Miten apurahoja jaetaan?

Maaria Ylikangas | March 8th, 2012 - 12:33

Taiteen keskustoimikunta, joka on muuttumassa ensi vuonna Taiteen – voi taivas! – edistämiskeskukseksi, kyselee ajatuksia apurahoista. Apurahajärjestelmän muutoksia ollaan valmistelemassa, ja verkkolomakkeessa Taiteen keskustoimikunta haluaa kerätä ajatuksia myös tavallisilta meikäläisiltä ohi järjestöjen.

 

En tiedä, saavuttaako tuolla lomakkeella yhtään mitään muuta kuin sen upean kuulluksi tulemisen tunteen, mutta ainakin minusta jäsennelty kysely oli hyvä käydä läpi omien ajatusten kirkastamiseksi. Eritoten jakoperusteisiin liittyvät kysymykset ovat tuttuja loputtomista keskusteluista. Pitäisikö hakijan tulotaso ottaa huomioon? Kumpi on parempi myöntämisen peruste, henkilökohtainen ansioituminen taiteilijana vai hyvä hanke? Pitäisikö hakumenettelystä tai esteellisyydestä pystyä valittamaan?

 

Nämä seikat ovat merkittäviä paitsi apurahakarusellihevosten ratsastajille myös taiteelle sinänsä. Uskon taiteen muotoutuvan vähintään osittain näiden maallisten ehtojen perusteella. Sen kannalta erityisen akuutti on kysymys taiteilijaurasta (ansioitunut hakija) tai/vai hyvin muotoillusta hankkeesta – jonka todennäköisesti osaa laatia ansioitunut hakija, mutta jonka laatiminen ei periaatteessa edellytä ansioitumista. Yksinkertaisemmin: ura vai projektit? Toisesta näkökulmasta: kehitänkö itseäni taiteilijana vai teenkö tämän hyvän jutun?

 

Ensimmäinen vaihtoehto, urapainotteisuus, tarkoittaa, että taiteilijoita on vähemmän ja heillä voi olla pitkiäkin työskentelyn kaaria. Näin ei kuitenkaan usein ole, vaan meritoituneimpia tekijöitä ovat ne, jotka toimivat aktiivisesti. Jos julkaisee kirjan vuoden-kahden välein, on kevyesti ansioituneempi tekijä kuin se, joka julkaisee kirjan viidessä tai kymmenessä vuodessa (laadun tunnistaminen ja tunnustaminen onkin jo vaikeampaa). Tiheämpi julkaisutahti merkitsee myös enemmän ehdokkuuksia, palkintoja, kunniamainintoja jne. Oli kummin päin tahansa, ensimmäisessä mallissa taiteilijauraan suuntautuminen ja ansioitumisen ketjun ylläpitäminen ovat olennaisia seikkoja. Taide painottuu individualistisesti, meillä on tunnustettuja tekijöitä, joilta odotamme hyviä juttuja kohtuullisella frekvenssillä. Yleisön kannalta: kuka tekee taidetta, kenen teos.

 

Toinen vaihtoehto, hankeperustaisuus, näyttäisi hyvin vahvasti samalta kuin merkittävä osa työelämää muutenkin. Silloin tekemisen tapa on funktionaalinen ja pitkälti hankkeen ehdoilla määritelty. Tämä vaihtoehto sisältää myös yhteistyömahdollisuuden. Tässä mallissa on muotoillaan sellaisia hankkeita, joilla voi lunastaa paikkansa taidekentällä myös taloudellisessa mielessä. Näin vakiintunut tekijä ei saa avustusta koska on vakiintunut vaan koska hänellä on tää mahtava juttu, joka pitää saada ehdottomasti toteutettua. Yleisön kannalta: mitä taiteessa tehdään, mikä tämä on.

 

Ensimmäisessä mallissa ei tekeillä oleva projekti ole tietenkään täysin merkityksetön eikä liioin toisessa mallissa teoksen tekijä(t). Mutta joka tapauksessa kysymyksenasettelu konkretisoi sitä, miten rahoitus saattaa vaikuttaa taiteen perustoihin.

 

Kaksi muuta kysymystä, tulotason huomioiminen ja valittamismenettely, vievät selvästi kohti byrokratiaa. Tulotason huomioiminen ilman muuta lisäisi lautakuntien ja hakijoiden työtä, koska tulotaso pitäisi jollain luotettavalla tavalla dokumentoida, vahvistaa ja mahdollisesti vielä valvoakin. Valittamismenettely taas edellyttäisi Taiteen, öh, edistämiskeskukselta toiminnan merkittävää läpinäkyvyyttä, jotta menettelyvirheistä tai esteellisyyksistä pystyttäisiin ylipäätään käynnistämään valitusprosesseja. Hakijan pitäisi esimerkiksi tietää syy siihen, ettei hän saanut ollenkaan apurahaa tai ettei hänelle myönnetty haettua summaa. Apurahapäätöksen tekijä ei voisi enää piiloutua järkähtämättömän mielivallan taakse (kielteisiä päätöksiä ei lähetetä hakijoille eikä niitä perustella). Periaatteessa byrokratia suojaa pientä ihmistä, ja esimerkiksi valittamismahdollisuus toisi läpinäkyvyyttä päätöksiin. Mutta silti jää tarkoin pohdittavaksi monimutkaisten virastomenettelyjen tarpeellisuus apurahojen suhteen.

47 kommenttia

  1. Aleksis Salusjärvi says:

    Apuraha-Suomi on kulkenut pitkän matkan. Kysymys taideapurahan perimmäisestä tarkoituksesta on hyvä pitää akuuttina, jotta olisi selvää, miten apurahat vaikuttavat kulttuuriin.

    Kävin vastaamassa tuohon lomakkeeseen, ja se toi nuo samat asiat mieleeni. Ongelmia:

    1) apurahajärjestelmä ei saa olla sossunjatke. Toimeentuloperusteet taiteen tukemisessa johtaa menettelyyn, jossa tutkinto tai aiempi meritoituminen osittain velvoittaa yhteiskunnan elättämään taiteilijamandaatin saaneet ihmiset. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa, siis 90-luvulla, kävi selväksi että ylipitkä 15 vuotinen apuraha (eli käytännössä eläkkeeseen vertautuva ansio) on usein tekijää passivoiva.

    Tämän lisäksi apurahan on mielestäni oltava ennemmin teos- kuin tekijäkohtainen. Varsinkin kuvataiteissa apuraha on usein edellytys materiaalivalinnalle. Ihan joku perus pronssi tai marmori edellyttää mesenointia. Jos tulotaso on projektia määräävämpi peruste apurahalle, valutaan systeemiin, jossa tuetaan vuokranmaksua ja pirkka-lihapiirakoiden ostamista taideteosten sijaan.

    2) apurahajärjestelmän korruptio on seikka, josta puhutaan hyvin vähän, koska se asettaa koko touhun kyseenalaiseksi. Sosiaaliset perusteet vaikuttavat ilmiselvästi jakoperusteissa, koska lautakuntien jäsenet ja hakemuksia täyttävät yleensä tuntevat toisensa. Näin varsinkin maakunnissa. Meritoitunut tekijä on lähes aina synonyymi verkostoituneelle tekijälle, mikä tarkoittaa sitä, että lautakuntajäsen suosii hakemuksissa omiaan. Tuntemattoman tekijän hyväkin projekti on helppo tiputtaa puoltavien listalta, kun Liisalla on just nyt tulossa lapsi ja Martin luottotiedot meni erosotkussa jne.

    Isommassa mittakaavassa tämä näkyy sukupolvien eriarvoisessa asemassa saajapuolella. Kun tietty ikäpolvi istuu lautakunnissa, jakaa se valtaosan kakusta ns. omilleen.

    Mä olenkin aika vahvasti kallistumassa projektirahoittamiseen taiteilijaelämän sijaan. Lautakunnissa voidaan mun puolesta harkinnan mukaan edelleenkin noteerata toimeentulotekijöitä rahojen yhtenä myöntöperusteena, mutta samalla voitaisiin vähän kuuluvammin pohtia sitäkin, mitä apurahoilla on saatu aikaiseksi.

  2. Hanna Saarikoski says:

    Kiitos kyselyn aukikirjoituksesta! Pikaisella silmäyksellä se nimittäin vaikutti niin pintapuoliselta, että jäin vielä miettimään, mitä mikäkin ruksi missäkin kohdassa tarkoittaa, minkälaisia johtopäätöksiä niistä vedetään.
    Kommenttiosioon perustellusti muotoilluilla näkökohdilla jo voikin olla merkitystä. Jossain vaiheessa oli esillä sekin, että päätöksiä tekisivät virkamiehet asiantuntijaporukan sijaan – tietääkö joku mitä sille ajatukselle kuuluu? Melkoisen ison muutoksen kulttuuripolitiikkaan sellainenkin aiheuttaisi.

  3. Pentti Nieminen says:

    Olen aika varma, että tuota projektiluontoisuutta ei pääse pakoon. Pidänkin kyselyä tuolta osin aika kosmeettisena, mutta saavatpa ministeriössä lukea tunteenpurkauksia taiteilijuuden synnyn ja kehityksen pitkistä kaarista ja sen sellaisesta.

    Kun apurahoja haetaan/saadaan “romaanin kirjoittamiseen” tai “näyttelyn/konsertin valmistamiseen”, tämähän ei kaiketi projektimuotoisessa järjestelmässä muuksi muutu. Taiteilijat saavat vain kirjoittaa hakupaperinsa projektimoodissa aikatauluineen, budjetteineen ja seurantoineen. Saa nähdä miten nämä romaaninkirjoittajien projektit kontrollloidaan ja seurataan; en ole kuullut, että nykyisessä järjestelmässä kukaan olisi joutunut palauttamaan apurahojaan kesken jääneen romaanin vuoksi. Uskoisin että projektimaisuus lisää aika tavalla kontrollia nykyiseen verrattuna, missä tosiaan pitkillä apurahoilla on mahdollista ostella lihiksiä.

    Nyt siis 60-luvulla sosiaalisin perustein luotu järjestelmä purkautuu ja taiteilijoista tulee entistä selkeämmin yrittäjiä, joita valtio ei noin lähtökohtaisesti hyysää vain siksi että he ovat taiteilijoita. Näin sen näen.

    Projektirahoituksen hyvät puolet ovat erityisesti erilaissa ryhmäytymisissä ja kunnniahimoisissa monitaiteisissa hankkeissa. Huonona puolena näkisin saman kuin okm:n kulttuurivientiprojekteissa. Siellä kun on puollettu välillä aivan käsittämättömiä projektipapereita, joissa tuntuu että suurin ansio ja visio on vain se paperi itse.

    Ehkä hakijoihin tulee taiteilijaelämä-ryhmän paikalle uusi porukka, tuotantosuunnitelmien sanataidevirtuoosit, jotka osaavat hakata äänekkäästi onnistuneen projektihakemuksen kattilankansia ja saavat byrokraatin kyyneliin.

  4. liisu says:

    Uskon ja luulen, että monta kertaa sietäisi epäillä kaikenlaisten kyselyjen tarkoitusta. Taitavasti sommitellut sanamuodot ja ryhdikkäiltä vaikuttavat kysymykset voivat luoda ilusion, että nyt on tosi tarkoitus saada muutoksia aikaan, hyviä muutoksia. Ja miksei, voi tarkoitus ollakin hyvä.

    Käytännössä kuitenkin apurahojen jako voi olla aika raadollista. Voi kuvitella: valitaan apurahalautakuntaan henkilöitä jotka hinkuvat päästä päättämään toisia koskevia asioita, toimeentuloa ja arvostusta, jota jokainen apurahan saaja kuvittelee saavansa ihmisten silmissä, pelkästään syystä, että on saanut nimensä lehteen. Summasta ei niinkään väliä. Huonoille ei myönnetä apurahaa, pitää olla hyvä, ja hyvin perustellut suunnitelmat tulevasta projektista, oli se mikä tahansa. Se jo oikeuttaa pitämään itseään hyvänä ja itsetunto nousee. Saa CV saa yhden merkinnän lisää.
    Myös apuharalautakuntaan kuuluva henkilö saa meriittiä toimestaan. Hänen täytyy olla luotettava ja tunnetusti hyvä heppu, kun tulee hommaan valituksi. Ja siitä se vasta hyvä kaveruus joskus alkaa.
    No, en sano, että rahat menevät vääriin käsiin, käsiä on vain niin monta rahaa pyytämässä ja sehän tiedetään, että pelkällä omalla taiteellaan ei elä, yleensä. Ne jotka elävät ovat poikkeuksia, joilla on myös kädet ojossa, ei ehkä rahan vaan sen maineen takia. On kiva olla palkittu taiteilija. Mitä enemmän palkintoja sen parempi.
    Palkinnan maku apurahaan kuuluu, sille ei voi mitään. Vaikka itseasiassa se on nöyryyttävää kerjuuta. Ihmisen pitäisi tulla omilla tekemisillään toimeen. Mutta kun se ei vain ole mahdollista. Kuoltuaan monet taitelijat vaurastuisivat jopa. Ne, joiden työn arvo huomataan vasta kun tekijää ei enää ole. Lomakkeita kai kannattaa silti täyttää. Onhan se jo jotain, kun kysytään mielipidettä. Arvostusta sekin.
    Mutta herää kysymys: eikö kansalaisarvostus jonkinlaisen palkan muodossa kerran kuussa olisi sittenkin parempi ratkaisu. Eläminen on työtä. Saisi jokainen siitä jonkinlaisen korvauksen. Apurahajärjestelmä voisi suksia suolle ja lapiolla mutaa sen päälle.

  5. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Liisu kysyi osuvasti “Uskon ja luulen, että monta kertaa sietäisi epäillä kaikenlaisten kyselyjen tarkoitusta”.

    Tuossa kyselyssä on näennäiskysymyksiä, jotka on aika pitkälle jo päätetty uuden Taiteen Edistämiskeskuksen suunnitelmissa.

    Kysymys, että kummasta saa helpommin apurahaa valtion keskustoimikunnalta vai alueelliselta taidetoimikunnalta, on ovelasti asetettu. Varsinkin kun huhutaan, että taidetoimikunnat muutetaan jo ensi vuonna pelkiksi pari kertaa vuodessa kokoontuviksi apuraha-raadeiksi. Tähän asti taidetoimikunnat ja läänintaiteilijat ovat tehneet alueellista kulttuuripolitiikkaa, nyt se kaikki loppuu – eikä taidetoimikunnissa tarvitse enää keskustella mistään muusta kuin rahasummista.

  6. Maaria Pääjärvi says:

    Arvasinhan, että kommenttilootaan tulee näkemystä! Kiitos teille.

    Yleisesti ottaen: apurahajärjestelmän kosmetiikalla ei oikeastaan tee mitään, vaikka se kosmetiikka olisikin suurta järjestelmän sisällä. On mahdollista, että järjestelmä itsessään on ongelma.

    Tarveharkintaisen ja valitusprosessimahdollisuudella varustettu apurahajärjestelmä loisi aikamoisen byroon, jota voisi nimittää vaikka vaivaiskassaksi. Tosin on selvää, että nykyinen apurahamalli ei ole oikein optimaalinen, mutta en pysty millään keksimään kuinka mikään tulevakaan olisi. Tämä on koko järjestelmän perusongelma.

    Mun ensimmäinen reaktio noihin kysymyksiin oli, että Taiteen keskustoimikunta haluaa rivitaiteilijoiden laajaa näkemystä sellaisiin asioihin, jotka on julkisuudessa eniten puhuttaneet – toisin sanoen aiheuttaneet valittamista. Siis pitkäaikaiset apurahat, hyvin rahoitetuille tekijöille maksetut apurahat, rahoituksen tarve ja mahdollisuus valittaa. Ja lisäksi se, että apurahalautakuntien esteellisyyttä ja menettelyn oikeellisuutta epäillään jatkuvasti (ja tuleekin epäillä). Ehkä tällä vain ennakoidaan “suuren yleisön” reaktioita tuleviin uudistuksiin, jotta osataan sitten vastata kritiikkiin.

    Kuten liisu sanookin, olisi paras jos me ihmiset olisimme vapaita vaikka elämään, “kansalaisarvostus jonkinlaisen palkan muodossa”.. Apurahajärjestelmä kytkeytyy vahvasti meritointiin ja se saa ihmiset stressaamaan pikkurahoista, kantamaan kaunaa toisilleen niiden takia ja asennoitumaan kilpailuun. Ja kovin harva sillä siltikään elää. Jos tulisi vielä tarveharkintaisuus, miltähän mahtaisi tuntua avata tilejään, palkkojaan, verojaan ja perhetilannettaan apurahalautakunnalle. Se on hyytävää jo Kelan ja sosiaaliviraston edessä. Ei toisenlaisissakaan töissä tarvitse mennä hattu kourassa hakemaan palkkaansa ja samalla valittaa, että lapsi tarvitsee koliikkilääkettä, puoliso unilääkettä ja minä itse uudet kengät. Se olisi perin.. viktoriaanista.

    Pentti N sanoo sinnepäin, että projektiapurahoituksessa on se huono puoli, että ihmiset alkavat keksiä kaikenlaisia kuolleena syntyneitä ideoita projekteiksi, ja niitä vielä joku puoltaa (milloin mistäkin syystä). Projektirahoituksessa voittaa se, joka osaa väsätä parhaat hakemukset.

  7. Apurahajärjestelmän korruptiosta Aleksis Salusjärvi toteaa, että “näin varsinkin maakunnissa” toimitaan. Haluaisin yhden esimerkin, koska en tunnista korruptiota juuri maakunnan ihmiseen liittyväksi piirteeksi. Tosin minulla on esimerkkinä vain tämän vuoden loppuun päättyvä kauteni Pohjois-Savon taidetoimikunnassa.

    Tai ehkä juuri tämän maakuntiin pesiytyneen korruption takia lakiesitykseen Taiteen edistämiskeskuksesta on kirjoitettu taiteilijoiden valitusoikeus apurahapäätöksistä. Lautakuntienn lisääntyvästä työmäärästä huolimatta lakiesityksen perusteluissa ei oleteta töiden juurikaan lisääntyvän, joten lisäresursseja ei tarvita, mikä saattaisi pilata koko hyvän lain läpimenon tänä keväänä.

    Ennustan, että kun jääviys laillisena perusteena valitukselle tulee yleistymään, taiteilijoiden määrä lautakunnissa vähenee ja muiden kuin itse taiteilijoiden vertaisarviointi tulee lisääntymään. Mutta onko se sitten enää vertaisarviointia?

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Ei kyse ole maantieteellisesti muuttuvista ihmisistä, vaan siitä, että kun ravintola on riittävän pienessä kylässä, menee asiakkaan, hovimestarin, kokin ja tarjoilijan roolit ristiin. Esimerkkejä tiedän lukuisia, apurahaputkessa olevat taiteilijat tietävät niitä vielä enemmän. On täysin kohtuullista vaatia esimerkkiä, mutta koska tieto on luottamuksellista, en vuoda sitä julkiseksi ilman asiasta kertoneiden suostumusta heidän elinaikanaan. Sanomalla nimet ääneen tässä ja nyt syntipukiksi joutuu väärät ihmiset. Yhtä kaikki palaan tähän asiaan, jahka aika on kypsä.

  8. Aleksis, laista päätetään keväällä 2012, joten asiaan kannattaisi ehkä palata aika nopeasti.

  9. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Äkkiseltään Aksun kommentti näyttää terävältä: “kun ravintola on riittävän pienessä kylässä, menee asiakkaan, hovimestarin, kokin ja tarjoilijan roolit ristiin.” Mutta se on poliittisesti naiivi, koska se oikeuttaa keskushallinnon ylivallan. Jos jossain on toimittu väärin, niin toimintatapoja pitää muuttaa eikä lopettaa koko maakuntakuppilaa sen vuoksi. Maakuntien taidetoimikunnat menettävät valtaansa, mutta mitä tulee tilalle?
    Taiteen Edistämiskeskuksen ylintä valtaa tullee 2013 jälkeen pitämään online-yhteys hallituksen puoluejaolle kuuliaiseen neuvostoon. Eli vaikka tuo Aksun mainitsema maakuntien kuppikuntaisuus on totta, niin silti väittäisin että hallituksen kulloisenkin puoluejaon mukainen politiikka ei voi olla sen sensitiivisempää.
    Aksu itse on aikaisemmin käyttänyt kapakkakeskustelujen metaforaa positiivisessa mielessä, niin voisi olla nytkin. Maakuntien kuppikuntaisuuden tilalle on tulossa vielä huonompi vaihtoehto.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Ripityksesi Risto hyppää suoraan johtopäätöksiin, joita en ole ehdottanut. Kaikilla apurahamalleilla on puutteita siltä osin kuin taiteilijapalkka, valtio, erilaiset insituutiot ja sosiaalinen todellisuus muodostavat verkostojaan. On olennaista huomata, että iso osa apurahoista jaetaan moraalisesti kestävältä pohjalta, mutta yhtä olennaista on myös nähdä touhun puutteet.

      Elina Jokisen väitöskirja ei tullut yhtään liian aikaisin, mutta siitäkään ei ole apua kokonaisuuden hahmottamiseen, sillä se koskee vain kirjallisuutta. Apurahajärjestelmä taas jyvittyy koko kulttuuriin. On myös sinisilmäistä väittää, että puoluepolitiikasta tislautuvat arvot eivät vaikuttaisi jo nykyisiin apurahoihin. Erilaiset julkisesti apurahoitetut yhteisötaideprojektit esimerkiksi henkilöityvät ihan suoraan vihreiden ja vasemmistoliiton poliitikkoihin – ja starttirahaan rinnastuvat apurahat taasen kokoomuslaisiin.

      • Hanna Saarikoski says:

        Hmmm… voitko tosiaan olla varma, mihin suuntaan ne arvot tislautuu? Mä en ainakaan kykene hahmottamaan puoluepolitiikkaa arvoja synnyttävänä, harvoin edes ylläpitävänä voimana.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Mietin tätä, ja en tosiaan osannut liittää puoluepolitiikan arvoja kulttuurirahoitukseen, ilman suurta abstrahoimista. Meinasin kuitenkin erilaisia taidehankkeita, joita on näkyvästi rummuttanut esim. Alanko-Kahiluoto, Sinnemäki, Pajamäki ja satunnaiset kokkarit, kuten Asko-Seljavaara eri yhteyksissä.

  10. Maaria Pääjärvi says:

    Vielä selvennykseksi: korruptio ei ole maantieteellinen ominaisuus. Mutta aina kun tietyssä järjestelmässä on vähemmän toimijoita, niin korruptio on helpompi nähdä.

    Ihmisille tyypillinen ominaisuus on luottaa tuttuihin ja tyyppeihin, jotka ovat ennenkin hoitaneet hommat ja pitää tärkeinä sellaisia projekteja, jotka perustelevat itsensä pelkän hakupaperin ulkopuolisessakin maailmassa. Kun rahaa jaetaan erilaisin hämärin – enkä tarkoita hämärällä nyt rikollista, vaan epäselvää – perustein, syntyy väistämättä epämiellyttäviä tilanteita, kytköksiä ja epäilyjä. Siitä huolimatta, että apaja on pieni, näin käy.

    Systeemi on altis jatkuvalle moralisoinnille, koska se on rakennettu täysin vinolle perustalle. Ansioituminen ja kilpaileminen ovat taiteenteolle vieraita asioita. Rahaa useimmat haluavat tarpeeseen, jolloin syntyy epäreilu olo, kun joku-joka-ei-tarvitse-enempää saa rahaa ja tarvitsevat jäävät ilman. Tarveharkintaisuus on silti tähän tilanteeseen ontuva ratkaisu.

    Kaikki muutokset järjestelmän sisällä ovat väistämättä vähämerkityksisiä, ja ne lähinnä muuttavat ongelmien painopisteitä. Kyynisempi, kuten minä, saattaisi sanoa, että tämä on väistämätöntä missä tahansa järjestelmässä, jossa joudutaan anomaan rahaa.

    Maakuntien taideinstituutiot – toimikunnat mukaanlukien – ovat tarpeellisia tässä järjestelmässä, koska taide on monesti luonteeltaan paikallista ja alueellista, eikä sen tarvitse olla valtakunnallisesti perusteltua. Koko Suomi on liian suuri konteksti yhdelle ainoalle taiteelle ja kulttuurille. Samalla tämä tarkoittaa sitä, että kuppila todella on pieni, ja siitä aiheutuu omat ongelmansa. Ja jos kuppila lopetetaan, ongelmien luonne muuttuu.

    Jotenkin tuntuu, että apurahasysteemin painopisteistä on turha inttää, koska niistä debatoiminen muistuttaa makuasioista kiistelyä. Lautasella on kuitenkin eilistä keittoa.

  11. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Niin, hyviä huomioita Maarian postauksessa ja tässä keskusteluketjussa. Minusta myös apurahalautakuntien omaan hybrikseen, ja liialliseen itsevarmuuteen vois kiinnittää huomiota. Ja Aksu, hyppäsin tosiaan suoraan johtopäätöksiin koska tuntui että sinä et huomannut mihin pussiin maakuntien korrupition kritiikkisi pelaa.

    Mutta muutama lisäpointti asiaan:
    – Minä olen ollut yhdessä systeemissä (Keski-Suomen Taidetoimikunnassa), ja koen aina myötähäpeää jos jäsenet valittavat “huonosti tehdyistä” hakemuksista, ja kiittävät sellaisia joissa on hyvä rahoitus ja markkinointisuunnitelma. Minusta hakemuksia on luettava aina myötäsukaisesti, sisältä käsin, eikä tule etsiä tekosyytä niiden hylkäämiseen.
    – Toinen onneton asia on: “Tuetaan mielellään enemmän ja harvempia”, hyviä projekteja. Se ilmaisee lautakunnan omaa vaarallista ylpeyttä. Sillä kuka erottaa varmasti hyvät huonoista. Eikö itse taiteen luonteeseen kuulu se, että sen onnistuneesta toteutumisesta ei ole varmuutta. Lautakunta on varsin itsevarma, jos jäsenet voivat tyytyväisinä sanoa,että jätimme pikkurahojen pyytelijät sivuun ja satsasimme kunnolla vain hyviin projekteihin.
    Toisaalta “luovan työskentelyn tukeminen” ja sama kakstonninen kaikille, jotka täyttävät kriteerit – ei sekään kuulosta järkevältä.

  12. Aleksis Salusjärvi says:

    Maaria, oletko ihan varma että korruptio on helpompi nähdä pikkuympyröissä, mä kun olisin taipuvainen täysin päinvastaiseen tulkintaan: mitä isommat on organisaatiot sitä enemmän välikäsiä ja ruskeita kirjekuoria, kabinetteja ja diplomaattisalaisuuksia. Vilasepahan joskus esim miten EU-maataloustuet toimivat Portugalissa. Ei nimittäin ihan pelkällä valtiotasolla saada niin mätiä rakenteita aikaiseksi, ainakin mikäli vanhan kämppikseni Nunon tarinoita on uskominen – hänen isänsä on pientilallinen Porton lähistöllä.

    Ja Risto, tajuan kyllä mihin laariin urputukseni sataa, mutta mulla ei ole tässä asiassa mitään politikoinnin tarvetta. Tai siis epäsuorasti on, mutta aivan täysin eri vinkkelistä kuin miltä nyt näyttää.

    Projektiapurahat viettävät epäilyttävästi tosiaan amerikkalaiseen agenttimalliin, jossa prosenttiosuudella toimiva tuottajaporras lopulta kirjoittaa ammattihakemukset omalle remmilleen. Tätä on jo nyt ilmassa. Toisaalta kun aika-ajoin kuulee lautakuntajäsenten kompetenssista, niin tuntuu että kasvomuisti ja hesarikritiikki ovat jakaneet apurahaa tässä maassa enemmän kuin kukaan kehtaa myöntää. Se agenttikuvio on sitä paitsi vaan tässä yksinäisyrittäjien ja kullankaivajien maassa ennen pitkää byrokraattista toimeentuloapurahanälkätaiteilijuutta parempi vaihtoehto.

    Mutta hemmetin tärkeä huomio toi, että projektirahan ei tarvi olla mikään suursatsaus. Paras apuraha, jonka olen tässä maassa nähnyt jaetun, meni Simo Saarikoski -nimiselle porilaiselle taiteilijalle, oisko myöntävä taho ollut Porin kaupunki ja summa noin tonnin. Saarikoski oli pykannut sillä akvarellinäyttelyn Jyväskylän Kuokkalaan, ja se näyttely muutti minussa jotain, ainoa kerta, kun olen itkenyt nykykuvataidenäyttelyssä.

    Hyvä Pori!

    • Maaria Pääjärvi says:

      Tarkoitan juuri että NÄHDÄ, konkreettisessa mielessä. Kun mennään isompiin ympyröihin, sen tietää. Se haisee kaikkialla ja ulottaa lonkeroitaan joka paikkaan. Ja on varmasti paljon vahingollisempaa kuin pikkurahoja jakavan pikkutoimikunnan toiminta.

  13. Tiina Käkelä-Puumala says:

    Keskustelun alkuun palatakseni: koko kysymys siitä, pitäisikö apurahoja jakaa sosiaalisin perustein on siinä mielessä erikoinen, että taiteen sen paremmin kuin tieteenkään työskentelyapurahoja ei jaeta tulotietojen perusteella. Poikkeukset tähän ovat niin harvassa että niillä ei ole suurta käytännön merkitystä tukijärjestelmien kannalta.

    Apurahansaajan sosiaaliturva taas on toinen asia, ja sitä edistää minusta parhaiten Cronbergin mallin mukainen ratkaisu, jossa taiteilija tai apurahansaaja yleensä määriteltäisiin laissa itsensä työllistäväksi, jonka verotus ja sosiaaliturva on sama kuin palkkatyötä tekevillä, vaikka tulojen rakenne olisikin jotain ihan muuta.
    http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2010/Luova_kasvu_ja_taiteilijan_toimeentulo.html

  14. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Luonnoksessa laiksi Taiteen Edistämiskeskuksesta toistuu sana virasto niin monta kertaa, että tekstiä on jo vaikea lukea.

    Sana “virasto” toistuu siinä 140 kertaa – lähes neljä kertaa jokaisella sivulla.

    Voi olla, kuten Tossavaisen Jouni jo sanoi, että lakiin on kirjattu hyviä tavoitteita. Mutta minä pelkään tuota sanaa “virasto”, pelkään että se on merkki tekstin alitajuisesta ja torjutusta tasosta. Se on taso, joka nihiloi ennen pitkää kaikki hyvät pyrkimykset. Tiedättehän tämän julman isän tai äitin toteamuksen: “Teidän parasta minä vaan ajattelin, miten tässä nyt näin kävi.”

    Pelkään, että sana “virasto” tekee tästä uudistuksesta kalliin, eikä hyöty hajoa taiteen rikkaalle kentälle vaan keskitty virastolle.

    Lakiehdotuksen alussa sanotaan, että 1960-luvulta peräisin oleva taidetoimikuntalaitos on vanhentunut. Sana “läänintaiteilija” on vanhentunut ja korvataan sanalla “taiteen koordinaattori”.
    Suunnitelmissa ei ole huomattu, että “virasto” on tsaarin ajoilta peräisin oleva, erittäin vahna ja epäluova asioinnin järjestelmä.

    Pelkään, että muutaman vuoden kuluttua ihmettelemme sitä, että vaikka meillä on uusi Taiteen Edistämiskeskus, niin hyvistä pyrkimyksistä huolimatta mikään ei ole parantunut. Ylintä valtaa pitävä, muutaman hengen Taideneuvosto, joka toimii suoraan Hallituksen alaisena, voi sitten ihmetellä kuin isä ja iti yhdessä, että “teidän parastanne me olemme vaan ajatelleet – te kiittämättömät”.

    Virasto-ajattelun kritiikki, jopa filosofisen tason avaus, olisi paikallaan osoittamassa kuinka virasto-raenteilla on taipumus tuottaa lisää uusia virastomaisia rakenteita.

  15. Keskitetään vaan keskukseen, tämä on viraston (OKM) ja hallituksen tahto ja sitä seuraten lakiesityksen henki, joka synnyttää vihdoin Suur-Suomen:

    Mitä suurempi kunta sen isompi valtakunta;
    Suur-Suomi totta kun pieni maa yhtä lääniä.
    Suurvallan lihottaa yksi aatos, yksi ylinopisto
    puolue yksi yli muiden: yksin oot sinä yksin-
    yrittäjä. Äänisjärvi, Pohjantähti, Viennan suut
    siin’ on mahtirajat jotka piirtää Henna hento;
    veli valkoineen ratsastaa jälleen hallitusti
    rakennemuutoksella: SS-demokratia
    ylivoimainen vientituote etelästä pohjoiseen
    sitten meiltä itään. Kun vapaa korven kansa
    ajetaan isompaan leiriin vapaaehtoisia maksajia
    näyttää olevan enemmän. Vaan raja railona aukeaa
    edessä aasit, Itä-Suomi, Lapin suot, hurtat
    lakeuksillaan. Joskus arvon mekin ansaitsimme
    Suomenmaassa pienessä; nyt tääl’ ei auta
    aatos, armo, auttaa lotto, jää kaipaus, ehkä köysi.

    tjt

  16. Haluaisin oikaista apurahajärjestelmästä muutaman virheen, jotka ainakin Aleksis Salusjärvi on kommenteissaan laukonut nähtävästi tietämättä taiteilijan ammatista tai sen rahoittamisesta juuri mitään.

    Ensinnäkin. Varsinkin maakunnallisesti apurahoja ei kustanneta yhteiskunnan varoin – kuten Aleksi siis väittää – vaan suurin osa saadaan veikkausvoittovaroista. “Yhteiskunnan varoilla” elävä taiteilija on hyvin yleinen lausahdus, jolla ei valitettavasti ole mitään totuuspohjaa. Päinvastoin väittäisin, ettei yhteiskunnassamme ole toista ammattia, jossa palkansaaja olisi velvoitettu käyttämään saamansa kuukausipalkan siihen, että pääsee tekemään työtään. Taiteilijalla on näin. Kun hänelle myönnetään työskentelyapuraha, hän on velvoitettu käyttämään se taiteelliseen työhön. Työhön, jota hän tekee joka tapauksessa.

    Toiseksi haluan korostaa sitä, että taiteilija maksaa aina saamastaan (työskentely)apurahasta niin vuokran kuin lihapiirakat, eli toisin sanottuna kaikki elämiseen liittyvät kulut. Tällöin hän ei ole myöskään oikeutettu muihin sosiaalisiin tukiin, kuten työttömyysrahaan, asumistukeen tai toimeentulotukeen. Aleksilla – kuten valitettavasti myös monilla muilla – on se käsitys, että maksettavat apurahat tulevat jonkun muun tulon päälle. Näin ei tietenkään ole. Kun taiteilijalle on myönnetty työskentelyapuraha vaikkapa vuodeksi, hän ei saa tehdä muuta palkkatyötä kuin korkeintaan 3kk sinä vuonna.

    Kommentointi korruptiosta on jo niin huvittava, varsinkin kun vertaisarviointi on ehdottoman tärkeä asia apurahoja jakaessa, etten oikein viitsi mennä sen enempää asian suhteen syvemmille vesille. Kommenteista käy kuitenkin hyvin selville se, kuinka paljon ennakkoluuloja ja väärää tietoa liittyy kuvataiteilijan ammattiin ja siinä toimimiseen.

    Kommentti kuvataiteilijan mandaatin saamisesta on myös huvittava. Jokainen ammatissa toimiva tekee taatusti työtään tekemisen palosta eikä sillä ole mitään tekemistä mandaattien eikä edes koulutuspohjan kanssa. Koulutuksesta ei tietenkään ole koskaan haittaa. Se ei kuitenkaan ole mikään edellytys ammatissa toimimiseen.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Kirsi, veikkausvarat kerätään yhteiskunnan toimesta ja niiden käytöstä päätetään poliittisesti. Kun tutkii apurahojen saajia, heidän taustojaan ja myöntäviä tahoja sekä sen synnyttämää protokollaa, on lapsellista väittää, että tämä määritelmä ei millään muotoa ole vaarassa täyttyä:
      http://www.transparency.fi/mita-korruptio
      Ton vertaisarvioinnin ongelma on nimenomaan se, että tutkijat ja tuomarit ovat samoja ihmisiä.

      En halua millään muotoa vähätellä taiteilijoita enkä viedä meiltä murusia pöydästä tai lihapiirakoita jääkaapista, mutta niin tärkeää kuin kaikenlainen ponnistelu taiteen eteen onkin, on tärkeää myös sanoa ääneen epäkohdat. Miten esimerkiksi puolustelet peräkkäisiä pitkiä apurahoja, joiden aikana armon taiteilija ei ole julkaissut mitään?

      Sitäpaitsi apurahan lisäksi taiteilija saa myydä taidettaan ja rikastua.

      • Teemu H says:

        Joo, tässä pitää nimenomaan nähdä asia ja tarkastella sitä kokonaisuudesta käsin; se on loputon tie, jos aletaan hiuksia halkomaan siitä, kenen rahoista jonkun asumistuki tulee, tai mistä rahoista jonkun apuraha koostuu. Ja jos johonkin lopputulemaan päästäisiinkin, pitäisi todennäköisesti muuttaa käsityksiä taas seuraavana budjettikautena. “Yhteiskunnan varat” on sikäli hyvä ilmaus, koska valtion ja yhteiskunnan saamista ja keräämistä varoista ylin poliittinen elin eli eduskunta kohdentaa ja myöntää kerätyt varat.

        Lisäksi Kirsi Pitkäselle kommentti: toimeentulotukeen on Suomessa aina oikeutettu. Toimeentulotukea joutuvat hakemaan monenlaiset, eri tilanteissa elävät ihmiset. Eri asia on sitten kuinka paljon ja millä aikajanalla toimeentulotukea myönnetään.

        Lisäksi olisi vielä hyvä huomioida, että apurahojakin on erilaisia. Itse olen räksyttänyt kirjastoapurahoista, ja sen jakamisperusteista. Joita todella on jaettu muiden tulojen päälle, niiden lainkaan vaikuttamatta.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Kiitoksia kommentista, Kirsi, muutama huomio kuitenkin:

      Apurahansaajia on monenlaisia, ja useimmat apurahat on lyhyitä tai pieniä, ja tulevat siten osana koko tulonmuodostusta apurahansaajalle. Usein hakuohjeisiin on kirjattu, että alle 4kk apuraha ei edellytä kokopäivätyötä tekevältä mitään erityisjärjestelyjä, yli 4kk edellyttää. Joten useinkin maksettavat apurahat nimenomaan tulevat muun tulon päälle ja lomassa. Apurahansaajat muodostavat hyvin sekalaisen joukon, josta ei voi lausua kovinkaan montaa yleistystä.

      Asumistukeen on oikeutettu jokainen, jonka kohdalla kriteerit täyttyvät, apuraha ei sitä estä, vaan asumistuki lasketaan kotitalouden koon, asunnon ja tulojen mukaan. Vuoden työskentelyapurahan aikana ei tietenkään yleensä ilmoittauduta työttömäksi, joten silloin ei työttömyysrahaa saa. Toimeentulotukeen taas on oikeutettu kun tulot jäävät määritellyn rajan alle, joten on täysin mahdollista että niin apurahansaaja kuin työssäkäyväkin voivat saada toimeentulotukea – riippuen varsin monista asioista. Eläkettä taas pystyy saamaan yhtä aikaa apurahan kanssa; ja myös opintotukea tietyin reunaehdoin. Nämähän riippuvat aina tilanteesta ja suomalaisessa tulonmuodostusjärjestelmässä täällä pieni- ja vaihtuvatuloisessa päässä on ennen kaikkea sekavuudesta johtuvia ongelmia.

      Vuoden mittainen apuraha on useimmille taiteilijoille suorastaan unelmien täyttymys, siitä huolimatta että apurahana nautitussa tulossa on omat ikävät piirteensä. Ja on tietysti täysin selvää, että apuraha täytyy käyttää siihen mihin se on haettu, se ei suinkaan ole rajoite vaan koko järjestelmää määrittelevä piirre.

      Olen myös samaa mieltä kuin Aleksis noista veikkausvaroista. Ne ovat yhteiskunnan rahaa, koska yhteiskunta jakaa ne. Lähes sietämätön yksityiskohta veikkausvaroissa on sekin, että ne tulevat yleensä sieltä vähävaraisten ja syrjäytyneiden taskunpohjilta, ks. http://www.psykologia.fi/index.php/uusin-numero/otteita-lehdesta/61-toimittajan-kommentti/136-reilua-peliae (ja huom myös RAY:n vastaus, joka löytyy sieltä verkkosivun ylälaidasta, ihan vaan keskustelun reiluuden tähden).

      Mitä taas tulee yhteiskunnan varoihin, jokainen kansalainen elää enemmän tai vähemmän yhteiskunnan rahoilla. Mukaanlukien elinkeinoelämä ja sen palveluksessa olevat. Tässä tuskin on mitään kovin demonista.

      Mandaatin saamisesta – apuraha on taidemaailmassa, jokaisen taiteen alalla myös meritoitumisen väline. Ura, status, menestys. Se on _myös_ sitä. Ja tässä piilee yksi korruption kuopista.

  17. Maaria Pääjärvi says:

    Mietin tässä nyt aikani, että onko tän mun kommentin sävy nyt loiventava vai kärjistävä, mutta ehkä en nyt välitä siitä.

    Korruptio on aiheellinen huoli myös apurahajärjestelmän suunnittelijoille, siitä kertoi kysymys valittamisoikeudesta ja siitä kertovat jatkuvat puheet esteellisyydestä, esteellisyyden epäilemisestä tai sen kieltämisestä. Huoli on aiheellinen ja asian pitäminen esillä on tähdellistä. Ymmärrän kyllä, että apurahalautakunnissa toimivat saattavat kokea sen henkilökohtaisesti, mutta tämä epäilyksen varjo kuuluu siihen valtaan, jota lautakuntien jäsenet käyttävät. Ja tiedän kyllä, että tuota valtaa käyttävä joutuu kohtaamaan myös täysin tuulesta temmattuja epäilyjä.

    Tämä nyt on vaan omaa spekulaatiotani, mutta tulkitsin eilisistä Nova-keissiin liittyvistä uutisista, että korruptioon osallistuneet ja siitä tuomitut kokevat herkästi, etteivät ole syyllistyneet mihinkään. Tuomio saatetaan ymmärtää, mutta ei sitä, että on toimittu väärin (enkä nyt ota kantaa siihen, onko joku tuomittu väärin perustein, se ei kuulu minulle). Siinä mielessä yksilöllinen vastuu korruptiosta on todella hankala asia. Kyse on enemmän toimintakulttuurin ongelmasta kuin yksilön tietoisen härskistä toiminnasta, vaikka tietysti toisinaan siitäkin. Tiedätte varmasti sanonnan “maan tapa”.

    Vertais- ja asiantuntija-arviointiin perustuva järjestelmä on väistämättä sekä altis korruptiolle että aiheellisille epäilyille. Ja niiden epäilyjen olemassaolo ja asioiden tarkistaminen saattavat lopulta suojella kaikkia osallisia paremmin kuin sokea luottamus siihen, etteivät taiteilijat/asiantuntijat nyt toisiaan puukottaisi selkään tai että taiteilijat/asiantuntijat toki tunnistavat oleelliset projektit, kenen ne sitten ovatkin.

  18. Uskalsin 2000-luvulla lähettää eräälle henkilölle s-postin, jossa ihmettelin erään apurahan jakoperusteita. Tämä henkilö Y oli siinä keskeisessä asemassa.

    Y lähetti mulle spostin, jossa kertoi elämäntarinansa, miesseikkailunsa ja muuta sekavaa, sen jälkeen hän lopetti viestin sanoihin:

    “Hanki itsellesi elämä!”

    Olin kahden pienen lapsen isä ja toimeentuloni koostui satunnaisista keikkatuloista ja sovitellusta työttömyyspäivärahasta.

    Säilytin viestiä jonkin aikaa, mut sit ajattelin että paskat! Näin noi menee… fiilispohjalta

  19. Aleksis: Korruption määritelmä on vaarassa täyttyä erityisesti silloin, mikäli vertaisarviointi poistetaan ja apurahoja ryhdytään jakamaan virkamiestasolla ilman, että kyseisillä tahoilla on taiteen kanssa mitään tekemistä. Lisäksi ollaan ehdotettu jopa, että tulevassa mahdollisessa taiteen edistämiskeskuksessa virkamiesten toimikausi olisi sidottu eduskunnan toimikauteen. Tämä jos mikä herättää epäilyksiä poliittisen pelin ja korruption suhteen.

    Varsinkin maakunnallisesti apurahoja jaettaessa vertaisarviointi toteutetaan niin, että arvioijissa on runsaasti muitakin kuin oman alan edustajia. Näin ollen katsoisin lähes mahdottomaksi väitteen, että apurahan saisi pelkästään luomalla suhteita apurahan jakajiin. Kaikissa apurahahakemuksissa tärkeimpänä on taiteellinen sisältö ja laatu ja vertaisarvioijat – eli taiteen asiantuntijat (jotka ovat usein myös itse taiteilijoita) tekevät päätökset hakemuksen uskottavuuden, sisällön ja merkittävyyden perusteella.

    Nykyään ei enää jaeta niin pitkiä apurahoja, että voitaisiin puhua apurahaputkessa olevista taiteilijoista. Vaikka apurahan saisikin perättäisinä vuosina, tarkoittaa se sitä, että kyseinen taiteilija joutuu aina tekemään uuden ja aina yhtä uskottavan ja hyvän hakemuksen kuin aikaisemminkin. Aikaisemmin jaettujen 15-vuotisten ja muiden apurahojen suhteen on voinut käydä niin, että taiteilija ei ole niin tuottelias kuin jos hän joutuisi puristamaan valtavan tuloksen 1-3 vuoteen. Väittäisin, että sama ilmiö toistuu lähes joka alalla. Mikäli saat valtion viran ja näin ollen olet turvatussa asemassa, on siinä riskinsä ettet tee työtäsi niin hyvin tai ainakaan tehokkaasti, vaikka luottamustoimessa oletkin ja vaikka sinulta tehokkuutta velvoitettaisiin. Kaikessa on riskinsä eikä apurahoja jakavia tahoja voida syyllistää taiteilijoiden mahdollisesta laiskuudesta, sairastumisesta tai muista seikoista, jotka voivat vaikuttaa taiteilijan aktiiviseen toimimiseen. Itse en henkilökohtaisesti tunne ketään taiteilijaa, joka olisi apurahaputkessa eikä silti tekisi mitään taiteellista työtä. On kai luontevaa, että ihmisen vanhetessa myös taiteellinen toiminta hidastuu.

    Taiteilijan ammatti on siinäkin erikoinen, ettei siinä varsinaisesti jäädä eläkkeelle, vaikka taiteilijaeläkkeitä jaetaankin. Väittäisin, että suurin osa taiteilijaeläkkeen saajista tekee silti työtään samalla intensiteetillä kuin aikaisemmin. On vain hieno asia, että vuosikymmeniä pätkätyötä tehtyään, he vihdoin saavat rauhan työskennellä omaan tahtiinsa ja että he voivat halutessaan levätäkin vähän.

    Joskus tuntuu, että taiteilijoilta vaaditaan lähes epäinhimillisiä suorituksia tästä palkasta, joka muuten on eläkemaksujen jälkeen noin 1300e kuussa. Tästä summasta taiteilija maksaa asunnon vuokran, työhuoneen vuokran, laskut, ruoan ja taiteellisen toimintansa. Haluaisin vielä korostaa, että Suomessa köyhyysraja taitaa olla 1150e/kk. Taiteilija saa siis 150e enemmän. Siksi tämä kommentointi yhteiskunnan varoilla elävistä taiteilijoista tuntuu lähinnä naurettavalta.

    Ja kommentoin vielä sitä, että olet ihan oikeassa, että taiteilija on oikeutettu myymään teoksiaan myös apurahakautensa aikana ja näin ollen myös niin sanotusti rikastumaan. Kehottaisin kuitenkin tutustumaan siihen, kuinka paljon taiteilijat keskimääräisesti myyvät teoksiaan. Lisäksi on runsaasti taiteilijoita, joiden teokset ovat epäkaupallisia. Suomessa taiteen myynti on lähinnä maalausten ja grafiikan myymistä, toki myös prosenttiperiaatteella toteutetut julkiset teokset ovat onneksi lisänneet taiteilijan toimeentuloa. Kun tarkastellaan taiteilijoiden keskimääräistä toimeentuloa, väittäisin heidän olevan todella huonosti palkattu ammattikunta. Ihmettelen vain tätä suhteetonta kateellisuutta ja suu vaahdossa keuhkoamista siitä, että taiteilija mahdollisesti jopa elättää itsensä taiteellisella toiminnallaan. Työskentelyapuraha on myös sitä, että elättää itsensä, aivan kuten mikä tahansa muukin palkkatyö.

    Teemulle: On totta, että jokainen on lähtökohtaisesti oikeutettu toimeentulotukeen. Mutta koska työskentelyapuraha on kuukausipalkka, ei myöskään taiteilija ole oikeutettu toimeentulotukeen, kuten eivät muutkaan palkansaajat. Eikä toimeentulotukea tulisikaan saada, mikäli on palkkatyössä. Taiteilijan työhön liittyy kuitenkin vielä runsaasti epäkohtia esimerkiksi niissä tapauksissa, kun katsotaan työssäoloehdon täyttymistä tai puolison tulojen vaikuttamista. Niin sanotussa normaalissa palkkatyössä toimiminen kerryttää työssäoloehtoa. Taiteilijan työskentelyapuraha katsotaan niin sanotusti ylimenokaudeksi, eli se ei kerrytä työssäoloehtoa. Tilanne on mielestäni kohtuuton. Vaikka lakimuutoksella saatiin taiteilijat osittain rinnastuksi normaaliin palkkatyöhön ja oikeutetuksi eläkkeen kertymiseen, ei työtä silti katsota kaikissa tapauksissa työksi.

    Puolison tulot vaikuttavat toki kaikissa muissakin ammateissa, mutta taiteilijan tai tutkijan kohdalla tilanne tuntuu kohtuuttomalta, koska taiteilija on velvoitettu käyttämään saamansa työskentelyapuraha taiteelliseen työskentelyyn, ei puolison elättämiseen.

    Taiteellinen työskentely puolestaan vaatii mittavia, taloudellisia ponnistuksia. Esimerkiksi näyttelyn pitäminen Helsingissä maksaa helposti 5000-6000 euroa, kun pelkkä tilavuokra on usein lähes 3000 euroa – jonka taiteilija siis maksaa (kuten lähes kaikki muutkin näyttelyyn liittyvät kulut). Taiteilija saa myydä aika paljon, ennen kuin pääsee edes nollille.

    Usein, kun taiteilijan työtä tarkastellaan ammattikunnan ulkopuolelta, takerrutaan helposti uutisointiin siitä, kuinka paljon taiteilijat saavat apurahaa ja muita avustuksia. Sen sijaan uutisointi taiteilijan kuluista jää pimentoon. Tämä luo monille vääristyneen käsityksen taiteilijan ammatista. Itse katson huvittuneena vuosi toisensa jälkeen julkaistuja lehtiartikkeleita, jossa näyttävästi mainostetaan jonkun taiteilijan “napsineen” 12 vuoden aikana apurahoja huimat 60000 euroa. Kun tämän jakaa vuositasolle (5000€)tai kuukausitasolle (noin 416€)ymmärtää jokainen, etteivät nämäkään niin sanotut apurahahaukat ole todellakaan mitään rikkaita ihmisiä. Ja nyt siis puhutaan taiteilijoista, jotka ovat erittäin aktiivisia. Virkamies- ja johtotasolla on aika paljon ihmisiä, joilla vuositulot pyörivät sillä tasolla, mitä taiteilija saa 12 tai 10 vuoden aikana.

    Olen tässä kommentoinnissani keskittynyt puhumaan työskentelyapurahoista ja Teemu olet ihan oikeassa siinä, että apurahoja on monenlaisia. Kohdeapurahoja ei voi käyttää mihinkään muuhun kuin taiteellisesta työstä aiheutuviin kuluihin, joka usein maksetaan kuitteja vastaan. Näin ollen katson, etteivät kohdeapurahat kuulu varsinaisesti tähän keskusteluun, koska ne eivät kerrytä taiteilijan toimeentuloa vaan mahdollistavat jonkin projektin toteutumisen ja elämiskustannukset on tuolloin hankittava muualta.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      En nyt oikein hahmota, minkälaista maailmankuvaa vasten kirjoitat, mutta lähinnä retoriikkasi tuo mieleen taiteilijoiden yhteiskunnallisen roolin neuvostoliitossa. Puhut apurahasta palkkana, jota vertaat valtiollisten virkojen palkkaan, mutta samalla haluat kiistää apurahojen yhteiskunnallisen roolin. Pelkästään tämä ristiriita katkaisee ajatuspolkusi seuraamisen osaltani.

      Samaten puhut taiteilijasta “ammattilaisena” mikä tulkintani mukaan jotenkin liittää hänet retoriikassasi yhteiskunnan muihin ammattikuntiin. Loogisena ristiriitana tässä on se, että taiteen rooli yhteiskunnassa on nykyisen vallitsevan käsityksen mukaan mahdotonta määrittää ja siksi ammattitaiteilijan tuote ei millään rinnastu maanviljelijän tai ojankaivajan tuotteeseen. Looginen ristiriita siis syntyy tuon ammattilaisuuden määrittelemisessä.

      Suomessa on tällä hetkellä puolisataatuhatta enemmän tai vähemmän ammattitaiteilijaa, nuoressa päässä pitoisuus kasvaa. On eskapismia yrittää 80-luvun sanankäänteillä puolustaa apurahajärjestelmää tämän ammattikunnan pääasiallisena palkkatulona.

  20. Ja vielä haluan kommentoida Ristolle:

    Itse olen sitä mieltä, että on päinvastoin viisautta jakaa mieluummin harvoille enemmän kuin pientä silppua monelle. Tiedän ihan omakohtaisesta ja muiden kollegoiden kokemuksesta sen, että muutamien satojen tai tuhannen euron jakaminen aiheuttaa lähinnä vaikeuksia taiteilijalle, joka on muutoin oikeutettu vaikkapa työmarkkinatukeen. Kohdeapurahoissa (kuten kaikessa pätkätyössä) on muutenkin se ongelma, että usein tekemällä työtä joudut kohtuuttomaan suuriin, taloudellisiin vaikeuksiin. Niin kauan kuin taiteilijat toimivat osittain sosiaalietuuksien varassa, ovat kohdeapurahat tai vaikkapa kahden kuukauden työskentelyapurahat lähinnä niitä, jotka aiheuttavat taloudellisia ongelmia kun taiteilija putoaa täysin sosiaaliturvan piiristä ja samaan aikaan pitäisi toteuttaa vaikkapa näyttely, josta kustannukset ovat tuhansia euroja. Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei lähtökohtaisesti tulisi jakaa pienempiä kuin puolivuotisia työskentelyapurahoja ja kohdeapurahojen vähimmäismääränkin tulisi olla 1000€. Tätä pienemmillä avustuksissa taiteilija ei voi toteuttaa näyttelyä ja joutuu usein niin sanotusti loukkuun, kun joka tapauksessa apuraha pitää käyttää siihen haettuun tarkoitukseen. Mikäli myönnetty summa ei vastaa lähellekään haettua, on usein edessä hyvin ongelmallinen vyyhti.

    Mikäli Suomessa olisi käytössä kansalaispalkka, olisi asia eri. Silloin pienenkin työn vastaanottaminen on kannattavaa.

  21. Aleksis:

    Meillä tuntuu olevan jonkin sortin puute ymmärryksessa puolin ja toisin. En nimittäin ymmärrä, mistä Neuvostoliitto hyppäsi mukaan keskusteluun. Se on hyvin kaukaa vedetty rinnastus tekemääni perusteelliseen selvitykseen taiteellisen toiminnan taloudellisesta puolesta. Olen pikemminkin sitä mieltä, että nykyinen järjestelmä on yhä enemmän kapitalistinen, koska kaikki henkinen ja taiteellinen arvo pitää pystyä mittaamaan rahassa ja millään muulla kuin rahallisella arvolla ei tunnu olevan mitään merkitystä. Rinnastus kapitalismiin on sinänsä yhtä totalitaristinen viittaus kuin viittaus neuvostoliittolaisuuteen (jolla ei muuten mielestäni ole mitään tekemistä kommunismin kanssa). Mielestäni on huvittavaa, että aina kun ajaudun keskustelemaan taiteilijan ammatista siitä tietämättömien ihmisten kanssa, astuu kommunismi ja Neuvostoliitto aina jostakin ihmeestä mukaan keskusteluun jostakin muusta kuin omasta aloitteestani. Joka tapauksessa koen tietäväni suhteellisen vähän taiteilijoiden roolista ja asemasta Neuvostoliitossa. Siitä olen lähes varma, ettei kyseisessä järjestelmässä ollut minkäänlaista apurahakoneistoa. Näin ollen viittaus Neuvostoliittoon muodostuu yhä kummallisemmaksi ja kuulisin mielelläni mihin itse asiassa viittaat.

    Minun on myös hyvin vaikea ymmärtää väitettäsi siitä, että kiistäisin apurahojen yhteiskunnallisen roolin. Puhun työskentelyapurahasta palkkana, koska se on palkkaa ja siitä pitäisi apurahan sijasta puhua palkkana, koska se on taitelijalle maksettavaa kuukausittaista korvausta tekemästään työstä. Mielestäni on epämiellyttävää, että taiteilijat yritetään väkisin laittaa johonkin eri kastiin muiden palkansaajien kanssa. Päinvastoin mikäli apurahoista alettaisiin puhumaan palkkoina, saattaisi moni epäselvyys kadota mitä tulee taiteilijan ammattiin ja siinä työskentelyyn. Taiteen tekemistä saatettaisiin alkaa pitää jopa ihan oikeana työnä!

    Ja päinvastoin apurahojen yhteiskunnallinen rooli taiteilijalle on hyvin merkittävä – aivan kuten kenen tahansa kuukausipalkka on merkittävä sille, joka on palkkatyössä. Vaikka taiteilijan niin sanottu tuote poikkeaa merkittävästi maatalouden tuotteista, ei se silti poista sitä tosiasiaa, että taiteilijat tekevät työtä ja toisinaan myös niin sanottuja tuotteita eli teoksia joita voi ostaa ja myydä.

    Taiteilijat ovat MYEL-vakuutuksen alla, joka ei todellakaan ole verrattavissa maatalouden ammattilaisten työhön, mutta alamme edustajat ja virkamiehet ovat katsoneet sen parhaaksi väyläksi kerryttää työskentelyapurahaa saavien taiteilijoiden eläkettä. Tämä on kuitenkin vasta ensiaskel, josta on hyvä mennä eteenpäin. Maatalouspuolelta eläkkeensaajat eroavat tietenkin hyvin merkittävissä määrin taiteilijoista, mutta koska meille ei ole olemassa mitään omaa lokeroa, johon meidät voisi kätevästi laittaa, on pakko ollut tyytyä jonkinlaiseen kompromissiin ja käyttää olemassa olevia väyliä.

    Mielestäni on hyvin luontevaa puhua taiteilijoista ammattilaisina, koska he todellakin ovat yksi ammattikunta muiden joukossa – eivät enempää eivätkä vähempää. On kivikautista ja perusteetonta ajatella, ettei taiteilijan työ olisi työtä. Kysyisinkin, mitä taiteilijat mielestäsi ovat, jos heitä ei voi pitää minkään alan ammattilaisina? Millaisena sinä näet taiteilijan työn?

    Ei ole retoriikkaa tai eskapismia väittää, että taiteilijoiden pääasiallinen palkkatulo koostuu apurahoista. Se on faktaa. (työskentely)Apurahat ovat juuri niitä, joilla taiteilija maksaa taiteellisen toimintansa ja muun elämisensä. On myös vaikeaa nähdä itseni puolustamassa väitteitäni 80-luvun tai neuvostoliittolaisuuden hengessä, koska synnyin vuonna -79.

    Itse määrittelen ammattitaiteilijan siten, että hän käyttää työhönsä siinä määrin aikaa ja muita resursseja, ettei hänelle jää enää aikaa olla muussa palkkatyössä. Eli hän tekee taidetta ammatikseen. Toki taiteilijan työ on väistämättä hyvin monitahoista ja monet rahoittavat työnsä ainakin osittain muun muassa opettamalla, luennoimalla, kirjoittamalla tai jollakin muulla palkkatyöllä. Tämä kaikki muu on pois omasta ammattitoiminnasta ja lähes poikkeuksetta taiteilijat kokevat sen haitallisena omassa ammatissaan toimimiseen. Koska taiteilijan työ on ihan oikeaa työtä, se vaatii myös runsasta panostamista niin henkisellä, ajallisella kuin myös taloudellisella puolella. Tasapainottelu nimenomaan talouspuolella on monelle hyvin haasteellista ja sen vuoksi työskentelyapurahat ovat hyvin tärkeä ja merkittävä osa taiteilijan toimeentuloa. Se mahdollistaa keskittymisen omaan taiteelliseen työhönsä täysin, joka myös vapauttaa hyvin paljon henkisiä resursseja ja rauhan itse työn tekemiseen.

    Voidaan ajatella asiaa myös näin: millä tahansa muulla alalla, mikäli työntekijä joutuisi tekemään vain 2kk-12kk työsopimuksia ja tämän jälkeen hakemaan samaa työtä aina uudella työhakemuksella – edellyttäen että jokaisen hakemuksen pitää olla hyvin laadittu, perusteellinen, uskottava ja sen pitää sisältää mittavia ja uudistavia kokonaisuuksia – ei liene vaikea kuvitella että moni uupuu työssään. Tätä on taiteilijan arki. Taiteilijan hakiessa apurahoja (eli palkkatyötä) joka ikinen vuosi uudestaan se on hänelle työnhakua ja taiteilijan arki on pätkätyötä ja kilpailu alalla on erittäin kovaa. Jokainen joka muuta väittää, ei mitä luultavimmin tunne taiteilijan arkea ja siinä toimimista. Ja mikäli kuvittelee, että apurahoja “napsitaan” voi sitä itse kokeilla hakea ja saada. Ne ovat jokaiselle kansalaiselle avoimia työnhakumahdollisuuksia.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Jos tututstut Neuvostoliittoon ja maan taiteeseen sen valtiollisista ammattilähtökohdista käsin, huomaat että olet väärässä. Samaan syssyyn kannattanee ottaa selvää 1980-luvun suomalaisesta apurahakeskustelusta ja sen eri muutoksista tälle vuosituhannelle tultaessa, siinä on myös hyvä pohtia kriittisesti nykyisiä muutostarpeita. Esimerkiksi vuoden 1985 “taidelakko” on ihan sympaattinen kriisiytys juuri noista sun lähtökohdista. Sikäli kun aiheen kontekstointi teoreettisesti kiinnostaa myös taidekasvatus ja estetiikka oppiaineina määrittävät näitä pooleja käytännöistä ja käsitteistä käsin.

      En tosiaan pidä taidetta ammattina.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Täältä syvältä tietämättömyyden usvasta huudahdetaan taas, että Neuvostoliitto! Itse asiassa nykyisellä kapitalismilla ja Neuvostoliitolla on yllättävänkin paljon yhteistä…

      Apuraha ei ole palkkaa. On fataalia sekoittaa se palkkaan. Se voi toimia toimeentulona palkan tapaan, mutta palkkaa se ei todellakaan ole. Apurahansaaja ei tee työsopimusta eikä sitoutuminen käyttämään esim. vuosiapuraha tietyllä tavalla tiettyjen reunaehtojen vallitessa ole työsuhteeseen verrattavissa. Sanon tätä ajatusta fataaliksi, koska se estää tehokkaasti apurahansaajia näkemästä omaa yhteiskunnallista asemaansa. Ja sanon tämän jyrkästi, jotta Kirsin asiantuntemukseen selvästi pyrkivää viestiä ei kukaan nielisi kritiikittä.

      Olen myös samaa mieltä Riston kanssa siitä, että apurahat voivat toimia hyvin myös pieninä ja monipuolisesti jaettuina. Kuten Kirsi, ajattelen että vakaan toimeentulon ongelma pitäisi ratkaista perustulolla, mutta apurahan asema on erilainen. Uskon, että taide-elämälle koituu suurempaa haittaa samojen professionaalien tukemisesta kuin kentän monipuolisuudesta ja avoimuudesta. Valikoitua ja vakiintunutta joukkoa tukemalla tuetaan myös valikoituja taiteen tekemisen tapoja. Sitä sanotaan sitten taide-eliitiksi, ja aletaan tosiaan lähentyä Neuvostoliittoa.

  22. Maaria on aivan oikeassa siinä, että apuraha eroaa normaalista palkansaajasta muun muassa siihen asettujen reunaehtojen ja muun muassa verotuksen suhteen. Itse puhun mieluummin palkasta (koska se todellakin on palkkaan rinnastettavaa työtä), jotta taiteen tekemistä alettaisiin pitämään työnä ja jotta lakattaisiin jankuttamasta aina näitä samoja kliseitä siitä, että taiteilija on lusmuri ja puuhastelija, joka elää yhteiskunnan varoilla ja vaan “nostaa” avustuksia siinä, kun muut palkansaajat raatavat niska limassa.

    Sen sijaan Aleksis on uskomaton väittäessään, ettei taiteen tekeminen ole työ tai ammatti. Pyytäisinkin sinua määrittelemään, mitä työ on. Onko kirjailijana oleminen työtä? Tutkijana oleminen? Jääkiekon pelaaminen? Politiikka? Mitä on työ? Mikäli taiteilija tekee taidetta ammatikseen, elättää sillä itsensä, en kerta kaikkiaan voi käsittää ihmisiä jotka väittävät ettei se ole työtä. Jos se ei ole työtä, niin mitä se sitten on?

    Haluaisin lisäksi korostaa sitä, että kommentoin apurahakekustelua nimenomaan kuvataiteen näkökulmasta. Siitä tarkasteltuna myös apurahojen jakaminen suurempina summina mieluummin vähemmälle ammattiryhmälle on varmasti erilainen, kuin jos puhumme vaikkapa kirjallisuudesta. Lähtökohdat, toimintatapa ja taloudelliset paineet ovat näillä aloilla varmasti erilaiset.

    Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikkia taiteen alan toimijoita pitää tukea monipuolisesti. Mielestäni näin myös tapahtuu. Hyvin usein on niin, että mikäli onnistuu saamaan työskentelyapurahan vaikkapa vuodeksi, ei seuraavana vuonna saa välttämättä mitään. Väite siitä, että samat hakijat saavat apurahan automaattisesti vuodesta toiseen, on perätön. Tiedän sen sekä omakohtaisesti koettuna, että kollegoiden kanssa keskusteltuani ja heidän työskentelyään seurattuani.

    Huvittavinta näissä keskusteluissa on, että kärkkäimmät apurahan ja taiteen vastustajat ovat itse aina niitä, jotka eivät taidetta ammatikseen tee. Peruskoulussa annettava taidekasvatus ja sen puute näköjään heijastelee hyvin voimakkaasti kommentoinnin sävyä.

    Sen verran tiedän apurahakeskustelun historiasta, että suurin historiallinen ponnistus saatiin muutama vuosi sitten, kun taiteilijat saatiin vihdoinkin lakisääteisen eläkevakuutuksen piiriin. Aiheesta oltiin tätä ennen väännetty kättä muutama vuosikymmen. Kollegoilta olen myös kuullut, että aikaisemmin monet ovat joutuneet käymään jopa oikeutta siitä, että ovat saaneet pitää työhuoneensa samaan aikaan kun ovat nostaneet työttömyyskorvausta. Että on tämä yhteiskunta siinä mielessä mennyt positiivisesti eteenpäin. Lakimuutokset etenevät pienin askelin – varsinkin niin pitkään kun meillä on näkemyksetön, tietämätön ja ennakkoluuloinen kansakunta samaan aikaan sekä käyttämässä taiteilijoiden ammattia hyväkseen, että lakaisemassa sitä maton alle. Jaksan aina hämmästyä tätä arvostuksen puutetta, joka tätä ammattikuntaa kohtaan osoitetaan.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Ystävä hyvä, käsitteet “ammatti” ja “työ” eivät ole synonyymejä. Lue tarkemmin. On aika turhauttavaa, että taivastelet ihmisten tyhmyyttä, etkä itse viitsi sen vertaa keskittyä, että käsittäisit mitä olen kirjoittanut.

      • Hanna Saarikoski says:

        No auttaisko yleistä ja yhteistä ymmärrystä jos määriteltäis mitä se käsite “työ” pitää sisällään? Suhteessa tähän keskusteluun, noin aluksi.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Yks hyvä eroa havainnollistava esimerkki voisi olla ay-liike kontra työ sinänsä. Toinen modernismin teoskeskeinen taide kontra syrjäytetty ammattitaide. Sitten on vielä rakkauden amatöörit ja ammattilaiset.

      • Hanna Saarikoski says:

        Tosi usein työtä, työntekoa arvostetaan sellaisella tavalla, että sen ulkopuolelle määritellyt asiat, toimet, tekemiset, rakkaudet äkkiseltään tuntuvat jäävän ilman arvoa. Vaikka voi työtäkin rakastaa.

        Siksi kai on niin tavallista, että taiteilijat loukkaantuvat siitä, ettei kaikkien mielestä taiteilijuus ei ole “rehellistä työtä”.

        Sitten voi tietysti ihmetellä sitäkin, miksi juuri millekään muulle kuin hyödyllisyydelle, hyödylle, työteliäisyydelle ja työlle ei ole yhteisessä (yhteiskunnallisessa?)määrittelevässä puheessa sijaa. On kai aika ymmärrettävää, että vähitellen päädytään pitämään ulkopuolelle jäävää arvottomana.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Äh, mun mielestä on täysin turhaa korostaa tässä yhteydessä hyödyllisyyttä tai taiteen tärkeyttä, kun ne on itsestään selviä asioita.

        Sen sijaan on kammottava virhe rinnastaa toi hyöty ja tärkeys elinkeinoelämään. Siitä seuraa se, että tulee a) taiteilijoille turpiin ja b) taide menettää autonomiansa. Tässä on muuten Osku Pajamäki kerrankin täydellisen oikeassa. Ja tämä kysymys on siis polittiinen.

        Jos taiteilijat haluavat korostaa arvokkuuttaan se kannattaa tehdä ihan toisella tavalla (kuten Risto alempana vinkkaa), samoin kuin vaikkapa kirkollisten ihmisten ei kannata mennä kolmikantaneuvotteluun selittämään työnsä keskeistä merkitystä kokonaisuuden toimimiseksi – siis siitä huolimatta että se olisi jollain tasolla tottakin.

        Taiteella on ollut lukuisia erilaisia rooleja eri aikakausina ja eri taiteen lajeissa. On aika turvallista sanoa, että diversiteetti on taiteessa keskeinen arvo. Varsinkin, jos yhtään perehtyy viimeisen sataan vuoteen meikäläistä taidetta. Arvostuksenkipeys ei ole kovin uskottava syy alkaa karsia tätä diversiteettiä.

      • Hanna Saarikoski says:

        Äh ja äh. Ay. Kuka sen ensin ay:n menikään ensin mainitsemaan…Mutta välillä tuntuu hyödyn ja työn määritelmä vastakohtana taiteessa arvokkaalle myöskin hiukan kulahtaneelta.

      • Teemu H says:

        Mun nähdäkseni tässä voi itse kukin määritellä, miten kellekin “työ” määrittyy, ja tulla jonkinlaiseen johtopäätökseen siitä, mutta silti määritelmä on todellinen vain kullekin itselleen.

        Tarkoitan sanoa, että kyse lienee kuitenkin asiasta, joka on niin henkilökohtainen ja aina omalaatuinen, ettei tässä voida määritellä mitään järkevää tai kestävää “työksi” muuten kuin itsemme kohdalla. Itse ajattelen niin, että työ on työtä jos siihen suhtautuu niin, eri asia sitten lukeeko työn sellaiseksi josta saa palkkaa, tai jolla tulee toimeen, tai voiko työ olla samalla harrastus, tai mikä erottaa työn ja harrastuksen – onko jälleen kyse suhtautumisesta?

        Olen runoilija ja kirjailija ja ajattelen, että kirjoittaminen on minun työni ja ammattini. Minulla on muitakin töitä ja ammatteja, kirjoittaminen ohella. Suhtaudun siihen vakavasti, siksi työ eikä pelkästään harrastus, vaikka on se silti myös harrastuskin. Selkeää? Eipä juuri.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Mitenköhän tässä nyt käy näin omituisesti? Jopas sitä Suomen kansaa taas haukutaan, ja mahtaakohan se sitten osua tässä blogissa keskusteleviin. Toisinaan ilmenevä taidevihamielisyys tuskin on kuitenkaan syy lätkiä sillä muita taidekentällä toimivia naamalle, jos nämä esittävät sellaisia mielipiteitä, jotka voivat näyttää pahalta tuon ilkeän kansan silmissä.

      On tosiaan ihan aiheellista miettiä apurahajärjestelmään herkästi rakentuvaa koruptiota eikä varmuuden vuoksi pyhittää järjestelmää. On tosiaan syytä epäillä, onko taide ammatti ja minkälaista työtä se on, vaikka joku saattaa näinkin rohkean kysymyksenasettelun myötä luulla että taide ei ole ammatti tai edes työtä.

      Apurahajärjestelmän parannukset 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopusta ovat kyllä tuttuja. Ne ovat todella pieniä parannuksia eivätkä ratkaise suomalaisen toimeentulon perusongelmaa. Sillä riskillä, että olen nyt taidevihamielinen, sanon että taiteilijoiden toimeentulo-ongelmat ovat hyvin samanlaisia kuin muidenkin sekalaisista tulonlähteistä elantonsa saavien suomalaisten. Ja näitä ihmisiä on paljon.

      “Huvittavinta näissä keskusteluissa on, että kärkkäimmät apurahan ja taiteen vastustajat ovat itse aina niitä, jotka eivät taidetta ammatikseen tee. “ Huvittavinta näissä keskusteluissa on se, että aina paikalle tulee joku, joka panee toisten suuhun väitteitä. Minä en näe kenenkään vastustavan taidetta tai apurahoja, ainoastaan keskustelua systeemin luonteesta ja ymmärryksen siitä, että asiat voi järjestää monella tavalla.

  23. Teemu H says:

    Kirsi: kyllä palkkatyöläinenkin on oikeutettu toimeentulotukeen, mikäli tuen myöntämiseen riittävät perusteet. Sosiaali- ja terveysministeriön sivuilla toimeentulotukea kerrotaan olevan kolmea erilaista. Lainaus sieltä: “Ehkäisevää toimeentulotukea voidaan myöntää esimerkiksi ylivelkaantumisesta tai taloudellisen tilanteen äkillisestä heikentymisestä aiheutuvien vaikeuksien lieventämiseksi.”

    Paremmin ja lyhyemmin en tuota osaa kuvailla. Tiedän varmaksi sen, että useampikin kuukausipalkkalainen on joutunut hakemaan toimeentulotukea, jos esim. perheessä on sattunut jotakin poikkeavaa. Tällöin talouden jokainen palkkaa ansaitseva on hakija, sillä kuten hyvin tiedetään toimeentuloa haettaessa ynnätään talouden varoja yhteen suhteessa asukaslukuun.

    Samoilta sivuilta lainaus: “Toimeentulotukilaissa säädetty, vuosittain kansaneläkeindeksillä tarkistettava perusosa on perustoimeentulotuen pohja. Täysi perusosa on vuonna 2012 yksin asuvalla 461,05 euroa kuukaudessa.” Tuo on ns. köyhyysraja. Tuon verran pitää jäädä handuun asumis- ym. kulujen jälkeen.

    Valtio ei liiemmin erittele, oletko kuukausipalkalla vai tuntipalkalla, vai minkälainen työntekijä olet, jos joudut turvautumaan toimeentulohakemukseen, ettet näe nälkää. Se kylläkin erittelee työsuhteen laadulla myönnettävän tuen pituuden, kuten jo aiemmassa kommentissa mainitsinkin. Kuukausipalkkalaiselle ei olekaan mitään järkeä myöntää puolivuosittaista toimeentulotukea, varsinkin jos hakijalle saattaa työn ohessa kertyä muita tuloja. Silloin myönnettäneen jokin lyhyempi periodi, jotakin noista kolmesta toimeentulotuen tyypistä mukaillen.

  24. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Tuntuisi, että kirjailijuus ja taiteilijuus pitäisi onnistua hahmottamaan uudestaan ja puolustamaan koko yhteiskunnan edessä sellaista tekemistä, mikä ei ole “ammatti” eikä “työtä”.
    Taidan olla yltiöromantaktikko, mutta sellaiset nimikkeet kuten vapaa kirjailija, vapaa taiteilija ja vapaa tutkija, tuntuvat niin arvokkailta että niiden pohjalta voisi löytyä jotain uutta.

    Tuntuu, että kirjailioiden ja taiteilijoiden omat ammattiyhdistykset ovat joutuneet luopumaan vapaan olemisen ja tekemisen puolustuksesta, joska puurtamisyhteiskunnassa se olisi liian ärsyttävää.

    En nyt löydä tähän kysymykseen sopivaa filosofia, sellaisia varmaan on, ja veikkaan että he johtaisivat vapauden puolustuksen siitä, mitä Immanuel Kant aikoinaan hahmotti 1780-tienoilla.

    Vapaata taiteilijaa, kirjailijaa, intellektuellia luonnehtii se että hänellä on mahdollisuus olla “yhteiskuntarattaan” koneiston ulkopuolella – koska koneiston osasena oleminen sitoo huomiokyvyn. Apurahaa on joskus luonnehtittu osuvasti mahdollisuudeksi irrottautua päivätyöstä. Kuinkahan tuon ajatuksen voisi päivittää iroisesti nykyisyyteen – apuraha mahdollistaa hetkittäisen irrottautumisen turhauttavasta apurahan hakemisesta ;-)

    Intresseistä vapaa tila merkitsee sitä, että vain vapaat toimijat voivat nostaa katseensa ja hahmottaa jotain sen kaltaista, kuin että mitä on olla tässä maailmassa tällä hetkellä.

    Ammatti-intressit olivat Kantin mukaan taiteen esteenä. Paremmin tunnetu kantilainen intressittömyyden periaate esteetiikassa saattaa kuulua samaan kuvioon. Jokut myöhemmät filosofit ovatkin nähneet siinäkin epäsuoran yhteiskunnallisen merkityksen, kaikille mahdollisen kokemuksen vapauden puolustuksena. Molemmissa hahmotetaan jonkun muun kuin “työn” ja ammattiluovuuden kautta sitä, mitä tämä nykyisyys on.

  25. Teemu H says:

    Tosiaan, ensimmäinen lähtökohta vapaalle kirjailijalle (käytän tässä nyt kirjailijaa esimerkkinä) voisi olla sellainen, missä elannon hankkimiseen ei tarvitsisi käyttää lainkaan aikaan, vaan kaiken ajan voisi käyttää tekemiseen. Paradoksaalisesti nyt vapaudestaan on eniten huolissaan juuri vapaa kirjailija. Todellisuudessa vapaan kirjailijan pitäisi olla vapaa kaikesta elannon saamiseen liittyvistä ongelmista ja huolista, tähän tietysti tulevaisuuden perustulo antaa mahdollisuuden ottaa askeleen lähemmäksi. Tämä saattaisi näkyä itse työn tuloksessakin jotenkin; en osaa sanoa näkyisikö se pelkästään positiivisena asiana.

    Perustulon myötä saataisiin kirjailijan ammatin ohesta ehkä kitkettyä pois kitkerää keskustelua apurahoista ja valtion elättinä olemisesta – perustulohan tekisi konkreettisesti aivan jokaisesta valtion elätin; olisi vain eri syvyisiä suhteita (tosin tosiasiassa jokainen on jo valtion elätti – löysässä hirressä: maksamme kaikki veroja).

    On mielenkiintoista pohtia, millä tavoin tietynlainen riippumattomuus rahasta muutaisi kirjoittamista ja kirjoittamisen tuloksia, vai muuttaisiko? Kautta historian on ainakin jonkinlainen varattomuus ja huoli toimeentulosta sydämistänyt kirjailijan sisintä ja kenties ollut jonkinlaisena vaikuttimena kirjoittamisen aiheille jne.

  26. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Esimerkiksi kirjailija voisi hakemuksessaan kirjoittaa:
    ” Anon kirjallisten näyttöjeni perusteella vapautusta pakollisesta työmarkkinoiden käytössä olemisesta. Ilmoitan mahdollisesta myöntävästä vastauksesta työvoimatoimistoon”.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.