Oikeassa & tyhjentävä – pieni tervehdys Ensyklopedialle

Maaria Ylikangas | May 25th, 2011 - 07:56

Tänään julkaistaan eräs suurteos, Janne Nummelan, Tommi Nuopposen ja Jukka Viikilän Ensyklopedia. Pdf-muotoisena sitä voi lukea saman tien täällä. Tosin pdf tässä tapauksessa toimii todellakin vain viitteellisenä näytteenä, koska kirja on esineenä huolella tehty, materiaalisessakin mielessä. Vastaavia saa pidellä turhan harvoin.

Ensi kertoja törmäsin ensyklopedian perustavampaan ajattelemiseen, kun kirjallisuudentutkija Pekka Kuusisto piti kurssia ensyklopedisista topologioista kirjallisuudessa. Muistaakseni hän esitti, että ensyklopedisuus maailmaa kommentoivana ja organisoivana periaatteena on läsnä kaikessa fiktiossa (sanoisin myös: kaikessa kirjoitetussa), mutta on syytä silti erottaa omaksi lajikseen silloin kun se on selvästi korostunut. Sillä kurssilla luettiin kaikenlaista, Dantesta Kafkaan. Eritoten jälkimmäisen lakoninen “Perheenisän huoli” oikeastaan valaisi ensyklopedisen alueen mahdollisuutta yhtäaikaisella määrittelynhalullaan ja määrittelynkadottamisellaan, jonkinasteisella paranoialla. Ja se myös noudattelee omalla tavallaan varsinaisen, hakusanaistetun ensyklopedian mieltä: otsikointi ja koko lyhyen tekstin suuntautuminen otsikkoon (kuin hakusanaan). Ilmeinen, vanhaa kunnon fiktiota ja faktaa rajaava kysymys kuuluu: mitä otus Odradek merkitsee. Kysymys ei varsinaisesti ole tyhmä, mutta ei se tärkeäkään ole. Otsikko vastaa.

Kuitenkin: aloin olettaa Kuusiston luentojen myötä, että ensyklopediat voivat tapahtua jatkuvasti, vaikka aina oli väitetty informaatioyhteiskunnan tietoisuuden muka estävän kattavat aikomukset ja tappavan luonnehdinnanhalun. Tämä siksi, ettei kukaan voisi olla oikeassa. Onkohan koskaan voinutkaan – tai onko voinut olla missään muussa kuin oikeassa, kuten Viikilä puhuessaan Rauschenbergin pukista; onko voinut olla muuta kuin tyhjentävä, kuten Nummela luonnehtiessaan kiiltävää. Ja onko saattanut olla ottamatta huomioon sanan merkitysiskuja, kuten Suda Poseidonin tapauksessa (käänt. Nuopponen):

KIILTÄVÄ, uloskäännettynä karkottaa pikkulinnut, mutta sisäänkäännettynä houkuttelee. Harakalle päinvastoin. JN >koristetaide

POSEIDON,  ja Poseidon! vokatiivi. Mutta Poseidon on paikannimi. (Suda, bysanttilainen ensyklopedia) Suom. TN >Hampurin merimieskirkko >pyörrehavainto

RAUSCHENBERGIN PUKKI Ihanat lapsuusvuodet Connecticutin laitumilla. Kuolema, lihojen syönti ja luiden hautaus, nahan täyttö. Matka New Yorkiin keräilijän vitriiniin. Keski-ikä vanhain tavarain kaupan takahuoneessa. Vuonna 1958 uusi isäntä: taiteilija Robert Rauschenberg. Rauschenbergin julmia kokeita pukilla. Niiden tuloksena toistuvasti: taideteos + pukki. Rauschenberg yrittää yrittämistään, maalaa pukkia eri värein, kääntää pukin ylösalaisin, kaikkiin mahdollisiin asentoihin, ripustaa sen katosta maalauksen eteen, mutta tulos on aina sama: taideteos + pukki. Viimein, vuosien ponnistusten tuloksena ratkaiseva idea, ilmestys: Rauschenberg panee pukin ympärille autonrenkaan: taideteos + pukki on muuttunut taideteokseksi. Pukkia ei enää ole. JV >löytö >ristiviite

 

Ensyklopedia sanoo “tämä on näin”, tai olettaa useissa hahmoissa (ryhdyin näemmä kirjoittamaan ensyklopedistisesti määrittelevää lausetta tarkoittamattani). Tai: mielekkyys ja mielivalta (kuin mieliruoka). Tunnustuksellisemmin: tieten tai tietämättään voi haaveilla kirjoista, joiden selailuun (ei lukemiseen) voisi unohtua, koska se merkitsisi joutilaisuutta ja uteliasta harhailua. Joskus näkee haaveen toteutuvan.

Onnea ja pitkää ikää Ensyklopedialle.

5 kommenttia

  1. JV says:

    Ironiasta, fragmentista ja ensyklopediasta – ensyklopedinen kommentti

    ”Kaiken läpäisevän ironian” arveluttavuudesta; ironiassa kyse ei ole erottelusta vakavuuden ja leikin tai rehellisyyden ja ironisen etäisyyden välillä. Nykyinen aika on ironian suhteen pääsemättömissä.

    Kokeellisuutta kirjallisuudessa, esimerkiksi kollaasin tai kirjallisen fragmentin tapauksessa, voinee yleisellä tasolla nimittää ironiseksi kirjallisuudeksi.

    ”Modernille kulttuurille on luonteenomaista jatkuva itseironia, mikä tekee modernista luonteeltaan katkelmallista. Esimodernin aikakauden kokonaisvaltaista maailmankuvaa ei voida enää saavuttaa, sillä ironinen itserefleksio katkaisee jatkuvasti totaalisen synteesin muodostumisen. Tämä modernin piirre on vahvuus, sillä ironinen distanssi merkitsee modernille luonteenomaista jatkuvaa kriittisyyttä.”

    Eräs kirjoittaja sanoi pitävänsä Deleuzen ajatuksesta kulttuurista jäännöksenä, jonka raunioiden varjoon tulee mennä suojaan sateelta tai jonka rakennuksia voi pitää suunnistusmerkkeinä matkalla kohti jotain muuta.

    Kuitenkin raunioiden tunnistaminen raunioiksi edellyttää, että ne nähdään suhteessa siihen, jota ne ovat olleet tai jota ne olisivat voineet olla.

    ”Kun näemme sen pahuuden ja korruption, jonka valtaan kaikkein kukoistavimmatkin ihmisen luomat valtakunnat ovat langenneet, voimmeko olla tuntematta surua tämän yleismaailmallisen rappion edessä? Ja sikäli kun tämä hajoaminen ei ole vain luonnon työtä, vaan ihmistahdon, emmekö tunne moraalista katkeruutta? Hyvän hengen kapina saattaa hyvin olla seurauksena tarkastellessamme tätä hävitystä. Ilman retorista liioittelua voinemme sanoa, että pelkästään tuon todellisen epäonnen ja kurjuuden havaitseminen, jonka valtaan jaloimmatkin kansakunnat ja aatteet ovat joutuneet, herättää mitä syvimmän ja toivottomamman surullisuuden tunteen, ilman toivoa sovituksesta. Me kestämme tuon sielullisen kidutuksen ilman että sallisimme sille puolustusta tai pakoa siitä; me kestämme sen kuvittelemalla, että toisin ei ole voinutkaan olla, että kyseessä on kohtalon välttämättömyys. Ja lopulta värisemme inhosta, jonka nämä surulliset pohdinnat meissä herättävät ja käännymme kohti sovinnaisempaa ja meihin nähden mukautuvaisempaa ympäristöä; oman henkilökohtaisen elämämme yksityisten intressien ja päämäärien suhteen jäsentynyttä kokonaisuutta.

    Lyhyesti ilmaistuna me peräännymme itsekkyyden linnakkeeseen, joka seisoo hiljaisella rannalla, ja sieltä käsin nautimme tuon hävityksen katselemisesta kuin kaukaisesta näystä.”

    ”Minkäänlainen oikeuttava järki ei voisi tunnistaa itseään todellisuudesta, jonka järjestys ja luonne murskaa kaikki pyrkimykset järkeen. Ainoastaan poleemisessa mielessä järki voi ilmetä tietoa tavoittelevalle subjektille koko todellisuutena, ja ainoastaan jäljissä ja pirstaleissa järki ylläpitää toivoa muuttua kerran oikeaksi ja oikeudenmukaiseksi todellisuudeksi.”

    Se, että kaikessa etsimme ehdotonta, mutta löydämme vain syyn ehdollistamia asioita käy yhä edelleen modernin ajan credoksi ja tämän uskontunnustuksen puolesta on kamppailtava nykyään päättäväisemmin kuin koskaan ennen.

    Ihminen pyrkii hahmottamaan kokonaiskuvaa maailmasta ja omaa rooliaan osana tätä kokonaisuutta, mutta samalla tiedostaa, että hän kykenee tavoittamaan ainoastaan häviävän pienen osan todellisuudesta tai että hän pyrkiessään tavoittamaan totuuden, tulee ainoastaan kytkeneeksi tämän tietonsa osaksi rajatonta määrittyneisyyden ketjua, ilman toivoa muusta, kuin totuuden loputtomasta lähentymisestä.

    Pyrkiessään loputtomasti integroimaan uskomuksiaan, ei tuota kokonaisuutta kuitenkaan ole mahdollista systematisoida ja kiinnittää lopullisesti johtuen siitä, että jokainen uusi hankittu uskomus, lause tai käsitys muuttaa samalla oletusta tuosta kokonaisuudesta.

    Näin runoudelle soveliaaksi yleiseksi poetiikaksi saadaan: ”uida ja samalla määritellä uimisesi”.

    Tästä syystä juuri fragmentti on keskeneräisyydessään riittävän ironinen kirjallisuudenlaji modernille aikakaudelle. Fragmentti nimittäin esittää oletuksen kokonaisuudesta täyttämättä sitä.

    ”Kirjallisuudessa fragmentti kykenee muodostamaan tulkinnallisen oletuksen kokonaisuudesta, jota ei koskaan ollut.”

    Jotta voisi tunnustaa kaiken keskeneräisen arvoa, on kuitenkin nähtävä myös tämä keskeneräinen ja juuri tämä keskeneräinen suhteessa siihen, mitä se voisi olla, on pidettävä kiinni ajatuksesta totuudesta samalla ja samalla tunnustaa, ettei tuo oletus kokonaisuudesta voi koskaan tulla sellaisenaan annetuksi olematta tuhoutumatta ilmitulonsa hetkellä.

    On nimittäin vaarana, että pelkkä ironia ilman tällaista oletusta muodostuu vain raunioiden tuijottamiseksi raunioiden vuoksi, ruumiiden tuijottamiseksi ruumiiden vuoksi; näkemykseksi teloituksista viihteenä – juuri siksi, mikä on tuon spektaakkelin ydin:

    ”Perääntyminen itsekkyyden linnakkeeseen, josta käsin nautimme tuon hävityksen katsomisesta kuin kaukaisesta näystä.”

    Ironiaan sisältyvän kahtalaisuuden ja vaaran ilmaisee Italo Calvino kirjoittaessaan:

    ”Elävien helvetti ei ole jotain sellaista mikä on tulossa; jos helvetti on olemassa, se on jo täällä, helvetti jota elämme päivästä päivään ja jonka muodostamme eläessämme yhdessä. On kaksi tapaa olla kärsimättä siitä. Ensimmäinen on monille helppo: hyväksyä helvetti ja tulla osaksi siitä eikä enää nähdä sitä. Toinen on vaikea ja vaatii jatkuvaa tarkkaavaisuutta ja oppimista: on etsittävä ja tunnistettava kuka ja mikä helvetissä ei ole helvettiä, on sallittava sen säilyä ja annettava sille tilaa.”

    Kumpaa näkemystä ironiasta runouden siis tulisi palvella? Myöntää todellisuus helvettinä; tottua siihen ironian keinoin, vai harjoittaa ”taivaallista ironiaa” pyrkien palvelemaan helvetillisessä todellisuudessa sitä, joka ei ole vielä tai enää helvettiä ja varjella tätä, kaikesta huolimatta.

    Runoaus – ja filosofia – edellyttävät näin oletusta totuudesta, ei vain sen myöntämistä, että maailma on sanoissa, vaan luovuttamatonta varmuutta siitä, että sanoissa ilmenevä maailma on ikuisen kajastusta, vaikka mikään kokemus ei koskaan voisi tälle vakaumukselle antaa varmuutta.

    ”Filosofiselle tulkinnalle ei … ole suotu enempää kuin pakenevia, häipyviä viittauksia olevaisen muodostamiin arvoituksellisiin kuvioihin ja niiden ihmeellisiin yhteenkietoutumiin. … siksi filosofian täytyy aloittaa aina alusta; siksi se ei voi päästää käsistään hennointakaan menneen ajan punomaa lankaa, joka saattaa ratkaisevasti täydentää salakirjoituksen ja muuttaa sen tekstiksi.”

    Näin myös itse ironian käsite vaatii ironista hyväksymistä; oletusta hyvästä, kauniista ja todesta, vaikka todellisuus ei antaisi mitään takeita näiden toteutumiselle.

    Tällaisen ironian runoutena luonnollisimpana toteutumismuotona voinee pitää ensyklopediaa muotona.

    • VSL says:

      Hieno kommentti. Uneksin sen pohjalta lisää irrationaalisia asioita. Allekirjoitan täysin ajatuksen ironisista teoksista, sillä muunlaiset eivät minun(kaan) kokemuksessa voi olla taidetta.

      “Kuitenkin raunioiden tunnistaminen raunioiksi edellyttää, että ne nähdään suhteessa siihen, jota ne ovat olleet tai jota ne olisivat voineet olla.”

      Tietenkin, se ei koskaan ollut kyseenalaista, eikä myöskään ristiriita, sillä dialektiikka on joka tapauksessa jo syntyessään kuollut retorinen apparaatti. Toisaalta uskon jotenkin lacanilaisittain/zizekläisittän, että todellisuuden ja järjen pitää kasassa sen fantasia/fiktioluonne ja toive tai ajatus siitä, että jotain kauniimpaa on ollut olemassa / on olemassa potentiaalisesti tai unelmana. Kysymys itselleni lienee myös nostalgiasta tai eskapismista (näen ne samana asiana). Siitä, miksi vesi tai lika ovat Tarkovskin mielestä kaunista; jokin nostalgis-eläimellinen protokokemus. Raunio on mielestäni kaunis, eikä lainkaan ironinen. Vaikka havainnon taustalla oleva voima mahdollisesti onkin, kaikessa kollaasissaan; kun se siirtää “läpi-ironisen” kokemukseni “klassiselle” alustalle. Ehkä kysymys on cut-upista ja leikkauksessa, joka toimii esteettisenä periaatteena havaintoa vastaanotettaessa.

      Kysymys eskapismista/vetäytymisestä on minun kokemuksessani ajankohtaisin, sillä se ei myöskään haise kirjastoilta ja unohdetuilta nokkeluuksilta ja kääntelyiltä (kaikki kunnia Calvinon hienoille muistioille, ydintuhon laskeutuessa ja ihmisten syödessä toisiaan olisin minäkin luultavasti hamstraamassa antiikin patsaita kellariini ja kuolemassa niiden puolesta), vaan televisiolta, Simsiltä ja internetiltä. Sen ympärille rakensi vaikkapa David Foster Wallace pääteoksensa. Miksi viihde on niin imevää? Miksi pelaan konsolilla mieluummin kuin elän? Miksi anime on paljon koskettavampaa kuin luonnonkatastrofissa kuolevat ihmiset? Mitä tälle tekee ironia?

      Nykyhetki on sinänsä esteettisessä kokemuksessa merkityksetön, sillä siitä ei voi koskaan puhua, se on verrannollisesti sitä mitä on zen tai usko; immuunia taiteelle tai diskursiivisille työkaluille. Puhun tietenkin vain omasta kokemuksestani. Huomaan ironian tulevan kysymykseen siinä vaiheessa, kun koetan pistää jotain paperille tai arvottaa jotain. Ironia on siis kommunikaation väline.

  2. VSL says:

    Post scriptum:

    Pelkään fragmenttien puolesta. Niitä lukiessa ja niitä kirjoittaessa takaraivossani nakuttaa epäilys keisarin uusista vaatteista. Tämä liittyy hyvin elimellisesti myös omaan estetiikkaani, joka koostuu jonkinlaisesta niputetusta fragmenttinarratiivista. Humoristisen/poeettisen fragmentin yhteydessä tulisi ehkä miettiä puujalkavitsin olemusta ja ravintoarvoa. Miksi ne tuntuvat niin kovin kevyiltä? Pelkään sormiharjoituksen ja improvisoidun nokkeluuden vaaroja. Kuin jazz: ehdottomasti elävää musiikkia, ei välttämättä levyltä tai kirjasta.

    En tiedä onko muilla samankaltaisia ongelmia vaikka nyt sitten Ensyklopediaa lukiessa. Kärsin näistä ongelmista toisinaan myös omien runojeni kohdalla, mutta sen suhteen olen jäävi, sillä en ole vielä tarpeeksi vieraantunut kokoelmistani ja tarkoitusperistäni. Ehkä tämä on oma ongelmani ja lukijuuteni se puoli, joka ei kaipaa enää interaktiivisuutta ja uudestaankirjoittamista ja kirjoittamista lisää ja tiimoilta (mihin esim. Ensyklopedia todellakin kehottaa). Sinänsä myös mitätön ongelma suhteessa teoksen suurenmoiseen laatuun.

  3. VSL says:

    pyydän lopuksi anteeksi floodia ja aiheesta poistumista. sinänsä minulla ei ole juurikaan lisättävää jv:n esittämään ensyklopedian ironiseen luonteeseen ja kiitän painavista (ja jossain määrin myös olentoni omatuntoon kipeästi osuvista) ajatuksista koskien vetäytymistä ja spektaakkelia.

  4. Maaria Pääjärvi says:

    Ristiinvalaisusta – [JV:n “Ironiasta, fragmentista ja ensyklopediasta”, kommentti]

    Ironinen pinnoitus romanttisessa mielessä, sen ns. kaksoisvalaistus, kokeilee luoda erilaisia näkökulmia vaikkapa näyttämöllä liikkuvaan hahmoon, joka kenties joutuu liikkumaan tai vetelehtimään katsomon ironisen valosumun sokaisemana. Tosin eroa romantiikkaan – jos ymmärränkin ironian katsojan silmään, romantikko ymmärsi sen pikemmin omaan toimintaansa (re-presentaatio?)

    Huomioon tulisi ottaa ironiseksi nimitetyn ajan säpäleinen jatkumo: Kierkegaardin väitöskirja Om begrepet ironi (1843) kuulemma koostuu erityyppisistä kirjoituksenpalasista, sisältäen tunnelmointia, tutkielmia ja arvosteluja taiteesta ja mm. kappaleita Viettelijän päiväkirjaa. Kuitenkin kompositiossa paljastuu: “juuri fragmentti on keskeneräisyydessään riittävän ironinen kirjallisuudenlaji modernille aikakaudelle”.

    Keskeneräisen, tai keskinäisen sopimuksen hetkellisesti valmiiksi vahvistaman (kuten vuoden 2011 Ensyklopedia), potentiaaliin kuuluu nähtävästi olla sillä haavaa kokonainen. Näihin seikkoihin – olla valmis, olla kesken – voi vedota myös tunteina. Keskeneräinen kutsuu valmistamaan, valmis kutsuu mihinkä? Katselemaan sivusta, tuhoamaan, työntämään eteenpäin (toiselle, hyllyyn, syrjään, sivistykseen). Vaikkapa teoksen pitäminen kokonaisena on valtava riski, koska se sulkee argumentin, valokeilan, ja koko sen kulttuurisen tulevaisuuden horisontin. Valmis, siis, vain jonkun osalta tai joltakin osalta. Tai sitten suhteessa maailmaan tai tietoon siitä – tyhjentävän ja täyttävän välillä on perustava päättämättömyys.

    “Rannalle paiskautui elävänä myös suurin haikala, mitä olin milloinkaan nähnyt – Messinan salmi on niitä täynnä. Minä katselin ahnain silmin miten sitä leikattiin. Toivoin saavani palasen sen lihaa, olin aina kuullut sanottavan että hainliha on hyvin maukasta. Sen vatsassa oli naisen jalka, siinä punainen villasukka ja paksuanturainen kenkä, hai oli leikannut sen kuin kirurgi veitsellään. On hyvin luultavaa, etteivät yksin haikalat maistaneet ihmislihaa näinä päivinä, mutta on parempi olla siitä puhumatta. Selvää on, että ne tuhannet kodittomat koirat ja kissat, jotka harhailivat raunioissa, käyttivät ravintonaan vain sitä, kunnes ne saatiin kiinni ja syötiin vuorostaan, kun tilaisuus tarjoutui. Minäkin paistoin kissan spriilampun päällä.” (Axel Munthe)

    Ravinnon ironia, perustuu sisäkkäisyyteen ja vuorotteluun, lajien vaihteluun ravintona ja ravittavana, ko. esityksessä pienoiskuvana.

    Ironian luonteeksi ehdottuu vanhastaan ristiinvalaisu, tai ristiinkoetus, kuten kokeilevan kirjallisen ajatustavan nimissä voisi esittää. JV:n kuvaama epäilyksen ja huijatuksi tulemisen tunne, raivo ja riskinotto, tosissaanottaminen, into ratkaisevat asioita ristiin. Ne heittävät valoaan samaan sieluunkin, kuten VSL: “epäilys keisarin uusista vaatteista” ja samanaikainen huoli fragmenttien puolesta, hänhän välittää niistä.

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.