Miten ilmaistaan klisee

Aleksis Salusjärvi | July 3rd, 2013 - 17:41

Sade itkee ikkunaa vasten. Sydämeni itkee verta. Jos katsot sisimpääni, olen sinun. Pariisin kevät, kolmosen ratikka yöllä, jäätelökoju uimarannalla, mennään käsi kädessä huvipuistoon. Hiuksesi kuin auringon nauru, tuoksusi huumaa pääni. Ota minua kädestä, olen sinun, olen aina sinun.

 

Kliseen tunnistaa ulkokohtaisuudesta ja yhdentekevyydestä. Klisee on jotain, jonka tiedämme jo entuudestaan, se on fraasi joka turruttaa. Klisee on rypäs sanoja, jotka eivät tarkoita mitään. Klisee on laiskuutta kuunnella kieltä ja pelkoa käyttää sitä.

 

Klisee on huonoa amatöörimäisyyttä, sillä sen ilmaisija aliarvioi yleisönsä. Kliseen ilmaiseminen laukaisee kiusaantuneisuutta. Runoudessa kliseisyys on pahin lajia turmeleva voima, sillä sanojen vähyys korostaa niiden merkitystä. Täytesanat ja kauhtuneet kielikuvat ovatkin erityisen raskauttavia ja anteeksiantamattomia juuri runoudessa.

 

Kliseen käyttäminen kertoo yksiselitteisesti tyhmyydestä. Jos ilmaisee poeettisesti tuntojaan ja sortuu kliseisiin, menettää kasvonsa. Siksi on suositeltavaa ilmaista itseään mahdollisimman yksinkertaisesti. Jos rakastat jotain ihmistä ja haluat kertoa sen hänelle, sano mieluummin “Rakastan sinua” kuin “Olet avannut sydämeni ruosteisen lukon. Luulin sen olevan ikuisesti kiinni. Nyt kohtaloni on sinun käsissäsi”.

 

Jokin kliseessä silti viehättää. Kliseiden ryöstöviljely ja suunnaton suosio etenkin iskelmämusiikissa ja käyttölyriikassa (kuten onnittelukortit) on paljastavaa. Nostan purjeet ja olen vapaa, avaan siipeni ja lennän pois. Klisee on ulkokohtainen tapa viitata emootioihin ja siksi turvallinen keino teeskennellä yhteenkuuluvuutta erilaisissa riiteissä.

 

Anna-Eriksson-Feet-182566Kliseeseen osallistuvassa ihmisessä on säälittävät piirteensä. Sitä vastaan taistellakseen Anna Eriksson on käyttänyt viime vuotensa alkupään tuotantonsa haukkumiseen (se on häneltä rohkeaa, mutta vilpittömyydestä huolimatta turhaa touhua, sillä noilla levyillä on jo paikkansa kulttuurissa). Kun ulisevan iskelmän täyteenpakattu käännettyyn sanajärjestykseen tekotaiteellisesti kietoutuva emootiopläjäys onnistuu repimään kuulijansa tasolleen ja kirvoittamaan kyyneleet tämän silmiin, minut valtaa pahimmassa tapauksessa voimaton lamaannus. Sama lamaannus syöksyy runokirjan sivuilta Tommy Tabermannin, Arno Kotron tai Teemu Mäen roskasäkeitä tankatessa. Pahimpia kliseitä lukiessa epäusko koettelee lukijaa.

 

Toisaalta kliseen karnevalistiset piirteet ovat vastustamattomia. Euroviisujen banaali ja tahallisen infantiili dekadenssi ei pysty ilmaisemaan mitään muuta kuin länsimaista rappiota – mutta koska sen takana on koko ihmiskunnan tunnettu kulttuurihistoria, se avautuu ironisessa kehyksessä estottoman homokulttuurin sovinnaisena muotona.

 

“Voit saada mut kokonaan jos tahdot”

 

Kliseestä ei kuitenkaan pääse näin helposti eroon. Kliseen olemukseen kuuluu jonkinlainen vetovoima, joka on epäämätön. Klisee ei ole yksiselitteisesti saatanasta, ja kliseinen ilmaisu voi puolustaa paikkaansa muussakin kuin ironisessa kontekstissa.

 

Hyvä esimerkki kliseelle immuunista ihmisestä on lapsi. Lapsen ilmaisu ei voi olla kliseistä, sillä hänen kielellinen ymmärryksensä ei ole niin laaja, että se kattaisi tällaisen abstraktiotason. Toinen esimerkki on iskelmämusiikki, jonka tehtävä jossain perustavassa mielessä on olla infantiilia. Iskelmä ei kestä tuoreita kielikuvia, sillä se ennemmin tuudittaa älylliseen turtumukseen kuin vitaalin semantiikan maailmaan.

 

Iskelmämusiikki lajityyppinä kertoo elämässään epäonnistuneille ihmisille, että ei se haittaa että susta ei koskaan tullut mitään, koska ei kenestäkään muustakaan tullut ja kaikki on platkua ja nukkavierua ja siksi on paras vain maata sohvalla telkkaria katsoen odottaen kuolemaa. Tämä laskelmoiva resignaatio on aina puhutellut minua Ile Vainion ja Vexi Salmen hahmoissa. Näiden kynäniekkojen ei ole sanoitustyössään koskaan tarvinnut haastaa itseään nokkeluutta pidemmälle. Tämä ilmiö laululyriikassa on yleiseurooppalainen, ja luultavasti myös universaali. Tanskassa ja Saksassa se tunnetaan nimellä schlagerhumpa, jonka tautofoninen monotoninen aivottomuus on sen ainoa evankeliumi: Kylän keskelle pystytetään valtava olutteltta, lamput sytytetään ja schlagerhumpa laitetaan soimaan, ja kaikki on sen jälkeen silkkaa eskapismia. Täydellisempää kehystä eroottiseen seikkailuun raskaan työviikon jälkeen ei ole olemassa. Kaiken ihmiselämässä ei tarvitse olla niin helvetin monimutkaista.

 

Kliseen ilmaisemisessa tyyli on ainoa kriteeri. Kliseen kanssa on oltava tyylikäs. Vielä tätäkin olennaisempi asia on rytmi, sointu ja melodia. Musiikissa klisee edustaakin elämäntapaa, siihen ei päde sama semanttinen jakoavain kuin kirjoitettuun kieleen. Näiden välissä on lausuttu kirjallisuus, etenkin esiintyvä runous, joka sekin liikkuu merkittävästi vapaammin kliseen kielirekistereissä kuin kirjoitettu kieli.

 

“You can be free”

Viimeisen parin vuoden aikana lavarunous on muodostunut kielellisen ilmaisun elävimmäksi pooliksi, mutta samaan aikaan lyriikkaa tehdään monipuolisesti muuallakin. Lavarunouden vahvuus on, että se kykenee sitomaan yhteen kaiken kielellisen esiintyvän ilmaisun, mutta sen ulkopuolellakin tapahtuu hyvin paljon.

 

Olen parin vuoden aikana vieraillut säännöllisesti Samettiklubilla, jota järjestetään Helsingissä parin viikon välein. Tällä hetkellä paikkana toimii Bar Loose. Idea on yksinkertainen: lava on avoin ja esitykset koostuvat yleisön itse tekemistä kappaleista. Jokainen saa laulaa yhden tai kaksi laulua omalla soittimella säestettynä. Samettiklubia on järjestetty vuosikausia, ja siitä on kasvanut oma instituutionsa. Moni siellä aloittaneista artisteista on siirtynyt ammattimuusikoksi – ja moni ammattimuusikko esiintyy klubilla, jossa on harvinaisen hyvä ilmapiiri.

 

Esiintyjissä on liuta konkareita, jotka pitävät klubikulttuuria elinvoimaisena ja vahvana. Helsingin kokoisessa kaupungissa esiintyvän taiteen klubeissa rajat eivät tule enää vastaan. Samettiklubillakin ulkomaisia esiintyjiä on huomattava määrä, samoin esiintyjien taustat ovat hyvin monipuolisia uskonnollisista hoilaajista näyttelijöihin, lausujista beatboxaajiin ja niin edelleen.

 

Erilaisten esitysten kirjo tuo kliseen käsitteen yhtä kaikki uudella tavalla kiinnostavaksi. Samalla käsitykseni kliseestä on muuttunut. Klisee tuntuisi tällä hetkellä olevan kaiken lyriikan keskeisin voimavara.

 

“You’re the one for me”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sonja esiintymässä Samettiklubilla

Sonja on vähän päälle 20-vuotias erittäin lahjakas laulaja. Olen kuullut hänen esiintyvän viitisen kertaa, ja hänellä on käsittämätön kyky loihtia klisee eläväksi. “I promise to love you, always / for without you I´m nothing”, hän laulaa ilman että sanoissa on mitään kiusaannuttavaa, ilman että ne kuulostavat kuluneilta, ilman fraseerausta.

 

Tällaiset säkeet on mahdollista ilmaista elävästi, mutta on vielä eri asia kyetä ilmaisemaan sanojen semanttisen merkityksen ylittävä havainto, joka kumpuaa kliseestä. Se on todiste siitä, että kliseet ovat jääneet hyvästä syystä kielikuviksi: ne ovat totta. Naiivius ja vilpittömyys, latteus ja herkkyys, kiusallisuus ja koskettavuus ovat aina toisissaan läsnä. J. Karjalainen on kertonut sanoittavansa kappaleitaan niin, että juuri ja juuri kehtaa ne sentimentaalisuutta vastaan taistellen laulaa. Tämä on se maisema, jossa klisee asustaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sonja on tämän hetken lahjakkaimpia nuoria muusikoista, jolla on harvinaislaatuista karismaa. Hän esiintyy niin luontevasti, kykenee ilmaisemaan itseään niin täsmällisesti ja on lähtökohdiltaan niin tinkimätön, että tekstianalyysin preparointia ei voi hänen esiintymiseensä vääryyttä tekemättä sovittaa. Laulamisen ja lausumisen ero siinä, että laululla voi ylittää semantiikan ilmakuopat. Laulu on vain harvoin paperinmakuista, koska kirjaimien sijaan viesti välittyy suoraan olemuksesta.

 

“Where am I supposed to go now?”

 

Samettiklubilla kliseet havainnollistavat erinomaisesti kirjoittamisen ja verbaalisen ilmaisun eroja. Tunteenilmaus (jota laululyriikka enimmäkseen on) tapahtuu aina sovituin ehdoin ja symbolein. “Muistatko kerran kun me kohdattiin / kirsikankukat lensivät taivaisiin”.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suurin osa esityksistä ei ole varsinaisesti laulua, kielellistä ilmaisua ei käytetä musiikissa melodisesti eikä instrumentaalisesti. Tällainen tuomarinurmiomainen resitoiva laulu vaatii sanoilta todella paljon. Taivaaseenlentävät kirsikankukat ovat semanttinen latteus, kitsch-aihe Tiimarin sisustustaulussa. Muualta adoptoitua romantiikkaa, jolla viitataan haltioitumiseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suuri osa esityksistä on englanninkielisiä, mikä tuntuu nykyisin hyvin luontevalta – kun se vielä kymmenisen vuotta sitten oli enimmäkseen vaivaannuttavaa. Musiikista iso osa tuntuu myös pyrkivän ylittämään teknisiä rimoja sanojen rytmiintavutuksen ja kitarasäestyksen suhteen, mikä onnistuessaan synnyttää vaivattoman ja miellyttävän esityksen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Säkeet, kuten “you are mine / I´m yours / nothing can go wrong” täyttävät lähinnä kielellisen ilmaisun vähimmäisvaatimuksia. Täydellinen klisee ei ole vaivaannuttava, sillä mitään analyyttistä ei edes haluta sanoa. Laulumusiikki asettuu tällaiseen rooliin luontevasti. Yksinkertainen laulu kerrostaa kielellistä ilmaisua ja tehostaa sitä, jolloin käsitteistö on ymmärrettävyyden vuoksi pidettävä suppeana.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kliseisyys toimii turvasatamana ja yhteisen kokemuksen lähtökohtana. Se ajautuu ongelmiin oikeastaan vain silloin, kun kielikuvat kaahottavat mihinkään liittymättöminä fraaseina: “Ja me elettiin / ilman mitään rajoja / ja mä rakennan ja rakennan / ja siltoja poltan.”

 

Kun kliseestä huolimatta ei ole selvää, mistä on kyse ja mikä on laulun asiasisältö, jää kokonaisuus vellomaan epämääräisyyden keskelle. Siinä missä kirjoitettu runo jää näissä tapauksissa typerryttäväksi rimanalitukseksi, syntyy lauluun piinallisuuden sävyjä, mutta ne eivät kiusaa suurta osaa yleisöstä ollenkaan (“Sul’ on suljettu sydän, hei / Kuka sen aukaisee?”).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Laulun ja kliseen suurimpana liittona tuntuu olevan rakkaus. Suomalaiset miehet eivät tunnu laulavan paljoakaan muusta kuin naisista, mikä sinänsä on ihan hellyttävää. Kliseestä kasvaa vaarallinen vasta teknisen taituruuden myötä. Mieleenpainuvimman Samettiklubikliseen esitti taiturimainen singaporelaismuusikko Javier eräällä kevään klubilla. Kertosäe: “Ballerina, dance with me / show me what you can be” näennäisessä harmittomuudessaan onnistuu toisintamaan ja objektivoimaan tahdotonta naista sekä roolissaan perhosmaisena ballerinana että vasta maskuliinisen väliintulon mahdollistamana vapautujana. Kaikista mahdollisista naisrooleista (lentoemäntä, sairaanhoitaja, strippari) ballerina on anorektisessa tahdottomuudessaan sovinnaisin ja tässä vapautumiskuviossa kliseisin.

 

Tuottajan rooli musiikissa on joltain osin lähellä kustannustoimittajan roolia. Tähän työhön pystyy vain harva ihminen, ja moni tuottaja/editori ei saakaan taiteilijastaan keskinkertaisuutta kummempaa aikaiseksi. Haaste ei ole kielikuvien uudistamisessa tai kliseen karttamisessa, vaan päinvastoin sen kultivoimisessa. Vaikeaa ei ole tunnistaa kliseetä, vaan muuntaa se esiintyjänsä näköiseksi.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Klisee vaatii lyriikassa taakseen vilpittömyyden. Kliseen täytyy aina tapahtua ensimmäistä kertaa. Kun kaksivuotias lapsi repii äidilleen voikukkia pihalta, hän yhdistää antamisen, kauneuden ja rakkauden toisiinsa kaikkein kliseisimmällä kuviteltavissa olevalla tavalla – eikä siinä ole mitään vikaa, päinvastoin se on kliseeksi hioutunut ihmisyyden täydellistymä.

71 kommenttia

  1. Aleksis Salusjärvi says:

    Tämä tekstini liiittyy ammoiseen kertomukseeni HPC:n kevätriehasta (http://www.luutii.ma-pe.net/lusikka-tukevasti-lattiassa/), jossa kliseen langat jäivät sitomata. Party hard.

  2. ei ku says:

    “Suuri osa esityksistä on englanninkielisiä, mikä tuntuu nykyisin hyvin luontevalta – kun se vielä kymmenisen vuotta sitten oli enimmäkseen vaivaannuttavaa. ”

    Jotennii se on alkanut, vaikka nykymaailmassa lausutaankin ok!, että se on yleiskieli, jossa ei ole mitään erityistä voimaa.
    Kun puhkasin eka kerran keikalla ton
    `Brevet till mig själv´ -stygen, se meni heti, vaikka tiedämme mikä esim. suomenruotsin asema sydän-Suomen mailla on nyt.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Muutokseen vaikuttaa se, että englantia käytetään nykyään Suomessakin peruskommunikointiin yhä enemmän. Umpisuomalaiset lienevät nykyään vähemmistö nuorien aikuisten keskuudessa.

      Englannin voimattomuus kielenä perustuu sen pahoinpitelemiseen ja väkisinvääntämiseen. HIM-yhtyeen “Funeral of hearts” on tästä oiva esimerkki. Sentimentaalinen, hahmoton, naiivi, löysä ja typerä kielikuva. On myös kuvaavaa, että amerikkalaiseen mainstreamkitschiin se istuu mukisematta kuin pilli viinilasiin. Tunteileva typeryys on valtamerentakainen evankeliumi, jolla maailman suurin viihdekoneisto rummuttaa propagandaansa. Nykyiset nuorisosukupolvet ovat kasvaneet siihen niin kiinni, että mitään varsinaista välimatkaa ei enää ole.

      Ruotsin kieli on itse asiassa yllättävän toimiva tässä suhteessa, mutta se nojaa ajalliseen nostalgiaan vähän eri tavalla. Suuret ikäluokat muuttivat Slussenille hommiin samalla kun suomenruotsalaiset ovat menettäneet jalansijansa kaikkien opetteleman yleiskielen puhujina. Ruotsi on annajärvismäisen kulttuurinostalgian kieli.

      ‘Brevet till mig själv’, är du En Sommarkille?

  3. Murtuma says:

    Mielenkiintoista pohdintaa englannin kielen ja kliseisyyden suhteesta. Ajattelin tässä yhteydessä esitellä tällaisen sivun, ilmeisesti jonkun taiteilija/omakustannekirjailijan pitämä: (https://www.facebook.com/Sylfidi). Kaiketi tuon sivun tekstit menevät kokeellisen proosan lokeroon, mutta tuo englannin käyttämisen tapa herättää kysymyksiä siitä, meneekö teksti lopultakaan lukijaan asti.

  4. yks Kake says:

    Kuule, tämä kirjoitus olisi kaivannut kustannustoimittajaa.

  5. Teemu Hoo says:

    Aleksis kirjoittaa: “Tuottajan rooli musiikissa on joltain osin lähellä kustannustoimittajan roolia. Tähän työhön pystyy vain harva ihminen, ja moni tuottaja/editori ei saakaan taiteilijastaan keskinkertaisuutta kummempaa aikaiseksi. ”

    Alkavatkohan tulevaisuudessakin kaikki kommenttini näin?

    Samaa mieltä tuosta lainaamastani kohdasta. Olen myös eri mieltä sen kanssa. Tuottajan rooliin pystyy hyvinkin moni ihminen. Uskon, että jokainen pitkän linjan ammattimuusikko pystyy helposti tuottamaan levyn. Eri juttu on sitten, löytyykö näkemystä.

    Monet bändit tuottavat oman levynsä, tai joku bändistä tekee sen. Vähintään yhtä monet haluavat biiseilleen ja kokonaisuudelle jota ovat tekemässä ulkopuolisen osapuolen, jolla on mahdollisuus tuoda esiin uudenlaisia ratkaisuja ja ehdotuksia.

    Useilla bändeillä saattaa olla useampia tuottajia samalla levyllä – he etsivät silloin tietyille biiseille tietynlaista moodia ja usein tietävät, kuka sellaisen moodin parhaiten löytää. Näin käsittääkseni esim. mainitsemasi HIMinkin kohdalla, joka uudella levyllään vaihtoi takaisin kotimaiseen osaamiseen eli Hiili Hiilesmaan suojiin (se osaa tehdä rouhean kauniita levyjä), mutta käytti myös Tim Palmeria siellä täällä, mikäli en väärin muista. Korjatkoon joku, jos muistan väärin.

    Siispä jotta kustannustoimittaja rinnastuisi edes miellyttävällä tavalla (levy-)tuottajaan, pitäisi kustannustoimittajien välille syntyä jonkinlaista kilpailua tai heidän pitäisi erottautua näkyvästi toisistaan – se tietysti edellyttäisi, että he saisivat sen arvostuksen ja ansion, joka heille kuuluu, mikä taas edellyttäisi sitä, että he itse toisivat raskaammin julki osaamisensa ja erityistaitonsa ja alkaisivat tehdä töitään kokonaan freelancer-pohjalta. Tällä hetkellä tuntuu, että he ovat vain kulloisenkin kustantamon valjaissa, täysin noubadeja suurelle yleisölle. Vähän pienemmällekin. He eivät ehkä itse väheksy itseään, mutta tyytyvät kohtaloonsa, mikä on osin hölmöä.

    Oikeastaan se, että tuollaisia asetelmia ei kirjallisuusbisneksessä ole, on osoitus siitä kuinka hitaassa täällä Suomessa asiassa jos toisessa ollaan. Toisaalta olen varma, että tuollaiseksi sekin vielä muuttuu – muutaman menestyskirjan pohjalta voisi syntyä kilpailukin kustannustoimittajista; hyvinä bongaajina, immeisinä jotka omaavat jonkinlaisen reseptin, jota kannattaa tavoitella, mielessä tai toisessa.

    Vastahan tänne on saatu kirjallisuusbisnekseen manageritkin, joita on ollut maailmalla vasta ehkä… viiskyt vuotta? Musiikissa… Aina?

  6. Sami Liuhto says:

    Jonkun Kakon tundeil täs mennään.

  7. Aleksis Salusjärvi says:

    Tuottamisen ja kustannustoimittamisen välissä voisi ajatella olevan AD:n tai copywriterin posti. Tuotteistaminen/tuottaminen liittyy paitsi tyylivalikoiman hioutumiseen ja löytymiseen myös hengentuotteen oikeanlaiseen tarjoiluun.

    Teemun esiin nostama agentti on tosiaan vielä yksi palanen kokonaisuudessa. Tekstin editoimisen suhteen Suomessa muuten jo on olemassa tietynlainen käsityöläis-spesialistijoukko, joka toimittaa ja kommmentoi ja tuomitsee hyvin monipuolisesti erilaisia tekstejä kokonaisista teoksista yksittäisiin virkkeisiin. Kustantamot käyttävät myös kirjailijoitaan hyväkseen käsikirjoitusten arvioinnissa ja sorvaamisessa.

    Yksi iso muutos, joka kirjoittamisessa on tapahtunut viimeisten vuosien aikana on mielestäni juuri tässä. Lauluntekijöillä olisi tosi paljon opittavaa kirjoittajilta ja editoreilta kielen erilaisista ilmiintymismuodoista. Tuntuu, että moni lauluntekijä suhtautuu omiin värssyihinsä pyhinä sellaisenaanvalmiina teksteinä, mikä on kirjoittajapiireissä aikamoisen muinainen ajatus.

    Erilaisten lukutapojen ja kieliasujen suhteen Suomessa ollaan omien havaintojeni mukaan aika kärkikastia muihin maihin verratttuna. Jenkeissä esim. editorin työ on teknisempää kuin täällä. Ja itse asiassa väittäisin myös huippufree-editoreita parisen kappaletta meiltä löytyvän.

  8. Jorma Leppänen says:

    kiinnostava tuo tieto j. karjalaisen laskelmoivasta tasapainoilusta, se varmasti on vaikea taito. luulisin että joku vexi salmen sydämessä syntyvä jeesus perustelee olemassaolonsa jollakin tuollaisella verukkeella, siis että rahaa pitää saada typerältä kansalta. muuten olen sitä mieltä että kliseen(kin) vilpittömyys on tärkeää laululyriikassa ja siinä lyriikassa jota esitetään purzelbaum theaterissa ja lyriikassa joka on tarkoitettu vain luettavaksi. tekisi mieli kopipeistata tähän jonkin väitöskirjan kliseeviidakosta otteita mutten jaksa. joskus myöhemmin.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Ymmärsin Karjalaisen tarkoittaneen ennemmin sitä, että hän on laskelmoivuuden sijaan vilpitön: kliseenkin uhalla hän laulaa vilpittömän tuntemuksensa. Tärkeää tässä on mun mielestä se, että hän esittää itse tekstinsä. Se että hän taistelee kiusaantumista vastaan todistaa, että hän ei ole tehnyt laulua varmistellen kriitikoita varten, vaan niin sanotusti avaa sydämensä ja on siksi haavoittuvainen.

      90-luvun ironinen asennoituminen suuntautui juuri tällaista kliseisyyttä vastaan. Joku Samuli Putron “olet todella kaunis” -renkutus on sävelletty kaljapullolle ja vitsi on siinä että tyhmä kuulija luulee hänen laulavan rakkaudestaan ihmiseen.

      Vitsillä liikenteessä oltiin myös Nykäsen Matin V-tyyli-biisissä tai Irwinin vitsirasismissa. Ironialla vedottiin yleisön älyyn, mikä ei mahdollista minkäänlaista rehellisyyttä. Klisee paljaana ja puhtaana rikkoo ironisen älyn tyrannian, siksi sitä on tärkeää puolustaa.

      • Haastattelija vinoili takavuosina J. Karjalaiselle jotenkin, että “nää sun biisit on vuodesta toiseen aika samanlaisia”…

        johon J. Karjalainen vastasi: “Joo, sitä kutsutaan mun tyyliksi.”

        Rockin historiasta löytyy sitten myös näitä “piilomerkityksillä” ladattuja sanoituksia aimo läjä (joihin Aleksis Salusjärvi viittaa) – yks hieno on se rakkauslaulu, jossa vasta lopussa tajuaa, että laulu kertookin moottoripyörästä.

      • Jorma Leppänen says:

        ehkä olet oikeassa j. karjalaisen suhteen, en tiedä. luulisin hänen markkinoinnin ammattilaisena kuitenkin miettineen tekstejään ja säveliään asiakaslähtöisesti eli tyhmää kuulijaa ajatellen.jotkin hänen lauluistaan kuulostavat kivoilta, elämän sankarit ja muut. en tuntenut itseäni tyhmäksi kuulijaksi vaikken tiennyt kuka se ahti siinä yhdessä laulussa oikeasti oli. lauluissahan sanoilla ei ole mitään merkitystä. dylanin under the red sky on yhtä hyvä kokonaisuus kuin highway 61 revisited. jälkimmäisestä tehdään väitöskirjoja. kumpikaan ei ole muuttanut maailmaa mihinkään suuntaan.

  9. Aleksis Salusjärvi says:

    J. Karjalainen on monipuolisuudessaan ja mammuttimaisessa urassaan aika vaikeasti määriteltävissä. Mulle Lännen Jukka on ollut kaikkein innostavin levy. Tosi paljon hepun uraan mahtuu kyllä laskelmoivuudelta kuulostavaakin tavaraa, mikä aivan oikein on ymmärrettävissä myös tyyliksi, kuten Tapani kertoi.

    Itse asiassa markkinoinnin kautta kliseeseen tulee vielä yksi näkökulma: hyvä slogan kosii jollain tavallla tuttuutta. Suomen myydyimpiä runoilijoita on muistokirjoitushaka, rouva jonka nimeä en nyt muista. “Heittäkää arkulle varoen multaa / siellä on ukki, siellä on kultaa” -tyyppisten onelinereiden ekspertti. Ei ole ollenkaan helppoa kyetä tiiviiseen ilmaisuun, jossa saavat ilmauksensa sekä tunnesisältö että tutut symbolit sellaisella tavalla, että runollinen kieli perustelee itsensä. Enkä nyt tarkoita yhdistää markkinointimaailmaa muistokirjoituksiiin, mutta molemmissa klisee saa samankaltaisen tärkeän roolin.

    • Jorma Leppänen says:

      hauskaa ettet tarttunut kliseeseeni laulunsanojen merkityksettömyydestä. opin puhumaan rautalammilla missä myös kolmen vanhana ymmärsin muistokirjoituksiin ja hautakiviin liittyvän markkinointiulottuvuuden, perheen arvoa pyrittiin pönkittämään näillä keinoin. nykyisin kun on purjeveneet ja autot ja kirjallisuusharrastus ei enää niin väliä noilla haudoilla ole, eikä vainajallakaan ellei tämä ole oikea vuorineuvos tai sukua sibeliukselle.olen muuten kovasti ihmetellyt ettei schopenhauerin estetiikan metafysiikasta ole suomalaisille tarttunut ohjetta jonka mukaan saman sanaluokan sanat eivät saa rimmata peräkkäisissä säkeissä. jo tämä pelkästään nostaisi laululyriikkamme jonnekin. kiitos humoristisestakin sananvaihdosta. (en ole tuomas anhavan kuoltua lukenut mitään kirjallisuustieteeseen vivahtavaa, paria loogiikaltaan hataraa väitöskirjaa lukuunottamatta, ja on vaikea löytää kieltä tällä foorumilla. ehkä näin ehtoopuolella alan seurata teitä kuin valoa.)

      • Jorma Leppänen says:

        ps. jottei kukaan ala turhaan etsiä uusia kicksejä metamfiteatteristaan tai helsingin yliopistosta korjaan lapsuksen, metaphysik des schönen on schopenhauerin luentosarjan nimi. siinä on kaikki mitä heidegger myöhemmin sekavasti sanoi, ja enemmän. on muuten kiinnostavaa, ettei suomessa tietääkseni kukaan ole kirjoittanut sillasta schopenhauerin ja wittgensteinin välillä, vaikka wittgenstein itse tuosta sillasta kirjoitti. mainittakoon itse aiheestasi, tuosta musiikkiin kiinteästi tai löysästi liittyvästä purzelbaum theaterista jota joskus kutsutaan keikaksi joskus runoillaksi joskus hilloksi. kerran kävin sellaisen ovella mutta lähdin pois koska siellä claes andersson vain pimputteli kliseistä jazziaan vaikka olisin halunnut nähdä bo carpelanin. toisella kerralla oli parempi onni. nuoriso lausui lausumistaan, nuori toisen perään, ja jossain välissä lavalle meni taiteilijaksi, ei nyt ihan hasse walliksi, pukeutunut vanhempi henkilö joka jonkinlaisen kaiuttimista tulleen äänimaiseman yli huusi KUKAAN TÄSSÄ KAPAKASSA EI YMMÄRRÄ MINUA. nero kiteytti yhteen lauseeseen koko illan kaikkien esiintyjien sisäisimmän sanoman. myös oman “ohjelmajulistuksensa”, tietenkin. tuosta on aika hyvä lähteä liikkeelle.joo, lännen jukka on hieno juttu. oon vähän lueskellut amerikansuomalaisten kalevalaharrastuksesta ja uskon että karjalainen on osunut tosi hedelmälliseen maaperään, jossa jotain kiinnostavaa ja aitosuomalaista voi jalostua edelleen.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Tuonkaltaisia runoiltoja tarvittaisiin ehdottomasti lisää. Nykyklubeilla esiinnytään liikaa ymmärrettävyyden ehdoilla. Kulttuurin elitistisyydestä on selvästi tullut presiöösieskapismin lyömäase, minkä takia on vaikeaa löytää kryptisyydellään ylpeilevää taiteilijaa. Anderssonkin kirjoittaa pelkkää päälausetta ja selittää jokaisen käyttämänsä sivistyssanan.

        Lantin toinen puoli löytyy erilaisissa sanataidekouluissa peräänkuulutetusta originaliteetista, joka on jonkinlainen neromyytin kuluttajavalistunut versio. Jokainen on oman TM:nsa seppä, voisi kai sanoa. Ristiriitainen tilanne on johtanut epämääräiseen kaupallisuuden vastustamiseen ja kliseekammoon – jotka molemmat ovat pelkkiä sijaiskärsijöitä. Itse ongelma on ryppyotsaisuus, jolla runoilijat ja esiintyvät taiteilijat itseltäänkin salaa suhtautuvat itseensä.

        Koko tämän kuvion on tainnut ymmärtää parhaiten Sami Liuhto, joka rakentaa kirjallista homeerista ajankuvaa siitä tosikkoudesta, jonka voimin taiteilijat ovat päättäneet varmuuden vuoksi olla antamatta kenellekään anteeksi.

        Taisin eksyä aiheesta – Schopenhauer oli lempiesteetikkojani opiskeluaikana. Hän osasi pelkistää taiteen romanttisen metafyysisen luonteen pienisieluisuuden yläpuolelle. Haluan uskoa, että hän on siinä oikeassa. Toinen suuresti ihailemani ajattelija on Epikuros, joka ymmärsi elämästä kaiken sen kiteytyneen merkityksen, joka jotenkin kummallisesti on alkanut hapantua länsimaiseksi ahneudeksi ja narsismiksi. Sanoisin, että ennen asiat olivat paremmin, ellei se olisi maailman vanhin klisee.

      • Sami Liuhto says:

        Ahaa, olin tulossa kommentoimaan ja nimeni jo mainitaan! Olin tulossa kertomaan hauskan jutun, kun luin tiettyyn poetiikkaan sidottua poetiikkaani ihmisille, jotka muistivat kohteliaasti lopuksi taputtaa. Sitä ennen he tapittivat. Kinnunen kommentoi asiaa kotimatkalla: “Ne varmaan kelas, että nyt on jatsi tullut Suomeen.” Kinnunen kun osaa ton kiteytyksen.

        Toivottavasti en ole tosikko, vaikka usein ärjähtelen. Sitten häpeän. Sitten kaksi viikkoa rauhaa ja uusi kierros. Mitä tulee anteeksi antamiseen niin onko sekään ihmisen käsissä, aika valtaisa ja valtainen on ehkä oltava, että on siihen mahdollisuus. Joskus kuvittelen omaavani tuon vallan. Se on naurettavaa. Jatkuvaa taistoa on elämä!

  10. Jorma Leppänen says:

    kiitos. alan kiinnostua tästä kentästä uudelleen. lupaan ostaa Samin teokset. ja lukea ne. ja vittu ymmärtää ne kanssa!!! by the way,kirjoitin jo lapsena Tekniikan Maailmani itse. terveisiä myös Tapanille, taisin olla samalla Nuorison Taidetapahtuman leirillä hänen kanssaan noin kolmekymmentä vuotta sitten. Sääli että Ujo Piimä on jo taivaassa.

    • Jorma Leppäselle,

      mietinkin, miten nimessäsi on jokin tuttu kaiku.

      Nyt kun sanoit: Nuorison Taidetapahtuman palkintoleiri (runojen sarjassa) Sipoossa kesällä 1983. Taisin pitää jonkinlaisen “performanssin” päätöstilaisuudessa, okei, viskasin parit tyhjät oluttölkit kulttuuriministerin syliin – mutta rikos on jo ehkä vanhentunut :D

      Läiskit myös tennistä, vai muistanko väärin?

      Meillä oli sisäpiirin vitsit piimästä, se oli alun perin jonkinlainen peitenimi oluelle tms.

      Nostalgiassa ei ole mitään vikaa, kun sen yhyttää nykyhetken kanssa.

  11. Aleksis Salusjärvi says:

    Mikä toi kaljatölkkikulttuuriministeritarina on? Ja vielä Kekkosen elinaikana? Kuulostaa raskaasti liioitellulta jutulta. Tuolloinhan kaljaa juotiin pulloista, joita myytiin säädyllisesti vain alkossa ja isoimmissa maitokaupoissa ma-pe 8-18.

    Jorma, Liuhdon päätuotanto kirjoittautuu herran nimessä olevan linkin takaa löytyvään Läskikaupungillajamaassa-blogiin. Ja Sami, sä olet tosissasi etkä laskelmoiva, siis lahjomaton. Se on varma keino olla paitsiossa + vakavasti otettava. Mä arvostan sitä, että et ole säästänyt negatiivisia ajatuksiasi esim minua kohtaan, mutta olet aina myös kantanut sanoistasi vastuun, kuten Papinniemen suhteen. Mäkin annoin sille raskasta kritiikkiä ja olen tyytyväinen siitä, että me jäimme hyviin väleihin – mutta jos leikitään että Jarmo katsoo meitä pilven lomasta, lyön vetoa ettei sillä jäänyt mitään hampaankoloon sua vastaan. Kritiikkisi oli tärkeää ja varmasti myös sattuvaa, mutta Jarmon paras puoli oli, että se ei ottanut sitä itseensä vaan korjasi mieluummin kurssiaan.

  12. Mielelläni muistelen, kun ei muuten uskota.

    Nuorison Taidetapahtuman (1983) palkittujen runoilijalupausten yms. kymmenen päivää kestävä palkintoleiri järjestettiin Sipoossa: oluttölkit toden totta olivat silloin raskaampia!

    Vetäjänä toimi esikoisensa julkaissut Kari Levola – kuvataidepuolella mm. Satu Kiljunen (joka sanoi mulle aika sanatarkasti “miten sä laitat jonkun Mick Jaggerin sinne runoon, kun kymmenen vuoden kuluttua kukaan ei enää muista kuka oli Mick Jagger”),

    toi siis 30 vuotta sitten…

    lainaan nyt kirjaa U:N AURINKO NOUSI LÄNNESTÄ. Turun undergroundin historia (Sammakko 2009):

    “Heitin silloin juhlatilaisuudessa mielenkiintoisen keikan, muistaakseni viskoin yleisön päälle tyhjiä kaljapurkkeja. Yleisössä oli kulttuuriministeriä ynnä muita. Hieman he katsoivat monttu auki, kun nuori poika mättää roinaa lavalta juhlayleisön sekaan. Esa Kirkkopelto, myöhemmin Jumalan teatterista tunnetuksi tullut henkilö, oli kommentoinut tempaustani lapselliseksi. Tämä tapahtui neljä vuuotta ennen kuin sama häiskä heitteli Oulussa yleisön päälle lavalta paskaa.”

    Olin toki pääpukari siinä taidepläjäyksessä, mutta hyvää tukea antoi vuosi pari sitten esikoisnovellikokoelmansa (“Sitomisen taito”, Atena) julkaissut Saija Nissinen – muistatko hänet, Jorma? Taisin olla leirillä Saijan kanssa kuin paita ja perse, tiedä vaan kummin päin.

    Okei, mennään jo liikaa nostalgian puolelle, toisaalta hyvä verestää taustoja. Samaisessa U:N AURINKO NOUSI LÄNNESTÄ -teoksessa kirjoitetaan:

    “TAPANI KINNUNEN muistaa turkulaisesta näkökulmasta syitä, jotka alun perin ajoivat erilaisten näkemysten vastakkainasetteluun: “Helsinkiläisissä kirjallisuuslehdissä vaihtoehtoiseen runouteen kuten katurunous, Bukowski ja kokeileva runous suhtauduttiin nihkeästi: sitä ei julkaistu, keikoille ei pyydetty, teokset jätettiin arvostelematta. Hyvin kuvaavaan on, että oman esikoisrunokokoelmani Nuori Voima -lehteen arvosteli Markku Into. Hesalaiset eivät halunneet kirjaan koskea. Syntyi väistämättä vastavoima: Turun runoliike. Jos joku sanoo, että se oli median luoma, hän ei tunne näitä asioita. Ei tarvitse kuin muistaa opiskelijayksiöönsä hirttäytynyttä Ilkka Koposta, kuinka hänen esikoiskirjansa arvostelu jätettiin julkaisematta Nuoressa Voimassa – ja myös kirja palautettiin. Lähetteessä luki, että liian marginaalista kamaa.”

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Täähän on mahtavaa kamaa. Mä en ollut tiennyt tuosta tapauksesta. Tölkit olivat tuolloin terästä eivätkä alumiinia, kunnon matskua siis. Onkohan Ilkka Koponen sukua Matti Koposelle, Suomen ensimmäiselle vankilatuomion siveettömästä taide-esityksestä saaneelle 60-luvun The Sperm -ryhmän liiderille? Se sopisi kuvioon mainiosti. Ja Kirkkopellon juttuahan sähän olisit voinut kutsua kliseeksi – mikä olisi tuolloin ollut ilman muuta herkullisin analyysi kaikkitietävän 90-luvun aattona. Tosin Jumalan teatterin meininki erosi muusta aikalaistaiteesta siinä, että ryhmä muistutti dynamiikaltaan enemmän norjalaista death-metal-bändiä kuin perinteistä teatteripoppoota.

  13. Eipä oo Ilkka Koponen sukua Matti-Juhanille,

    Ilkka oli Kuopiosta Turkuun muuttanut nuori idealisti, körttivirsien vankkumaton kannattaja,

    hän suhtautui runouteen hyvin vakavasti, hänen toisessa postuumisti julkaistussa teoksessaan (Korvalehti, Nihil Interit 1998) on runo EN KUOLE KOKONAAN. Olen varma, että Ilkka tiesi jo silloin (runoa kirjoittaessaan), että hänen elämänsä päättyy oman käden kautta.

    “En kuole kokonaan,
    sanon pojalleni älä katso surua,
    tämä musta hiljainen auto on kuin meidän farmari,
    kuvittele arkun sijaan retkieväät, telttakepit

    runo on sivun pituinen,

    jälkeenpäin Ilkan kuolemasta liikkui paljon juttuja, ei niistä nyt enempää –

  14. Jorma Leppänen says:

    Hmmm. Muistan Saijan ja sinut ikään kuin yhtenä, kyllä. Mä asuin tuohon aikaan Länsi-Berliinissä ja tosiaan mun työ oli pelaajavalmentajan työ sikäläisessä liigassa. Olin niin ujo että lähdin ennen teidän performanssia takaisin ja joku sai lukea mun niin sanotut runot siellä juhlassa ellei niitä juhlia sitten keskeytetty lapsellisina. Heh. Jotenkin se oli hauska se leiri. Orvokki Autio tykkäs Saijan runosta jossa mainittiin jumala tai kaks. Jos muistan enää oikein. Mä oon nyt parikyt vuotta kirjoittanut ja lukenut pelkkää selkokieltä ja nyt taas vois vähän katsoa maisemia.Katselen teidän juttuja, on mulla tosi paljon tuli & savu -lehtiäkin komerossa koska tosiaan oon ajatellut vähän tutkia mitä ihmiset tekee. Sadepäivänä. Kiitos vinkistä, tutustun auringossa matkailuun ja muihin Samin ideoihin.

  15. Teemu Hoo says:

    Hieno tuo Koposen runo. Muuta sanottavaa tästä ei ole.

  16. Ilkka Koposen runosta, se on yksi koskettavimpia kuolemaa sivuavia runoja,

    tuossa ihan alku siis runosta, se jatkuu neljän säkeistön verran vielä,

    aika pysähtyy, kun sen lukee. Ilkan isä ja sisko tunsivat hänet paremmin kuin monet kapakkatuttavuuksista, joille lahjakkaan runoilijan kuolema tuli puun takaa,

    hän kuoli 24-vuotiaana, vaikka virallinen kuolinikä taitaa olla 25, koska silloin hänet löydettiin.

    Helmikuu on kuukausista kylmin, kirjoittaa runoilija Timo Lappalainen, ehkä siinä viitataan noihin aikoihin – mene ja tiedä,

    Jormalle, muistankin nyt, että lähdit sieltä kesken veks! Kyllä mä ja Saija laitettiin ihan kunnolla haisemaan siellä loppuseremoniassa, voin nyt jälkikäteen sanoa, ei siinä kuitenkaan muuta kuin ihmisten taidekäsitystä pyritty “muokkaamaan”,

    taide ei ole vain värssy kuolin- tai hääilmoituksessa – ei mietelause teelappusessa – taiteella on oltava myös muuta annettavaa,

    Satu Kiljunen yritti tosiaan keskeyttää päätöstilaisuuden, mutta juoksi takaisin yleisön sekaan, kun Stefan Bremer karjui “ANTAA JATKUA SAADANA!”,

    pian sen jälkeen tutustuin Antonin Artaudiin ja Dylan Thomasiin.

  17. Jorma Leppänen says:

    heh, muistan kun stefan sai puolraivarin mulle kun kerroin kaveristani joka “oli firman valokuvaleirillä kun joku osanottaja hukkui ja katos ja löytyi rannasta lopulta ja kaikki ryntäs valokuvaamaan sen ruumista”. stefan sanoi että kaikki te runoilijat luulette olevanne vaikka mitä. mä vaan kerroin sille sen jutun. no, myöhemmin mä kirjoitin siitä tekstin jonka nimi on gallen-kallelan kuuluisan taulun innoittamana syntynyt. “mädäntynyt juha”. kyl me stefanin kanssa moikataan kun kadulla nähdään, sen valokuvat sopis muuten hyvin tän keskustelun yhteyteen. noh, taaas mä…

    • Ihan hyvä juttuhan toi, voitais vaihtaa enemmänkin muisteloita tosta palkintoleiristä 83,

      yks mahdollisuus on Helsingissä 28.8. iltasella, kun Ravintola Kaisaniemessä on Runomaraton (osana viikon kestävää Runokuu-tapahtumaa), siellä on tänä vuonna julkaisseita lyyrikoita lavalla:

      http://uusi.runokuu.fi/?page_id=757

      mielestäni toi “mainos” sopii tähän keskusteluun,

      huonetoverini leirillä muuten oli Heikki Niska, joka hänkin on sen jälkeen julkaissut. Itse asiassa jo 80-luvulla ennen kuin Weilin+Göös pisti kaunokirjallisuuden osalta pillit pussiin.

  18. Jorma Leppänen says:

    kiitos vinkistä, tapani, voisin tulla tapahtumaan. tein muuten leirillä opettaneen jussi aallon kanssa aika paljon juttukeikkoja yhteen aikaan, se oli hauskaa. samoin oli kiva tehdä keikkoja sakari viikan kanssa. näillä vanhan ajan kuvaajilla oli yks kamera mukana, ne otti kuvat ohimennen ja osallistu haastatteluunkin mukavasti. nykyään nuorilla on vankkurillinen kaikkee rekvisittaa ja kuvaaminen vie kaikkien hermot. mukavaa kesää! (multa tilattin kirja yhdestä kenraalista ja viimeistelen sen espanjassa lähiviikkojen aikana, en tiedä onks mulla nettiyhteyttä siellä.) – joo, nähdään elokuun lopulla! ps. heikin ekat runokirjat on osunu mun käteen, katson teidän muiden juttuja kunhan pääsen kauppaan. oli kiva kuulla että saijakin on julkaissut.

    • Myös kirjastot on hyvä paikka tutustua teoksiin, kaupoissa kirjat on taitavasti piilotettu tai myyty alelaarissa uusien alta.

      Onneksi on nettikauppa, en nyt tohdi vetää linkkejä, mutta googlettamalla varmasti löytyy!

      Aleksis Salusjärven ajatus uuden runouden illuminaatin kokontumisesta häämöttää,

      Turussa sataa, Tapani

  19. “Astua” ei kuulosta kliseeltä, käyttikö Tabermann astua-verbiä koskaan?

    Tai onko sana tullut muutenkaan pahemmin vastaan runoissa tai proosassa?

    Astuttiin koko yö… se kuulostaa kieltämättä vähän hullunkuriselta aloitukselta mihin tahansa tekstiin.

    Rock and Roll All Night Long, tuo Hurriganesin ekan levyn nimi…klisee joka toimii ja kertoo myös sisällön.

    Okei, astua tulee varmasti vastaan ainakin kotimaisissa maaseutukuvauksissa.

  20. Ripsa says:

    Anteeksi.

    Lukenut silmät ympyriääsenä sanailua.

    Saitte säryt ja kivut häipymään surkealta sairasvuoteeltani! Kiitos!

  21. Aleksis Salusjärvi says:

    Teemu tuo radanvarresta aina Riihimäeltä asti suurten kaupunkien lähiperiferiaedustuksen, Turku on koolla, Jkl-Hki-akseli on mitä ilmeisimmin myös hereillä. Kake ei voi enää pitkään piilotella. Jos Ripsa hyppää Pohjanmaan sydämestä vielä junaan, Suuri Illuminaati edustaa jokaista vakavasti otettavaa epävirallista kirjallisuustahoa Lapin jääriä ehkä mukaan laskematta. Vaikuttaa pahasti siltä, että kokoontuminen täytyy järjestää. Teemun kaksi yhdestä -tarjous on hyvä haaste, ja vähän pelottava. Viime kerrallahan koko kirjallisen syndikaattiremmin juottaminen kustansi seitsemän kymppiä, ja tarjoava taho taatusti muistaa kirvelevää laskuaan kuin tulehtunutta haavaa. Ei kirjailijoiden kosteita elämäntapoja suotta ole paheksuttu!

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Illuminati (lat. valaistuneet)/ illuminaatti tarkoittaa yleiskielessä (kirkollista) salaseuraa. Käyttämässäni kirjoitusasussa “(Suuri) Illuminaati” viittaan suomalaisen kirjallisuuden uudistamisen pioneerikaravaaniin eli runoilijoihin. Samalla kyseessä on kulttuurissa hyvin yleisenä ilmiönä oleva itseään mainostava salaseura.

    • yks Kake says:

      Missä tämä nyt sitten käy? (sorry, tää ketju on niin pitkä, että en saa selville muuten kuin kysymällä).

      Josko. En ehkä kuitenkaan, mutta ehkä.

      • Aleksis Salusjärvi says:
          Helsinki ydinkeskusta, elokuu, 28. päivä (keskiviikko), ennen kello 18:aa – tässä tähän asti selvinneet seikat.

          Jos Sami Liuhto on tuolloin Lapissa ja yks Kake tulee paikalle – niin eikstää kirjallisuuden Batman-tarina mee vähän päälaelleen?

      • yks Kake says:

        Oletteko muuten huomanneet, että Sami Liuhtoa ja yks Kakea ei ole koskaan nähty missään yhtä aikaa?

      • Sijoitin kommenttini väärään paikkaan, ehkä ketjusta tulee näin juonikkaampi.

        Pahoitteluni!

      • Sami Liuhto says:

        Totta. Siksi voinkin kertoa saapuvani palsaisilta mailta juur sopivasti kokoontumista silmältä pitäen.

  22. Olen paikalla kuin tatti sienimetsässä.

  23. Teemu Hoo says:

    Mukana kuin peräpukama. (Huomatkaa tuo melkein loppusointu.)

    • Sami Liuhto says:

      I’m all in.

      Suonkeskisen Kirjallisuuden Seuran voisi perustaa.

      • Teemu Hoo says:

        SKS:n? Onko se sellainen seura, jossa saa kirjoittaa just niin huonosti kuin huvittaa eikä tarvitse olla edistyksellinen, koska tietää sen kummemmin erikseen pyrkimättä olevansa niin hyvä että kirjoittaa eteenpäin eikä taaksepäin?

        Sellaiseen voisi liittyä, kyllä.

      • Sami Liuhto says:

        Kyllä. Siinä saa olla. Saa tehdä sen kuulun parhaansa. Se liitetään esoteerisesti colleqium pataphysicumiin, Bourbakiin ja ennen kaikkea kaikkeen Raymond Rousselia ihannoivaan. Kokoontumisissa luetaan aluksi tovi e.m. tekijän Uusia impressioita Afrikasta. Kaikkea edellä sanottua voi muuttaa. Suhtaudutaan myötämiellä jopa surrealismiin.

  24. Tuon maailman ensi-iltaan surrealistiset katurunoni.

    Asuni on valloittava vaaleanpunainen – olenhan panttereiden sukua!

  25. Aleksis Salusjärvi says:

    Toi Runomaratooni on 28.8. Ravintola Kaisaniemessä klo 18–22. Sinne ei voi tapaamista järjestää kun suurin piirtein kaikki ovat siellä jo muutenkin – mutta erittäin hyvä mahdollisuus olisi esikokoontuminen esim. pahamaineisessa ravintola Kaislassa.

    • Sami Liuhto says:

      Taidan olla tuolloin pohjoisessa mutta lähetän sieltä terveiseni palsaisilta mailta. Toistuvat Kalervo Palsa -uneni ovat toteutumassa runon muodossa. Elokuussa aiemmin kirjoitan liikennevälinerunon Turku-Tampere (rautatie). Lahjoitan sen kokoukselle, joka on kenties lönnrotilainen runokokous.

  26. Olen paikalla, ravintola Kaisla sopii hyvin!

  27. Ripsa says:

    Mulla on vasemman käden kyynärluut ja polvi hajalla, lastoissa siis.

    En ole ehkä matkakunnossa (siis kävely jne.) vielä. Muuten hengessä mukana!

  28. Liuhto ei paljon Vätistä poistu, lisäksi hänen kuvaansa ei näy peilistä.

  29. Aleksis Salusjärvi says:

    Ripsa, auts, kaaduitko pyörällä? Muistan sun kirjoittaneen jotain puolitulikivenkatkuista vaasalaisesta liikennekulttuurista, joka vastaa 1:1 omia kokemuksiani. Taitaa Vaasa olla ainoa kaupunki Suomessa, jossa suojatielle ei ihan oikeasti hiljennä yksikään auto.

    Samin kaavailut illuminaatin suhteen alkaa lähestyä lupaavasti Mrs. Doubtfire -elokuvan kliimaksina olevaa ravintolakohtausta.

  30. Ripsa says:

    Aksu, joo, kirjoitin uusimmasta tapauksesta, jossa luut menivät poikki, blogiin.

    Tuo teidän miitinki kuulostaa niin hienolta, että haluan tästlähin tuntea olevani ainaski 20 vuotta nuorempi ja ruveta sellaseks.

    Mutta en minä tuu teitä tapaamaan irvistelläkseni kivusta, että kattotaan. Luutii on kyllä, joo, sydämestä tulevaa tavaraa!

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Huomasinkin juuri, että blogissasi oli kertomus tapauksesta. Kypärä taisi pelastaa isommalta onnettomuudelta, pieni lohtu edes se. Pystyn kyllä samastumaan häkellyttävän hyvin, sillä mun suurin piirtein ainoa irrationaalinen pelonaihe tässä maailmassa on hammaslääkäri (ja sellainen kuuluu vielä ystäväpiiriinikin!).

      Sen sijaan kirjailijat ovat niin hapanta porukkaa, että kokoontumisten kuohuista meinaa helposti tulla sapekkaita. Tämän hetken kirjallisessa kulttuurissa on onneksi niin paljon ulospäinsuuntautumista ilmassa, että maisemia avautuu illuminaattien kammioita laajempiinkin piireihin. On jännä nähdä, mihin kaikkeen se johtaa. Juhlaviikkkojen runopläjäyksetkin ovat aikaisempina vuosina olleet hienoja tapahtumia kaikin puolin.

  31. Tervehdys!

    Ravintola Kaisla ensi viikon keskiviikona (28.8.) klo ??? Kyllä vai ei?

    Sieltä sitten Kaisaniemeen, voin mä mennä yksinkin :D

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Kyllä! Kello 16 on ainoa mahdollinen kellonaika. Eli neljästä kuuteen on illuminaatin ikkuna auki. Kaisla on sen verran iso paikka, että voitaisiin alustavasti sopia koollekutsun tapahtuvan ravintolan Kansallisteatterin puoleisessa siivessä. Laitan vielä asiasta tänne tiedonannon erikseen parin päivän päästä.

      Tällä haavaa todettakoon että: runouden todellista valtaa pitävä salaseura Suuri Illuminaatti on siis kokoontumassa. Näin on käynyt kerran aiemminkin, minkä jälkeen julkisia kirjallisuusseuroja, -palkintoja ja puolueita on perustettu ja kaatunut. Heinäseipäät, kynät, kumit ja ipadit kourassa olemme siis käymässä valtaistuinkamppailuun jälleen kerran. Jos olet runoilija tai kuullut sanan “runous” sinulla on tuskin syitä jättää ilmestymättä paikalle oman etusi vuoksi.

    • Teemu H says:

      Mä en pääse tuolloin – porvarilliset velvollisuudet kutsuvat.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.