Mikä on hyvää taidetta?

Aleksis Salusjärvi | September 23rd, 2015 - 19:03

Sana ”diletantti” pohjautuu italiankieliseen verbiin dilettare, joka tarkoittaa hurmaamista ja viehättämistä.

Sana ”amatööri” perustuu latinan verbiin amare, rakastaa. Johdos amator tarkoittaa kirjaimellisesti rakastajaa.

 

Sanaa ”diletantti” on perinteisesti käytetty halventavana nimityksenä sellaiselle taiteilijalle, joka ei ole saanut työhönsä koulutusta. Historian saatossa diletanteiksi on kutsuttu esimerkiksi beatnikkeja, hippejä, boheemeja, ikonoklasteja, porvarillisia harrastelijamaalareita ja sunnuntai-ajelijoita.

 

Taiteessa diletantti piirtää kiinnostavalla tavalla rajan sen suhteen, tarvitaanko taiteen kokemiseen tai tekemiseen jonkinlaista opiskeltua kykyä tai ulkoisia kriteerejä, vai onko meidän annettava ihmisen itsensä päättää (mitkä hänen lähtökohtansa ikinä ovatkaan), mitkä hänen aistimuksistaan ja teoistaan ovat taidetta.

 

 

Tomi Tammisen maalaus.

Tomi Tammisen maalaus.

 

 

Kun taiteesta on tullut ammatti, se käy läpi eräänlaista sisäistä pudotuspeliä, jossa harrastamisesta tulee ongelma. Suomessa kulttuurin vahva julkinen rahoitus on korostanut entisestään ammattimaisuuden merkitystä. Kriitikon työssä tärkeitä ohjenuoria on ottaa tarkasteluun ja arvottaa ammattitaiteilijoiden työn tuloksia, niin että viihde ja harrastelu erotetaan substanssiltaan raskaammasta ponnistelusta, jolle sitten annetaan erilaisia esteettisiä kvali- ja epiteettejä.

 

Taiteen tekemisessä tällaiset jaottelut ovat usein yhdentekeviä tai suorastaan haitallisia. Kaunotaiteen marginalisoituminen johtuu osittain siitä, että se eristää itsensä yleisöstään, usein arrogantisti. Se löytää oman relevanssinsa vihkiytyneiden joukosta, joka ei pidä eksklusiivisuutta tai tahallista kryptisyyttä ongelmana. Yleisöönsä tällainen taide suhtautuu pahimmillaan elitistisellä uhmalla. Jokaisen neron ja sellaiseksi itseään kuvittelevan lohtuna on vanha totuus siitä, etteivät tyhmät tajua.

 

Taiteen arkipäivässä nämä ammattimaisuuden eri asteiden erottelut näkyvät käytännössä usein tavalla, joka tekee taiteesta triviaalia. Selkein tunnusmerkki on taidemuodon vaikeastilähestyttävyys – yleensä se ilmenee niin, että jopa utelias ja kiinnostunut ihminen kokee ulkopuolisuutta taiteen edessä.

 

*

 

Taiteella on ihmeellinen kyky uudistua ja olla vapaa. Se tuntuu siirtyvän aina sinne, missä sillä on eniten tilaa ja vähiten rajoituksia. Kun maalaustaide alkoi määrittyä liiaksi galleriatilan (tai gallerianimen) kontekstissa, katutaiteesta tuli yhä näkyvämpi visuaalisen kulttuurin muoto. Lopulta syntyi kokonainen sukupolvi, jonka kuvallinen ajattelu omaksui graffitit kasvualustakseen perinteisen maalaustaiteen sijaan – siitä huolimatta että kouluissa opeteltiin tekemään kuvia perinteisillä tekniikoilla.

 

Pienemmässä mittakaavassa vastaavia ilmiöitä näkee tämän tästä kaikissa taiteissa. Amatööriyden ja diletanttisuuden tunnistaa yleensä estetiikasta, joka pursuaa energiaansa välittömällä tavalla. Usein tuota energiaa leimaa ilo. Diletantti ei koskaan selitä taidettaan, koska se on syntynyt hurmasta. Amatöörin taiteessa pursuaa rakkaus lajiin.

 

Voikin sanoa, että niin pitkään kun jokin kulttuurin muoto elättää ympärillään harrastajajoukkoa, sen ei tarvitse perustella olemassaoloaan. Ja käänteisesti: kun taide menettää yleisöpohjansa, se on vaarassa kadota kokonaan. Näin kävi esimerkiksi gobeliineille ja kuororunonlausunnalle.

 

*

 

Muutama päivä sitten tein työhuonekäynnin, joka oli mieleenpainuva. Pohdin näitä kysymyksiä maalari Tomi Tammisen kanssa. Hän on itseoppinut ja taustaa maalaamiseen hänellä on viitisen vuotta. Palo tehdä on kuitenkin niin suuri, että hänellä on Fredrikinkadulla oma kellarityöhuone, jossa hän työskentelee säännöllisesti.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Näyttelyitäkin on jo pari takana, ja kaiken lisäksi hän on saanut maalauksiaan hyvin kaupaksi. Edessäni on siis itseoppinut taiteilija, joka on raivannut kaikki taiteen tekemisen esteet tieltään. Näinä aikoina, kun maassamme on 6000 työtöntä taiteilijaa, se tuntuu hämmästyttävältä. Suorastaan ällistyttävältä.

 

Tamminen ei myöskään ole tekemisissä taidekentän kanssa juuri lainkaan. Hänellä ei totta puhuen ole edes käsitystä siitä, ovatko hänen maalauksensa hyviä. Hän kysyy sitä minulta vilpittömästi ja suoraan: ”Kehtaako näitä laittaa minnekään esille?”

 

En muista että olisin milloinkaan ollut vastaavassa tilanteessa. Taidetta ammatikseen tekevät eivät milloinkaan kyselisi tällaisia. Mikä tekee maalauksesta hyvän? Ja toisaalta: maalaamista suunnitelmallisesti tekevä ja siinä silminnähden kehittyvä maalari, jolla on oma yleisönsä on jo ylittänyt sellaiset pisteet, jotka yleensä piirtävät harrastelijan ja ammattilaisen rajaa. Tamminen voisi kutsua itseään ammattimaalariksi niin halutessaan, hänhän on osapäiväinen maalari.

 

Myös kuvantekemisen perustavuus on hänen työskentelyssään läsnä, hän kertoo olevansa usein aivan loppu maalattuaan koko päivän. Tämä hyväkuntoinen urheilija menettää kaikki voimansa maalaukselle työstäessään sitä. Ja kyllähän lataus töistä välittyy. Värit ja kontrastit ovat vahvoja, ilmaisu perustuu värienkäyttöön, värien materiaalisuuteen ja väripintoihin. Vaikutelma on välitön ja elävä.

 

Asiaa vain korostaa se, että tekninen osaaminen ei ole vielä kovin monipuolista. Tammisen työhuone on kuin laboratorio, jossa näkee suoraan hänen kehittymisensä. Värien ohentamisen ja valöörien tutkiminen ovat hänen viimeaikaisia tutkimuskohteitaan.

 

*

 

Moni taiteilija vaihtaa taiteenlajia saadakseen Tammisenkin töistä huokuvan suoran energian helpommin esille. Miina Äkkijyrkkä esiintyy toisinaan laulajana (osaamatta tietenkään laulaa), Antti Holma runoilijana, Toni Wirtanen näyttelijänä ja niin edelleen.

 

Tammisen kanssa pohdimme sitä, mitä koulutus voisi hänelle antaa. Yksi keskeinen asia on maalaamisen tekninen puoli, lähinnä erilaiset värien työstämisen tekniikat. Nyt Tamminen opiskelee niitä itse, ja se on väistämättä hitaampaa kuin ammattitaiteilijan opissa.

 

Yhtä kaikki Tammisen töiden äärellä viettämäni aika jätti ihmeellisen lämpimän jäljen. Naivistinen ja välitön ote ja värienkäytön estottomuus tekevät maalausten värimaailmasta paikoin haptisen, paikoin impressionistien elävän.

 

Säilyäkseen elävänä maalaustaide tarvitsee tällaisia taiteilijoita.

Tamminen Fredrikinkadun työhuoneellaan.

Tamminen Fredrikinkadun työhuoneellaan.

 

3 kommenttia

  1. Aleksis Salusjärvi says:

    Täältä muuten löytyy Tomin kotisivut:

    http://www.tomitamminen.com/

  2. J.E.S. says:

    “Taidetta ammatikseen tekevät eivät milloinkaan kyselisi tällaisia.”
    En tiedä minkälaisten taiteilijoiden kanssa olet ollut tekemisissä, mutta ainakin minä ja taiteilijaystäväni kyselemme tuollaisia ihan koko ajan, niin muilta kuin itseltämme – myös positiivisen palautteen saamisen jälkeen.

    Hauskaa lukea täällä vaihteeksi kuvataiteeseen liittyviä juttuja, vaikka yksinkertaistukset tässä vähän häiritsivätkin.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Hauska kuulla, että kysytte! Yleensä taidetta pitkään tehneet ovat aika tietoisia siitä, minkälaisia ominaisuuksia teoksessa on – sen sijaan on tietty mahdoton olla tietoinen siitä, miten hyvin toiset työn aistivat. Sikäli tosiaan perusihmetys oman työn tuloksista säilyy aina.

      Kuvataiteesta pitäisi totisesti kirjoittaa useammin ja enemmän. Sitä tehdään ihan liian vähän suhteessa siihen, miten monipuolisesti näyttelyt tarjoavat aiheita. Kuvannee kuvateidejournalismin tilaa, että kun olen kirjoittanut tänne ajoittain jostain näyttelystä, muut mediat ovat pari kertaa ottaneet yhteyttä kirjoittaakseen samasta aiheesta.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.