Miesten vuoro 2

Aleksis Salusjärvi | February 16th, 2015 - 21:36

 

ZdJ7FyY

 

Tämä teksti on suomalaisen miehen puolustus ja vastine Timo Hännikäiselle.

Suomalainen mies on mauton ja jurottaa sosiaalisissa tilanteissa. Mutta kun hänelle antaa kirveen, kuokan ja puntin tulitikkuja, hän raivaa keskelle metsää asumuksen ja pellon. Saarijärven Paavo ja Jussi Koskela ovat perinteisiä suomalaisen miehen malleja. Rehentelemättömiä nuukia selkärankaisia väkivahvoja uroita.

 

Miehekkyyteen pääsee nykymaailmassa parhaiten käsiksi peruskoulun poikien liikuntatunneilla ja armeijassa. Pojat eristetään tytöistä ja laitetaan keskinäiseen paremmuusjärjestykseen fyysisten kykyjensä perusteella.

 

*

 

1950-luvun kasvatukseen kuuluivat kova kuri ja fyysinen työ. Mieheksi kasvaminen tarkoitti kykyä tehdä työtä kuin aikuinen. Sain itse vanhoillisen kasvatuksen, minkä johdosta mieheksi kasvamiseni oli kliseistä. Muistan tarkasti symbolisen isänmurhan, jonka tein 14-vuotiaana.

 

Perheemme käytti kakkosasuntona rintamamiestaloa. Talo lämpeni puulla ja vesi piti kantaa kaivosta. Söimme joka päivä perunaa, jota kasvatimme käsin kuokitulla pellolla, jota lannoitettiin huussikompostilla. Kun lapsuudenkaverini skeittasivat pihalla ja sovittivat pelikasetteja Nintendoon, minä raivasin metsää, rakensin saunaa, kuokin peltoa, kannoin kastelu- ja juomavesiä ja kalastin merellä. Teini-ikäisenä olin varma, että kukaan ihminen ei voi koskaan käsittää minua. Elin täysin erilaisessa maailmassa kuin espoolaiset lähiökaverini.

 

Isänmurha tapahtui helmikuun lopulla hiihtolomalla. Oli satanut märkää lunta toistakymmentä senttiä. Kolasimme mökkitietä auki käsipelillä. 700 metrin tien auraaminen käsin on kovaa työtä. Tein sitä isän kanssa kahden, ja raskas urakka oli puolessa välissä. Kun tällaiseen työhön tottuu, vitutus on rehkimisen laukaisema tunne. Vitutus työn määrästä ja turhuudesta, vitutus voimien vähyydestä ja märistä vaatteista. Työn edetessä huomasin isän väsyvän. Hän ei enää jaksanut kolata lunta samaa tahtia kanssani, ja lopulta hän jäi pientareen penkalle istumaan. Voitin hänet. Olin vahvempi kuin oma isäni. Siitä lähtien tiesin olevani häntä kovempi työmies.

 

Tämä tunne on merkittävä. Niin nuoresta kuin muistan, olen ollut työmaalla. Ainakin kymmenen vuotta tein samoja töitä isäni kanssa ennen kuin voitin hänet. Kymmenen vuotta tunsin häpeää heikkoudestani ja hintelyydestäni. Kymmenen vuoden ajan olin työmiehenä puutteellinen. Sen jälkeen tiesin jaksavani kaiken sen, mitä mieheltä vaaditaan.

 

Tämä näkyi myös vartalostani. Olin paljosta työnteosta johtuen lihaksikas koulukavereihin verrattuna. Tunsin minua ja heitä erottavan kuilun, joka johtui tottumattomuudesta fyysiseen työhön. Kaverini valittivat, jos he joutuivat raivaamaan rojua autotallista tai kantamaan ostoskasseja. Pidin heitä velttoina ja saamattomina, koska he eivät kyenneet edes pieniin ponnistuksiin – saati kymmenentuntisiin työpäiviin, joihin itse olin tottunut. Muistan elävästi, miten ihailin Ilkka Nummistoa, joka oli maailman vahvin mies. Hän oli paras työmies, minkä osasin kuvitella.

 

*

 

En kuitenkaan koskaan samastanut tätä käsitystäni miehekkyydestä yhteiskuntaan laajemmin. Käsitin, että elän menneisyydessä ja että ihmiset eivät pysty ymmärtämään 50-luvun elämää, johon minut oli totutettu. Olin yksinkertaisesti outolintu vanhanaikaisen miehekkyyteni kanssa. Se oli muinaishistoriaa jo omassa lapsuudessani.

 

Vietin koko teini-ikäni vapaa-ajan merellä. Soudin kalaan aina kun mahdollista säästä piittaamatta. Joskus tuuli oli niin kova, etten päässyt merelle. Olin tottunut soutaja, ja veneilin sata päivää vuodessa.

 

Perheeseeni kuului kuusi jäsentä, joista äitini oli ainoa nainen. Äiti hoiti kotia, miehet tekivät ulkotöitä vaippaikäisestä asti. Sukupuoliroolit olivat koko lailla selvät. Koko lailla selvää oli myös se, että jos joskus saisin naisen ja muuttaisin hänen kanssaan yhteen, en voisi enkä haluaisi toistaa kotini mallia.

 

*

 

Yhteiskunnan miehekkyyttä löysin koulun liikuntatunnilta ja armeijasta. Näistä kahdesta armeija oli ensimmäinen oikea kokemukseni ulkopuolelta syötetystä miehen mallista.

 

Saapumiserässäni ei ollut juuri typeryksiä, minkä takia nauroimme kouluttajien ja aliupseerien miehekkyyspuheille. ”Pojista miehiksi” -löpinät olivat koomisia, kun niitä tarjoiltiin itsetarkoituksellisena urheutena digitaalisella aallonharjalla surffaavalle sukupolvelle. Kukaan meistä ei ollut niin typerä, että olisi halunnut sellaisenaan omaksua särmän sotilaan standardit. Isänmaallisuuden eväslautasella miehekkyyden konservatiiviset mallit rakensivat toista maailmansotaa uudelleen, vaikka kolmanteen piti varautua.

 

Kukaan komppaniastani ei siis ”kasvanut mieheksi”. Tosin intin jälkeen ne, jotka olivat homoja, uskalsivat näyttää sen julkisesti. Suurissa miesyhteisöissä vallitsee oletusarvona umpeenkasvanut konservatiivinen heteronormatiivisuus.

 

Homot kyllä pärjäsivät intissä kohtalaisesti. Sen sijaan auktoriteettiongelmaiset ja oman itsensä kanssa epävarmat miehet joutuivat ongelmiin, kun he eivät kyenneet erottamaan ympäristöä itsestään. He ruikuttivat kouluttajille kuin isälle tai äidille ja taantuivat puberteettisiksi uhmassaan.

 

*

 

Yhtä kaikki armeijan syöttämän miehenmallin ja 50-lukulaisen kasvatukseni takia olen aina vähän hävennyt maskuliinisuutta. Miehekkyydellään pullistelevat miehet ovat silmissäni keskenkasvuisia[1] – ja ennen kaikkea miehen tarve todistaa miehekkyyttään näyttäytyy silmissäni aina kompensaatiohakuiselta uholta. Se on jonkin sellaisen vakuuttelua, jonka pelkää puuttuvan itsestään, huonoa itsetuntoa ja epävarmuutta. Yksinkertaisesti naurettavaa.

 

Vasta kun tutustuin lähemmin homokulttuuriin, opin ihailemaan miestä ja miehekkyyttä. Tom of Finland -maskuliinisuus on lumoavaa, koska se näyttää avoimen seksuaalisesti kaiken sen, mikä miessukupuolessa on haluttavaa. Samastun tällaiseen miehekkyyteen äärimmäisen vahvasti. Se on silmää varten tehtyä maskuliinisuutta. Siitä puuttuu uho ja epävarmuus. Siitä puuttuu mieskompensaatio kokonaan. Se on vapautunutta ja kiihottavaa, ja se sukeltaa elämän nautintoihin vailla mitään synnintuntoa tai valta-asetelmaa. Se on jumaluutta miehen ruumiissa – aivan kuten pin up -nainen on haluttavassa feminiinisyydessään jumalatarmainen.

tom1

*

 

Aikuistumisen myötä olen tietenkin saanut runsaasti kokemuksia miehekkyydestä ja maskuliinisesta kulttuurista, siitä on tullut arkipäiväistä. Harrastan ”mieslajeja”, minkä takia vietän aikaa miesporukoissa. Käyn miesten saunailloissa, veneilen ja kalastan, rakennan satunnaisesti, harrastan nyrkkeilyä ja retkeilen. Moni kaverini harrastaa myös metsästystä tai maanpuolustusta ja muita vastaavia umpimiehekkäitä asioita.

 

Näiden puuhien parissa olen päätynyt uudella tavalla miesten maailmaan – ja alkanut myös pitää siitä yhä enemmän. Pidän maskuliinisesta kulttuurista, koska siitä puuttuu kaikki se jurous ja äijämäisyys, miksi stereotypiat sen usein määrittelevät. Miehet eivät puhu pillusta ja nyrkkitappelusta keskenään tai vertaile muskeleitaan tai viinapäätään. Miehekkyys ei ole lainkaan tunteettomuutta tai kyvyttömyyttä verbaaliseen kanssakäymiseen. Päinvastoin. Miehekkyys ja maskuliinisuus ei enää nykyään ole edes sukupuoleen sidottu asia.

 

Nyrkkeilysalilla on ringissä mukana nainen, tunnen kaasuttimen säätämiseen perehtyneitä naisia ja kalastavia naisia. Sukupolvemme suurimpia saavutuksia – ja feminismin suuria voittoja – on se, että mihin tahansa miesporukkaan, jossa vietän aikaa, voi lyöttäytyä nainen. Samalla tavalla olen osallistunut naisten balettitunnille ilman kirkumista ja hämmästelyä. Me olemme yksinkertaisesti voittaneet huomattavan määrän niistä esteistä, jotka erottivat sukupuolet toisistaan vielä muutamia kymmeniä vuosia sitten.

 

*

 

Miehekkyys ei silti ole ongelmaton ja vapautunut asia. Sitä hankaloittaa etenkin kulttuurien sekoittuminen. Esimerkiksi slaavien tai arabien machokulttuurit pitävät yllä maskuliinisuuden lapsellista ja kompensatorista korostamista. Mitä machompi kulttuuri sitä mulkkukeskeisempi se on. Miehistä tulee käveleviä mulkkuja, johon mieskunnia liittyy. Jos nainen on uskoton, hänen isänsä tai aviomiehensä kunniamurhaa hänet. Nainen on yksinomaista omaisuutta ja mies uskottelee olevansa alfauros ainakin kodissaan. Kuvion lapsellisuus riipii sielua.

 

*

 

Tämän pitkän selostukseni tarkoituksena on kuitenkin puolustaa maskuliinista kulttuuria. Olen maskuliininen miehekäs mies ja tunnen siitä ylpeyttä. Kun sitten toiset kompensaatiopuhetta viljelevät miehet tahtovat puolustaa miehekkyyttä, josta heillä ei tunnu olevan edes kokemusta, tunnen itseni loukatuksi. Julistaudunkin täten miesasiamieheksi, joka iloitsee sekä feminismin saavutuksista että sukupuolten välisistä eroista.

 

Mutta asiaan, eli miehekkyyden puolustamiseen: Timo Hännikäinen julkaisi juuri kirjansa Kunnia, jossa hän rakentaa uutta maskuliinisuutta entisen raunioille. Luin hänen kirjansa johdannon hyvällä ruokahalulla ja nauroin tekstissä viliseville provosoiville tölväyksille, mutta jälkimaku oli silti puinen. Jonkin aikaa asiaa hautoneena olen koko lailla vakuuttunut, että Hännikäinen ei tunne riittävästi asiaa, josta hän kirjoittaa. Ajatukset ovat ajoittain niin tolkuttomia, että en löydä niiden ja todellisuuden välillä kovin paljoa yhtäläisyyksiä. Hyvin pedattu provokaatio tuntuu menevän siksi hukkaan.
Hännikäinen rakentaa miesutopiaa, jossa sukupuolten erot määrittyvät varsin selvärajaisiksi. Miehen ongelma on naisemansipaation kahlitsema maailmanjärjestys, jossa maskuliinisuus joutuu syrjään:

”Moderni länsimainen yhteiskunta on vuosituhansien maskuliinisen kamppailun päätepiste: miehen keksimä teknologia on voittanut luonnon, ei toki kokonaan mutta siinä määrin, että aggressio, kestävyys, perheen suojelu ja vaarojen uhmaaminen ovat käyneet tarpeettomiksi – – Sosiaalinen arvostus ja taloudellinen menestys vaatii meidän aikanamme ominaisuuksia, joita on perinteisesti pidetty feminiinisinä: empaattisuutta, keskustelutaitoja, huoliteltua ulkonäköä, seksuaalista puoleensavetävyyttä.”

 

Hännikäisen dikotomia piirtää mieheksi väkivaltaisen juron lattaotsaisen luolamiehen, joka työntää mulkkunsa kaikkiin lämpimiin koloihin ja tappelee valloittaakseen niitä lisää. Jo tässä hän menee metsään. En tunne yhtäkään miestä, joka ei ennen muuta haluaisi olla puoleensavetävä tai keskustelutaitoinen. En usko että sellaista miesihannetta on koskaan ollutkaan. Ennemmin Hännikäisen ”naisominaisuudet” ovat sellaisia, joita ihmiskunta on aina vaatinut lajitovereiltaan.

 

On varmasti paikkoja ja aikoja, jolloin aggressiivisuus takaa miehelle monia naisia, mutta kivikautista kulttuuria, joka rakentuisi lattaotsamiehille ja empaattisille viehättäville naisille, ei ole ollut olemassa. Ihmisen hidas varttuminen sukukypsyyteen vaatii sellaista sosiaalista ympäristöä, joka edellyttää toiseen samastumista ja kommunikaatiotaitoja. Saadakseen siis lisääntymiskelpoisia jälkeläisiä on kyettävä toimimaan toisten ihmisten ehdoilla, vaikka olisikin mies.

 

Niin ikään miehen seksuaalisuus ei merkittävästi poikkea naisen seksuaalisuudesta siltä osin, että mies haluaa yhtä lailla olla haluttu kuin nainenkin. Miestä kiihottaa, kun hän käsittää naisen haluavan häntä. Miestä kiihottaa naisen kiihottuminen. Siksi miehet ovat yhtä lailla kuin naiset hyvin kiinnostuneita siitä, minkälaisen vaikutuksen he tekevät vastakkaiseen sukupuoleen.

 

Hännikäinen jatkaa lörpöttelyään:

”Kehonrakennus ja kamppailulajit ovat suosittuja, vaikka leivän tienaamiseen ei nykymaailmassa tarvita kuin pakara- ja sormilihaksia. Moni mies metsästää ja kalastaa, vaikka ruoan saisi vaivattomasti lähimarketista. Mutta näistäkin aktiviteeteista on tulossa yhä enemmän välineurheilua.”

 

On klisee, että tekniikka olisi syrjäyttämässä fyysisen kulttuurin. Sitä on voivoteltu höyrykoneen ja pyörän keksimisestä saakka. ”Välineurheilu” lähinnä kuvastaa ihmisen viehtymystä tekniikkaan siinä missä hänellä on viehtymys erätaitoihinkin. Fyysisen kulttuurin kuolemankorinaa on helppo kirjoittaa antiikin ajoista saakka – mutta se ei koske koko kulttuuria. Se, mikä käsitetään länsimaiseksi sivistykseksi, on paljolti se välimatka, jonka olemme tehneet luonnonkansoihin. Hännikäinen tuntuu epäsuorasti väittävän, että vain luonnonkansoilla miehekkyys voi ilmetä siinä kahlitsemattomassa vapaudessa, mikä olisi sukupuolellemme terveydeksi – vähän samaan tapaan kuin Pentti Linkola puolustaa 1950-luvun teollista maatalousyhteiskuntaa ainoana oikeana onnellisena elämänmallina. Molemmat edustavat utopioineen lyhytnäköistä eskapismia.

 

Hännikäisellä on meille myös ratkaisu:

”Jos jokin ulospääsytie on olemassa, uskon sen kulkevan juuri miesten yhteenliittymien kautta. Jotenkin miesten olisi murtauduttava eristyksestään ja löydettävä toisensa uudelleen. Ei suurena yhtenäisenä kollektiivina, vaan lukuisina pieninä ja kiinteinä veljeskuntina omine intresseineen ja ihanteineen.”

Hännikäinen ei ilmeisesti juurikaan tunne miessukupuolta – kirjansa pääaihetta. Mitä ihmettä hän oikein kuvittelee miesten tekevän, ellei juuri yhdessä puuhastelua? Miehet nimenvitunomaan tekevät miesporukoissa kaikkea mahdollista tähtien tutkimisesta pilkkimiseen. (Timo, aloita ihmeessä joku harrastus, niin pääset osalliseksi näistä miesten myyttisistä yhteenliittymistä, joissa jokainen löytää itsensä kollektiivinsa osana.)

 

Romantiikassaan Hännikäinen tiputtaa vielä kokoavan ajatuksensa, joka totta puhuen kuulostaa kuin hän parodioisi John Waynen länkkäriviisauksia:

”Mutta kaiken toiminnan edellytys on kuitenkin maskuliinisten ihanteiden löytäminen uudelleen. Tämä miehen tie jokaisen on kuljettava yksin, olipa hänellä matkaseuraa tai ei.”

 

On siis jokaisen miehen oma ja henkilökohtainen Jaakobin paini saavuttaa maskuliiniset ihanteensa, joista sitten voi otollisessa ympäristössä kukoistaa sukupuolten erinomaisuutta kuvastava kukkapeltojen kirjo.

 

Ihan rehellisesti sanottuna: usein omat ajatukset kannattaa testata ulkopuolisilla, jotta niiden tolkullisuudesta saisi selkoa. Tunnen sisälläni ihan samaa yksinäisyyttä, mitä Hännikäinenkin tuntee, ja näen sen myös osana sitä, miksi olen kasvanut. On kuitenkin latteaa kuvitella omien ulkopuolisuuden tunteiden olevan osa maskuliiniseksi mieheksi kasvamista. En ylipäätään usko, että miehekkyyttä (tai ihmisyyttä) voisi leimata mikään kollektiivisesti velvoittava samuus tai yhdenmukaisuus.

 

[1] Kun näen Vladimir Putinin pullistelevaa miehekkyyttä, tunnen häpeää sekä hänen puolestaan että sen kansan, joka haluaa valtiomiehen sijaan machopellen maastohousuissa johtajakseen.

35 kommenttia

  1. Aleksis Salusjärvi says:

    Kultakuumeessa käsiteltiin tänään Hännikäisen Kunnia-kirjaa:
    http://ohjelmaopas.yle.fi/1-2563136

  2. Riku Riemu says:

    Sotilassaappaat ja naisen kaappaat, tuskin se niin menee.

    Jumankeet, että se oli luontoa koettelevaa, kun pilttinä ollessani huutelivat, isoveljeni etenkin: “ekaluokkalainen, kävelee kuin nainen!”, ja sitä toisteli yhä uudelleen.

    Eiköhän vielä yhdistetä voimamme ja jostain kerran löydetä sen hekemooniarkun (viittaus vanhaan suomalaiseen elokuvaan, jonka nimeä en muista) avaimet. Siihen asti huudan täältä penkin alta: “alas, alas akkavalta!”

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Lienee totta, että ekaluokkaikäisillä halu olla iso poika ja miehenaihio on yleisesti polttava. “Boys don’t cry” -hokemat tullevat juuri täältä.

  3. Jorge says:

    Mene ulos ja avaa silmät, se on kyllä loistava neuvo monelle internetin ja oman pään sisäisiin fantasioihin eksyneille tahoille. Suositeltavaa olisi myös tutustua tutkimukseen, eli jos vaikka kirjoittaa luonnonkansoista tai ihmisen luontaisista taipumuksista, niin voisi tutustua vaikkapa antropologiaan tai evoluutiotieteisiin, sen sijaan, että tyytyy järkeilemään niistä nojatuolissaan tai muiden nojatuolifilosofien kanssa. Esimerkiksi pieni detalji luonnonkansoista, joka ei sovi Hännisen konseptiin mieheydestä: useiden luonnonkansojen isät viettävät enemmän aikaa lastensa kanssa kuin suomalaiset emansipoituneet nykyisät. “Jos kansakuntana jatkossakin oikein panostamme hoiva-isyyteen, saatamme siis lähiaikoina lähestyä afrikkalaisten savanniheimojen maailmanennätystä.” Ja ei, kyse ei ole siitä että isät opettaisivat poikiaan painimaan alligaattorien kanssa ja kolkkaamaan naapuriheimojen jäseniä, he eivät edes temmellä, temppuile tai harrasta lastensa kanssa kuten länsimaiset isät usein tekevät vaan: “afrikkalaisheimojen miehet ovat hyvin rauhallisia ja rentoja ja voivat istua pitkään lapsi sylissään tai loikoilla vierekkäin.” Rotkirch: Yhdessä (2014) Ehkä luonnonkansojen isiltä on luonnollinen mieheys hukassa?

    • Aleksis Salusjärvi says:

      “Perhettään suojeleva mies” on romantiikkana kaiketi vahvin Jenkeissä, jossa yhteiskunnan perusyksikkönä toimii uudisraivaajahengessä ydinperhe. Tämän myös huomaa Obamasta ja muista Usan presidenteistä, jotka esiintyvät aina ennen muuta perheenisinä. Haulikon kanssa kuistilla yhteiskuntarauhaa vahtiva pappa on sittemmin siirtynyt meikäläiseenkin romantikkaan, ja tämä taitaa myös kutkutella Hännikäisen romantiikannälkää.

      • Helen Läntinen says:

        ““Perhettään suojeleva mies” on romantiikkana kaiketi vahvin Jenkeissä, jossa yhteiskunnan perusyksikkönä toimii uudisraivaajahengessä ydinperhe. Tämän myös huomaa Obamasta ja muista Usan presidenteistä, jotka esiintyvät aina ennen muuta perheenisinä. Haulikon kanssa kuistilla yhteiskuntarauhaa vahtiva pappa on sittemmin siirtynyt meikäläiseenkin romantikkaan, ja tämä taitaa myös kutkutella Hännikäisen romantiikannälkää.”

        Presidentin roolimalli on hyttysen pierua verrattuna viihteen mindfuckiin. Et sitten taida seurata ollenkaan amerikkalaista viihdeollisuutta? Sen propagoima liberaali (lue: jälkimarxilainen) agenda nimenomaan haluaa pyyhkäistä pois normaalin perhemallin esittämällä yksinhuoltajaäidit sankareina ja homoparit luonnollisena “perheenä”. Isät on tehty naurunalaisiksi jo 70-luvulta alkaen, oli sitten kyse Archie Bunkerista tai Al Bundystä. Tässäkin elämä jäljittelee massaviihteen luomia normeja eikä toisin päin kuten Hollywoodin levanttiset mediamogulit haluavat meille uskotella.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Mä en ole samaa mieltä. Perhekeskeistä maailmankatsomusta parodioidaan kyllä, mutta massaviihteen purkuaukkona on säännönmukaisesti perhe. Uhraukset ja ponnistelut tehdään perhettä varten. Vaikka massaviihteen todellisuus olisi maanpäällinen helvetti, tarjotaan ydinperhettä ainoaksi avaimeksi onnellisuuteen. Tämä on tautologiana American Beautystä Road elokuvaan tai Ozzy Osbourne -realitysarjaan. Parodiointi on mahdollista, koska vaihtoehtoa ydinperhe-elämälle ei ole. Yksinhuoltajaäiti voi olla sankari, mutta en ole nähnyt sellaista Jenkki-viihdefiktiota, jossa hän ei samalla kaipaisi rinnalleen kumppania.

      • nainen says:

        “Sen propagoima liberaali (lue: jälkimarxilainen) agenda nimenomaan haluaa pyyhkäistä pois normaalin perhemallin.”

        Mitähän mahdat oikein tarkoittaa tällä?

        Mitä ahtaammaksi ja kapeammaksi jokin normi tulee, sitä ahdistavampaa ja tukalampaa on ihan kaikilla. Kun sana “normaali” liimataan oikein tiukkaan kiinni esimerkiksi nyt perheideaaliin, niin pian kukaan ei enää tavoita sitä, ja normaali lakkaa koskemasta suurinta osaa ihmisistä.

  4. villegallendorfin venus says:

    heruux

  5. nainen says:

    Hieno ja koskettava miehen kirjoitus, Aleksis. Olet avoin ja se tekee tästä kirjoituksesta rehellistä puhetta, joka puhuttelee lukijaa aivan toisella tavalla kuin sekava älyllinen ajattelu tai täysin älyvapaa tunnepurskauttelu, joka on vain eräänlaista suolentyhjennystä.

    Kiinnostavinta on minusta ollut, että miehet ovat ottaneet aktiivisesti osaa perhe-elämää ja avioliittoa käsittelevään (julki)keskusteluun ja ihan uudenlaisin sanoin ja ajatuksin. Seurasin eduskunnassa käytyä avioliittolakikeskustelua. Siinä oli uusi vivahde. Vaietut miesnäkökulmat tulivat kaapista ulos.

    Miehet, jotka eivät olleet aikaisemmin päässeet ääneen tai eivät ole ehkä uskaltaneet avata suutaan, saivat kerrottua julkisesti, myös eduskunnan puhujanpöntöstä, kuinka tärkeänä he kokivat isyyden ja lapset, perhe-elämän ja kodin. En tarkoita ainoastaan homomiehiä vaan myös heterosuhteissa eläviä miehiä, jotka kannattivat avioliittolain muutosta. Joka liitetään usein vain seksuaalisvähemmistöjä koskevaksi muutokseksi, mutta rinnalla kulkee myös muut muutokset, jotka ovat jo olemassa ja jota ihmiset elävät keskinäisissä suhteissaan ja yhteisessä maailmassa.

    Mieskulttuuri tai miesten keskinäinen maailma ei ole enää niin ahdas ja kapea, vaan sallii myös miehelle avarampaa ja monimuotoisempaa ihmisenä olemista. On hyvä asia, ettei miehen eikä myäskään naisen elämää tarkastella ainoastaan sukupuolittuneiden ääripäiden tai aikansaeläneiden stereotypioiden kautta vaan monet eri vivahteet sukupuolikeskustelussa saavat ja voivat tulla kaapista ulos.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Kiitos. Huomaan tämän muutoksen hyvin vahvasti myös itse, ja se on oman sukupolveni aikaansaama selvä murros sukupuolirooleissa.

  6. Eeva H says:

    Lueskelin Hännikäisen esipuhetta viikonloppuna ja eilen satuin radion äärelle hänen ollessa Kultakuume-ohjelmassa haastateltavana. En voi oikein ymmärtää että jonkunlaisena älykkönä esiintyvä, “antimoderniksi ajattelijaksi” itseään tituleeraava ihminen lausuu/kirjoittaa noin epä-älyllisiä ja hassuja perusteita. Minua ainakin on naurattanut ihan kamalasti. Aleksis Salusjärvi ampuu tehokkaasti alas Hännikäisen omituisimmat vedot. Ihan ku Hännikäinen ei olisi huomannut kaikkia Rotary-klubeja (ai niin niihinkin pääsee nykyään naiset mukaan) yms harrasteita – kun hän radiossa ehdotti vakavalla naamalla (sellaiseksi sen kuulin) että miesten pitäisi paremmin verkostoitua ja kehittää Hyvä Veli -verkostoja… Aaahhh…!

    Kovin laajaa kaikupohjaa en usko Hännikäisen ajatuksille löytyvän. Tai en tiedä. Noilla perusteilla en usko löytyvän.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Kultakuumeen lähetyksessä pomppasi esiin myös kunnian käsite, jonka Hännikäinen määritteli kutakuinkin näin: Miehen identiteetti kiteytyy kunnian käsitteeseen. Kunnia on mainetta oman yhteisön miesjäsenten silmissä.

      Kun tuolle määritelmälle alkaa etsiä esimerkkiä, tulee mieleen Taru Sormusten herrasta -fantasian urhoolliset soturit. Oikeassa elämässä tuntemani miehet kyllä kehuvat ja arvostavat toisia ihmisiä (yhtälailla miehiä kuin naisia), mutta miesjäsenten keskinäinen kunniamaineenjakaminen jäi jonnekin yläasteen pihalle.

      • Eeva H says:

        Tämä kirjoituksesi herätti myös hyvin henkilökohtaisia muistoja. Isäni, nyt jo edesmennyt, vuosikertaa 1924 eli rintamaveteraanien sukupolvea, kertoi kerran muistikuvan nuoruutensa metsätyömaalta. Hän oli ollut isänsä kanssa metsätöissä, pinoamassa kaadettuja rankoja. Keli oli märkä, sade yltynyt, vaatteet kastuivat, oli kylmä, ja isäni oli ehdottanut, että eikö jo voitaisi mennä kotiin. Tähän oli hänen isänsä vastannut jyrkän kielteisesti: työ on tehtävä, periksi ei anneta ennen kuin kaikki on valmista. Isäni kertoi päättäneensä juuri tuolla hetkellä, litimärät rukkaset kädessään, että maanviljelijän työstä ei tulisi hänen elämänuraansa. Eikä tullutkaan. Lapio vaihtui, kylläkin aika monipolvisten vaiheiden kautta, lakikirjaan. Isä pohdiskeli vanhuuden päivinään monesti sitä, että hänellä ei ole yhtäkään muistoa omasta lapsuudestaan isän sylissä istumisesta. Hän suri sitä.

        Nämä oman perheeni muistot tulivat minulle mieleen oman nuoruutesi tapahtumien kuvauksesta. Olen monasti ihmetellyt, mistä oma isäni, sodankäynyt ja äiditönnä kasvanut, juron isän kasvattama, osasi ammentaa sen avarakatseisuuden ja hellyyden jota hän omassa perheessään osasi näyttää ja toteuttaa. On tietysti banaalia ruveta vertailemaan ihmisiä, mutta juuri nyt minua itkettää kun muistelen isäni kunniallisuutta ja miehisyyttä ja vertaan sitä siihen omituiseen roskaan, jota on tullut luettua ja kuunneltua viime päivinä. (Sotaveteraanikortti tällä kertaa, ja kyyneleet, eivät sada sinne laariin minne niitä yleisimmin herutellaan.)

      • nainen says:

        Eeva H, taidetaan olla likipitäen samaa sukupolvea. Olen elänyt sota-ajat eläneiden lähellä, osa heistä on jo kuollut. Heidän kertomuksiinsa ja tarinoihinsa verrattuna nämä “uusisänmaaalliset” tuntuvat melkoisen vastenmielisiltä, he valjastavat isänmaallisuutensa palvelemaan aivan muuta kuin mitä se oli esimerkiksi nyt sota-aikoina. Suomalaiset tarvitsivat mm ruoka- ja vaateapua muilta mailta, ja paljon muutakin humanitaarista apua sotien aikana ja sen jälkeenkin.

      • Eeva H says:

        Joo, vastenmielistä, ja surullista – luulisi älykkäillä ja koulutetuilla ihmisillä olevan kykyä muuhun kuin asioiden yksinkertaistamiseen.

      • Edward S. Sayid says:

        Kunnia on häpeän lavaste ja traumamyyttinen torjuntafiktio ja fascismi on löysämunaisen rasvahiuksisen taidekoulunörtin itsesäälin pahanlaatuinen yleistynyt muunnos, jossa haisee ennen kaikkea Pepsi max, epärehellisyys ja pelkuruus. Hännikäinen kuten muut valehtelijat vihaavat kaikista eniten Ad Hominemia eli henkilöön käyvää argumenttia, koska he tietävät olevansa niin täynnä paskaa, että jos vähän pintaa raaputtaa, niin koko toi esitys menee pipbelin säpäleiksi. Sielläkin takana on vain joku kakka housussa tuttiaan ja Hylje-kirjaansa kiljuva lapsi, joka haluis vain syliin, mitä se ei oo koskaan saanu ja sitä se tarttis. Oikeen ihmisen lämpöä. Tuo koko juttu on niin läpinäkyvää. Mutta kun siinä ei oo edes mitään koskettavaa, kun se on niin läpinäkyvän torjunnassa olevaa, ettei se ihminen pääse ees lähelle omaa tragediaansa ja omaa kipuaan. Se olis kiinnostavaa, mut ei.

        Mietin vain, onkohan Hännikäisellä miehistä selkärankaa mennä koskaan terapiaan vastaamaan siihen perustavaan kysymykseen, mikä vittu sun ongelmas on, jätkä, ooppa ny rehellinen, vai kuuluuko se siihen porukkaan, jotka on “niin vitun hyvin perillä” omasta psykologisesta tilanteestaan, ettei kukaan muu voisi siitä hänelle mitään uutta kertoa eli elääkö hän torjunnan Mordorissaan koko lopun ikäänsä vai pääseekö siitä yhtään eteenpäin, surullisen banaalia ja koomista omanarvontodistelun ilottomassa elämättömässä huumorittomassa totisuudessaan, mutta ehkä tossa voidaan nähdä joku selkeä kirkas mattoikkuna hänen muuhun yleiseen poliittiseen projektiinsa ja siihen Valkoiseen Suojeluskunta-ajatteluun

      • Edward S. Sayid says:

        Ps hyvä ja rohkea kirjoitus Aleksis! Rehellisyydessään ja omakohtaisuudessaan koskettava

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Kiitos kehuista. Hännikäinen on taitava kirjoittaja, jonka vahvuuksiin kuuluu täsmällinen kyky kielellistää havaintojaan. Omakohtaisuus on hänen proosassaan myös usein vangitsevana piirteenä.

        Proosan ja ideologian yhteneväisyyksiä on helppo seurata hänen tekstissään lähtökohta-tasolla – mutta lopputuloksista käsin langat eivät tunnu kovin johdonmukaisilta. Affektin ja analyysin kehät kiertävät toisiaan kuin Jekyll ja Hyde.

        Luulen, että kaikissa ihmisissä piilee Hylje-kirjaa rääkyvä kakara (mielikuva on hulvaton) – ja ongelmia syntyy vain niille, jotka sitä piilottavat tai häpeävät.

  7. On kuitenkin pakko asettua poikkiteloin (edes lukematta kyseistä Timo Hännikäisen teosta): se puolustaa selvästi itse itseään paremmin kuin yllä nähdyt puheenvuorot.

    Oma suhteeni “Hänskiin” on vaihteleva: hän puri minua yksissä häissä nilkkaan.

    Siihen ei yksikään nainen ole yltänyt.

    Hieman pipoa löysäten,

    Tapani The Animal

  8. Henri K. says:

    Omasta mielestäni Hännikäisen puheet perinteisen miehisyyden määrittelystä ja peräti uudelleentulon väistämättömyydestä ovat niin päivänselvää kauraa, että ihmettelen miksi ne herättävät näin voimakkaita reaktioita. Huom. ei siis pelkästään täällä vaan ihan kaikkialla, missä joku lähtee tekstejä kommentoimaan.

    Hän on siis poleeminen kirjoittaja, mutten voi ymmärtää miksi. Voisiko syy olla siinä, ettei kommentoijat oikeasti lue hänen tekstejään vaan rakentavat niistä jonkinlaisen kuvitelman, jota vastaan voi turvallisesti hyökätä? Vai onko nyky-yhteiskunnan mielipideilmasto asian suhteen juuri niin yliherkkä, mitä Hännikäinen väittää?

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Julkiseen keskusteluun yleensäkin kuuluu tunneperäiset reaktiot. Hännikäisen suhteen niitä lisää eksponentiaalisesti hänen omat ylilyöntinsä ja herjansa, mikä on synnyttänyt vankan opposition.

      Yksittäisten argumenttien tasolla Hännikäisen ajattelu on kiinnostavaa divergoivuutensa johdosta. Hän on taitava reetori ja osaa kadehdittavan tarkasti kielellistää havaintojaan. Yleistysen suhteen taas päivänselvä kaura muuttuu puuroksi.

    • Sekundat says:

      Eikös se ole niin että silloin kun tää Suomen sekundakama (bloggaajat, “älyköt”, feministit ja muut divarikamat) lähtee liikkeelle tekemään heidän – heidän ikiomaa – kritiikkiään, niin silloin on joku osunut johonkin.

      Se tietää yleensä siitä. Kohta on sitten vuorossa jonkun akateemisen feministin huikea älyllinen akrobatia, kun feministi kertoo miten asia on.

  9. Tompelo says:

    Mieheyttä ja sukupuolten välisiä suhteita selitää ehkä eniten se tosiasia, että naiset pitävät haluttavina pientä vähemmistöä miehistä kun taas miehet suurta enemmistöä naisista. Jos tätä ei tiedä eikä ole sisäistänyt, kaikki kirjoittelu sukupuolista on turhanpäiväistä löpertelyä.

    Siksi miehen rooli oon ahdas ja naisen lavea. Siksi miehet ovat aktiivisempi sukupuoli. Siksi miehet perustavat enemmän yrityksiä ja harrastavat nyrkkeilyä eli ottavat riskejä. Siksi naiset ovat se sukupuoli, jonka hyvinvoinnista sekä miehet että naiset ovat ensi sijassa kiinnostuneita. On valtava määrä yhteiskunnallisia ilmiöitä, jotka ainakin joltain osin selittyvät tuolla tosiasialle.

    En pidä uskottavana, että naiset kovin pian pääsevät eroon taipumuksistaan kiinostua samoista itsevarmuutta uhkuvista miehistä. Joten olemme fucked, ensin miesten enemmistö ja sitten kaikki muut, niin sanoakseni. Hännikäinen on oikeilla jäljillä vaikka välillä vääristä syistä.

    Minkälainen on sitten mies, joka on onnistunut pyristelemään eroon aiankin pikkuruiselta osin naisten miehiin kohdistamista odotuksista ja kulttuurista, joka noita haluja peilaa? No, hän on tietysti homo. Homoilla on tosiaan hauskaa ja miehinen seksuaalisuus vapaata, ehkä peräti ihailuta eikä ainakaan hävettävää kuten naisten odotuksiin juuttuneilla heteroilla. Homot tekevät tutkitusti vähemmän töitä ja juhlivat enemmän. He diggaavat Tom of Finlandia.

    Mutta miehet syntyvät heteroiksi. Ikävä kyllä, jos sattuu syntymään yhteiskuntaa, joka vaatii taistelua miehisyyden kentillä mutta ei anna onnistumisen mahdollisuuden kuin harvoille. Paitis homojen keskuudessa, tietty (vaikka on sielläkin toki omat syrjäytneensä, heitä on paljon vähemmän).

    No, mitäpä näistä … Jos miehet on tuomittu luokaksi, jossa syrjäytyminen vuosi vuodelta kasvaa, sitten on. Taistelu on jo hävitty kaikista hännikäisistä huolimatta. Feministit, te voitte – tosin ihan eri syistä kuin luulitte ja seurauksin, jotka eivät tule olemaan kaunista katseltavaa.

    Mutta hetkinen, kaikkihan kuuntelevat minua, koska olen valkoinen keksi-ikäinen mies. Ihan kuin Homer Simpson, paitsi että olen työtön. No, eipä tässä sitten mitään hätää olekaan …

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Mä en ole yhtään varma siitä, että naisten rooli olisi laveampi kuin miesten: http://www.vauva.fi/keskustelu/4402133/ketju/epavarmuus_netin_takia

      Mä luulen, että yhteiskunnassa on ylipäätään käynnissä polarisoituminen, jossa väestöä jakautuu terveisiin ja sairaisiin, laihoihin ja lihaviin, rikkaisiin ja köyhiin, koulutettuihin ja elämänkoululaisiin, haluttuihin ja kammottuihin jne. Mun nähdäkseni se puree naisiin siinä missä miehiinkin.

      Homokulttuurissa ulkonäkökeskeisyys on muuten rajumpaa kuin heteroilla. Homokulttuurissa kuitenkin sekoittuvat subjektin ja objektin roolit, mikä on vapauttavaa. Heterokulttuurissa mies on pakotettu subjektiksi eli itsevarmaksi seuramieheksi ja naistennaurattajksi.

      • Tompelo says:

        Kuten joku – kukas esseisti se olikaan – sanoi: ei tarvitse keskustella siitä, onko naisen rooli vapaampi kuin miehen, riittää kun katsoo vaatekaappiin. Mutta mietinpä miksi.

        Nuorella miehellä on kova hinku “lisääntyä”, mutta on epätodennäköistä, että kukaan nainen haluaa lisääntyä hänen kanssaan. Siksi miehet eivät aseta naisten ulkonäölle – tai paljon muullekaan – suuria odotuksia. Tätä on myös kyselty miehiltä. Siksi tuo “vauvakeskustelu” on hakoteillä (kolmen ensimmäisen viestin perusteella). Toki minäkin voisin lukea Hertta-kirjoja ja masentua, että en kelpaa, koska en omista linnaa. Nuoret ovat sitä paitsi epävarmoja seksiasioista sukupuolesta riippumatta.

        Nuorella naisella on myös hinku lisääntyä ja hän todennäköisesti löytäisi siittäjän helposti. Syistä, joihin en tässä mene, hän kuitenkaan ei kelpuuta unelmensa mieheksi ja siittäjäkseen kuin sellaisen miehen, jota muutkin naiset himoitsevat. Siksi miehet pyrkivät täyttämään eräänlaisen miehisen miehen pienimmän yhteisen nimittäjän. Ehkä nimittäjää voi kutsua statukseksi. Miesten välillä syntyy kilpailu “miehisyydestä”, jossa voittaja saa menestystä, statusta ja lopulta naisia. Häviäjä taas uhkaa syrjäytyä.

        Lienee tarpeetonta sanoa, että kuvailen tota dynamiikkaa yleistysten, keskiarvojen ja todennäköisyyksien kautta. En siis väitä että kaikki miehet ja kaikki naiset aina sitä ja tätä.

        Syrjäytyminen, on selvästi yleisempää miesten kuin naisten keskuudessa. Poikien keskuudessa syrjäytyminen ja sen uhka kasvaa enemmän kuin tyttöjen. Eli polarisoitumista tapahtuu, juu, mutta se koskee selvästi enemmän miehiä kuin naisia – ja ikävä kyllä ero näyttäisi kasvavan.

        Miehet taistelevat unelmistaan ikään kuin naisten laatimilla (toki pitkälti tiedostamattomilla) säännöillä. Ennen vanhaan suurin osa miehistä selvisi taistelukentiltä hengissä, usein murjottuina mutta kuitenkin. Palkinnoksi he saivat lisääntyä ja elättää perhettään. Nykyään yhä suurempi osa ei selviä “hengissä” eli syrjääntyy. He eivät koskaan ole saavuta tasoa, jolla palkinnon voisi saada. Naisetkin menettävät tässä pelissä, mutta heillä on toisia strateioita, joiden kautta voi hakea merkitystä elämälleen.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Joo, tottahan se on, että miehillä on syrjäytymisen ja pärjäämisen suhteen enemmän ongelmia kuin naisilla. Kaikki keskeiset mittarit koulutuksesta rikollisuuteen taitavat osoittaa että nuorilla miehillä on enemmän vaikeuksia kuin naisilla.

        Mä en kuitenkaan olisi ihan suorilta vetämässä siitä johtopäätöstä, että se olisi naisten tai feminismin syy. Linkkasin ton vauvapalstan keskustelun vain esimerkkinä siitä, miten naiset kokevat saman ilmiön. Sosiaaliset ongelmat ovat eri aikakausina eri tyyppisiä, ja niiden taustalla vaikuttaa moni asia. Alfaurosteorialla on oma selitysvoimansa – mutta toisaalta tässä maailmassa pärjäävät myös feminiiniset miehet, jotka pyrkivät mudostamaan sosiaalisia suhdeverkkoja hierarkiaportaikossa kiipeämisen sijaan.

        Ennen kaikkea naistenvalloittajateoriaa vastaan tuntuisi sotivan se, että vain harva mies lopulta on kiinnostunut haaremista, ja toisaalta aika harva nainen tyytyy “jos en saa parasta olen ilman” -elämään. Varsinkin suurissa kaupungeissa naisia on enemmistö, mikä automaattisesti suosii miehiä pariutumisessa.

        Panomiehiä tietysti tapaa, mutta omassa aika laajassa tuttavapiirissä heitä on ehkä parikymmentä. Himpun verran enemmän kuin naisissa miestennielijöitä.

      • Tompelo says:

        “Mä en kuitenkaan olisi ihan suorilta vetämässä siitä johtopäätöstä, että se olisi naisten tai feminismin syy.”

        Se on hyvä, koska sellaisen olettaminen olisi erikoista. Ja feminismi nyt on tässä isossa kuviossa marginaalinen vaikka toki suurelta osin vahingollinen ideologia.

        Kyse on siis siitä, että tutkimusten mukaan naiset eivät osaa pitää haluttavina kuin pientä osaa miehistä, kun taas miehet pitävät haluttavina suurta enemmistöä naisista(ja tämä haluttavuus ei siis ole staattinen vaan dynaaminen ilmiö, joka muuttuu ajassa ja kontekstissa). Naisilla on myös taipumus kohdistaa halunsa samoihin miehiin. Jos nämä premissit ovat totta, syntyy – sanotaan vaikka – peliteoreettinen tilanne, jota kuvailin yllä.

        Eihän tuo tilanne ole kenenkään syy. Se nyt vain on kudottu miesten ja naisten välisiin tiedostamattomiin suhteisiin ja samalla lukuisiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin ilmiöihin.

        Samalla tavalla, vaikka paljon heikommin, naisten suurempi määrä luo peliteoreettisen tilanteen, joka parantaa muuten vähemmän haluttavan miehen mahdolisuuksia. Ei nainenkaan halua jäädä seinäruusuksi, sellaiseksi, jota kukaan ei huoli partneriksi. Mitä suurempi on naisenemmistö, sitä suurempi osa naisista kuitenkin jää. Se ei kuitenkaan ole varsinaisesti kenekään syy.

        Jenkkislummeissa kymmeniä prosentteja miehistä on vankilassa. Tilanne ei ole luonut pelkästään “haaremeita” vaan myös parantanut keskivertomiesten pariutumismahdollisuuksia, huomattiin taannoisessa tutkimuksessa.

        Haaremit eivät kuitenkaan asiaan keskeisesti kuulu, eivät ainakaan Suomessa. Panomiehiäkään ei tarvita, jotta premissit olisivat totta.

        Mutta se kuuluu asiaan, että yksinäisten määrä kasvaa. Miehillä syrjäytymisen mekanismin oleelliinen piirre kun on jäädä ilman perhettä tai edes polkua kohti perhettä. Naiset voivat aina hankkia lapsia vaikka yksinään.

        Jos premissit kuitenkin ovat väärin eivätkä naiset ole kiinnostuneita samoista harvoista miehistä ja miehet paljon suuremmasta joukosta naisia, sitten peli on tietysti täysin erilainen ja vedän sanani takaisin.

        Toistaiseksi kuitenkin uskon, että
        -miehisyys muodostuu pitkälti naisten suorien ja kulttuurisesti välittyneiden – ja vääristyneiden – odotusten perusteella ja ehkä vapaassa yhteiskunnassa vuosi vuodelta enemmän
        -suuri osa miehistä joutu taistelemaan unelmistaan näiden odotusten luomalla pelikentällä verissäpäin pitkään ja tosissaan ja usein lopulta sortuen, jotta voittamisen mahdollisuus säilyisi
        -nykytrendit taklaavat yhä usemman miehen tyystin syrjään pelikentältä, mikä usein tarkoittaa unelmien murskaantumista ja syrjäytymiskierrettä.

        Korostanut vielä, että kyse ei ole mekaanisesta mallista, joka olettaa kaikkien osien toimivan aina samalla tavalla. Tätä peliä pelataan joka hetki eri tavalla vaikka perussäännöt (premissit) pysyvätkin.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Kuvaamasi tilanne on varmasti ihan paikkansa pitävä. Ja paikkansa pitää taatusti sekin, että on huomattava määrä nuoria miehiä, jotka kamppailevat elämän pudotuspelissä. Ongelma näkyy nuorisoikäluokissa aina vain selvemmin.

        Miehet näyttävät kuitenkin syrjäytyvän jo reilusti ennen mahdollisen perheen perustamista. Mun silmiin ei näytä siltä, että heidän epäonnensa liittyisi vastakkaiseen sukupuoleen, vaan ennemmin he eivät pääse kotoaan sosiaaliseen elämään. Jostain syystä he eivät osaa hakea ongelmiinsa apua, minkä takia ne kasaantuvat – psyykkisiä ongelmia seuraa päihdekierre tai fyysinen sairaus, mistä taas seuraa työkyvyttömyys.

        Yhteiskunnan kyky auttaa polvillaan olevaa on heikentynyt alati. Olin itse vaarassa syrjäytyä reilu kymmenen vuotta sitten, eikä tosiaan jäänyt minkäänlaista harhakuvaa siitä, että eläisimme hyvinvointiyhteiskunnassa. Jos kaatuu ojaan, päälle kustaan ennemmin kuin tulee autetuksi. Pelastuksekseni koitui laaja ystäväpiiri ja yliopisto, jonne pääsin opiskelemaan oikeastaan vain siksi, että sain apua sinne hakemisessa.

        Tässä omassa taaperruksessani huomasin kyllä, että naiset eivät tipu niin helposti kyydistä kuin miehet, mutta perstuntumani siihen, miksi niin on, liittyy ennemmin naisten miehiä parempiin sosiaalisiin kykyihin. Sosiaaliset miehet pärjäävät siinä missä naisetkin – ja päinvastoin.

  10. Tompelo says:

    Sanoin siis, että naisten odotukset eivät ole pelkästään suoria vaan välittyvät kulttuurisesti. Siksi vastauksensi meni ohi maalisn ja muistakin syistä. Mutta eikähän tämä ollut tässä.

  11. Tompelo says:

    Ja vielä selvyyden vuoksi: en väitä, että olisit väärässä vaan että en pitänyt argumentaatiota osuvana suhteessa meikäläisen väitteitiin. Ihan näin ystävällisesti.

  12. nainen says:

    ”Yksinäisyydestä puhutaan yleensä miinusmerkkisesti. Niin elätetään parisuhteen ympärillä pyörivää kaupallista koneistoa, kuten porno- ja terapiateollisuutta.”
    – Kari Hotakainen.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.