Oli superkuutamoinen ilta

Maaria Ylikangas | May 7th, 2012 - 18:37

 

 

Miia Toivio

Helsinki Poetry Connectionin superkuulauantain runoillassa Vastarannan Kiiskessä 5.5.2012  ylitettiin esiintyjäennätys. Klubiin varatut kolme tuntia juuri ja juuri riittivät juontaja Harri Hertellille, kahdellekymmenelleviidelle openmiccaajalle ja kolmelle kutsuesiintyjälle. Kaksikymmentäyhdeksän runoilijaa, kaksikymmentäyhdeksän maailmaa.

 

Sinikka Vuola

 

 

Mitään yleiskuvaa ei siis ole. Paitsi: tämä muodostaa vakavan haasteen vuosikymmeniä vallinneelle ensisijaisesti kirjalliselle runokulttuurille. Lavarunokulttuurin ja kirjallisen runon kulttuurin erot eivät yksinkertaisesti palaudu hiljaa tai ääneen lukemiseen, kirjoitettuun tai muistettuun, yksityiseen tai jaettuun.

 

Rauhatäti

 

Tekstin status muuttuu. Pysyvän sijasta siitä tulee ohimenevä, abstraktin sijasta konkreettinen tai fyysinen – jonkun ääntä, jonkun paita, jonkun tukka, jonkun sääret, jonkin illan valo joidenkuiden kasvoilla, jonkun muistikirja, puhelimen näytön heijastus poskella.

 

 

Jorma Vakkuri

 

Keskeistä on, tietenkin, komiikka. Jos jotain yhteistä haluaa löytää, niin naurun, satiirin tai absurdin komiikan ulottuvuus välittyi lähes kaikista esityksistä. En nyt puhu laskelmoiduista koukuista, joilla saa yleisön seuraamaan kolmituntisen keikan tuoleihin naulittuina, vaan kokonaisesta sanataiteen rakentamasta maailmasta.

 

 

Aura Nurmi

Yritän mainita jokaisen, mutta esiintymisjärjestyksen olen rikkonut tekstissä. Kuvista kiitos Aleksis Salusjärvelle – kuvat ovat esiintymisjärjestyksessä. Ajattelin alunperin neljää tai viittä kuvaa, mutta tapahtuman luonne välittyy parhaiten kasvojenkin runsaudessa.

 

 

 

 

 

Meri Kinnunen

Särkyvänoloista, herkkää huumoria esitti Meri Kinnunen “Yksinäisyyden manifestiksi” nimeämästään runosta. Kinnusen esitys oli loistava esimerkki siitä, että painettua runoa ei välttämättä tarvita. En esitä tätä moitteeksi tekstille, mutta esiintyjän olemus antoi sävyä vartalolliselle tekstille lyhyestä helmasta. Liian lyhyt helma kylmentävänä ja maailmasta erottavana tekijänä alkoi muovata minihameeseen sonnustautumisen eksistentialismia.

 

 

 

Elina Simes

 

Naisesiintyjien koominen groteski keskittyi pitkälti sukupuoleen ja vartaloon. Ehkä arvattavaa, mutta ainakin toistaiseksi lavarunoklubin nopea ja kursailematon tahti kestää tämän. Ja tällä en tarkoita, että esitykset tai tekstit olisivat olleet huonoja.

 

 

 

 

 

Kalle, Turusta

Selvimmin poliittista satiiria antoi tulla Kalle Turusta, jonka esiintymisen energinen huippukohta oli Timo Soinia puhujanaan hyödyntävä runo. Yltäkylläinen ja groteski vihapuhe täytti ilman: “Vihaan tätä vanhaa menoa, mutta uutta menoa minä vasta vihaankin”. Ensin mietin, olisiko esitystä syytä väljentää ja ilmauttaa, mutta miksi ihmeessä, kun todellisuus kuitenkin läpsäyttää kerta toisensa jälkeen yhden megajytkyn sijaan. Klassista groteskia tarjoili Jukka pillerinpyörittäjä-runollaan. Maailman olemus on paska, ja sontiainen työstää sitä. Ihmiskehoa silpoi Emma koomisella runollaan, joka kertoi keuhkojen lomamatkasta.

 

 

Laura Mustonen

 

Esiintyjien yleisestä tasosta kertoo hyvin se, että pitkän keikan seuraaminen ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia. Kapakka on kiitollinen ympäristö, väkeä tulee ja menee, eikä seurakunta istu runon hiljaista pyhyyttä. Tämän voisi ajatella vaikuttavan niinkin, että niinsanotusti vakavalle runoudelle ei olisi tilaa, tai että hiljainen ja nyansseja painottava ääni jäisi kuulumattomiin.

 

 

 

 

Timo Vikkula

 

Käsitys vie kuitenkin turhaan vastakkainasetteluun, sillä koomisen rekisteri ei ole yksitoikkoinen tai yksioikoinen, ja vakava on harvoin juhlallisen mykistävää. Esiintyjien kirjo tuntuu väistämättä erilaisina äänenpainoina- ja kun puhun äänestä, en tarkoita pelkästään ihmisääntä.

 

 

 

Timo Kopomaa

 

Aforismiduo Timo Kopomaa (teksti) ja Timo Vikkula (kitara) teki yhdessä maanläheisistä aforismeista rytmikkään esityksen, joka rikkoi aforismia usein painavaa valkoisen tilan ylenmääräisyyttä. Ensin vongahdus, sitten “mies joka hoitaa Ladaansa ei voi olla läpeensä paha”, sitten pitkällinen inahdus. Dialogia!

 

 

 

 

 

Iiro

Poetry Slamin SM-karsinnoissa viidenneksi sijoittunut Piritta Porthan esitti kertovia runojaan syksyllä ilmestyvästä esikoiskokoelmastaan. Tarinat tuovat runonlukijalle mieleen nopeasti Juuli Niemen tyylin, mutta Porthanin maailma on groteskimpi ja vähemmän sadunomainen. Karskia tavaraa kuultiin Ossi Palonevalta: “päätin nussia mökkinaapurin noutajaa, sen nimi oli Jade”. Koira kiintyy runossa köyrijäänsä niin, että tämä päättää tappaa koiran ja leikkii viatonta: “autan etsinnöissä, seudulla liikkui ilves”. Tehot kaakossa, ainakin. Hyvillä tehoilla meni Laura Mustonenkin hahmotellessaan naisen rooleja. Anna puolestaan pohti naisen ruumiin problematiikkaa: “äiti, äiti, minä en halua olla lihava vaikka haluan syödä täytekakkua joka päivä ja joka ikinen päivä”.

 

 

 

Harju

Kasper Salonen veti äänteellisesti hienon ja semanttisesti kiihtyvän runonsa englanniksi. Englanti tuntuu ylipäätään olevan käytössä soinnillisen riimimateriaalin hahmottamisessa, ja Salosen esitys oli hyvää tavaraa, “about kinda everything”, kuvasi esittäjä. Julien esiintyi ranskaksi – en paljoa ymmärtänyt, mutta virtaa, ääntä ja kielen elävää hahmoa oli ilo kuunnella.

 

 

 

 

Jussi Wahlgren

 

Elina Simes luki hymyilevän runon: “taivaalta sataa veikkausarpoja, ratsastus on halpa harrastus”. Jukka Piitulaisen “Vaaleansininen” edusti lyyristä maisemaa valokeiloineen ja kesäisine utuineen. Harri Hertell puolestaan luki urbaania runoa, jonka välähtelevä kuvasto näytti kaupunkia sen uumenissa työskentelevän poliisinkin silmin: “kroppakeikoilla ei enää saa nähdä ihmistä ruumiilta”.

 

 

Kasper Salonen

Mahtipontista osastoa kuultiin Harjulta, jonka runomaailma on jokseenkin rilkeläinen: “vain siellä missä on ainetta, voidaan laulaa. Enkelit pysyvät vaiti”. Kiskaisen tämän säkeen hahmottamaan abstraktin kirjoitetun ja konkreettisesti luetun runouden eroa. Laulamiseen tai laulun kuulemiseen harvoin liittyy sellaista älyllistä ja havahtelevaa edestakaista liikettä kuin luettuun tekstiin. Laulu menee menojaan ja sen vaikutus on välitöntä. Kyse on virtuaalisen tilan ja kouriintuntuvan tilanteen erosta. Runouksina tai vastaanottotilanteina kirjallinen runous ja lavarunous eivät sulje toisiaan pois.

 

 

 

 

Jukka Piitulainen

Iiro totesi runonsa saatteeksi, ettei ole mikään runoilija. Kaiketi esiintymisen mutkattomuus, lavalla jatkuvasti vaihtuva väki, tekee jossain määrin tarpeettomaksi erityisen profiloitumisen juuri runoilijaksi. Iironkaan ei tarvitse olla runoilija pystyäkseen viemään lavalla läpi lyhyen tekstin, “Asiakirja 1”: “ehkä hieman posttraumaattisesti näen susta unia, sekavia”. Katkonaisen takovaan tyyliin esiintyi Eki (vai Heikki? Muistiinpanoissa ristiriitaisia tietoja!), ja sanojen taivuttaminen vastaamaan puheen rytmiä ja riimiä veti hyvin: “raksallakin harakka rääkyy että painu vittyyn”.

 

 

 

 

Piritta Porthan

Aura Nurmi esitti vetoavan absurdin perherunon. Kuvaus veljestä “kuumaa keittoakin hän syö haarukalla, sillä haarukka on keskimmäinen ja tasapainoisin, lusikka kuuluu huijareille ja metsästäjille, puukko prostituoiduille” luo ikäänkuin runon semantiikalle tyypillisen avauman. Nurmen varmat painotukset auttoivat seuraamaan tekstiä. Setin aloittaneesta Jorma Vakkurista en valitettavasti kuullut juuri mitään, koska en ollut paikallani hänen aloittaessaan – mutta yleisesti ottaen Vakkurin tapa esiintyä on rauhallinen, runojen kuvallisuutta hyvin rytmittävä. Sampo Puotilasta luki jouluisen ja musiikillisen runon, jossa puhuteltiin säveltäjää “Oi Vivaldi!”. Kirsi esitti runon kaipauksestaan Lauttasaareen.

 

 

 

Minerva

Eräs illan ihastuttavimmista esiintyjistä oli nainen nimeltä Minerva. Hänen rauhallisesti lukemansa runo sisälsi “Ohjeita aloittelevalle pellelle”. Esityksen rakenne lisäsi kierroksia surumielisen ja absurdin klovnirunon loppuun asti. Kuten ohjeiden tuleekin olla, säkeet olivat yksinkertaista ja helposti hahmotettavaa kieltä ja niiden ääneen lausuminen vain lisäsi niiden groteskia arkisuutta. Minerva rakensi runossaan juuri sellaisen maailman, joka otti kuulijan sisäänsä luennan ajaksi.

 

 

 

 

Julien

Kunnes ääni on sinun äänesi”, sanoi Petri kauniissa rakkausrunossaan. Muodonmuutokset vartalosta ja olomuodosta toiseen sysäilivät runoa lempeästi ja rajusti eteenpäin. Jussi Wahlgren luki punaiseen huiviin sonnustautuneena rakkausrunoja räytyneestä muistikirjasta: “Jos ei rakkautta niin ainakin lihan himoa” uhkui yksityiskohtaista kuvausta eroottisesta kanssakäymisestä. Aleksis Salusjärvi esitti Porin parasta tappelijaa etsivän runonsa, joka on koostettu internetin kirjallisesta kansanperinteestä. Luettelomuotoa tapaa sinänsä varsin paljon lavarunoudessa, se on tehokas, nopea, leikkaava ja rinnastava, mutta kuulee kyllä miksi Salusjärvi on kriitikko.

 

 

 

Petri

Keikan kutsuesiintyjät, lämppärit, olivat kaikki naisia. He esiintyivät alussa, mutta määrittelivät varsin vähän sitä luennan rikkautta, joka tuli heidän jälkeensä.

 

 

 

 

 

Harri Hertell

Niin Miia Toivion, Sinikka Vuolan kuin Rauhatädinkin esityksissä nousi esille fyysisinen ulottuvuus. Toivio luki runoja yhdessä Marko Niemen kanssa kirjoittamastaan kokoelmasta Suut, joka sisältää rakkausrunoutta (pdf luettavissa täältä). Olen kuullut Toivion esiintyvän aiemmin yhdessä Niemen kanssa, ja jotenkin automaattisesti ajatellut, että äänteellinen, lyyrinen ja oikeastaan duetoksi kirjoitettu materiaali olisi auttamatta heikompaa, jos sitä vedetään soolona. Olin väärässä.

 

 

 

 

Sampo Puotilasta

Vuola luki Pimppini on valloillaan -antologiaan kirjoittamiaan runoja, joiden hän luonnehti kuvaavan naisiin kohdistettua verbaliikan avulla toteutettua väkivaltaa. Nukesta ja Eliza Doolittlesta (My Fair Lady) kertovat runot hahmottivat Pygmalion-myyttiä. Ylipäätään Vuolan työ on ennen kaikkea kirjallista. Pimppi-antologian runot esittävät miespuhujaa jopa banaalin maskuliinisella tavalla. Naisen esittämänä näihin syntyi ristiriitaa, joka ei ole pelkästään edullinen – esimerkiksi roolihahmo Henry Higginsin sukupuolesta juontuva karkeus näyttäytyy liiankin halventavana. Sen sijaan muille runoilla Vuolan esiintyminen antoi hyvää ryhtiä, ja kirjallisuudellisuudestaan huolimatta ne välittyivät loistavasti.

 

 

 

Anna

Mutta Rauhatäti! Niin rap-riimitellyt runot kuin “suoremmat” lyyriset runot olivat loistavia esityksiä. Vaikutelma oli suora, mutkaton ja vilpitön. Tai ehkä vain ihastuin Rauhatädin tapaan käyttää minullekin tuttua pohjoispohjalaista murretta. Runossa ei ole jalkaa vaan “jalaka”, ja “eessä entuuestaan tuttu hämärä”. Täydellisesti istuva kieli antaa pehmeyttä ja syvyyttä runoille.

 

 

 

 

 

Eki (tai Heikki)

Illan sulki Erkka Mykkäsen runo. Kakskytkolme vee, Kuopion Julkulasta. Ja jälleen hahmottui maailma, akuutti, koettu ja omassa pienuudessaan liikuttava. “Valinnanvapaus valitsikin mut”.

 

 

 

 

 

Ossi Paloneva

Open mic -iltoihin on muotoutunut hyvä rutiini, mutta homma ei kuitenkaan ole muodostunut kompaktiksi viihteeksi, josta automaattisesti tietäisi mitä saa. En kylläkään ole suurkuluttaja, vaan käyn runotilaisuuksissa suhteellisen harvoin.

 

 

 

 

 

Jukka

Helsingin liverunoskene muodostaa jo pitkän jatkumon, mutta Hertellin aktiivisuus ja ideat ovat vieneet sen nykyiseen hulppeaan tilaansa. Saa nähdä, mitä tästä kollektiivisesta taidemuodosta vielä syntyy. Lähteekö se performanssin radoille, läheneekö se musiikkia? Kovin radikaalia irtiottoa runouden perinteestä ja tyypillisestä minälyriikasta ei tehnyt kukaan.

 

 

 

 

 

Emma

Tosin minuus hahmottuu lavarunoudessa eri tavalla kuin keskeislyyrisessä tai puhujasubjektin varaan rakentuvassa kirjallisessa perinteessä. Subjektia sopiikin etsiä paremmin muiden taiteiden parista. Se saattaa olla rooli, se saattaa olla stand up -komiikalle tyypillinen karrikoitu minuus tai monella muulla tavalla performatiivinen.

 

 

 

 

 

Kirsi

Lavarunous on osoittanut olevansa vahvasti kehittyvä taidemuoto. Nyt on yleisöä, sujuvia esiintyjiä, joista valtaosa pystyy laatimaan vähintään säällisiä tekstejä. Ehkä ääntä varten kirjoittaminen muuttaa jonkin verran myös painetun lyriikan luonnetta – pahimmillaan tekstiläjiksi, jotka kyllä kestävät lukemisen kapakassa mutta eivät pysty lunastamaan elämäänsä kansien välissä, parhaimmillaan iskevinä teksteinä, jotka eivät pelkää omaa vilpittömyyttään tai äänteellisyyttään.

 

 

 

 

Erkka Mykkänen

 

 

5 kommenttia

  1. Meri K. says:

    Elinan ja Lauran kuvat ovat menneet keskenään sekaisin :-) Elina on vaaleahiuksinen ja Laura esitti runon Aurinkojumalatar :-)

  2. Maaria Pääjärvi says:

    Kiitos, korjaan heti!

  3. aura says:

    Kiitos tästä hienosta tekstistä!

  4. Samaa mieltä Auran kanssa, kiitos, tjt

  5. Maaria Pääjärvi says:

    Kiitti, olipa vaan iltakin hieno!

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.