Nuoren Voiman runodebytantit

Aleksis Salusjärvi | May 10th, 2012 - 22:54

Eilen julkistettiin Nuoren Voiman 2012 runodebytantit. Kilpailuun lähetettiin kaikkiaan 240 kuorta, joista Karoliina Lummaa ja Heli Slunga valitsivat neljä voittajaa. Kilpailun satoa tuomarit kuvailivat yleisilmeeltään ahdistuneeksi, pessimistiseksi ja kyyniseksi. Voittajanelikkoon päätyneiden runoista ei tällaista vaikutelmaa kuitenkaan saanut.

 

 

Satu Erra on Kuusamosta kotoisin oleva äidinkielen opettaja. Helsinkiläistyneen runoilijan tausta nousi esiin, sillä pääkaupunkikeskeisyydestä syytetyn runouden suhteen usein unohdetaan, että hyvin moni on muuttanut tänne.

 

Erra kertoi, ettei osaa kirjoittaa proosaa, juonellisuus ei kiinnosta häntä. Ensimmäiseksi hän luki Aleksis Kivelle kumartavan runon, joka heti paljasti hänen lahjakkuutensa. Lähes aforistimaisen tiiviit ja toisistaan eristyneet säkeet kuljettivat runomaailmaa tekstin rakentamia polkuja: “kirjoitan tähän talon, ettei syksy olisi liian kylmä”.

 

Nykyrunoudelle tunnusomaisesti Erran runoissa luontohavaintoja tehdään urbaanissa kontekstissa ja kieli on maalailevan impressionistista, “kadun poikki hän katoaa”. Kuunnellessa sain vaikutelman, että pienellä työstämisellä runoista saisi todella hyviä. Kyse ei ole kielen tai säkeen täsmällisyydestä, vaan runoista tuntui puuttuvan ripaus rohkeutta. Nyt teksti oli liian sisäsiistiä, ikään kuin liian laadukasta.

 

Erra luki setistään illan mieleenjäävimmän runon, jonka hän omisti Juri Joensuulle ja Kristian Blombergille. Runo oli erittäin hieno ja vaikuttava, mutta koska olen sen maailmaan täysin sisäänkasvanut, en osaa sanoa, miten se avautuu muille. Runossa toistuu sanat “Kristian sanoo”, kuten: “Kristian sanoo uudesta runosta ja ilmastointi peittää ajatuksen, Kristian sanoo taide yhdistää elämän.” Säkeet piirtävät niin tarkan kuvan Blombergista luennollaan, että se on haltioivaa. “Kristian sanoo lukija tekee oivalluksia, ilmastointi on mekanismi joka hallitsee kirjoittajaa” Tämän arvatenkin Blombergin luennoilla kasatun ajatuksen karkaamisen ja totuuslauseiden yhdistävän tekstin runollisena lähteenä löysin vielä ainakin Blombergin kirjoittaman syntymäpäivärunon säkeen: “Tänä vuonna muutun näkymättömäksi nuorille naisille.” Henkilökuvan kirjoittamisessa Erra on raivannut polun, joka tuntuu hyvin lupaavalta.

 

 

Kirjallisuudenopiskelija Juho Hoikka kertoi kirjoittavansa lähinnä löydetyn aineiston pohjalta. Aineistoa hän kerää ainakin käyttämällä Googlea ja vanhaa kirjallisuutta. Ensimmäinen runo käsitteli irrottautumista hukkuvan otteesta, ja se oli ikävä kyllä aika tekninen ja ulkokohtainen teksti. Sen taustalla on vaaratilanne, että hukkuva tarttuu usein pakonomaisesti kiinni pelastajaan ja on vaarassa hukuttaa molemmat.

 

Tyylillisesti Hoikan repertoaari tuntui koostuvan lyhyiden lauseiden ja anekdoottimaisten kuvausten yhdistelystä. Kun eri lähteistä koottuja lauseita kuulee, kiinnostus syntyy lähinnä tekstin alkuperän oivaltamisesta. Intertekstiä väännetään siksi helposti rautalangasta ja runot ovat lähinnä menetelmänsä näköisiä.

 

Hoikan vaikuttavin runo oli yhtä kaikki aivan hypnoottisen mainio saksofoniruno, jossa toistui muutama maailmasta kylläinen herkullinen lause. Pentti Lasasen saksofonisoolo (jossa on jotain kuulijansa häkellyttävää), Susanna Hietalan saksofonicharmi (joka arvatenkin on totaalista) sekä Tuomo Ruutu, joka soitti saksofonia Popedan keikalla. Viimeinen lause riisuu maailman ihmeellisen paljaaksi. Saksofoni, tuo kaikkein kliseisin soitin. Tuomo Ruutu, jossa maailma on menettänyt rokkisaksofonistin. Popeda, joka löytyy musiikin ja jääkiekon välimaastosta. Täydellisen nerokkaan runosta tekee se, että kliseinen soitinaihe muuntuu taitavalla toistolla aivan tuoreeksi.

 

 

Antti Lehtinen opiskelee dramaturgiaa Teakissa, ja hän kertoi olevansa lähtökohtaisesti kiinnostunut kielen rytmistä. Hänen tekstinsä olivatkin erinomaisen miellyttävää kuultavaa ääneen luettuna.

 

Proosamainen teksti alkoi riimirakenteilla ja toistolla kasvaa loitsumaiseksi melkein autistiseksi kiehtovaksi kielen maailmaksi: “meren veri suolaa silmät, väkevät näkevät meren veren”. Lehtinen kirjoittaa hyvin kauniisti ja vääjäämättömän oloisesti, “muistan kuinka mustina juovina joita lokit juovina”.

 

Jokaisen runon sanasto kiertää kehää muutaman substantiivin kautta, ja muuntuessaan erilaisiksi lauseiksi ne alkavat toistorakenteet ja rytmiikan myötä saamaan luennassa merkitystä. Toisto merkitsee sanat, jotka alkavat painaa lauseissa. Kuunnellessa vaikutelma oli vangitseva. Tekstistä tulee ikään kuin pakonomaista ja välttämätöntä, monomaanista ja purkausmaista. Lehtisen kirjoituksen rytmissä on jotain sellaista, joka kirjoittautuu ulos kerralla joskus neljän aikaan aamuyöstä. “Lopun ajan alkusoitto, ajanlopun aamunkoitto, jolloin on aika aloittaa loppu.”

 

Näynomaisuus ja kielen tykittävä kerrostava maailma ei jätä kuulijalle muuta kuin todistajan roolin. Se on hyvin miellyttävää, mutta on myös mahdollista, että tekstin introverttius alkaa kaataa sen seiniä sisäänpäinkin. Nyt näin ei käynyt, ja Lehtinen oli illan omalaatuisin runoilija.

 

 

Johanna Peltonen on Rovaniemeltä lähtenyt teatterintekijä, jolla on tanssitausta. Fyysisyys kuvastuikin hänen teksteistään läpikotaisin. Runoissa oli lämmintä ironiaa, joka toimi paikoin loistavasti: “koska kun sulla on flunssa, mäkin kuolen ihan vähän”.

 

Teksteissä oli jotain päiväkirjamaisen puhujaansa rakentavaa, jotain sellaista egoon liittyvää, joka tuntui katsovan ennemmin itseään kuin maailmaa: “huulteni kuuluisi olla kiinni opettajan huulissa. Jos halu todetaan, se kasvaa.”

 

Koska Peltosen runojen ja kielen lähtökohta vaikuttaa olevan fyysinen, kieli on ikään kuin jonkun muun asian työstämisen väline. Ei siis siinä mielessä oma todellisuutensa kuin se runoudessa usein ajatellaan olevan. Ennemmin kieli asettuu sijaistamaan maailmaa. Yhtä kaikki Peltosen juurevuus ja leikillisyys tuntui saavan yleisössä debytanttien parhaan kaikupohjan.

 

Kaiken kaikkiaan Lummaa ja Slunga ovat löytäneet todella hienon ja monipuolisen voittajanelikon. Debytantit jatkavat viime vuoden korkeaa tasoa ja tuovat jokainen runouteen oman originaalin äänensä.

 

 

 

 

 

 

 

 

5 kommenttia

  1. Aleksis Salusjärvi says:

    Poetiikasta käytävää keskustelua ollaan siirtämässä runoudesta proosaan. Täällä lisää aiheesta:

    http://www.kritiikinuutiset.fi/proosa-muuttaa-2010-luvun-kirjallisuuden/

    • Jänöjussi says:

      Aleksiin raportti oli sekä informatiivinen että kattava. Monet lämpimät kiitokset!

      Mutta kuten aina, paratiiseissa ryömii katalia käärmeitä: Fredric Jamesonin kaltaiset onnettomat tunarit saattavat touhukkuudellaan pistää koko kirjallisuuden ja muutkin taiteenalat matalaksi, oikein tässä pumpusta ottaa.

      Erästä suomalaista kirjallisuusihmistä asian tiimoilta siteeraten:

      Jos mulla oisi sukset vaan,
      kyllä näyttäisin,
      mäkeä kuink’ lasketaan
      ja kaikki voittaisin.
      Vaikk’ hyppyri tuo katala
      on mulle liian matala,
      niin pilvihin mä hyppäisin,
      heille näyttäisin.

      Kyä näi o.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Harvinaisen pisteliäitä jäneksiä täällä! Tuo viittaamasi Jameson-kritiikki on itse asiassa kiinnostavaa, sillä moni arvostamani tutkija teki hänen luennostaan sangen erilaisia johtopäätöksiä. Kyse on tietysti siitä, että kokonaisuutta vasten suuntautunut puhe on hahmotettavissa monesta suunnasta.

        (oivallinen genetiivivalinta nimestäni muuten)

        • Jänöjussi says:

          Jameson-päistä käärmettä pitää tietysti kuurmottaa siinä kun muitakin matelijoita; lähinnä erään kirjallisuuskeskustelun hautausmaan laidalla näkemäni kritiikintynkä pisti silmään tapaluokaltaan, joka siis oli ehtotapa.

          Ja se taas kuuluu katsannoltaan jäneskoulukunnan rahvaan keskuudessakin tunnettuun aksiooman piiriin: “jos Jamesonin luennolla olisi ollut [ehtotapa] paikalla installaatiotaiteilijatäti ja hänellä olisi ollut [ehtotapa] munat, hän olisi ollut [ehtotapa]setä”.

          • Aleksis Salusjärvi says:

            Kylläkyllä, konditionaalimuotoon pistosi sattuikin. Hauska vitsi tässä on se, että olen tehnyt Kuvataideakatemian tila-aikataiteen laitoksella puoli vuotta töitä, kun ohjasin siellä installaatiolopputyötä. Koulussa muutama vuosi sitten pidettiin outside the white cube -ajattelua kovin olennaisena ja inspiroivana, juurikin jamesonilaisessa hengessä. Tästä huolimatta jää kritiikillekin vielä ilman muuta alueensa myös tilataiteen suhteen, ei kuitenkaan ihan niin laajassa mielessä (ainakaan omasta mielestäni), että kaikki Jamesonin aiheesta sanoma olisi vedettävissä pöntöstä alas.

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.