Minä & jonkun toisen mielipiteet – Elävän kirjallisuuden festivaalin esseepaneelin jälkimietteitä

Maaria Ylikangas | April 8th, 2012 - 19:53

I suppose I should be happy to be misread

– Aimee Mann, “Invisible Ink”

 

 

Helmikuussa pidettiin esseepaneeli Tampereella, Elävän kirjallisuuden festivaalilla. Se liittyi Savukeitaan Mitä essee tarkoittaa -kirjan julkistamiseen. Siihen osallistuivat Kristian Blomberg, Ville Hytönen, Jaana Seppänen ja minä, paneelia veti Johanna Venho, joka on esseekirjan toimittaja. Venho pohjusti paneelia Blombergin Kritiikin Uutisissa (3-4/2011) ilmestyneellä artikkelilla ja luki siitä otteita. Teksti ei ole verkossa, mutta tästä Timo Hännikäisen merkinnästä ja keskustelusta sen perässä näkee mistä on kyse. Paneelissa puhuttiin esseen kertojasta tai minästä, sen historiasta, kokoelmamuodosta, Savukeitaan asemasta esseen julkaisijana ja nykyään tyypillisestä tavasta nimittää mitä tahansa kansien väliin pantua kolumnikasaa esseiksi (esim.Jarkko Tontin Koti, uskonto, isänmaa; josta Hännikäinen on muuten kirjoittanut hienosti).

Esseekeskustelun Savukeidas-painotteisuus johtuu Hytösenkin paneelissa toteamasta seikasta: kustantamo on viime vuosina julkaissut valtaosan kotimaisesta esseistiikasta. Kustantamo on myös tuonut uudentyyppisen esseen suomalaiseen kirjallisuuteen, ja nopeasti jopa vallitsevaksi noussut estetiikka erilaisine merkityksineen on nähdäkseni keskustelun alaisena.

 

Yksi essee vai esseistä koostuva kokonaisteos?

Yksittäisistä esseistä on alettu siirtyä kokonaisteoksiin pitkälti Hytösen linjaamalla tavalla. Muutos on lajin sisällä merkittävä, jos ajattelee sen vaikutusta lukemisen horisonttiin. Uusimmassa Parnassossa ilmestyi Seppäsen raportti esseepaneelista, jossa hän kertoo minun maininneen pari kuollutta kirjoittajaa, ja Hytösen torjuneen nämä vainajat, koska he kirjoittivat yksittäisiä esseitä kokonaisteosten sijaan. Minusta nämä viitepisteet ovat kuitenkin oleellsia esseelajin nykyhetken hahmottamiseksi.

Mainitsin Katri Valan kirjan Henki ja aine eli yksinäisen naisen pölynimurin (julkaistu postuumisti 1945) kirjana, joka olisi nykyään julkaistu esseekokoelmana, vaikka se aikanaan sai kantaa “pakinoiden” nimeä. Esimerkki vertautuu esseen lajikäsitteen muuttumiseen ensinnäkin mielipidekirjoituksen suuntaan ja toiseksi ajankohtaisten aiheiden käsittelemiseen. Siksi Valan pitkähköt ja oivalliset tekstit eivät ole esseitä. Toinen mainitsemani kirjoittaja oli Sinikka Kallio-Visapää, joka kirjoitti perinteistä kirjallista, kaunopuheista ja -sieluista esseistiikkaa. Kolmanneksi mainitsin Pekka Suhosen, joka on oivallinen yksittäisten esseiden kirjoittaja.

Keskeinen kysymys on siis kirjamuodon suhde esseen taiteeseen. Hytösen mukaan esseekirjat pitää tehdä kokonaisuuksiksi, ja siten yksittäiset esseet eivät voi ylittää teoksellisuuden kynnystä. Painotuksen onnistumista voi ajatella eri tavoin esimerkiksi Seppäsen Carmenin silmissä, Hännikäisen Ilman-kirjassa tai Antti Nylénin esseekirjoissa.

Tendenssi kokonaisuuksien laatimiseen näkyy suomalaisessa kirjallisuudessa laajalti. Runokirjoja tehdään kautta linjan kokonaisuuksiksi, esimerkiksi samaiseen Parnassoon arvostelemani Lassi Hyvärisen Keisarin tie on kokonaisuuden ehdoilla laadittu. Romaanimuodolle taas kirja tarkoittaa yhtä tekstiä, karkeasti sanottuna. Voisi sanoa, että muita lajeja – runoa, esseetä, novellia – vaanii tietty romaanistuminen, kun kokonaisteoksen idea tulee standardiksi, ehkä on jo tullutkin. Samalla voidaan tietysti hyvällä syyllä kysyä, että eikö jonkun kokonaissuunnittelun varaan kerättyjä esseekirjoja muka aiemmin ole ollut olemassa.

Yhtenäisyys ja hajanaisuus ovat molemmat minusta ihan yhtä hyviä muotoja, tämmöisestä palikkajaosta ei kuitenkaan ole määräämään hyvää taidetta. Mutta tuntuu oleelliselta puhua myös hajoavan ja keräellyn muodon puolesta. Esimerkiksi runoutta jo rasittaa kokoelmallisuuden pakote. En pysty näkemään, miten yksittäisen esseen alistaminen useiden esseiden muodostamalle esseekirjalle, esseistiikalle, olisi sinänsä hedelmällisempi tapa tehdä kirjoja kuin yksittäisten esseiden kerääminen yhteen. Yleensä lukija tekee kokonaisuuksia, koska ihmiset ovat taipuvaisempia näkemään jatkumoita, yhtäläisyyksiä ja analogisuutta kuin hajoamista.

En siis usko kokonaisuustendenssin ratkaisevan esseen taiteeseen liittyviä ongelmaa tai lopultakaan uudistavan esseetä radikaalisti. Esseen yksi vahvuus on joustavuus ja pienimuotoisuus – samoin kuin lyriikan. Ymmärrän kyllä, että erilaisia äänenpainoja hakevan massiivisen esseekirjan unelma on huikea. Kuvitella, että esseisti pystyisi nousemaan kirjallisuuden vuorenharjalle laatimalla moniäänisen suurteoksen kuten prosaisti tai eepikko. Esseiden Proust, Joyce, esseiden Matti Pulkkinen, Mariaana Jäntti!

 

Mielipiteen paino

Kerroin paneelissa lukukokemuksestani Hännikäisen esseiden parissa. Merkittävä osa Ilman -teoksen lukemisesta muodosti minulle tuskaisan kokemuksen, koska koin kirjan eristävän minut lasiseinän taakse vain sukupuoleni vuoksi. Seppäsen mukaan olenkin “pahoittanut mieleni” esseistin mielipiteistä. Mielipiteiden korostaminen on yksi esseekeskustelun kummallisimpia piirteitä.

Tuomaskyröläinen mielenpahoittaminen mielipiteistä on eri asia kuin lukukokemukseni. Ulkopuolisuuden tunne tai kokemus siitä, että teksti tyrkkää lukijansa helvettiin jonkun yksittäisen seikan perusteella, on eri asia kuin pahastuminen “väärästä” mielipiteestä.Erimielisyyttä on monenlaista – on rakentavaa ja on sellaista, jonka kuilu on olemuksellinen. Se ylittää hempeän älyllisen ja neuvoteltavan mielipiteen, tai yksittäisen vieraan ajatuksen joka sysää riidanhalun liikkeelle. Kyse on ruumiillisesta kokemuksesta, joka sammuttaa kaiken halun vuorovaikutukseen. Tunne ei johdu erimielisyydestä – esimerkiksi Rosa Meriläisen mielipiteet sinänsä saattavat olla toisinaan ihan okei, mutta en kestä hänen kirjoituksiaan, olemus pakenee niitä. Hännikäisen tapaus ei sentään ole yhtä hirveä.

En ehtinyt paneelissa artikuloida tätä kokemusta pidemmälle, koska Hytönen välittömästi sanoi minun kokeneen taidetta. Oma vikani, olen huono ottamaan tilani nasevien ja tehokkaiden sanailijoiden joukossa. Mutta olen ajatellut tätä jälkeenpäin; viimeksi kun tyttäreni söi mehujäätä, eikä jaksanut syödä sitä loppuun. Hän oli saanut sitä “lääkkeeksi” kun huuleen oli tullut haava. Jouduin ottamaan siitä loput. Totesin etten tykkää, ja pikkuveli virkkoi: “äiti, lääkkeen ei kuulukaan maistua hyvälle”. Mehujää on lääkettä vain joskus. Kirjat ovat taidetta vain joskus. Vaikka mehujää on pahaa, se ei ole välttämättä lääkettä. Vaikka kirja on pahaa, se ei ole välttämättä taidetta. Vitsin logiikka on silti vastaansanomaton: Hytönen voitti verbaliikassa, lapsi voitti verbaliikassa, mutta itse asia jäi umpeen kuin entinen hieho. Mehujää ei ole yksiselitteisesti lääkettä eikä kirja taidetta.

Seppäsen puhetta väritti kaksinainen suhtautuminen mielipiteisiin. Ne ovat tärkeitä mutta lukija ei saa tehdä niistä numeroa. Mielipiteitä voi heittää täkyinä ja kokeina, siten rakentaa moninäkökulmaista tekstiä. Jos tarttuu mielipiteeseen, lukee väärin.Hännikäisen Ilman-kirjan lukemisen hankaluus kuitenkin ohittaa kysymyksen mielipiteestä. Jossain yhteydessä tuli esille sellainenkin mielipide, että esseen lukeminen ei ole nyökyttelyä. Joskus muuten on, ei voi kuin nyökytellä niin että niska revähtää. Tietysti myös lukijaansa haastavat tekstit ovat usein hyviä. Mutta essee ei taiteena ole vallitsevasti mielipidejatkumo. En minä lue esseitä mielipiteiden konstellaatioiden takia, maailma on muutenkin niitä väärällään. Olen tottunut siihen, että minua ympäröi tuhatpäinen mielipiteiden massa, ja voin itse kasvattaa tätä massaa loputtomiin vaikka pilan päiten. En kuitenkaan ajattele tai lue päätäni pudistelemalla tai nyökyttelemällä.

Hännikäisen Ilman ei ole kiinnostava siksi, että siinä on rohkeita mielipiteitä naisista. Hännikäisen kirjassaan profiloimaa miestä on elämäkin täynnä. Kirjallisuus tarvitsee enemmän kuin asenteen. Ilman on hyvä kirja, “taidetta”, mutta ei asenteensa tai mielipiteidensä takia, vaan sen inhimillisyyden kautta, jolla kirja hengittää. Teoksena se on ainutkertainen eikä voi asettaa esteettistä standardia kokonaisuudellisuuden, mielipiteen tai lukukokemuksen suhteen.

Esseistiikka mielipidekirjallisuutena on tarpeetonta, ellei se pysty kiinnittämään huomiota mielipiteen retoriikkaan. Blomberg kirjoittaa Kritiikin uutisten artikkelissaan, että se pystyy, käyttäen esimerkkeinään Hännikäistä, Nyléniä ja Ville-Juhani Sutista. Blomberg argumentoi, että esseen suostuttelukeinot voivat kiinnittää lukijan huomion siinä määrin, että ne alkavat purkaa itse itseään, jolloin esseen keinoista tulee huomionarvoisempia kuin sen sisällöistä. Mielipiteen taide on kuitenkin vain yksi tapa nähdä essee, ja pidän lajin kannalta merkittävämpänä väitettä siitä, että esseetaide hakeutuisi kokonaistaideteoksiksi.

 

Asiateksti ja kaunokirjallinen teksti

Jos oikein ymmärsin, Hytönen on halunnut vakiinnuttaa esseetyypin, joka tuhoaisi asiatekstin ja kaunokirjallisen tekstin kliinisen erottelun. Tämä on truismi, koska essee edustaa määritelmällisesti ja historiallisesti näiden tekstilajien rajankäyntiä. Lisäksi asiatekstin ja kaunokirjallisen tekstin raja on muutenkin liukuva, molemmilta puolilta katsottuna. Esseen taidekeinoihin kiinnitetään kyllä vastaanotossa harmillisen vähän huomiota, mutta tämä ei vielä tarkoita sitä, että essee ymmärrettäisiin yksioikoisesti asiatekstinä.

Romaanikirjallisuus – esimerkiksi David Shieldsin mukaan – on jo taipumassa kohti todellisuutta. Shields kirjoittaa Reality Hunger -manifestissaan romaanikirjallisuudesta, joka rakentuisi todellisuudesta ja suuntautuisi siihen myös ollessaan sepitettä. Esseen vastaanotossa näkyy minusta tämä tendenssi. Se on saanut innostuneen vastaanoton todellisuudesta nousevana ja siihen suuntautuvana kirjallisuutena sellaisessa ympäristössä, jossa todellisuus, identiteetti, performanssi, mielipide ja vilpittömyys ovat suhteellisia käsitteitä. Ja tälle vastaanotolle esseeväki tuhahtelee sanoen, että esseitä ei osata lukea. Ehkä väärinymmärretyt olisivat tyytyväisiä, jos kriitikot formalistisesti arvioisivat heidän esteettisiä konstejaan.

Ehkä näitä keinoja osataan lukea jo niin hyvin, että niistä ei tarvitse tehdä kritiikissä numeroa erikseen. Tämäkin vaihtoehto on punnitsemisen arvoinen. Tosin on aivan totta, että esseen vastaanotossa taidekeinojen ja retoriikan arviointi voisi korostua enemmänkin, koska vastaanotto taipuu osittain pitämään esseetä “luonnollisena” tekstinä, joka edustaa mutkattomasti maailmaa ja samaten palautuu siihen mutkattomasti. En kuitenkaan ryhdy vastaamaan sellaisista asenteista, joita en koe omikseni, ja luonnollisuusoletus ei ole minun ongelmani.

 

Alakysymys minän rakentumisesta esseessä

Erityisesti minän problematiikka on kiinnostanut esseen kirjoittajia. He miettivät miten he rakentavat kertojan suhteessa itseensä ja tekstiin. Virpi Hämeen-Anttila kirjoittaa tästä hauskasti Mitä essee tarkoittaa -kirjasessa. Esseen kertoja ei tietenkään palaudu siihen minään, joka aamulla herää, päivällä matkustaa metrolla, illalla käy koiran kanssa lenkillä ja alkuyöstä painuu pehkuihin. Tämänkin tekstin kertojaminä eroaa siitä minästä, joka juuri neuvoi tytärtään tofun ja kasvisten viipaloinnissa ja paistamisessa. Ehkä subjektikäsitykseni on jo niin atomistinen, etten ymmärrä tätä kouhoamista erillisistä minuuksista, jotka representoituvat eri yhteyksissä eri tavoin. Enemmän kuin esseen fiktiosubjektin ja arkiminän erot minua kuitenkin kiinnostavat heidän yhtäläisyytensä. Heidän – niiden? – ero on jo selvä juttu.

Julistuksia piisaa: kriitikot eivät ymmärrä, ihmiset eivät osaa vielä lukea esseetä, esseeminä on fiktiota. Fiktiivisyyden korostaminen ei kuitenkaan tee esseestä avantgardea. Kun postmodernismin fiktionaalisuuden ja metakirjallisuudellisuuden korostus on vuosikymmenten ikäistä ja representaatioiden viime kädessä kerronnallinen ja fiktionaalinen luonne kuuluu jokaisen humanistin kandiopintopakettiin, ei fiktiivisyys ole merkillepantava seikka. Sama koskee minuuden rakentumista kerronnallisena kokonaisuutena. Tavallaan jo Freud ymmärsi identiteetin fiktioluonteen.

Tällä hetkellä he yhdistävät itsensä ihan itse. Mielipidenapin painaminen paljastaa sen: jos esseistin kirjasta poimii jotain, ei mene aikaakaan kun esseisti itse on oikomassa ja opettamassa mitä mielipide tekee hänen kirjassaan. Tämän teon myötä hän itse lihallistaa itsensä jonkun mielipiteen haltijaksi, ja yrittää puhdistaa sitä kuin Lady Macbeth kätösiään. Mielipide on siis samaan aikaan rakennettu puhuttelemaan lukijaa että rakentamaan fiktiivistä kertojaa. Esseisti jää täten aina plussalle: typerä mielipide tekee hänestä kokeilevan avantgardistin, elegantti mielipide ajattelijan.

Autofiktio on romaanitaiteen tutkimuksen termi sille, kun kaunokirjalliseen tekstiin on tuotu tekijäminuutta mukaan erilaisilla strategioilla ja problematisoitu tekstiminän ja lihallisen maailmaminän suhdetta. Nykyinen esseekirjallisuus edustaa tietyssä mielessä varsin tyypillistä autofiktion keinoja käyttävää kaunokirjallisuutta. Kirjallisuudentutkija Päivi Koivisto on popularisoinut sitä suomalaisessa keskustelussa, esimerkiksi tämä Kiiltomato.netin pääkirjoitus toimii hyvänä johdatuksena. Autofiktion tehtävä on kuitenkin minusta muuttua lukijoilleen jossain suhteessa läpinäkyväksi, minkä se on jo tehnytkin. Se ei ole kiinnostavaa.

Elämäkin on enemmän tai vähemmän fiktiivinen jatkumo, joka muotoutuu tarinaksi eläjänsä vaiheista ja hahmosta. Fiktiossa ja elämässä seikat ja minuudet ovat sopimuksenvaraisia, muuttuvia ja subjektiivisesti koettuja. Jollen huomaa, että esseistiikan fiktiivisyyden erityinen korostus lukiessani tai kirjoittaessani toisi siihen jonkun merkittävän perspektiivin, hylkään sen. Mutta siitä huolimatta väitän aivan hyvin ymmärtäväni tekstien fiktioluonteen ja problemaattisen suhteen todellisuuteen. Ehkä minun tehtäväni kriitikkominänä on myös kriisiyttää sitä suhdetta, siitäkin huolimatta että esseiden kirjoittajat pitäisivät minua sekä lukutaidottomana että typeränä.

Lukeminen on minulle vapautta, ehkä muillekin lukijoille. Lukijoille voi päteä fiktiominuuksilla ja kaiken suhteen voi metailla ad infinitum, mutta tällä haavaa minua kiinnostaa paljon enemmän se, miten eleet palautuvat maailmaan ja mitä maailmasta näkyy noissa eleissä. Kirjailijat voivat olla kiinnostuneita liikekuvioista sinänsä, minä olen kiinnostunut niiden merkityksestä. Toinen tuskin on tällöin toista typerämpi, meitä houkkia on moneen junaan.

 

Mitä miniä me ollaan

Mikä tämä minun tekstini on? Kun sanon esseeksi, kun sanon mielipidekirjoitukseksi, kun sanon blogimerkinnäksi, kun sanon artikkeliksi – herätän joka kerta erilaisen lukijuuden, en ensijaisesti erilaista kertojaminää, vaikka tekisin erilaisia kertojaratkaisuja erilaisissa tekstityypeissä. Olen tehnyt jo monta teknistä ratkaisua itseni esittämiseksi tässä tekstissä. Lukijat tuskin hetkeäkään kuvittelevat, että minuuteni välittyy tähän tekstiin sellaisenaan. Kerronta on merkittävässä määrin fiktionalisoitua.

Fiktiivisyyteen vetoaminen on heikko siirto silloin, kun tekijä ilmaantuu keskustelemaan teoksensa merkityksistä, jotka on kenties vastoin hänen aikomustaan ja tahtoaan tulkittu. Itse asiassa se on aivan tavallista, ja kertoo lähinnä erilaisista lukijuuksista. “Kriitikot” ja se kuuluisa ymmärtämätön suomalainen lukijakunta ovat aika moninainen sakki.

Paneeliminä. Paneeliminät. Sitenhän Seppänen oli parnassotekstinsä laatinut, meidän nimemme ovat kuin näyttelijöiden siellä lopussa ja vuorosanatkin on joku ohjaaja suuhun laittanut. Silti olimme yhtä hyvin oikeita minäihmisiä kuin näyttelijöitä lavalla tai esseekertojia.

Parnasson blogiin Jarmo Papinniemi kirjoitti Seppäsen kahden tekstin, raportin ja esseetekstin tähdentävän eroa muiden minien ja esseeminän välillä. Tähdentävän kenelle? Miksi? Eihän sellaista pysty osoittamaan – kyse on kahdesta eri tekstityypistä, joiden minäkerronta molemmissa on eri tavoin ratkaistu. Raporttikin on nimetty “raportiksi”. Miten tahansa Seppänen tahtookin esseeminänsä demonstroida, hän ei voi kuin epäonnistua yhdestä syystä: ei ole mitään yhtä oikeaa esseeminää, johon lukijakunnan voi opettaa.

Fiktiivisten keinojen tehtävä ei ole taata tekijän oikeanlaista esiintymistä tekstissä tai vapahtaa häntä niistä seikoista, jotka hän on tekstiinsä laittanut. Fiktio on lukijoiden vapautta. Jos se ei toteudu, kirjallisuutta ei ole – on vain autofiktion äärimmäinen muoto. Sellainen, jossa kirjoittava minä tuudittaa tosiminäänsä ja juhlii vain omaa vapauttaan.

 

Lukija on väärässä ja joutaakin unohtua?

Yleisön parista Juho Nieminen huomauttikin aiheellisesti lukijasta. Kun esseiden kertojasta ja minästä puhuttiin, unohdettiin lukijat. En tarkalleen muista mitä Nieminen sanoi, mutta muistan hänen puhuneen kauniisti lukukokemuksestaan Nylénin esseiden ääressä. Muistan vastanneeni hänelle huonosti, koska hänen sanansa tekivät minuun vaikutuksen, en osannut olla valmis.

Suhteessa esseen kirjoittajiin olen nimenomaan lukija, tosin kirjoittava lukija. Se sisältää vapauden mutta samalla se rajaa: en kuvittele voivani määrätä toisten lukijoiden tai tekijöiden tulkinnoista, voin tehdä julkisia ehdotuksia, joiden voin toivoa tuottavan lisää ajatuksia. Ehkä suhtaudun kirjoittamiseen jotenkin blanchotlaisesti: teksti on kirjoittajansa hauta. En voi määrätä sitä enää, vaikka olenkin siitä vastuussa, se osa minua, joka kirjoitti tämän, on menehtynyt kirjoittaessaan.

Tämän vuoksi minua ei kiinnosta esseistien minäteknologiaan takertuminen. Miksi lukijan pitäisi ottaa huomioon tekijöiden kommervenkit, jotka liittyvät minän performointiin esseistiikassa, ellei se kiinnosta häntä? Postmodernin subjektiymmärryksen ja semioottisen tekstikäsityksen logiikka vallitsee joka tapauksessa. Molempien voimavara on tekstin vastaanoton ja tulkinnan prosessien korostaminen tekstin hallinnan ja tekemisen asemesta, ne ovat tekstin menneisyyttä. Lukeva ihminen luo itsensä, ei tekstin kirjoittajaa. Subjektin läsnäolo esseessä, vieraan (dialogisen) toisen läsnäolo leimaa esseen lukijuutta. Jätin virkkeen tarkoituksella auki: vieraan läsnäolo voi merkitä sekä representoitua minuutta että sitä lukevaa minuutta, joka kohtaa tekstin. Tämä jälkimmäinen minuus ei ole se, jonka pitäisi asettua tottelemaan ensin mainitun minuuden representaatiota, tai sen representaation tekijää.

 

Katoavaisen ja katoamattoman luonteesta

Seppänen sanoi paneelissa, että: mielipiteiden kuolevaisuudesta kaunokirjallisuuden kuolemattomuuteen. Markku Soikkelikin lainasi näitä sanoja Mitä essee tarkoittaa -teoksen arvostelussa. Seppänen vetoaa tekstin pysyvyyteen, inhimillisen toiminnan alalla syntyvään “kuolemattomuuteen”.

Pitkäkestoisen kulttuurisen merkityksen luoneet tekstit pystyvät kiinnittämään itseensä järjettömän liudan kuolevaisia mielipiteitä, kuolevaisia merkityksiä, jotka siittävät uusia mielipiteitä ja merkityksiä. Ne ovat kuin kaupunkeja, joissa väki syntyy ja kuolee. (Ja toki kaupungitkin voivat tuhoutua) Tuoreiden teosten suhteen tekijät tuppaavat olemaan tarkkoja siitä, mitä väki heidän kaupungeissaan puuhaa. He ansioituvat ajankohtaisuudessa ja saavat ihmiset viihtymään tekstiensä ääressä ja puhumaan niistä, sehän on loistavaa sinänsä.

Essee on minulle rakas laji juuri siksi, että pidän katoavaisuutta suuremmassa arvossa kuin abstraktia, tavoittamatonta kuolemattomuutta. Tavallaan katoavaisuuden toisintaminen on ainoa ikuisuus, jonka ymmärrän. Ihmiselämän pituudessa, runon lyhyydessä, esseen vaatimattomassa kaaressa, viljelykauden kestossa ja sadan lankagramman neulomisessa on jotain paljon oleellisempaa kuin katedraalin rakentamisessa tai suurteoksen kirjoittamisessa. Silti katedraalin rakentaminen ja vaikka Proustina tunnetun korpuksen kirjoittaminen palautuu kouriintuntuvaan työhön, kivi ja virke kerrallaan. Pariisi ei oksentanut Notre Damea, Proust ei oksentanut Kadonnutta aikaa. Kirkkokansa ja länsimaisen kulttuurikaanonin seurakunta ei ole koskaan omaksunut ja käyttänyt näitä suurteoksia jonkun heristävän sormen määräämällä tavalla. Se on grandiöösien puitteiden takaama vapaus.

Suomalainen essee ei kai tällä haavaa pysty kuolemattomuuteen meissä, ainakaan jylhään varmuuteen taivaspaikasta kaanonissa tai merkityksestä tuleville polville. Ehkä mielipiteen mestarit arkailevat juuri omaa ohimenevyyttään. Minusta ajallisuutemme on vain siunaukseksi, jos meidän jälkeemme tulevia vielä on, tuomitkoot he saecula saeculorum meidän kuolemattomuuttamme, ja suotakoon heille vapaus olla huvittuneita kaunokirjallisen uutuudentavoittelumme ja ikuisuutemme ääressä.

5 kommenttia

  1. Charles Bovary says:

    Vähän ohi, mutta kuitenkin essee-teemassa tiukasti ja vääjäämättä pysytellen on kai tässä todettava se hilariöösi asiantila, että ainakin osaa tätä essee-porukkaa peittävä orvaskesi on osoittautunut mimosanohueksi, ja siihen tulleet mustelmat laajenevat nopeasti ja pahasti kuin pahamaineisen von Willebrand -taudin vaikutuksesta ikään. Popcornia syöden ja cokista särpien täällä etäällä pimeässä katsomossa istuessa kyllä aiheuttaa hyvää mieltä ja naurunpyrskähdyksiä kuin Flaubertin käsikirjoittamaa Poliisiopisto 4:sta katsellessa. Keep up the good work!

  2. Päivi Koivisto says:

    Kiinnostavaa ja nautinnollisesti kirjoitettua pohdintaa. Monta kohtaa voisi kommentoida, mutta kun nyt tulin tekstissä mainituksi, pitää heti tarttua kysymykseen esseen ja autofiktion suhteesta: “Nykyinen esseekirjallisuus edustaa tietyssä mielessä varsin tyypillistä autofiktion keinoja käyttävää kaunokirjallisuutta.”

    Olen aikaisemminkin kuullut samankaltaisen heiton, taisi olla jossain Parnasson blogin keskusteluketjussa. Minusta on kummallista väittää, että esim. Mazzarellan uusin kirja olisi autofiktiota (kuten ruotsinkielinen kustantaja väittää), tai vaikkapa Antti Nylénin esseet käyttäisivät autofiktion keinoja tai olisivat siihen samastettavia.

    Autofiktion ytimessä on minusta kertomus tai pyrkimys kertomukseen – siksi se liittyy niin tiiviisti romaaniin – kun taas esseessä näen tärkeämmäksi tietyn aiheen käsittelyn tai analyysin, eikä välttämättä kertomuksen keinoin, vaikka pienet kertomukset voivat olla osa argumentaatiota. Samoin kirjoittajan hahmo, hänen näennäinen henkilökohtaisuutensa, palvelee argumenttia, ei kertomusta.

    Toki osa esseisteistä voi kallistaa vaakaa analyysistä kertomukseen päin niin vahvasti, että sulautuminen autofiktioihin on lähempänä. Onko Hännikäisen Ilman sitten tällainen, en tiedä, kun en ole sitä lukenut.

    Jos joku osaa minulle perustella, miksi olen väärässä, mikä sen mielenkiintoisempaa.

  3. Maaria Pääjärvi says:

    Kiitoksia kommentista, Päivi! Olen tietysti ilmaissut autofiktio-ehdotukseni varauksellisessa mielessä, eli nykyesseessä ilmenee, tai tarkemmin sen tulkinnaksi ehdottuu romaanintutkimuksessa jo tunnettu käsite. Koska se on kirjallisuudentutkimuksen käsite, sitä ei tietenkään missään perustellussa ja tutkimuksellisessa mielessä voi siirtää kokonaan toiseen kirjallisuuden lajiin.

    Yleensä esseestä puuttuu kerronnallisuus (tai ainakin se on ainoastaan ylitulkinnan avulla saavutettavissa), ja tämä on varmasti keskeisin syy siihen, että autofiktion asemesta pitäisi käyttää jotain muuta termiä esseessä rakentuvasta minästä ja sen autobiografisuudesta sekä siihen liittyvistä kaunokirjallisista tekniikoista. Tosin kerronnallisuuden mahdollisuuteen esseessä vie laajemmin kokonaisteoksen ajattelu, joka minusta jo nyt hahmottaa kevyesti esimerkiksi Hännikäisen Ilman-teosta (en tiedä onko se esseistiikkaa vai pamfletti kuten joskus sanotaan) ja Seppäsen Carmenin silmiä.

    Kuitenkin otin autofiktion esiin perspektiivin vuoksi. Minusta käsite on sikäli yksi kirjallisuudentutkimuksen kiintoisimpia nykykeskustelun kannalta, että siihen liittyvä problematiikka on erittäin laajalti nähtävissä nykykirjallisuudessamme. Enemmän kuin lähiluvun tuloksena halusin nostaa autofiktion tarjoaman perspektiivin esille esseen tämänhetkistä vastaanottoa kommentoidakseni.

    Yhtäläisyyden rinnalle on tietysti tuotava oleellinen ero, olen hyvin iloinen puheenvuorostasi. Koska essee ei minusta voikaan synnyttää samanlaista lukijuutta tai fiktiomaailmaa romaanin kanssa, on erottaminen tärkeää. Kiiltomadon pääkirjoituksesi lopussa viittaatkin Houellebecqiin, varsin tärkeään kirjailijaan myös esseistiikan kannalta ja viittaat myös autofiktion rajallisuuteen – sen sovelluskelpoisuus ei ole aivan rajaton. Ehkä tässä on kyseessä juuri tällainen rajapinta, joka voi hetken aikaa osoittautua hedelmälliseksi, tai sitten ei, sitä minä en osaa sanoa. Mutta aihe on ajattelemisen arvoinen joka tapauksessa.

  4. Päivi Koivisto says:

    Joo, minusta on tietenkin hauskaa, että autofiktio mainitaan. Rajankäynnit herättävät aina kiintoisia ajatuksia, ja se mihin tässä pitäisi varmaan pureutua syvemmin on nykykirjallisuudessa ylipäätään puhuja/kertojaproblematiikka. Siitähän tuo autofiktion yhteys esseeseen tulee, ja joissakin autofiktioissa sisällä voi olla esseemäistä kamaa.

    Niin, teoskokonaisuuden yhteydessä tuo puhujuus etenkin korostuu. Itse olen autofiktion yhteydessä esseetä enemmän pohtinut (ennen muuta puheissa ja mielessä) lyriikan puhetilanteen vastaavuuksia autofiktioon, erityisesti nykyisissä proosarunovaltaisissa kokoelmissa. Esimerkiksi Janne Kortteisen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa ja Riina Katajavuoren Omakuvat ovat kiintoisia rinnastuskohtia autofiktiolle, onpa Henriikka Tavin Esim. Esassakin tiettyä autofiktiivisyyttä (!). Outi Oja on muuten lyriikan autofiktiivisyyttä jonkin verran pohtinut.

  5. Maaria Pääjärvi says:

    Kyllä, minullakin on ajatus käynyt mielessä lyriikan puolella. Autofiktion käsitteen potentiaali liittyy ehkä juuri tähän tekijäminän ja kirjallisen subjektin yhtäläisyyteen, eroon ja representaatioon. Kenties myös vastaanotossa.

    Tuo Kortteisen kirja taitaa olla vielä rajatapaus itsessään, sitä on nimitetty sekä proosaksi että lyriikaksi. Sikäli se tosiaan on hyvää materiaalia lajienväliselle pohdinnalle.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.