Minä kun en kestä homejuustoja mutta kun niitäkään ei ole – vihaa ja angstia Kirjamessuilla

Maaria Ylikangas | October 28th, 2014 - 13:38

“There’s a big … machine in the sky, … some kind of electric snake… coming straight at us.”
“Shoot it,” said my attorney.
“Not yet,” I said. “I want to study its habits.

– Hunter S. Thompson

 

Messukeskus makaa Pasilan ja Käpylän välisellä maa-alueella. Kun sitä lähestyy Käpylän fudiskenttien suunnasta, tuuli käy yli aukean, päin naamaa, lapasten läpi. Puhelinkin soi taskussa. Messuhallista alkaa Pasila, Helsingin kummallisin kaupunginosa. Ainoa, johon en missään nimessä koskaan haluaisi muuttaa. Nyt minua odottaa Messukeskuksen kita. Se on käpertynyt Itä-Pasilan pohjoispäähän, sen valaanmaha täyttyy tänä viikonloppuna kirjailijoista, toimittajista, bloggaajista ja kirjanostajista.

Vihaan kirjamessuja. Ahdistun tiloissa, joissa on paljon ihmisiä, ääntä, liikettä ja ärsykkeitä. Ainoa liikkumisen tapa tuntuu olevan jonkinlainen väistelycombat, ympäristön täydellinen sulkeistaminen ja päämäärän, vain ja ainoastaan päämäärän, pitäminen mielessä. Kirjamessuilla ei huvita shoppailla tai harhailla. Pöytiä nuuskivat olennotkin tuntuvat olevan eri lajia, ihmisen kaltaisia, mutta vielä ahneempia, välinpitämättömämpiä, olemuksellisessa ristiriidassa sen nimenomaisen asian kanssa joka on heidät tänne tuonut: kirjan.

 

Kirjamessuilla ei huvita shoppailla tai harhailla.


Ollapa muovikassi toppatakkiin ja harmaat peittävään hiusväriin sonnustautuneen naisen kädessä. Olisin jo matkalla kotiin ratkeamaisillani kirjojen painosta. Mutta en kuulu niiden onnellisten kirjojen joukkoon, jotka pääsevät kotiin jo torstaina. Minä vasta hakeudun massojen puristukseen.

Kirjamessuilla valaistus murhaa kirjat myyntipöydille. Melu ja tungos latistavat ihmiset. Valkonaamat näyttävät täysjyväjauhoista vaivatulta taikinalta, josta ilmeet valuvat kohti lattiaa. Löysä puhe tekee kirjoista merkityksettömiä jo ennen kuin kukaan on ehtinyt lukea niitä. Messuhallin pedonpesässä kirjailija myy tavaraansa, lavoille talutetaan kulttuurinäytettä kulttuurinäytteen perään. Kevyttoppatakkikansa kuuntelee hartaana kun Ville Niinistö kertoo lukeneensa Sinuhe, egyptiläisen teini-iässä. Tämäkin maa olisi parempi, jos täällä olisi vähemmän sinuhenihailijoita.

Ruokavalioraamattuja, elämäntapaoppaita tai henkistymistä en halua edes kohdata. En halua oppia täältä mitään, riittää kun selviän hengissä.

*

Ostetaanpa lippu ja lähdetäänpä ajelulle avaruuslaiva kirjamessulla. Tai enhän minä lippuja ostele, haen pressilaatan rinnuksiini, kun en ylipäätään käsitä kuka pölvästi maksaa tästä.

Kirjamessuohjelmani alkupala: kriitikot vs kirjablogaajat -paneeli, jonka olen arvatenkin kuullut jo moneen kertaan. Valmiiksi kyllästyneenä, maailmaan väsyneenä, edellisenä yönä valvoneena ja palelevana istahdan toiseen penkkiriviin. Joku typerys käskee minun vahtia takkiaan. Ikäänkuin se mihinkään lähtisi. Laitan käteni takin päälle ikäänkuin haluaisin olla lempeä, edes sille, edes hetken. Ihmisen suojalle.

 

Joku typerys käskee minun vahtia takkiaan.

 

Kritiikistä ja bloggaamisesta kiistelevät Suvi Ahola (kriitikko), Taika Dahlbom (kirjabloggari), Karo Hämäläinen (kriitikko), Salla Brunou (kirjabloggari) ja Aleksis Salusjärvi (kriitikko).

 Yksi puisevimmista puheenaiheista: kuka kirjoittaa Hesariin surkeaa kritiikkiä. En ole vielä kohdannut ketään, joka puolustaisi Matti Mäkelää, päinvastoin, monta on, jotka hiljentäisivät. Jos Mäkelä onnistuu herättämään noin paljon tunteita, hän on pakostakin mies paikallaan. Hesarin kritiikki, kuten kaikki muukin kritiikki, kärsii enemmän tylsyydestä, näkökulmattomuudesta, teennäisestä objektiivisuudesta, näkemysten puutteesta, ja mistään näistä ei voi Mäkelää syyttää. Tsemppiä, Matti Mäkelä! Sinulla on ainakin yksi fani!

Ihailen Aholan viisautta ja suhteellisuudentajua. Nuo piirteet kaunistavat ketä tahansa, mutta eritoten kriitikkoa.

Paneelin kuohuttavimpana seikkana käy ilmi, että Lukulamppu.fi, jota Brunou edustaa, tilaa arvosteluja kustantajilta. Siis kustantajat saavat ostaa arvostelun tietylle kirjalle, jonka Lukulamppu sitten tilaa kirjoittajalta. Pirun huono idea. Twiittaan, tulee keskustelua.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana opetellut twiittaamaan näistä sessioista, vaikka ensinnäkin vihaan puhelinta ja eritoten älypuhelinta, ja vihaan myös Twitteriä. Pelleilyyn, verkostoitumiseen ja tiedon levittämiseen se on oiva, mutta identiteetin, minuuden frontaalikuvan, luominen sanakonstellaatioilla on puistattavan vierasta ihmiselle. Jotain sellaista, mitä pitää ilman muuta tehdä. Wake me up when Erkki Kurenniemi tweets.

 

Identiteetin, minuuden frontaalikuvan, luominen sanakonstellaatioilla on puistattavan vierasta ihmiselle.

 

Twitterin paras puoli on rajoite: jos saa jotain sanottua jotain 140 merkkiin, sen täytyy olla runoutta. Runoissa tietenkään mitään pointtia ole, ja se on niiden kiistämätön vahvuus.

Lukulamppu osoittaa välittömästi sutkiutensa uutena kaupallisena mediana. Jo seuraavana päivänä se vastaa saamaansa kritiikkiin: ”Miksi tällainen sitten hämmentää? Ehkä siksi, että kaupallisuus on vanhastaan koettu kulttuurin vastakohdaksi”. Vireä kaupankäynti on ihmiskunnan historiassa merkinnyt usein kukoistuskausia, koska se on luonut vaurautta, vakautta ja kulttuurista kiertoa. Romaani itsessään on kaupallisen, varhaiskapitalistisen, kulttuurin tuote. Jos nyt vihaamiani asioita alan luetella, kaupallisuuden ja kulttuurin vastakkainasettelu on yksi niistä.

Naistenlehtipuolella yhteistoiminta L’Oréalin kanssa on muuttanut käytännössä kokonaisia lehtiä advertoaaleiksi. Niillä ei enää ole mitään tekemistä vapaan tiedonkulun kanssa.

Kapitalistinen logiikka merkitsee aina riippuvuutta siitä, joka maksaa viulut. Hyvä kritiikki ja hyvä journalismi eivät ole mahdollisia, kun kustantaja tilaa jutun, koska journalismi edellyttää riippumattomuutta. Riippumattomuus on yleensä taattu niin, että julkaisijalla ei ole valtaa sisältöihin, vaan se ainoastaan rahoittaa. Lukulampun kaltaiset mediat etsivät statustaan ”vain” bloggaamisen ja journalismin välillä.

Lukulampun Brunou miettii uutta ja parempaa nimeä mainokselle: ”Entäs sana ”arvio” – jos sen käyttö koetaan vääräksi, entäpä jos kutsuisimme kirjasta kertovia ja kirjaa puntaroivia tekstejä jollakin toisella sanalla? Kirjaesittely? Arvionkaltainen tuote? Kirja-artikkeli?

Unohdetaanko ”yritysyhteistyö” ja ”yhteistyösisällöt”, sanotaanko ihan vaan ”mainos”?

 

 

Myymälät täynnä kiiltäväkantista roskaa, jonka elinikä on kuukausia, inhottavat minua syvästi.

 

Nykymuotoisen kapitalismin logiikka: uuden tavaran tuottaminen ja halun herättäminen sen hankkimiseen. Informaatiotulva ja roskan kolossaalinen määrä eivät voi olla vaikuttamatta koko länsimaisen kulttuurin henkisiin ja älyllisiin painopisteisiin. Myymälät täynnä kiiltäväkantista roskaa, jonka elinikä on enintään kuukausia, inhottavat minua syvästi. Kirjamessuissa on kyse siitä roskaläjästä. Ja samaan aikaan vilpittömästä halusta innostua siitä, saada se elämään yli neljännesvuoden mittaisten henkäysten. Joskus sivilisaatio muistelee, kun talous rytmittyi neljän vuodenajan sykleihin. Olemme agraareja.

Kriitikko on sijaton siinä dystopiassa, jonka kirjallisuuden markkinavoimat onnistuvat rakentamaan messukeskukseen. Tuomittu siihen, ettei kukaan lopulta kuuntele.

Rooliahdistus. Sehän minulla on!

Vapauden ja riippumattomuuden ylläpitäminen vapaassa ja vauraassa länsimaisessa yhteiskunnassa on yllättävän hankalaa – kun ihmiset ovat valmiita hautaamaan sen myös vapaaehtoisesti. Varomaan sanojaan. Ei siten, että otetaan huomioon totuus, kanssaihmiset ja vastuu, vaan siten, etteivät omat uramahdollisuudet mene, ettei seuraa hankaluuksia tai vaikka juuri vastuun konkretisoitumista sanotun seurauksena.

Epäonnistumistakin nimittäin sopii kokeilla, kuten Salusjärvi pyytäessään minulta ja seurassamme istuvalta naiselta seksiä paneelin jälkeen kahdeksan euron tuopin äärellä: ”Ei teistä jompikumpi?” Ei, kumpikaan. ”Kulttuurin puolesta!”, hän perustelee. Ei. Kumpikaan.

*

En ymmärrä, mitä varten pitää lukupiiriinkin tunkea. Tarkoitan itseäni, mutta voin yleistääkin.

Lukupiiri vaikutti kivalta idealta vielä edellisellä viikolla. Silloin, kun kirjamessuille meno tuntui siedettävältä idealta. Penjami Lehto joutui kokoamaan Kari Enqvistin Ensimmäistä sekuntia lukevia diletantteja perjantaiksi johonkin auditorioon, jonne piti tulla jotain yleisöä viisikymmentä, mutta tuli parikymmentä.

 

Vessajonoselkäänpuukotus on julmimpia naisväen keksinnöistä.

 

Vihaan sekä kosmologiaa että ihmisiä. Haluaisin vaan olla rauhassa niin vuosimiljardeilta kuin auditorioilta, käytäviltä ja yleisövessoilta, joiden jonoissa kuluttajista tulee ihmisiä, joilla on saamarinmoinen kusihätä ja joiden mielestä jono ei liiku lainkaan tarpeeksi nopeasti. Naiset epäilevät toisiaan vessakopeissa ehostautumisesta. Tokkopa vaan, sukkahousuja siellä kiskotaan ylös ja alas ja yritetään olla rikkomatta. Hengitetään hetki vessakopin rauhallista kaakelinviileää hämärää ilmaa. Vessajonoselkäänpuukotus on julmimpia naisväen keksinnöistä. Enkä mainittavasti kaipaa kosmologi-skribenttejäkään.

Minunhan täytyy kohdata ne kaikki. Vaikka sitten vimmalla. No, ei tästä yleistyvästä ahdistuksesta vimmaksi ole.

Ihmisiä en koskaan onnistu vihaamaan pitkään. Lukiessani en edes yritä ymmärtää Ensimmäisen sekunnin tiedollisia osuuksia, panen merkille, että mikään ei kosmoksen yleisessä liikunnossa toimi yhtään samalla tavalla kuin minun inhimillisessä kyvyssäni ymmärtää liikettä, tilaa ja massaa ohjaavia voimia. Joten anti olla, keskityn hiihtoputkiin ja suomi-iskelmään.

Ja se Enqvist! Katsoo minua suoraan silmiin. Olen hänen ihannelukijansa. En ole koskaan ollut kenenkään ihannelukija. En tiedä, mitä tällaisella kokemuksella ylipäätään tehdään. Ellen inhoaisi nimmarinpyytämistä, pyytäisin sen suoraan iholle.

 

Suhteeni maailman syntyyn tiivistyy kahteen sanaan: mitä välii.

 

Kreationistit versus kosmologit on niin väsynyt läppä, ettei sitä jaksa etenkään sellainen, joka on joskus keskustellut kiihkoateistin kanssa. Jumaluutta koskevat väitteet, myöntävät ja kieltävät, ovat mahdottomia. Onneksi niitä ei tarvitse tässä lukupiirissä käydä. Suhteeni maailman syntyyn tiivistyy kahteen sanaan: mitä välii. Mytologiatkaan eivät kiinnosta minua. Enqvist on kuitenkin varsin hyvin selvillä maailmansyntymyyttien rinnakkaisuudesta tieteen maailmanselityksen kanssa: hän lainaa niitä jo Ensimmäisen sekunnin alussa.

Enqvist antaa tunnustusta ihmiselle koko siitä valtavasta matkasta, jonka tuo piruparka on tehnyt viimeisen noin sadan vuoden aikana käsittääkseen avaruuden, käsittääkseen ja kuvatakseen sen prosessin, jonka häviävän pieni osa itse on.

Ajatus on syvästi liikuttava: olemme mitättömiä kokonaisuuden kannalta, mutta kenties ainoa älyllinen osa sitä, kenties sen ainoa tietoisuuden piste. Ehkä emme ole, mutta saatamme olla. Ehkä tällä pallolla on universumin itseymmärryksen ainoa piste. Tungeksimassa täällä. maksamassa kahvista liikaa, täyttämässä narikoita. Jos joku, kuka tahansa, tietää, miten tällaista voi kestää paremmin, otan ehdotuksia vastaan.

 

Ehkä tällä pallolla on universumin itseymmärryksen ainoa piste.

 

Minä olen niitä, jotka miettivät kassajonossa mustaa hihnaa, jolle asiakkaat lastaavat ostoksensa. Mitä se kuljettaa, sen liikkeen väsymättömyyttä. Miten uskomatonta on, että kaikki on siinä, päivästä toiseen. Tyhjiöpakattua eläinmurskaa, pussitettua vehnäjauhopaistannaista. Ihmismurskasta viljeltyä vihannesta. Samperisti piilosokeria. Jotain, mitä tiedostavammat sanovat protskuksi. Violettia, nestemäistä pyykinpesuainetta. Mallikkaita juustonpalasia: tiilenmuotoisia, pyöreitä, kartioita, suunnikkaita. Muoveissa, hajuitta.

Ja täällä me pyörimme tiedottomina, typerinä, kyvyttöminä keskittymään mihinkään oleelliseen, muistamatta omia perustavia totuuksiamme, vaikka täällä käsitellään joka hetki erästä sivilisaatiomme perustoista: kirjaa.

*

Kirjan, kielen, kommunikaation, sanan, kirjoituksen, kielenkäytön elävyyden pohja on runous. Kun kosmologi haluaa tuoda esille sfäärien lyriikkaa hän ei edellytä lukijaltaan ymmärrystä, mutta toivoo välittävänsä kauneuden kokemusta. Kosmologia on estetiikkaa, selitys runoutta, ei uskontoa.

Olen usein, työssäni juuri runokriitikkona, törmännyt kysymykseen siitä, miksi runous on vaikeaa tai miksi runoilijoita ei voi ymmärtää. Runous ei ole vaikeaa. Runoilijoita ei voi ymmärtää. Nyt myös tiedän miksi.

Runoudesta, NYT, keskustellaan perjantai-iltana. Paneelilta puuttuu puheenjohtaja, joka rytmittäisi ja rakentaisi keskustelua. Panelistit kun ovat hukassa ja paimenetta, niin alkavat keskittyä puhumaan keskenään mutta silti tietoisina siitä että kaikki kuulevat. Lopputuloksena on käsittämätöntä sananvaihtoa, jossa on kyse kaikesta eikä yhtään mistään.

Kenellekään ei vilahda mielessä, että paneelia on seuraamassa muitakin kuin omia kavereita. Vieressäni istuu rivi lukiolaisikäisiä poikia, Axea tukassa, muistivihkot edessä, kynät tanassa, kengännauhat harkitusti roikkumassa, valmiina nappaamaan ranskalaisia viivoja otsikon NYKYRUNOUS alle. On ihanaa, että niillä on käsiala. Ruutupaidalla tiheät, kaatumaisillaan olevat kirjaimet, mustapaidalla väljät ja siistit.

 

Nämä nuorukaiset eivät tule koskaan kiinnostumaan runoudesta, ja sitä tuskin voi pitää kovin suurena vahinkona

 

Mitähän ne sanovat opelle tästä. Nämä nuorukaiset eivät tule koskaan kiinnostumaan runoudesta, ja sitä tuskin voi pitää kovin suurena vahinkona jos runous on tällaista paneelikeskustelua. Mutta kun ei ole.

Tämän hetken taidekentässä runous on olennainen. Se pystyy reagoimaan nopeasti, levittäytymään tehokkaasti eri muodoissaan ja antamaan kosmologian ohella merkityksiä ja sävyjä inhimillisille peruskysymyksille. Kuka olen? Mistä tulen? Mihin menen? Mitä sanon? Miten sanon?

En viitsisi mainita tätä alentavaa paneelia, ellen olisi kokenut jotain samankaltaista ennenkin. Ensimmäinen puolituntinen raksuttaa hyvin hitaasti kun panelistit perkaavat ansioluetteloitaan, vaikka kenellekään ei ole väliä onko runoilija x toiminut minkä järjestön minä varapuheenjohtajana minäkin vuosina. Viereinen panelisti saattaa peräti täydentää, jos joku jättää listansa vajaaksi. Juuri ihmiset, joiden me tavikset ajattelemme olevan vapaita ansioidensa korostamisesta, vaikuttavat olevan kaikkein riippuvaisimpia niiden korostamisesta.

Ensimmäinen runoteos mainitaan, kun keskustelu on jatkunut hyvät 35 minuuttia. Se oli Mikael Bryggerin Tuuliatlas. Joidenkin minuuttien jälkeen tulee esille Aki Salmelan esikoisteoksen poetiikka, joka oli varsinainen vau-elämys vuonna 2004, mutta kukaan ei vaivaudu kertomaan miksi. Mikä poetiikka? Miten se muutti runoutta? Miten se näkyy nyt? Entä mitä tapahtui Leevi Lehdon tiedotustilaisuudessa vuonna 2006? Kuka on Leevi Lehto?

Kustannusosuuskunta Poesia sai kirjallisuuden valtionpalkinnon samana päivänä. Yleisöhän haluaa tietää, mikä runoudesssa on niin tärkeää, että runoilijoiden yhteisöllinen toiminta saa tärkeän kirjallisuuspalkinnon. Valtiokin joskus tajuaa jotakin, mutta runouspaneelien yleisö harvoin paljoakaan.

*

On yö aikaa lukea kirja. Pikkujoulujen ja jatkojen takia yö alkaa vasta kello kahden jälkeen. Kiire pakottaa valikoimaan, olemaan ekonominen, keksimään ratkaisuja tai juoksemaan veri suussa. Minut ja Salusjärvi pyydettiin haastattelemaan Maaria Päivistä. On nälkä on jano tuli ulos keskiviikkona.

Puhumme seksistä, alistamisesta, hyväksikäytöstä, raiskaamisesta ja ihmiskaupasta. On nälkä on jano on erikoinen kirjallinen kokonaisuus, jonka lajista emme päässeet selvyyteen. Naispuolinen sutenööri Emilie pyörittää luksushuorabisnestä kostonhalussaan. Kerrontaa rytmittävät väkivaltaiset seksikohtaukset, jossa naiset raiskaavat ja satuttavat miehiä, ja kesyimmilläänkin valta-asetelma on ilmeinen: miehiä käytetään hyväksi.

Päivisen romaanin kirjallinen toteutus on kiinnostava. Naisten, hyväksikäyttäjien, kertomustan myötä ihmiskauppa järjestelmänä korostuu, sen sijaan että henkilöhahmovetoinen kerronta asettaisi sen yksilöiden vastuulle. Nyt kirja osallistaa meidät kulttuurina. Seksikuvausten määrä ja tiheys voisivat helposti tehdä romaanista eroottisen tai pornografisen, mutta se ei ole kumpaakaan.

Poikia paneva sutenöörinainen on 2010-luvun ihminen.

 

En ole koskaan ennen päässyt lukemaan ääneen kirjasta katkelmaa, jossa naisjoukko nostattaa prostituoidun erektiota rahalla. Ainakaan julkisesti. Nyt luen sitä Kirjamessujen päälavalla. Artikuloin. Tämä on ainutkertaista, vaikka vaikuttaakin jokapäiväiseltä.

Vanhempi kulttuuriyleisö istuu päällystakkeineen ja kirjakasseineen, messuvieraat ostivat keskimäärin yli 10 kirjaa Helsingin Kirjamessuilta, tuoleissa siellä täällä. Ilmekään ei värähdä. Voimme päästää suustamme mitä vaan, ja päästämme. Poikia paneva sutenöörinainen on 2010-luvun ihminen. Sukupolvemme on eksyneiden hyväksikäyttäjien sukupolvi. Sodoman 120 päivää kiihottaa, tämä ei.

95% kirjamessuvieraista oli tyytyväisiä käyntiinsä. Mitähän niille syötetään, kun ne on saatu noin lauhkeiksi. Kuuntelevat värähtämättä tuoleissaan, kokevat onnea tai harmoniaa myyntipöytiä kolutessaan. Ottavat saaliistaan valokuvia ja panevat näytille internetiin. Saattavat laitella kirjanselät runoksi, kuten: Ohi, läpi ja reunojen yli / siintää Sargassomeri / tapausten kulku / veren ääriin. En aio ottaa kuvia kirjoista, ja runokin on aika surkimus, jotenkin väkivaltainen ja vässykkä samaan aikaan.

Puheenaihe, oli se mikä tahansa, on turhana syntynyt kirjamessuilla. Tapahtuman luoma henkinen tunnottomuus antaa loistavat lähtökohdat sivuuttaa keskustelut, ja sen, että maailmassa on 13 miljoonaa orjaa.

Puheenaihe, mikä tahansa puheenaihe, on turhana syntynyt kirjamessuilla.

 

Eikö tässä nyt tarvittaisi järkeä tai armoa tai mitä tahansa kouriintuntuvaa? Jumalallisia tai kosmisia väliintuloja? Yöunta, seksiä tai ruokaa? Minunko ongelmani tämä on? Kun ei tämä nyt ihan mukavasti taida mennä. Tai siis maailma tosiaan on perseestä, eli paholaisen anuksesta, kuten kulttuurimme patriarkka, Martti Luther, väitti.

Sunnuntaina en mene messuun. Haluan olla krapulassa. Nyt onkin tosiaan sunnuntai, kirjoitan tätä raporttia, yö painaa päälle, enkä ole ollut hetken vertaa krapulassa. You say it’s raining, but you’re pissin’ down my back. Ja vielä pitää käsitellä yksi tapaus, vaikka yö kääntyy maanantaihin.

*

Sturenkatu 21:een on kokoontunut väkeä suomalaissaksalaisen runoantologian julkistamistilaisuuteen ja katsomaan Kompositio-esitystä, joka on kiertänyt jo hyvän ringin keski-Eurooppaa. Joku koiranleuka nimitti sitä kompostiksi, enkä saa ajatusta enää päästäni. Kirjallisuuden hajoamispiste. Näykkimämme kulttuurin kulhonpohjat ja karat.

 

Saksa on lempeyden kieli.

 

Saksaa on hyvä kuunnella. Ymmärrän sitä jonkin verran, hyvin vähän, välillä kokonaisen virkkeen kuin välähdyksenä, ehkä väärin, ja sanoja sieltä täältä tiheten ja harventuen. Saksan kuunteleminen on kuin nukahtamista, siinä parhaassa vaiheessa, kun todellisuudentaju heiluu koetun ja olevan väliä. Saksa on lempeyden kieli.

Filosofien seurueesta kuului eniten naurahduksia, kun saksalainen Norbert Lange luki runojaan. Näinkö se on, että enää filosofit osaavat saksaa?

Kompositiossa kuulemma oli kompositio, nimenmukaisesti. Minä en tajunnut. En syytä siitä messuväsymystä, yleistä kiirettä, päihtymystä. Mikään näistä ei juurikaan vaivannut. Esityksen myötä väsyin. Kirjallisuuteen, maailmaan ja messusiivuihin.

Alussa Riikka Pelo luki jotain slaavilaisromanttista juttua, varmaan Finlandian voittanutta romaanistaan. Tämä nimenomainen romantiikka on minulle käsittämätöntä, en ole koskaan ymmärtänyt ensinnäkään eksotistista namedroppailua ja toiseksi venäläisen todellisuuden maalaamista kuvallisilla konventioilla. Matti Kangaskoski teki samaa Pariisille Sydänmarssista lukemassaan katkelmassa. Jollekin olisi tässä oiva tutkielman aihe. Proosan topokset, jotka aktivoivat paikan kokemusta silloin kun paikan kokemusta ei ole.

Ehkä tämä Kompositio toimii katalogina. Mutta on Anttilan luettelon selailu on lämmittänyt enemmän. Olletikin, että äidin sylissä ja lapsena, joululuettelo tuntui hyvin tärkeältä asialta. Anttilan luetteloon kiinnittyi valtavasti lämmön mahdollisuuksia ja pienen lapsen muistia. Että oli ollut iloa ja rauhaa, ja että se sama tapahtuu säännöllisesti uudelleen kerran vuodessa. On valjennut kyllä, että me ihmiset olemme tehneet siitäkin vaikeaa, väkivaltaista, epämiellyttävää, hermostuttavaa ja tuhlailevaa.

Kompositiossa on ääniä, sen tajuan jatkumoksi. Ne ovat jotenkin iso juttu. Piipitystä, ulinaa, musiikkipätkää, kohinaa, pakkohuutoa. Dramaturgisesti homma toimi parhaiten Satu Taskisen lukiessa katkelmaa Täydellisestä paistista, kun seurue istui rupatellen pöydän ääreen Taskisen takana, ja hän luki kovempaa taustamelun päälle, paapattaen, oivallisesti tekstin henkeä toteuttaen.

Ei vaaran tuntua, ei lämpöä, ei odotusta, ei pahaa hajua, ei yökkäysrefleksiä.

 

Kirjailijat, rare exports. Olisivatpa. Mutta ovat kuin helppo juustotarjotin, jossa on muutamaa kauppalaatua. Kevytversioina. Ei vaaran tuntua, ei lämpöä, ei odotusta, ei pahaa hajua, ei yökkäysrefleksiä. Minä kun en kestä homejuustoja yhtään, mutta juustojen idea on juuri se, että välillä tulee paha olo, välillä pystyy hengittämään ja välillä tietää olevansa taivaassa. Mutta sellaisia ei ole tarjolla. On vain sitä mitä voi napata kuka tahansa, kaikille kelpaavaa. Vihaan kolmioleipiäkin. Ja homejuustoja, mutta olisipa niitä.

*

On hyvä ajatella, että huomenna messuhalli poistaa kelmut juustotarjottimiltaan ilman minua. Näytteilleasettajat ovat helpottuneita, että kelmun saa heittää roskiin.

Torstai-illasta saakka pöytä on ollut katettu. Juustosiivujen reunoissa on kosteiden viinirypäleiden jättämiä lähes valkoisia kostuneita jälkiä. Kolmas yö kelmun alla. Auta armias halvan valmissiivuemmentaalerin löyhkää, josta ei oikein ole edes löyhkäksi. Sen haistaa kun ranskanleipäsiivu on jo nenän alla ja on oikeastaan ehtinyt jo haukata ja totta puhuen lemu menee pään rööristä toiseen, ja paljastaa vasta sitten laimean inhottavuutensa.

Liian märkä ja rihmainen mozzarella ui tomaatinnesteessä, joka vihertää hieman liikaa ollakseen terveellistä. Jotkut Espanjan tai Italian reunalle meritse päässeet ovat keränneet tomaatit kasvihuonekeskitysleiriltä, jossa kuitenkin tomaatin varsi ja lehdet tuoksuvat elävästi. Varmasti hajuun sekoittuu likaa ja hikeä, peseytymättömän ja hermostuneen ihmisolennon epätoivoa. Kuminanhajuista. Siltä haisevat juustot, joita tuskin uskaltaa syödä ja jotka on pakko huuhtoa tujakalla viinillä alas eikä se silläkään unohdu. Ei sitä kestä kun ihminen haisee ihmiseltä, messukävijä kiertää vähän kauempaa. Sunnuntaina raejuustolootassa on pohjat jäljellä. Liian pientä, hajutonta ja mautonta murenaa heroittuneessa nesteessä. Se on protskua. Se on kirjamessun henki. 

97% prosenttia kirjamessuilla käyneistä kertoo menevänsä ensi vuonna uudelleen. Pyöriihän kassan hihnakin.

40 kommenttia

  1. phaasjoki says:

    Huh. Vau. Maarian mielestä emme tainneet oikein onnistua Kompositiossa. Mutta eipä mitään, jotenkin tuntuu ihmeellisen hyvältä kun kriitikko ei vetoa messuväsymykseen ja siihen, että täydessä baarissa on vaikea keskittyä. Silloin tulisi tunne, että osa mielipiteestä saattaisi olla vielä verhon takana piilossa, hirvittävänä. Tämä on vilpitön kysymys: mitä meidän olisi kannattanut tehdä toisin? Vai oliko koko konsepti tämän kritiikin mukaan tuhoontuomittu?

    • Maaria Ylikangas says:

      Mutta eihän tämä ollut kritiikki. Ainakaan perinteisellä tavalla jäsennelty. En tosiaankaan tiedä, mitä Kompositiossa olisi voinut tehdä toisin. Kuten sanoin, en saanut kiinni esityksen perusideasta. Useimmissa kohdissa äänimaailma vaikutti päälleliimatulta, ei koko ajan.

      Prosaistit olivat runoilijoita heikompia esiintymisissään, lukuunottamatta Taskisen osuutta, joka oli kekseliäs. Tekstivalinnat koin paremminkin edustaviksi kuin esityksen kannalta harkituiksi, kaiketi siksi, etten ymmärtänyt Komposition pointtia. Ehkä olisin voinut poimia sen Riikka Pelon tekstistä alkaen, mutta kun en oikein jaksanut kuunnella sillä korvalla, kun en jaksa lukea tuontyyppistä proosaakaan ellei ole aivan pakko. Tällaisia esteitä ei varmaan kaikilla ole.

      Maria Matinmikon toteutuksesta pidin myös. Mun tulkinnassa kompositio kai lopultakin liittyy siihen, miten lava kulloinkin asettui, koin tekstit juuri näytemäisinä siksi.

      Mulla saattaa olla tässä perspektiiviharhaa, koska useimmat esityksen teksti ja esiintyjät tiesin jo. Ainoa selvästi tekstien asetelmallisuuteen liittyvä piirre oli se, että Henriikka Tavin ja Eino Santasen sinänsä loistavat tekstit ja ansiokkaat esitykset lopussa käsittelivät kuolemaa, ja siihenhän on ihan loogista lopettaa. Mutten sitäkään tajunnut, että miksi.

      Vähän laiha tää mun kritiikki – joskus nyt vaan on niin, että ei ole periaatteessa mitään korjausehdotusta (ja me kriitikothan haukutaan eikä ehdoteta, sitenhän sen piti olla), mutta esitys ei selitä itseään tai tee itseään tärkeäksi kokijalle.

      • phaasjoki says:

        Aivan, se ei ollut kritiikki, vaan kritiikkiä, kriittistä palautetta. Siksi varmaan tulin jatkokysymyksiä esittäneeksikin. Kiinnosti juuri tuo, oliko ongelma mielestäsi enemmän konseptissa kuin esittämisessä.
        Alkuperäinen idea kytkeytyi Frankfurtin messuihin ja siihen, miten voisi tuoda siellä esille laajemman kirjon suomalaista kirjallisuutta kuin miten puhtaasti messujen ehdoilla viedään. Esityksen kokoaminen oli lyhyessä ajassa tehty, intensiivinen työvaihe eikä tekstivalintoja voitu tehdä sen aikana vaan sitä ennen. Valinnat olivat tosiaan enemmän edustavia kuin esityksen kokonaisuuden kannalta harkittuja (vaikka uskon jokaisen miettineen, mitä haluaisi esittää). Esitykseen ei pyritty saamaan sellaista kokonaisdramaturgiaa, jossa esimerkiksi teemat (kuten tuo loppupuolen kuolema) seuraisivat toisistaan. Tarkoitus oli vain antaa jokaisen tekstin kukkia jollakin sille sopivalla tavalla, ja löytää tapoja, joilla muut ryhmäläiset voivat osallistua sen esillepanoon. Ehkä myös, että kaikki voisivat käyttää sitä samaa esittämisen tilannetta, ettei sitä purettaisi jokaisen osan jälkeen, ja että tunnelmista syntyisi jotain odottamattomiakin ristisävytyksiä.
        Ymmärrän siis että näyttämö ja teatterillisuus helposti herättävät sellaisia odotuksia, joita tämä esitys ei voisi täyttää. Ja Marian tanssiahan taisi olla vaikea seurata huoneen takaosasta, harmi! Muina esityskertoina ei myöskään ollut muuta ohjelmaa (onhan tämä pitkä) eikä baariakaan samassa tilassa.

      • Maaria Ylikangas says:

        Olipa muuten hyvä kuulla, että kokoavaa ideaa ei sinänsä ollut – esityksen nimi vaan johtaa ajattelemaan sitä hyvin vahvasti.

        Kirjallisuuden esittäminen ja sen miettiminen on meillä monessa suhteessa mennyt hirveän hyvään suuntaan ja mun odotukset alkaa olla aika kovat, varmaan just sen takia, että olen nähnyt näitä paljon. Komposition tekstit ja esitykset olivat kyllä tosiaan edustavia, juuri sitä, mitä kuvaamistasi lähtökohdista voi onnistua tekemään. Sikäli ihan hyvin tehty.

        Minä taas istuin aika edessä ja näin Maria M:n tanssin ja tekstin ihan hyvin, mutta en edes ryhtynyt lukemaan tekstiä, koska katsoin tanssia!

  2. phaasjoki says:

    Tai siis, osaanhan mä ehkä lukea :). Oliko siis kyse siitä, että mielestäsi tekstit esiteltiin enemmän kuin esitettiin (vrt. katalogi)?
    Nautin raportin tyylilajista ja monista sen ajatuksista.

  3. Tuija / Pikkurilli says:

    En ole pitkään aikaan lukenut Luutiin tekstejä, mutta tämän tekstin jaksoin lukea kevyesti loppuun. Jostain syystä negatiivisuutesi piristää ja ilahduttaa minua. Oikeesti. Taidankin linkittää tekstisi blogini messupäivitykseen, jos et ihan hirveästi suutu. Tai jos suutut, linkitän siitä huolimatta.

    • Maaria Ylikangas says:

      Kiitos! Kieltämättä meinaa suututtaa kun uhataan levittää tällaista vihakirjoitusta. Mutta anna mennä vaan.

  4. Kimmo K. says:

    Yksi nopea ja parillakin eri tavalla marginaalinen huomio: ehkä jotenkin kieroutuneesti mua miellyttää se, kuinka tässä tekstissä hyvin tehokkaasti toisinnetaan sitä näkymättömyyden politiikkaa, joka messuilla vallitsee: vain ulkomaiset runoilijat saavat näkyvyyttä, mainitaan nimeltä. En tiedä onko kyseessä tietoinen linja, muttei sillä liene niin paljon väliäkään.

    • Maaria Ylikangas says:

      Mä kyl kerkesin tossa yhtenä yönä miettiä tarkkaan, mitä nimiä laitan tähän ja mitä en. Logiikoita, niitä oli monta, en paljasta.

  5. Liisu says:

    Maaria, tuo kirjoituksesi imaisi mukaansa ja kuin myrskytuuli, se viuhui suoraan sydämeen ja siitä koko sisustaan aivoihin asti,ja kun aivot alkoivat höyrytä, ne levittivät lämpöä ympäristööni, ja tunsin väsyneen ja kaikkeen kyllästyneen olotilani virkistyneeksi ja olin kuin uudestisyntynyt! Kaikki tuon ilmeisesti vauhdilla syntyneen kirjoituksesi vaikutuksesta.

    Maaria, olet mestarikirjoittaja. Tuolla vauhdilla ja aidolla tunteella voisit kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan, ja se olisi menestysteos!

    Hiiteen kaikki kaupallisuudet ja epäonnistuneet kaunokirjat! Täältä tulee Maaria, joka puskee tietoisuuteen ja peittää alleen kaikki lakastuneet, kauan vatvotut, muotoillut ja niin kovin tavanomaiset tunteet ja tapahtumat kiiltokansineen. Hän luo niiden tilalle kokonaan uuden kielen, joka osoittaa rohkeudellaan ja suorapuheisuudellaan. miten väsymys ja kyllästyminen voivat saada paljon uutta aikaan ja voimistaa ihmisen. Niille on vain annettava rohkeasti vauhtia ja vapautta ja suoraa ilmaisua.

    Hyvä, Maaria! Sait minut, kaikkeen turtuneen ihmisen, iloiseksi! Se on jo saavutus se!

    • Maaria Ylikangas says:

      Sinusta ei Liisu ikinä tiedä! On ilo piristää!

    • liisu says:

      Maaria, tarkoitin sitä mitä sanoin.

      Olin ilahtunut kirjoituksestasi monestakin syystä. Sen sisällöstä ja tavastasi kirjoittaa. Koin sen kaiken messuylistyksen jälkeen rehelliseksi ja aidoksi. En pitänyt sitä millään tavoin kritiikkinä (tuntui pikemminkin että olit kriitikon työstä vapaalla, ja kerroit lähinnä omista tunteistasi yksityishenkilönä sen valtavan revohkan jälkeen.

      Tuntui, että näit rakenteiden läpi, näit sen turhuuden ja kaupallisuuden. Piti saada massat liikkeelle. Kuvasit hyvin sitä ristiin rastiin laahustavaa ihmisjoukkoa, joka oli joutunut maksamaan siitä ilosta, että näki kirjailijoita ja kustantajien edustajia, sai ehkä vielä jonkun nimikirjoituksenkin, jos oli tarpeeksi rohkea sitä pyytämään. Vai kenen hyväksi siinä toimittiin? (Eikö se ollut enimmäkseen kustantajien mainostamista? Ehkä myös kirjailijoiden.)

      Eniten minua ilahdutti sanankäyttösi ja tapa millä kirjoitit tuon juttusi. Siinä on hellyttäviä yksityiskohtia (esim. se käsi jonkun vieraan takin suojana) ja kokonaisuuksia, suuria linjoja ja niitä esiintuovia hyviä väliotsakkeita.

      Minusta koko juttu edusti sinua välittömänä ja uskottavana kirjoittajana, vapaana sellaisena, ei ammatin harjoittajana. Tuo kirjoitus ilahduttaa minua vieläkin (riippumatta siitä, uskotko sitä tai et.)

      • hdcanis says:

        …minusta on kiinnostavaa että juuri negatiivisuus nähdään rehellisenä ja aitona asenteena. Hetken kestää elämä, sekin synkkää ja ikävää.

      • Hirlii says:

        Negatiivinen? Kielteinen? En minä luonnehtisi Maarian tekstiä lainkaan niin. Niin kovin eritavoin sama kirjoitus vaikuttaa lukijassa.

        Maaria puhuu tekstin kautta lukijalle kuin hyvälle ystävälle. Uskottavasti. Ei ylä- tai alastatuksesta käsin vaan tulemalla suoraan lukijaa kohti. Ajattelen joistain tekstissä esitetyistä väitteistä ja ajatuksista toisin, mutta ei se poista vilpittömän lämmintä rehellisyyden tuntua. Sellaista on ilo lukea.

        Teksti elää vimmaisista havainnoista jotka vahvistuvat ruumiillisilla teoilla. Esimerkiksi takki, jonka päälle kertoja laskee kätensä kuin pitääkseen kiinni jostain pehmeästä (kankaasta) ja vaikka takki on eloton se muuttuu hetkeksi joksikin aivan erityiseksi, puhekumppaniksi.

        Hyvin energinen ja kielellisesti hieno, monitasoinen teksti.

      • Maaria Ylikangas says:

        Varmaan ihan yksinkertaista psykologiaa: sosiaalisesti on yleensä paljon helpompaa, miellyttävämpää ja palkitsevampaa kehua katteetta kuin haukkua katteetta. Siksi jälkimmäistä on helpompi pitää rehellisempänä tapana toimia kuin edellistä.

      • hdcanis says:

        Hmmjoo. Olen ollut ehkä liian usein ollut todistamassa tilanteita joissa on ollut helpompaa ja palkitsevampaa haukkua kuin kehua tai innostua, että voisin itse pitää sitä välttämättä aidompana kokemuksena (mutta minä usein välttelenkin tietoisesti markkinointipuhetta, jopa kirjamessuilla).

      • Maaria Ylikangas says:

        Kiitos teille, Liisu ja Hirlii, olen iloinen, että lämpökin välittyy tekstistä!

  6. hdcanis says:

    Tähän ei voi sanoa muuta kuin: jaxuhaleja!!!

  7. Antti Arnkil says:

    Se runouskeskustelumme oli kyllä juuri noin huono. Sen tajusi kiusallisen selvästi siinä puhuessa. Onneksi et maininnut nimiämme, ettemme joutuneet häpeään. Kaupungilla aion väittää olleeni yleisön puolella kärsimässä. Ei enää koskaan paneelikeskusteluja.

    • Maaria Ylikangas says:

      Paneelikeskustelu neltoist, sanotaan tästäkin jossain tulevassa runouskeskustelussa. Sapienti sat.

    • Jouni Teittinen says:

      Pahoittelut minunkin puolestani kämäisen paneelin kuulijoille, jotenkin se ei vain tiennyt mihin suuntaan lähteä eikä sitten lähtenyt mihinkään. Se että puolet paneelista oli runoilijoita tuskin laski sen tasoa, siltä osin vähän ad hoc.

      • Maaria Ylikangas says:

        Oot oikeassa, Jouni, laajahkolla pensselillä kyllä maalasin kaikki panelistit runoilijoiksi, olisin sen tarkemminkin voinut sanoa. Mutta paremmin seuraavissa paneeleissa yms. keskusteluissa, mä todella toivon, että runoudesta puhutaan julkisesti edes pyrkien siihen, että paikallaolijat ymmärtävät. Se on mulle tärkeä asia.

      • Jouni says:

        Joo, onhan se mullekin. Toive ja toteutus eivät kohdanneet joten tästä sitten epäonnistumaan paremmin.

  8. Taru says:

    Paneelikeskustelu ilman puheenjohtajaa tms on aika kamalaa, hyvin välittyi se tunnelma ja ne puhetavat, mitä itse kammoksun kirjailijahaastatteluissa ja kirjallisuuskeskusteluissa, muuallakin kuin messuympäristössä. Itseäni harmittaa eniten just toi, miten EPÄKIINNOSTAVAKSI runo muuttuu sitä lähellä olevien ihmisten kielipelejä kuunnellessa. Ehkä olisi parempi vaan lukea niitä runoja, ne koulupojatkin olis varmasti saaneet jotain irti vaikka Tuuliatlaksesta. Samastun myös paniikkihäiriötä lähentelevään fiilikseen, ahistun itsekin väenpaljoudessa.

    Pari asiaa jäi kirjoituksesta vaivaamaan. Luin ylenkatsetta niitä tolloja 95 % muodostavia kohtaan, jotka kehtaavat viihtyä hajuttomilla ja mauttomilla messuilla, vieläpä kulutusjuhlien. Sit ihmetyttää, miksi kirjailijoiden pitäisi olla erityisen kiinnostavia? Eikö ole enemmänkin haastattelijoiden vastuulla saada keskusteluista jännittäviä?

    Ilmeisesti kuulun vanhempaan messuväkeen, kun katselin teidän ja Maaria Päivisen keskustelun. En tiiä, värähtikö ilmeeni, enkä tiedä, olisiko pitänyt. Ei kai ainakaan romaanin “rankan aiheen” tai maailman vuoksi, herran vuonna 2014?

    Ehkä mä jäin eniten ihmettelemään, millaista kirjapuheen sit pitäisi olla. En tiiä, vaikka mietin ja yritän toteuttaa sitä töiksenikin.

    • Maaria Ylikangas says:

      Kiitti kommentista, Taru. Ylenkatseet sun muut voi kukin varmasti tulkita itse. Päälavalta en kyllä pystynyt kuikuilemaan hirveän laajalle alueelle enkä kovin järjestelmällisesti, mun mielestä et kuulunut ainakaan siihen vanhempaan väkeen, joka istui katsomon etu- ja keskiosissa.

      Ilman muuta on haastattelijoiden vastuulla tehdä haastatteluista kiinnostavia. Ja varmasti iso osa kirjamessuyleisöstä tulee paikalle juuri siksi, että ohjelmaa on.

      Me molemmat yritetään toteuttaa kirjapuhetta työksemme, se on vaikeaa kyllä, mutta jotenkin haastattelun monistuminen on aina hankalaa: kun kulkee messuilla haastattelusta toiseen, saa kuulla käytännössä samat kysymykset. Kerran jouduin Turussa koomiseen dekkariluuppiin, jossa kuljin useamman dekkaristihaastiksen ohi ja kaikki vaikuttivat samalta kirjalta ja samalta tyypiltä pitkälti siksi, että jokainen haastattelija sattui ohjaamaan keskustelun samanlaiseksi. Toisistaan tietämättä tietysti, mutta konventio + sen rikkominen. Emmä ala määräillä millaista pitää olla, se pitää jokaisen miettiä ihan itse.

      • Taru says:

        Joo, mä tosiaan luin tässä/näissä raporteissa ylenkatsetta – tai kuten nimierkki Palavi Oovolainen kommentissaan Penjamin tekstiin, jonkunlaista “hei olen erilainen nuori” -lukiolaisasennetta. Vika varmaan lukutavassa(mme).

      • Penjami Lehto says:

        Taru:

        Kannattaa olla tarkkana ennen kuin lähtee heittämään mitään ylimielisiä kommentteja lukiolaisia kohtaan. Niillä on aika hyvä lukutaito. – Laitoin kommenttia tuonne omalle puolelleni vastaukseksi Palavi Oolavaiselle, en viitsi samaa kirjoittaa enää tänne.

      • Penjami Lehto says:

        Hmmm … Siis korjaan: Palavi Oovolaiselle. (Itse tavallaan pidän tällaisista hauskoista nimimerkeistä, mutta toki joku tosikompi voisi luonnehtia niitä peruskoululais-tyylisiksi.)

      • Taru says:

        Oh snap.

  9. Ripsa says:

    Hyvä Maaria! Tuo oli hyvä dokumentti. Kirjallisuutta ja kirjailijoita on sääli. Messut eivät oikein sovi kirjoille.

    Kävin vain kääntymässä siellä ja kuuntelemassa Kirsi Kunnaksen runonlukua. Se oli hieno juttu. Ja riitti.

    Kuulemiselle tila oli muuten ihan kamala. Kuuli ja paljon sellaistakin jota ei halunnut kuulla. Muuten siistiä porukkaa.

    • Maaria Ylikangas says:

      Kiitos, Ripsa, otin tähän ihan lähtökohdaksi sen, että monet (kirjallisuus)ihmiset eivät oikeasti pidä kirjamessuista yhtään – jotkut pitävät siitä, että näkee tuttuja, jotkut käyvät vain jos on aivan pakko, muutamat eivät menisi mistään hinnasta paikalle. Yleensä tätä ei juuri kuule, vaan netti on täynnä kirjailijanbongaus-, shoppailu- ja markkinointi-iloa. Sitä messukirjoittelun valtavirta on.

  10. Vesa says:

    Hieno rapsa, Maaria, ellei jopa paras aikoihin, asennetta ja kirjallista kvaliteettia!

  11. Kirjoitus piristi kyllä merkittävästi työpäivääni, eikä messuilla olemattomuutenikaan harmittanut tämän myötä enää niin pahasti.

  12. Hirlii says:

    Tämä poikkeaa niistä julistuksista, joissa vannotaan yhteisen kirjamessuseurakunnan nimeen. Kyllä kirjamessuilla on, myös tämän kirjoituksen perusteella, imu joka vie ihmisen Pasilassa olevan soon nieluun. Tekstissä kuvataan hyvin koko kaameus, kauhea kaaos, sellaisena kuin se on, mutta myös se ikävä tai lohdun kaipuu joka meissä on elämänmittaisella matkallamme, vaikka ei kirjamessuilla kävisikään. Tulee hellyyden ikävä, sylinikävä.

    Muutakin tuli mieleeni.

    Tekstissä kertoja-kokija on kuin matkustaja, joka istuu auton takapenkille ja sanoo kuljettajalle: ”Vie minut sinne minne minä en oikeasti tahdo.”

    Kuljettaja tekee kuten käsketään, vie sinne minne pyydetään. Perille päästyään matkustaja moittii kaikkia heitä jotka hän tapaa ja mitä hän näkee. Kirjamessuilla ei olla yksin, siellä on paljon väkeä.

    Mitähän mahtaisi tapahtua, jos matkustaja sanoisi kuljettajalle: ”Vie minut sinne minne minä oikeasti tahdon.”

    *
    ”Tämän hetken taidekentässä runous on olennainen. Se pystyy reagoimaan nopeasti, levittäytymään tehokkaasti eri muodoissaan ja antamaan kosmologian ohella merkityksiä ja sävyjä inhimillisille peruskysymyksille. Kuka olen? Mistä tulen? Mihin menen? Mitä sanon? Miten sanon?”

    Luettelemasi inhimilliset peruskysymykset pysyvät jokaisessa ihmisessä. Onneksi. Niitä juuri tekstisi kysyy. Kiitos. Hienosti ja elävästi, hyvin väkevästi kirjoitettu messukirjoitus.

    • Maaria Ylikangas says:

      Kiitos, Hirlii. Tämä ei nyt kuulu mihinkään, mutta oli muuten poikkeuksellisen hyvä päästä messuviikonlopun jälkeen lenkille. Vanhankaupunginlahden maastossa on aika hiljaista, mitä nyt kova tuuli valtavina humauksina metsän läpi, ja paikoin on valottomia kohtia lenkkipolulla. Pilvisellä säällä kaupunki paistaa kyllä taivaalle, ei ole pimeää valosaasteelta, mutta sen lähemmäs pimeyttä ei tässä lähistöllä pääse. Ja kun ei ole pilviä, siinä nimenomaisessa kohdassa rantapeltojen lähellä näkyy aika paljon tähtiä.

  13. textjp says:

    Miksei tätä Inhoa saa ostaa ja lukea romaanin muodossa? Tälläistä lisää, kiitos. Tunnustus- ja avainromaani Helsingin kirjallisista piireistä. Kirjallista elitismiä, ylimielisyyttä ja massojen kirjamakua, lukupiirejä, naisten lukuharrastusta, keskiluokan kirjavinkkausta halventavaa tosipuhetta… Maaria olisiko sinusta Suomen Thomas Bernhardiksi? Tällä tekstinäyteellä, kyllä.

    Koko kirja-ala taitaa olla yksi kulttuurihuijaus-muoto, nykyään.
    Se saa keskiluokan, eli juuri meidät täällä kotona, tuntemaan itsemme fiksuiksi “kun luemme h y v ä ä kotimaista proosaa.” Paljastakaa tämä itsepetos, te kirjailijat. Täytyyhän teistä olla siihen.

    • Maaria Ylikangas says:

      Hyvä nimimerkki textjp, minusta ei olisi Suomen Thomas Bernhardiksi, koska en ole kärttyinen vanha mies. Kärttyinen varhaiskeski-ikäinen nainen on siihen verrattuna täydellinen hirviö, jota ei tosiaankaan voi ostaa. Itse asiassa olen tekemässä ns. pamflettia kirja-alasta, ja tämä teksti jossain muodossa tulee siihen.

      Mutta joo, luin Finlandia-voittajaa ekan sivun verran kirjakaupan joulujonossa, kun olin ostamassa askartelutarvikkeita, kirjojahan minä en osta. Tulisi ruma kritiikki.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.