällainen vihamielisyys hieman taittuu romaanin loppuun. Siinä oikeastaan on koko sen keskeinen idea. Ranskalaisessa Aronvillen kylässä Joel Raennon kosketus todellisuuteen muuttuu, hän alkaa kohdata ihmisiä. Suurilta osin tragikoomisia miehiä, realismin ranskalaista tyyppiä. Ja ennen kaikkea Marcel Daigneaultin, runnellun miehen, jonka kanssa Raento ystävystyy. Hän riisuu hieman puolustusvarustustaan, eivätkä kaikki ihmiset ole hänelle enää ivan kohteita tai pelkkiä realiteetteja, joista ei eroonkaan pääse. Massojen sijaan hän alkaa nähdä persoonia. Juuri kenestäkään hän ei edelleenkään pidä, mutta eipä hänen tarvitsekaan. Tässä Ranskalainen ystävä on ryhdikäs ja rehellinen.

Ranskalainen ystävä on saanut ylistävää kritiikkiä osakseen, esimerkiksi HS:n nimettömän kirjoittajan (jutun yhteydessä ei näy kriitikon nimeä) arvostelu kiittää kirjaa ei kokonaan valtavirtaan vaan “osin vastavirtaan” uimisesta (sic). Arvostelun sekavuutta kuvaa, että päähenkilön sukunimi on kirjoitettu väärin (Ranto). Kriitikon mukaan ranskalaisia ystäviä ovat Daigneault ja Flaubert, mikseivät yhtä hyvin Baudelaire ja Julio-koira? Ja miten niin Flaubert on jotenkin irtonainen kappale kirjassa – hänen tuotantonsahan rakentuu sen vivahteisiin elimellisesti. Eri asia sitten on minkä ihmeen takia Flaubertin mustaa sappea pitää käyttää mustekasettina. Flaubert kyllä rakentuu Ranskalaiseen ystävään elimellisesti, mutta en tavoita tämän rakenteen motivaatiota. Voin tietysti luntata romaanin takakansitekstiä, joka ei tyhjänpuhumista karttele: “Ranskalainen ystävä on tyylikäs kunnianosoitus eurooppalaiselle laatukirjallisuudelle”.

Eritoten kaksi seikkaa kirjan arvostelussa hämmästyttää – miksi arvostelijat eivät ole sanoneet mitään kirjan tyylistä? ja miksi arvostelijat eivät ole sanoneet mitään kerronnasta, kun kirja kerran aivan ilmeisesti jakaantuu typografisesti toisistaan erottuviin kerrontajaksoihin? Kirja vielä alkaa kursiivilla, joka keskittyy ranskalaisystävä Marcel Daigneaultin näkökulmaan. Kolmas seikka hämmentää vähemmän – kriitikot eivät ole sen kummemmin myöskään miettineet Ranskalaisen ystävän suhteita ranskalaiseen kirjallisuuteen. Mainittujen klassikoiden lisäksi oleellinen voisi olla myös maskuliinisen proosan tähti, Michel Houellebecq.

En puutu tarkemmin romaanin ranskalaisiin viitepisteisiin, mutta tyyli kaipaa jotain huomiota. Vertaan epäreilusti Melenderiä Flaubertiin, jonka romaanityyli vaikuttaa minusta kuivakkaan pisteliäältä. Painavana pyörivästä apparaatista huolimatta Flaubert kirjoittaa kuin lauseet olisivat rutikuivaa sahanpurua – kenties siksi ne ovat osoittautuneet niin palovaarallisiksi. Verrattuna Flaubertiin ovat Melenderin lastut märkiä. Melenderin ote kynästään on raskaampi. Jos tyyliä voi luonnehtia muinaisen temperamenttiopin avulla, Melenderin tyyli olisi flegmaattinen. Hitaastilämpiävä, periaatteellinen, jähmeä, vakaa:

“Ujous, herkkyys ja inho estivät Marcelia käymästä huorabaareissa. Hän tiesi, että kaupungissa oli sellaisia, koska oli ottanut asiasta selvää öisillä kävelyretkillään. Erään piinallisen kesälomaviikon päätteeksi Marcel vuokrasi Hertziltä auton ja risteili mustat lasit silmillään huonomaineisten korttelien lähistöllä. Tuulilasin takaa hän näki, kuinka maksullinen liha liikkui ja kävi pyydykseen. Hinnoista syntyi välillä kiistaa, mutta markkinatalous toimi ja sopu löytyi aina. Ihmisten ostaminen kävi yhtä helposti kuin oli käynyt Pariisissakin.”

Saan tästä tyylinäytteestä, ja kerronnasta ylipäätään, jotenkin raskastempoisen vaikutelman. Lauseiden keskinäiset loogiset suhteet, kerronnan hitaasti liikkuva painopiste pitävät hitaammankin mukana. Samalla ilmaisu kontekstoituu useaan pisteeseen – huorabaarit/yöelämä/kesäloma(työelämä)/markkinatalous/incognito/huonomaineinen/lihamarkkinat/markkinatalous/sujuvuus/suurkaupunki. Jokin konteksti tulee tässä esseistisen määritellyksi, ja samalla lausekulku on hidastempoista ja jähmeäliikkeistä olematta viipyilevää tai perusteellista. Kuitenkin on sanottava, että Melenderillä on tunnistettava tyyli, toisin kuin monissa kotimaisissa romaaneissa, joiden kielessä ei erotu vähäisinkään persoonallinen piirre, ellei sitten virheiden kautta.

Huomionarvoinen seikka on myös maskuliinisuus: kirja sijoittuu täysin miehiseen maailmaan. Tällaisen asian toteamisen yhteydessä on sanottava saman tien perään, että en pidä sitä vikana. Se on vaan niin oleellinen piirre Ranskalaisessa ystävässä – aivan kuten se on Houellebecqinkin kirjoissa. Esimerkiksi maskuliinisen ystävyyden kehkeytyminen ja luonne on kiinnostava juonne, jota voisi tutkailla enemmänkin.

Kirja alkaa kursiivijaksolla, joka kuvaa väkivaltaista tapausta. Se liittää kirjan eurooppalaisteeman siirtolaisiin ja ihmiskauppaan: kaksi ranskalaista raiskaa itäeurooppalaisen naisen. Myöhemmin ranskalaisessa pikkukaupungissa Joel Raentoa uhkaa hivutussakki, joka nimittään häntä “tataariksi”. Kursiiviin kirjoittautuva Marcel Daigneaultin hahmo raahaa mukanaan jälkiä kiusaamisesta ja väkivallasta, järjestäytynyttä rikollisuutta ja pelkoa. Kursivoitujen jaksojen kieli on jossain määrin runollisempaa kuin Joel Raennon karrikoiva dokumentaristisuus. Daigneaultin kokemus on täynnä väkivaltaa, uhkaa ja tajunnan tilan heittelyä. Se on estetisoidumpaa kuin Joel Raennon laverteliaisuus. Ja kuten Camus-vetoinen alku antaa ymmärtää, sivullisuuden alueet kiinnostavat Ranskalaista ystävää jatkuvasti. Daigneault’n ja Raennon hahmoissa näkyy myös tyypillinen vastakkainasettelu: Daigneault on joutunut koko elämänsä kokemaan väkivaltaa, ja joutunut rusentumaan järjestäytyneen rikollisuuden pyöriin. Raentoa on ravistettu korkeintaan suomalaisen työelämän myllyssä, joka ei tietenkään tässä vertailussa näytä enää ollenkaan pahalta.

Kuitenkin kirjan läpäisevä inhonväre (en puhu Sartresta!), camuslaisen sivullisuuden tai flaubertilaisen nyreksynnän (Joel Raennon tyypillistä Falubert-tulkintaa: “Siinä on vain lauseita mieheltä, joka inhosi 1800-lukua mutta olisi inhonnut 1900-lukua vielä paljon enemmän”) herättää ainakin minussa vastavuoroista vastenmielisyyttä. Tietysti romaanin kerronta nostaa kameraa Joel Raennon pään yli, hänen Aronvillessa kokemansa tapaukset tulevat osaksi sitä värikästä CNN-uutismattoa, jota hän turtumukseensa katsoo ilman ääniä, tekstejä lukematta. Turha kuvitella, että Ranska tekisi Raennosta ulospäinsuuntautunutta ilopilleriä, mutta ainakin hänen on vaikeampi sopeutua raadollisuuteen.

17 kommenttia

  1. Tommi Melender says:

    En yleensä kommentoi omista kirjoistani kirjoitettuja juttuja. (Varsinkaan, jos kyse on sellaisista, joiden julkaisusta on jo kulunut sen verran aikaa, että niihin on jo syntynyt tietty etäisyys: omillaan ovat maailmalla, muut työt jo mielessä.) Tähän merkintään tekee mieli kuitenkin heittää muutama huomio.

    “Kun kerran on Vaginamonologeja, Raento kirjoittaa Penisdialogeja. Hupaisaa, eikös.”

    Se ei todellakaan ole hupaisaa. Eikä edes sellaiseksi tarkoitettu, päin vastoin. Raentohan on näytelmäkirjailijana surkeasti epäonnistunut ja tuo Penisdialogeja-yksityiskohta on eräs niistä viitteistä, jotka kontekstualisoivat häntä hahmona tästä vinkkelist. Raento on kirjassa minäkertoja, jonka keskeisiin motiiveihin kuuluu epäonnistumisensa peittely. Hänen purkauksensa “suvaitsevaiston” piikittelyineen ja muine aikalaissatiirin juonteineen kumpuavat tästä maanisesta defenssistä.

    Näiden yhteyksien olemassaolo (ja niiden tajuaminen) kontekstualisoi romaania. Eli siinä on kolme eri tasoa: Raennon oma maailmakuva, romaanin maailmankuva teoksena ja kirjailijan (eli minun) maailmankuva tekijänä. Ne eivät mene yksiin vaan ovat jopa toisilleen vastakkaiset. En ole kauhean innostunut luennasta, joka ei riittävästi erottele niitä toisistaan. Se että kerronta on Raennon monologia tietysti sekoittaa ja peittää nämä kolme eri tasoa, mutta olisi mielestäni ollut virhe ruveta niitä alleviivaamaan ja korostamaan (ikään kuin vakuutellen: Ei, ei, ei, en ole Raennon kanssa samaa mieltä, vaikka annankin hänen puhua romaanissani omalla suullaan). Romaanihan on ironinen ilmaisumuoto, kuten varmasti kaikki tätä blogia lukevat tietävät. Ilmimerkitykset, kuten myös tässä tapauksessa “ilmisatiiri”, eivät ole edes sitä Maaria Pääjärven mainitsemaa romaanitekstin sisäistä maailmaa, vaan pikemminkin raakatekstiä, jota pitäisi myös sellaisena kohdella. Tai siis tämä on osa minun romaanikäsitystäni (en voi puhua kenenkään muun puolesta), ja tältä pohjalta minä teokseni rakennan.

    Flaubertin osuudesta teoksen kokonaisrakenteeseen voisin antaa yhden ylimalkaisen vinkin (koska en halua liikaa tuputtaa omia tulkintojani ynnä haluan viedä tietyt asiat mukanani hautaan): Joelin ja Marcelin suhteessa on oma dynamiikkansa ja omat merkitystasonsa, joihin kietoutuu paitsi Flaubert myös Baudelaire. Ja sivumennen sanottuna tämä Flaubert/Baudelaire-asetelma liittyy omalla tavallaan myös siihen, mitä Maaria Pääjärvi tarkkanäköisesti huomauttaa kerronnan eroista: Marcelin tarinaa kuljettavat jaksot ovat tyylisesti “runollisempia”.

    Maskuliinisuudesta en viitsi sanoa muuta kuin että se menee myös tuohon kolmen maailmankuvan väliseen juttuun. Miesvihamielisyyttäni minä Ranskalaisessa ystävässä purin, kuten teen jollain tavalla kaikissa teksteissäni. Samalla toki tiesin ja tiedän, että on ihmisiä, jotka lukevat sitä äijäkirjallisuutena. Mitäpäs minä heistä.

    Tässäpä tämä kommentti. Hyvä blogi, muuten, kaiken kaikkiaan!

  2. Tommi Melender says:

    …niin ja vielä sellainen lisäys, että tuon siteeratun Helsingin Sanomien kritiikin kirjoittaja oli Jukka Petäjä. Verkkoversiosta ilmeisesti hänen nimensä on pudonnut pois.

  3. Maaria Pääjärvi says:

    Hei Tommi & kiitos kommentista.

    Muutama huomio – maskuliinisella proosalla en tokikaan tarkoittanut äijäkirjallisuutta. Totesin vaan, että kyseessä on silmiinpistävä elementti, ja silloinhan sen merkitystä pitää pohtia tarkemmin. Ihan vastaavasti – jos jokin proosa “feminiinistä”, käsitän sen huomattavasti syvemmin kuin äijä- tai ämmäkirjallisuuden. Pidän kokolailla selvänä, että huomattavan sukupuolikeskittynyt kerronta problematisoi sukupuolta, kumpi se ikinä onkin. Myös se “pahamaineinen” äijäkirjallisuus. Olen oikeastaan useasti pahastunut siitä, että joku anjasnellman-tyyppinen proosa otetaan herkästikin vastaan nimenomaan naissukupuolta purkavana ja problematisoivanakin, mutta maskuliiniselta proosalta puuttuu tällainen vastaanotto.

    En muuten lähtenyt kirjoittamaan näkyviin tuota Raento – Flaubert & Daigneault – Baudelaire -rakennetta. Tästä tietysti paneutuneemmalla tutkimisella hahmoittuisi moniakin dialogisia tasoja. Ja koska näen, että tällä tosiaan on hyvä pohja, niin ainakin minun lukijanetiikkani pakottaisi selailemaan sekä Flaubertia että Baudelairea sillä silmällä, ja tässä yhteydessä siihen ei ole rahkeita.

    Arvelin myös tyylin perusteella että HS:n tekstin takana olisi Jukka Petäjä, mutta en tohtinut ryhtyä spekuloimaan. Parempi, että tieto on varma, ja kiitos siitä.

    Mutta romaani ironisena taiteenlajina — tätä en varauksetta allekirjoita. Lisäksi ironia on aina oikukasta ja monistuvaa. Perusasioitahan nuo ovat – henkilöhahmon maailma, romaanin maailma ja vielä tekijän maailma, jotka ovat tästä erillään. Mutta silti pidän itselläni oikeuden ymmärtää romaanissa meidän maailmaamme selvästi yhtyvät seikat myös osana meidän maailmaamme. En osaa olla hirveän formalistinen. Romaanissa voi olla siisti rakenne, jossa nämä asiat laboratoriotasolla ovat erillisiä, mutta lukijan maailma on auttamatta sekavampi. Minulle kirjallisuuden arvo sisältyy myös näihin reaalistuviin merkityksiin, siihen syvään “ironiaan” joka avautuu jollekulle ilmisatiirina. Ne ovat paitsi tekstinsisäisiä valintoja myös todellisia valintoja laajemmassa keskustelussa.

    Mutta kyllä ajatus Penismonologeista on himpun verran hupaisakin, jos saan sanoa.

  4. Tommi Melender says:

    “Mutta romaani ironisena taiteenlajina — tätä en varauksetta allekirjoita.”

    No ei sitä missään tapauksessa kannatakaan varauksitta, tai ainakaan täsmennyksittä allekirjoittaa. Esimerkiksi David Foster Wallace on esseissään käynyt pitkiä pohdiskeluja siitä, millaisia sudenkuopia ironisuus romaanimuodolle aiheuttaa ja asettaa, etenkin nykymaailmassa, jossa televisio (ylivertaisena ironisena mediana) hallitsee ihmisten tajunnansisältöjä.

    Minä puhun kuitenkin romaanin ironisuudesta elemntaarisemmalla tasolla. Tarkoitan siis yksinkertaisesti sitä, että romaani vaatii syvälukemista, koska lauseet tarkoittavat aina muuta(kin) kuin kirjaimellisesti sanovat.

    “Perusasioitahan nuo ovat – henkilöhahmon maailma, romaanin maailma ja vielä tekijän maailma, jotka ovat tästä erillään. Mutta silti pidän itselläni oikeuden ymmärtää romaanissa meidän maailmaamme selvästi yhtyvät seikat myös osana meidän maailmaamme.”

    Nuohan eivät sulje toisiaan pois, jos ymmärsin mitä tarkoitat.

    Korostin näitä kolmea eli tasoa sen vuoksi, että tuossa merkinnässäsi nostat esiin Raennon monologiin sisältyviä satiirielementtejä eli piikittelyä, joka on “niin arvattavaa ja väsynyttä, etten toivoisi näkeväni sellaista hyväksimainitun romaanin sivuilla.” Jos olisit kirjoittanut kritiikin, kuten siis et ole vaan lukumerkinnän, tuollaiset huomiot antaisivat helposti väärää informaatiota kritiikin lukijoille, koska heille voisi syntyä sellainen kuva että Ranskalainen ystävä esittää tuollaista kökköä piikittelyä ihan kirkkain silmin, ironisoimatta. Ilman sitä kaksinkertaista satiiria, joka mielestäni on Raentoa koskevissa osuuksissa hallitsevia elementtejä.

    Minusta ei voi ennalta rajata, minkälaista piikittelyä ei “hyväksimainittuun” romaaniin voi sisältyä. Kyllähän romaani voi syödä kaikkea kuin sika ja myös käyttäytyä kuin sika. Kyse on lopulta siitä, miten tällaiset asiat toteutetaan tekstissä. Tulkinnan, syväluvun ja kerronnan tasojen erittelyn vastuun kirjailijan pitää uskaltaa jättää lukijalle. Hänellehän se joka tapauksessa jää.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Ajatus romaanista sikana on minusta hieno, metaforaa voi laajentaa pitkälle, myös päivittää. Jopa romaanin tehotuontantoon: siellä possut marinoituu omassa paskassaan, jotta pääsisivät kuluttajan valurautapannulle siisteinä suikaleina. Koko prosessi on hallittu mutta iljettävä. Mutta vakavammin –

      romaanisika on kaiketi muunnos Bahtinin moniäänisyysteoriasta. Itäisessä romaaniteoriassa (myös Lukács) korostui jostain jännästä syystä romaani jonkinlaisena vapaavyöhykkeenä. Lukács kirjoitti Balzacin kirjoista, että ne monikulmaisesti ylittivät B:n oman rajoittuneen poliittisen näkökulman ja intressin, siitä huolimatta, että se ei välttämättä ollut edes mitenkään piiloteltua. Tämä ilmentää suurta luottamusta taiteen kykyyn nousta vallitsevien ehtojen yläpuolelle. Ja kenties tämä ominaisuus on se, jota voidaan kutsua myös “ironiaksi”. Minusta vaan tuntuu erikoiselta, että antiikin ironiakäsite on muuntunut niin kovasti matkan varrella, että se noin vaan voi pudottaa itsestään ivan, sarkasmin ja vastuunväistelyn merkitykset. En ole koskaan käsittänyt marxilaiselta pohjalta rakennettuja moniäänisyyden teorioita formalistisuuden puolustuspuheina, vaan merkityspotentia merkitsee jopa lisääntyvää ja jakautuvaa sosiaalista vastuuta ja ankkuroitumista, ei väistöliikkeiden sarjaa. Lukijana näen moniäänisyysteorian hedelmällisenä – minulla on lupa kiinnittää tulkintani, näkemykseni tai tunteeni tiettyihin merkitysseikkoihin, ja jollakulla toisella on mahdollisuus kiinnittää ne jollain toisella tavalla. Kun taas ironiateoria tuntuu ainoastaan vieraannuttavalta, sen sijaan että kokisin merkityksenantoprosessini hedelmällisenä, tiedänkin koko ajan olevani kuitenkin väärässä. Se ei ole psykologisesti kestävää, ainakaan minulle, koska perustan taiteen ennemmin luottamukselle kuin epäilylle. Ennemmin luotan sen lukuisiin merkityksiin kuin epäilen niitä kaikkia – epäily kuitenkin leikkii oikean merkityksen löytämisen mahdollisuudella, mutta silloin kun se sen löytää, on kyseessä usein Pyrrhoksen voitto.

      Ironia sisältää tietysti monimerkityksisyyden tai sosiaalisen moniäänisyyden mahdollisuuden, mutta henkilökohtaisesti liitän ironiaan pikemminkin toisensa poissulkevia neuroottisuuden tasoja. Ironia on sellainen kommunikaatiomoodi, joka ei takaa ainuttakaan merkitystä ja toisaalta ei salli useita samanaikaisia merkityksiä, ainakaan missään vakavassa mielessä. Kukaan ei hallitse sitä, vaan esimerkiksi kirjallisuuden tapauksessa se tapahtuu tulkintasuhteissa – esimerkiksi minun ja romaanin suhteessa, kenties se tapahtuu jo tässä kommenttiketjussa meidän välisessämme kommunikaatiosuhteessa, tai siinä suhteessa, joka syntyy näiden tekstien ja niiden lukijan väliin (olen kaiketi omaksunut tämän käsityksen enimmälti Linda Hutcheonilta, siis amerikkalaisen postmodernismin tutkimusperinteestä + kannan mukanani antiikin retoriikan selkeää määritelmää ironian troopista; Giambattista Vicosta juontuvat yleistykset taas alkavat olla kiinnostavaa fiktiivistä systematisointia, eivät enää konkretiaa). Kliinistä ja tekstinsisäistä se ei voi olla, siksi ironia on aina enemmän kuin syvälukeminen, jota mainitset sillä tarkoittavasi. Minun ajattelussani se on tekstinulkoisten suhteiden verkossa, ei niinkään tekstin sisäisten, joita määrittävät spesifimmät kaksoisvalaistuksen tai monimerkityksen ominaisuudet. Ironian yleistämisestä en pidä, koska en ymmärrä mitä ironialla siinä yhteydessä enää tarkoitetaan – sitäkö, ettei mikään ole varmaa vai että kaikki totuudet ovat suhteellisia? Mitä ironista siinä on?

      Voin ihan hyvin ymmärtää romaania sen ehdoilla, mutta olla silti eri mieltä sen ratkaisuista, myös jossakin detaljissa. Ja minä kun olen detaljilukija. Kriitikonroolissa minun pitäisi kirjoittaa perusteluni ja näkemykseni eri tavalla kuin olen tähän epämuodolliseen merkintään kirjoittanut. Tietysti voidaan aina pohtia kuinka pitkälle vaikkapa kriitikon pitää tekstiä ymmärtää, kuinka syvää on oltava syväluvun, jotta kriitikko ei tekisi virhettä. Tässä mielessä ehdottomasti suurin osa kritiikeistä on harhaanjohtavia.

      Se, mitä Ranskalainen ystävä esittää ironisoimatta ja mitä ei, on nähdäkseni sekin tulkintakysymys. Jos esimerkiksi liian spesifi, tässä tapauksessa Leevi Lehdon henkilöön tunnistettavasti kohdistuva kuvaus vie omat ajatukseni muissakin romaanin kohdissa pohtimaan sen luomia satiiris-ironisia kuvauksia, ironian arvaamaton mekaniikka lähteekin viemään minua toisaalle. Maurin hahmo on liian avainromaanimaisesti rakennettu ollakseen vain tekstinsisäistä ironiaa. Ainakin tämä on minun vaikutelmani asiasta, ja niin kauan kuin liikumme ironisten rakenteiden, tulkintojen ja kertautumisten piirissä, maailman ja romaanin suhteet eivät voikaan asettua sopusointuun.

      Pahoittelen pitkällisyyttäni, mutta se johtuu innostuneisuudestani, tämä kysymys on valtavan kiinnostava.

      • Tommi Melender says:

        Tämähän nyt rönsyilee! Ei se mitään.

        Ehkä syytä kuitenkin vielä korostaa, että puhun ironiasta ihan sen alkeellisessa (tai “kreikkalaisessa”) merkityksessä. Eli sitä, että tekstissä käytettävät sanat ja ilmaisut ovat päinvastaisia niiden merkityksen kanssa. Tätähän sanoin tuolla aiemmin jo.

        Iva, sarkasmi ja vastuunväistely toki sisältyvät usein ironiaan. Mutta voidaan ajatella toisinkin. Antiikin draamoissahan ironinen efekti syntyi myös siitä, että yleisö tietää enemmän kuin näyttelijät, jolloin tapahtumilla voi esimerkiksi olla traagisempi tausta kuin miltä itse tapahtumien keskiossä näyttää.

        Niinpä voidaan ajatella romaaninkin kohdalla hiukan samalla tavalla. Jos kerronta rakentuu henkilöhahmon monologille, niin lukija osaa ottaa henkilöhahmon esittämät asiat eri tavalla kuin jos kohtaisi ne romaanin kehysten ulkopuolella, arkielämässä. Lukija tietää, että nyt äänessä on henkilöhahmo, joka puhuu oman maailmankuvansa tasolta eikä tuo maailmankuva ole sama kuin teoksen tai tekijän maailmankuva. Siispä lukija osaa tulkita henkilöhahmon sanomisia ironisessa kehyksessä, koska tietää että niillä on romaanin kokonaisuutta vasten toinen merkitys ja tehtävä kuin mitkä ovat sanomisten ilmimerkitykset. Henkilöhahmon suusta tuleva kökkö sarkasmi kontekstualisoi ainoastaan henkilöhahmoa, ei romaania kokonaisuutena.

        En keksinyt muuta kuvaavaa termiä tälle asetelmalle kuin ironia, joten päädyin käyttämään sitä (ja esimerkiksi Milan Kundera on puhunut myös romaanin ironiasta samankaltaisessa merkityksessä).

        Tietenkään kaikki lukijat eivät tällaisia erotteluja tee tai halua tehdä. Suomessa varsinkin on hyvin vahva kirjaimellisen lukemisen perinne; siihen olen minäkin törmännyt omien kirjojeni vastaanottoa seuratessani. Jos en uskokaan “suurin ihmisiin”, niin haluan kirjailijana kuitenkin uskoa “suuriin lukijoihin” eli luottaa siihen, että he hahmottavat romaanin eri tasot toisistaan ja suhtautumaan henkiöhahmojen sanomisiin henkilöhahmojen sanomisina.

        Maaria puhuu luottamuksesta ja epäilystä. Ne ovat romaanin merkitysten hahmottamisessa varmasti molemmat omalla tavallaan tärkeitä. Itse nostaisin niiden rinnalle mielekkyyden, koska se ei ole sen paremmin sulkeistava kuin väistöliikkeisiin johtava, vaan jonkinlainen keskitien malli, tai ainakin pragmaattinen. Olennaisia kysymyksiä ovat silloin: millaiset tulkinnat ovat enemmän ja millaiset vähemmän mielekkäitä?

        Nämä asiat nähdäkseni sisältyvät siihen, mitä Maaria aiemmassa merkinnässään sijoitti kriitikon huoneentauluun. Eli se kolmas kohta siellä: “3) teosten kontekstointi ja arvottaminen niiden omilla kriteereillä.”

        Mielekäs tulkinta ottaa tällaiset jutut huomioon. Jos romaanissa vaikkapa esiintyy henkilöhahmona skientologi, joka paasaa minäkerronnalle rakentuvissa osuuksissa skientologista propagandaansa, niin se ymmärretään vain henkilöhahmon puheena eikä manifestaationa koko romaanista ja sen arvomaailmasta (ellei romaani sitten ole läpeensä skientologialla ryvetetty romaani). Mikään laki ei kiellä tietenkään nostamasta skienktologipuhujan sanomisia ironisen kehyksen ulkopuolelle, mutta näin tehtäessä minun mielestäni kyllä tulee mielekkyyden raja aika nopeasti vastaan. Onko tällainen ajattelu formalismia? Jos on niin olen kai sitten formalisti. On minua pahemmaksikin haukuttu.

        Ironia taitaa olla huonossa huudossa nykyään, osin aiheestakin. Mutta täytyy muistaa, että se voi myös olla äärimmäisen vapauttava laji (ei pelkästään pilkkaan, ivaan ja sarkasmiin johtava). Tämän tietävät esimerkiksi itäeurooppalaiset, kuten Milan Kundera ja monet muut kirjailijat voisivat todistaa. Voisin jopa mennä niin pitkälle, että ironia on avoimen ja demokraattisen yhteiskunnan elinehto. Hyvään kansalaisuuteen kuuluu esimerkiksi lukea ja tulkita poliitikkojen sanomisia muuten kuin sinisilmäisen kirjaimellisessa merkityksessä. Aivan kuten hyvä lukija näkee romaanissa ironiset kehykset (vaikka haluaisikin välillä pomppia niiden ulkopuolelle).

        Voi olla myös vaarallista olla tunnustamatta ironiaa silloin, kun se selvästi sisältyy kirjallisiin teoksiin. Ajatellaan vaikkapa, että Kirjailija NN julkaisee romaanin, jossa eräs minäkertojista vaatii Karjalan palauttamista. Olisi melkoinen vääryys häntä ja hänen teostaan kohtaan, jos Kriikko BB tai Toimittaja CC julistaisivat isoon ääneen, että Kirjailija NN:n romaani vaatii Karjalan palauttamista. Olisin voinut keksiä vähemmänkin kärjistävän esimerkin, mutta halusin jostain syystä kärjistää.

        Eli älkää nyt ironiaa viralta panko tai julistako sitä likaiseksi ja epäilyttäväksi.

        • Aleksis Salusjärvi says:

          No ei hemmetissä panna ironiaa lopullisesti nurkkaan, enkä siitäkään ole varma, että se olisi nykyaikana pois muodista, ennemmin mä olen näiden mun konservatiivisten aatosteni kanssa. Eikö post-elokuvat tarantinoista ja muista kavereista lähtien nojaa juuri ironiaan?

          Mä meinasin tolla “ironian vaarallisuudella” lähinnä sitä, että se on paitsi toisinaan lämmintä ja positiivista myös usein katkeraa sarkasmia. Tästä olen kirjoittanut joskus aiemminkin, mutta Tove Jansson kirjoittaa Näkymättömässä lapsessa, että tädin ironia laukaisi lapsen näkymättömyyden. Tarinaa on tulkittu sittemmin psyykkisesti sairaan tädin vaikutuksesta lapseen – mielenterveysvanhempien lasten yhdistys taitaa olla nimeltään juuri Näkymätön lapsi. Olen sittemmin pohtinut, etteikö juuri lapseen kohdistunut sarkasmi olisi tehnyt hänestä näkymätöntä, mutta ei, Jansson kirjoittaa nimenomaan ironiasta.

          Tajuan intuiviitivisesti, että jutussa on perää. Tähän ketjuun kommentoineen Sami Liuhdon ironia on tällaista, tarpeetonta ja kylmää. Sairastuttavaa.

          Toisenlaista valoa olen saanut tuttavastani, joka ei tajua ironiaa. Viljelen sitä itse asiassa toisinaan paljon. Kun sanon jotain päätöntä, tyyliin että mä osaan ajaa kännissä ihan yhtä hyvin kuin selvinpäin, kun vaan muistan ottaa känniennakkoa, hän sanoo, että ei tuo ole totta. Kaverilta yksinkertaisesti puuttuu ironia. Se on kiehtovaa. Täytyy puhua niin kuin asiat on. Olen tajunnut tästä, että ironia on usein sosiaalista suojautumista. Sen turvin voi esiintyä etäännytettynä.

          Karjala takaisin -esimerkistäsi: ei tietenkään ole mitään järkeä samastaa tekijää teokseensa, eikä aina edes teosta sen hahmoihin, mutta yhtä kaikki kysymys jää jäljelle – oli ironiaa tai ei – että miksi teoksessa keskitytään argumentteihin Karjalan palauttamisesta.

          • Sami Liuhto says:

            Minusta Maria Pääjärven käsittely T. Melenderin romaanista oli tarkoitushakuista ja ilkeää. Se oli täynnä vihaa. Vi(i)ttaukseni “äitiin ja kotikriitikkoon” oli kyllästymisen tulos siitä että ihminen kuitenkin pakenee määritelmien taakse. Yhtä hyvin minä voisin kertoa olevani “pakkoneuroottinen, alkoholistinen ja depressiivinen yksilö sekä kriitikko”. Kommenttini on “sairastuttavaa”, koska se avoimesti kertoo kipupisteistä, eikä näennäisesti myötäelä tänä vuonna kärjessä olevien tekstiä. Minulle se on ihan sama. Siksi saatan verkossa kommentoida jatkossakin. Saiastuttavaa. Se on ihan Koskenniemeä, “elähdyttävää eikä sairastuttavaa humooria”.

          • Aleksis Salusjärvi says:

            Sami lopeta se viittailu ja mene asiaan. Jos T. Melenderin romaanikäsittely oli mielestäsi tarkoitushakuista ja ilkeää, niin kerrohan lisää! Sillä tavalla sua tyhmempi maailma voi oppia jotain ja saat ne mandariinit vihdoin kainaloistasi pois. Mun mielestä tää keskustleu on ollut kaikkinensa hemmetin hyvää ja olennaista, ja on ollut todella kiinnostavaa lukea Tommin kommentteja tähän aiheeseen liittyen. Mitä mä olen tähänastisesta kärryillä, niin Maaria luki Tommin kirjan ja kirjoitti ilman sordiinoa lukukokemuksestaan.

            Moni heikkoitsetuntoinen kirjailija olisi saattanut ottaa nokkiinsa, että hänet otetaan vakavasti, mutta tässä tapauksessa tulkintasi on mielestäni koko lailla omituinen. Päin vastoin, Tommi kirjoitti näkemyksistään romaanista omista lähtökohdistaan, mikä kiteytyi kysymykseen ironiasta. Tän kaiken vaikutut in paraxis on se, että Maaria ja minä ja ehkä joku muukin kriitikko saadaan tarkkoja askelmerkkejä ja ehkä joku prosaistikin – tai vaikka runoilija.

            Sun panos tähän asti on sen sijaan pelkkä ahdistunut kuitti. Ei järin mairittelevaa sulle.

        • Maaria Pääjärvi says:

          “Eli älkää nyt ironiaa viralta panko tai julistako sitä likaiseksi ja epäilyttäväksi.” Ymmärrän ironian mekanismiksi, joka on pitkälle hallitsematon. Sen synnyttämiä tunteita ja tulkintoja ei voi hallita, eikä myöskään pysäyttää. Se ei ole sen kummemmin paha kuin hyväkään asia.

          Antiikin draamoissa yleisön ja näytelmän tapahtumien ja henkilöiden väliin on eräs tapaus nimenomaan siitä suhteiden ironiasta, jollaiseksi ironian perustoiminnan ymmärrän. Siinä mielessä saman ironian voi laajentaa siksi liikkeeksi, joka syntyy romaanin ja lukijan väliin.

          Joten oikeastaan, puhuessamme ironiasta, puhumme pitkälti samasta ilmiöstä – jos nyt ymmärsin Tommin oikein. Formalistisuudella taas ymmärrän sen lukemisen, joka tapahtuu tiukasti romaanin maailmassa. Se kuitenkin murtuu, koska taide hakeutuu myös kaikenlaiseen kontaktiin maailman kanssa.

          Olen Tommi todella pahoillani, jos merkintäni Ranskalaisesta ystävästä vaikutti sinusta(kin) ilkeältä ja tarkoitushakuiselta. Kuten tuossa aiemmin selvitin, Maurin henkilöhahmo muutti minun lukusuuntaani romaanin suhteen, ja minä olen melkoisen kärjekäs kirjoittaja. Nimenomaan henkilökohtainen, lukemisesta lähtevä merkintä ei ole samastettavissa hyvään tai nöyrään tulkintaan. Lukijat saattavat lähteä eri suuntaan kuin kirjoittaja on tarkoittanut – tämä pätee niin asiaproosaan kuin taideproosaankin. Mutta en ylipäätään kirjoita asioista, jotka ovat mielestäni merkityksettömiä, eihän minua muuten motivoisi yhtään mikään – ja kirjasi ei missään nimessä ole merkityksetön minulle.

          • Tommi Melender says:

            “Olen Tommi todella pahoillani, jos merkintäni Ranskalaisesta ystävästä vaikutti sinusta(kin) ilkeältä ja tarkoitushakuiselta.”

            No ei mulle sellaista fiilistä tullut. Lähinnä askarrutti, että olit luennassasi painottanut asioita niin kuin olit. Ja sen vuoksi tunsin tarpeelliseksi nostaa esille noita asioita, joita noissa kommenteissani nostin.

  5. Aleksis Salusjärvi says:

    Ironia on vaarallinen alue, jota ainakin minä jään tavan takaa märehtimään. Se synnyttää välittömästi oppositiot ja vetää viivan samastumisen ja tuomitsemisen välille. Ironian keinoin (silloin kun se paljastaa ihmisen mitättömyyden) syntyy usein tahatonta kyynisyyttä, jolle meikäläinen on aikamoinen herkkis. Taustalla on varmaan jotain infantiilia tarvetta lukea romaaneista ihmisen suuruudesta, eikä pienuudesta.

    Tää on nyt vähän tällainen asiaa sivuava välipuhe, mutta teidän keskustelu herätti mussa muiston Maan tomua -kirjasta, jossa Annie Proulx ironisoi newyorkilaispariskuntaa, joka muuttaa keskilänteen mitättömän elämänsä kanssa. Teoksen kritiikissä kirjoitan:

    “Kirjan katkerin virke osuukin Eugenie-nimisen keittiökirjailijanaisen suunnitelmiin:

    Eugenie taas sanoi, että voisi vihdoin aloittaa ne kaksi kirjaa, jotka halusi kirjoittaa: Se oikea kaupunkikeittiö – Takeout & Deli ja Globaali keittiö. (133)

    Proulx, joka aloittaa aamunsa sekoittamalla kahviin lusikallisen lehmänpaskaa maistaakseen kielellään maan tomun heti hammastahnan jälkeen, pakottaa lukijan ironian keinoin tuhlaamaan aikaansa sille mitättömyydelle, joksi hän henkilöhahmonsa kirjoittaa. On kiinnostavaa, että noinkin vähäpätöisen näköinen katkelma lopetti kirjan lukemisen osaltani viikoksi.”

    Tuossa katkelmassa on taustalla kehitelmä, jossa karskit keskilännen korutonta elämää elävät ihmiset saavat keskuuteensa maalaisromantiikkaa hamuavat kaupunkilaiset. Keskilännen elämä on näköalatonta, elinkeinot kuolevat ja cowboy-maailma on enää nyrkkitappeluja kapakan ulkopuolella. Kaupunkilaiset ovat umpikujassa etisessään maaseudun yksinkertaista kauneutta ja heidän pikku suunnitelmansa ovat paitsi syntyjään naurettavia myös tässä kontekstissa mitättömän merkityksettömiä. Mä en pysty nauramaan sille, että joku ihminen on haaveidensa kanssa mitätön, enkä myöskään näkemään mitään arvoa tuollaisilla keittiökirjoilla. Parempi jättää siis lukematta loppuun.

  6. Tommi Melender says:

    Katkelman perusteella tuossa Aleksiksen siteeraamassa Proulxin kirjassa on ulkopuolinen kertoja, jolloin ironia ja ironisuus liikkuvat vähän eri asteikolla kuin kerronnan rakentuessa minä-muotoiselle monologille. Minäkin olen herkkä sellaiselle, että kertojaääni kuvaa romaanihahmoja ylhäältä päin, nenän varttaan pitkin katsoen tai tarkentaen katseensa ilmiselvällä tavalla naurettaviin asioihin. Thomas Mann esimerkiksi hallitsi ulkopuolisen kertojan kautta toteutetun ironian mestarillisesti, eikä hänen romaanejaan lukiessa tule koskaan tuollaista vaikutelmaa kuin tuosta Proulx-katkelmasta.

    Jos taas äänessä on henkilöhahmo itse, on hänen puhuttava oman maailmankuvansa tasolta, oli tuo maailmankuva kuinka vastenmielinen tahansa. Esimerkiksi David Foster Wallacen Brief Interviews With Hideous Men -kokoelman lyhytproosatekstit pyörivät hyytävällä tavalla noiden tekstin puhujina esiintyvien karmeiden miesten sisäisissä universumeissa. Toki kirjallisuuden täytyy kuvata suuria ja hyviäkin ihmisiä, mutta mielestäni se voi myös kuvata pieniä ja huonojakin ihmisiä — joko etäännytetyn kerronnan tai sisäisen monologin kautta tai jostain muusta vinkkelistä, kaikki on mahdollista. Mutta jos kerronnan on tarkoitus kummuta suoraan henkilöhahmon tajunnasta, sen on myös sieltä kummuttava. Sitten pitää uskoa, että romaanin muut tasot, muut kerronnan tavat — tai viime kädessä lukijan erittelykyky tuovat niitä vapautuksen momentteja, jotka antavat Aleksiksen kaltaisille lukijoille mahdollisuuden nähdä kaiken alhaisuuden läpi johonkin sellaiseen, mikä ihmisessä on suurta.

    Vaikka ei ehkä ole viisasta puhua enempää omasta romaanistani, tartun vielä yhteen asiaan Maarian merkinnässä. Nimittäin tuohon siteeratuksi tulleeseen runokustantamisjuttuun. Maaria sanoo, että runokustantajaksi ryhtynyt Mauri on “raivopäinen känniääliö”. Minä taas näen hänet empaattisemmin tai ainakin ymmärtäväisemmin. Mielestäni hän pikemminkin on burn outin partaalla keikkuva kilpailuyhteiskunnan ilmentymä, joka alitajuisesti etsii ulospääsyä huonosta olostaan ja maanisiin mittoihin paisuneesta kilpailuvietistään. Tuossa episodissa (joka on varsin pieni romaanin kokonaismitassa) käy sitten niin että hän menettää kasvonsa nuoren kukkoilijan edessä, mutta samalla hän vapautuu siitä, mikä hänet on ajanut nurkkaan, hänen ei enää tarvitsekaan tsempata. Mietin tuota kirjoittaessani että mitähän Mauri mahtaisi tehdä “vapauduttuaan”? Laitoin hänet jostain syystä ryhtymään runokustantajaksi (minua jopa liikutti tuo ajatus silloin — hyppy kilpailuyhteiskunnasta marginaalirunouteen). Maurin tarinan kertojaäänenä on Raento, mistä johtuu se että tuo episodi verhoutuu piikittelevien sananvalintojen taakse (myöhemminhän Raento kyllä päätyy samansuuntaiseen ratkaisuun kuin Mauri). Olisiko minun pitänyt kertoa tuo episodi henkilömonologissa jollain neutraalimmalla äänellä? Ei olisi. Sellainen olisi mennyt ihan väärin. Vaikka kuten Maarian luenta osoittaa, on ilmeinen vaara että Raennon äänen hallitsevuus asettaa tuon katkelman pelkästään “kököksi satiiriksi”. Mutta jos ihan juonireferaatin tasolla lukee Mauri-episodin, siinä voi kyllä nähdä nuo edellä kuvaamani jutut.

    Ehkä omasta taustani ja kirjallisuuskäsityksestäni johtuen en ole niin herkkis kyynisyydelle kuin Aleksis (voisin kuvitella olevani herkkis sille että Aleksis leimaa jonkun minulle tärkeän romaanin arvottomaksi löytäessään siitä vain kyynisyystason, no, tämä on puhtaasti hypoteesi). Minä yritän lukea romaaneista aina “muutakin” kuin mitä ne ovat sanovinaan, ja varmaan toisinaan löydän nyansseja sieltä mistä Aleksis löytäisi vain kyynisyyttä. Toki on paljon romaaneja, joista heti näkee, ettei sieltä mitään nyansseja kannata etsiä. Tai romaaneja, jotka ovat muuten niin viallisia, etteivät ne nyanssit paljon pelasta.

  7. Maaria Pääjärvi says:

    Kysymys ei ole vain kirjallisuuskäsityksestä vaan myös ihmiskäsityksestä. Kuten Tommi, ajattelen, että Maurin tapaisen henkilöhahmon käyttäytyminen aivan ilmeisesti johtuu jostakin. Jos nyt vaikka burnoutista, psyykensairaudesta jne. Kuitenkaan tämä ei tarkoita sitä, etteikö henkilöhahmo myös aivan ilmeisesti olisi “raivopäinen känniääliö”, kuten kenties hieman ronskisti kirjoitan. Psykologinen syväperspektiivi on mahdollinen, mutta Mauri elää myös karikatyyrina (oli se sitten Joel Raennon tai romaanin sisäistekijän virittämä vaikutelma). Ja myönnän täysin, että Ranskalainen ystävä on inhimillinen tutkielma sellaisista henkilöistä, joita emme omassa arjessamme välttämättä pidä kovinkaan miellyttävinä. Romaanin ei tarvitse kuvata suuria tai hyviä ihmisiä, eikä ihmisiä, jotka pitävät muista ihmisistä. Ovathan Strindberginkin häijyyteen asti katkerat kirjat kaikesta kiehuvasta sapesta huolimatta mainiota romaanitaidetta.

    Mutta kohdallani on tässä kyse oikeastaan samankaltaisesta reaktiosta kuin Aleksiksella. Näin tekstissä elementin, joka tunnistettavuudessaan suorastaan pomppasi sieltä esiin. Minulle se lakkasi olemasta romaanin sisäistä teknistä hienoutta. Juuri tällaisiin irtiottoihin kirjan pitää toisaalta pystyäkin, koska yksikään oikeasti hyvä kirja ei ole pelkkä romaanirakenne. Semanttisen horisontin muutos – aiheutti se sitten lukijassa hyminää tai torjuntaa – on kuitenkin selvä signaali siitä, että asioilla on merkitystä ja lukija ottaa kirjallisuuden vakavasti.

  8. Sami Liuhto says:

    “Ajatus romaanista sikana on minusta hieno, metaforaa voi laajentaa pitkälle, myös päivittää.”

    Aijaijai, äiti ja kotikriitikko (tämä oli ironiaa) Maria Pääjärvi ei tiedä mistä puhutaan kun puhutaan romaanista ja siasta.

    Ja yrittäkää nyt löytää se konsensus Pertti Paasio valitsemalla tiellä.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Osaisiko Sami Liuhto selvittää minulle sen mitä en ymmärrä?

      Ja pitää kyllä paikkansa että teen töitä kotona. Minulla ei valitettavasti ole muuta mahdollisuutta.

  9. Maaria Pääjärvi says:

    Yleisesti, ja etenkin Sami Liuhdolle – jos on puhe vaikkapa ironiasta, minusta on lähinnä rehellistä selvittää mitä itsekukin tarkoittaa puhuessaan siitä. Minulle määritelmät eivät ole paholaisia, vaan myös oleellinen osa sitä, millainen olen ja miten ymmärrän maailmani. En tietenkään oleta, että kaikki ajattelevat näin enkä myöskään oleta, että persoonani miellyttäisi kaikkia.