Olipa kerran Klyrgia tai kenestä tahansa saattoi tulla kirjailija

Maaria Ylikangas | July 20th, 2012 - 08:40

Muinaisessa Klyrgiassa kenestä tahansa saattoi tulla kirjailija. Luku- ja kirjoitustaito olivat yleisiä ja koska kansan aineellinen hyvinvointi oli korkealla tasolla, oli tavallisillakin klyrgialaisilla aikaa istua raapustamassa kirjoituksia pergamentille. Koska maan sotilaallinen historia on olematonta, klyrgialaista kulttuuria tunnetaan vain vähän. Arkeologiset löydöt tulevat kuitenkin myöhemmin paljastamaan yhä enemmän klyrgialaisen tarinaperinteen rikkauksia. On väitetty, että Valtiota kirjoittaessaan Platon olisi halunnut torjua jo tuolloin rappeutuvan klyrgialaisen korkeakulttuurin vaikutteita, koska kynäniekkojen valtakunta näyttäytyi sisäisesti levottomana. Kirjoittavan kansan valta oli suuri.

 

Klyrgiaa ei tietenkään ole koskaan ollut olemassa. Mutta jos olisi, pitäisimme kulttuuria, jossa kenestä tahansa saattoi tulla kirjailija, korkeassa arvossa. Se olisi kenties eräs kiehtovimmista muinaiskulttuureista.

 

Me olemme Klyrgia.

 

*

 

Kirjailijuuteen ei ole oikotietä, kerrotaan kirjailija Orvokki Aution sanoneen. Ehkä hän tarkoitti, että oikea kirjailija taivaltaa Uuden Kuun Emilian vuoripolkua. Sen varteen kuusikymmentä sadasta nääntyy, ja kolmekymmentäkahdeksan hyppää jyrkänteeltä alas tai palaa takaisin vapaaehtoisesti. Kahdesta urheimmasta sitten vielä syynäillään kelpaavatko molemmat vai vain toinen Kirjailijaliiton jäseneksi. Niinhän sen kuuluu olla.

 

Martti Luther keksi, että jokaisen tulisi olla pappi. Raamatun salaisuuksien pitää tulla jokaiselle julki henkilökohtaisesti. Sen vuoksi jokaisen pitäisi osata lukea. Lukemisen myötä jokainen on oppinut myös kirjoittamaan. Nykyaikaisten julkaisumahdollisuuksien myötä jokaisesta voi tulla kirjailija. Kirjoituksella on vähemmän vartijoita kuin koskaan.

 

Tässä tilanteessa ovat monet kirjailijat keksineet pönkittää omaa ammattistatustaan. He höpisevät loputtomiin omasta kirjailijuudestaan ja ovat valmiita määrittelemään kirjailijan ammattitaitoa ja koulukiusaajien tavoin lällättämään “toi ei oo oikee kirjailija”. Tuorein tapaus taitaa liittyä Enkeli-Elisan “keksijän” Minttu Vettenterän kirjailijuuteen. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis ei pidä Vettenterää oikeana kirjailijana. Vettenterä ei ole julkaissut oikeita kirjoja. Oikea kirjailija ei myöskään puoskaroisi, vaan käyttäisi fiktiivisiä konventioita ammattitaitoisesti. Oikea kirjailija ei  väittäisi valhetta todeksi vaan totta valheeksi. Vettenterän tapauksen pitäisi toimia opetuksena internetin petollisuudesta. Internetissä kerrotaan valheita ja sitten vedotaan kirjailijuuteen.

 

Höpsis. Kirjallisuuden pitkä traditio tuntee mitä kirjavimpia julkaisumenetelmiä ja mitä oudompia huijauksia, vedätyksiä ja vesityksiä. Mitkään niistä eivät mittaa kirjailijan ammattitaitoa. Jos vuonna 2012 joku on kirjailija, olkoon se Vettenterä. Skandaali ja mätäkuun myrsky kertovat kaikki kirjailijan kyvystä hämmentää, trikata, sotkea, rakentaa ja rikkoa yhtä aikaa. Siinähän kirjailijat yleensä, kuten Vettenterä tai kuten Varis, vetoavat kirjailijan myyttiseen vapauteen käsitellä todellisuutta miten haluavat. Kiista lähestymiskulmasta – totta valheen kautta vai valhetta toden kautta – on kosmeettinen. Miten kirjailijat, ne ammattilaiset siis, käyttävät sitten tuota vapautta?

 

 

*

 

Loistelias esimerkki kirjailijan ammattitaidosta on Anja Snellman, jonka uusin teos Ivana B on osoitus fiktion syvällisestä ymmärtämisestä.

 

Kirja on saanut hyvän vastaanoton, koska yleisesti on tulkittu sen kytkeytyvän todellisuuteen. Sen ytimessä on vanhentuva, perinteisen kirjailijauran tehnyt naisihminen (joka muistuttaa Snellmania itseään). Hänen itseymmärrystään uhkaa kyberpainajaisten femme fatale, joka pyrkii kirjailijaksi oikoteitse. Ivana B:n todellisuutta ei voi sekoittaa mihinkään oikeasti olemassaolevaan. Kirja on muodoltaan kirjeromaani, jonka tekstit on osoitettu lyhytterapeutti Parantaiselle. Kirjeenvaihto on vielä pöytälaatikkokirjeenvaihtoa. Kertoja on siis klassisen epäluotettava: keski-iän kypsään vaiheeseen ehättänyt kirjailijatar, jonka oman vanhenemisen pelko sekoittuu kirjailijaroolin muutoksessa koettuun uhkaan ja ilmenee mielenterveyden järkkymisenä. Ivana B voi olla pelkkä hologrammi, häiriintyneen mielen rakentama aivokummajainen.

 

Silti niin monet ovat ottaneet Ivana B:n vastaan teoksena, joka onnistuu hahmottamaan todellisuutta. Snellman on kuivilla, koska kirjallisuuden konventionaaliset mekanismit suojaavat kirjailijaa. Hänen luomansa kuvajainen todellisuudesta on lupa ottaa todesta, jos pitää sitä mahdollisena tässä maailmassa. Jos on sen kanssa eri mieltä, tekee itsensä naurettavaksi kritisoidessaan fiktiota. Rauhoitu, rauhoitu rakas lotta, eihän se ollut edes totta.

 

Ehkä tahallista ironiaa on sekin, että Ivana B:n kertoja moittii henkilöhahmonsa kirjoitusvirheitä, mutta Snellmanin valmiiseen teokseenkin niitä on jokunen joutunut. Fiktionsolmija ei koskaan joudu omaan kiipeliinsä, ja solmun purkamiseen tarvittaisiin samoja toimenpiteitä kuin Gordionin solmun ratkaisemiseksi. Ivana B:n kansi on peili, ja se joka pitelee peiliä lukijan kasvojen edessä jää itse peilin taakse. Tekijyyteen liittyvät lukusopimukset ja julkinen korrektius ovat niin ikään vallitsevia: teoreettinen tekijän kuolema ei merkinnytkään lukijoiden tulkinnanvapautta vaan tekijän suojelua. Naurettava se, joka mainitsee kirjailijan arvostelussa.

 

Kirjailijan ammattitaito kytkeytyy fiktion vakiintuneeseen lukusopimukseen. Mitkä tahansa johtopäätökset voi helposti osoittaa vääriksi vetoamalla fiktion tilaan. Tuon tilan etiikka kirjailijoiden käytössä on varsin yksinkertainen. Fiktio pitää aina ymmärtää fiktiona.

 

Ivana B:n tapauksessa tästä on lipsuttu, esimerkiksi HS:n arvostelussa Suvi Ahola kutsuu kirjaa “proosapamfletiksi”.  Aholan arvostelussa Ivana on “käsistä riistäytynyt ajan henki”, ja hänen mukaansa kertojassa on paljon Snellmania itseään. Aholan tulkinta siis ottaa konventionaaliset elementit, kirjailijan itsensä ja jonkin abstraktin “ajan hengen”, asioina, jotka tekevät Ivana B:stä aikaamme käsittelevän proosapamfletin. Tällainen tulkinta syntyy vain positiivisen tunnistamisen kautta. Täytyy siis olla yhtä mieltä teoksen esiinmanaamasta maailmasta.

 

Snellman onnistuu tekemään selväksi, että kirjailijuuteen ei ole oikotietä. Ja varoittamaan internetin vaaroista.

 

*

 

Ammattimaista fiktiota siis luonnehtivat verrattain yksinkertaiset sopimukset. Niiden keskeinen funktio on säilyttää ammattimaisen fiktionkirjoittajan vapaus. Ammattilaiset ovat tämän vallan nojalla ottaneet määräilläkseen lukijoitaan: suomalaiset eivät osta kirjoja tarpeeksi, heillä ei ole poliittista tahtoa tukea kirjailijakuntaansa taloudellisesti, he eivät edes osaa lukea ammattimaisesti.

 

Varis antoi kirjallisen vastaanottopuolen, kriitikoiden ja nettikirjoittelijoiden, kuulla kunniansa. He ovat epäammattimaisia tunareita. Kun lukijablogistan turhautui Variksen huolimattomaan kolumneeraukseen, hän puolustautui. Hän olikin tarkoittanut niitä huonoja tekstejä, joita toki on netissä.

 

Väistöliike ei vähennä Variksen politikoinnin painoa. Hän elää maailmassa, jossa kirjallisuutta määrittelee yksinkertainen malli. On kirjailija ja sitten on lukija. Kirjailija on se, jolla on vapaus kirjoittaa ja jonka kuuluu saada erioikeus omaan kirjailijuuteensa, aivan kuten harrypotter-maailmassa jästit on syytä erottaa velhoista.

 

Lukija on se, jonka täytyy ostaa ja lukea kirjailijan tuotoksia. Näiden välissä on kustantajia, markkinointia, kirjakauppoja ja kriitikoita. Jälkimmäiset epäonnistuvat silloin kun eivät osaa antaa kirjailijoille palautetta ja rahaa kirjallisista teoksista. Kirjailija on tämän maailman valtias, ja suhteessa häneen kaikki muut joko onnistuvat tai epäonnistuvat. Maailma on mätä, jos se ei kuskaa kirjailijalle kunnon palkkioita, asiallista ja asiantuntevaa julkisuutta ja jos maailma puskee ilmoille jatkuvasti wannabe-kirjailijoita. Oikeat kirjailijat pitää sertifioida erikseen.

 

 

*

 

Vapaiden kirjoittajien toimeentulo on epäsäännöllistä ja tuskallisimmillaan se koostuu kafkamaisista jaksoista pienten työtulojen, Kelan ja toimeentulotuen välillä. Niin on monen muunkin kansalaisen laita. Kirjoittava korkeakulttuuri jää kiinni papereihinsa, niihin seikkoihin, joiden vahvistamisessa aanelosen voima on kyseenalaistamaton. Aivan tavallista, ei-luovaa, työtä tekevät saattavat elää samantapaisessa tilanteeessa. Ja silti lentokoneita nousee taivaalle, kaupan kassan liukuhihna kuljettaa uutterasti ostoksia, raha liikkuu pääosin samantapaisessa virtuaalisessa tilassa kuin nämä sanat, joita tuskin koskaan painetaan mihinkään. Helsingin keskustan vaatekauppojen alennusmyyntitavara ja uutuudet katoavat jonnekin, kukaan ei kai käytä kaikkia niitä riepuja, jotka on valmistettu jossain maailman toisella puolella. Ihmiset liikkuvat paikasta toiseen kuten ihmiset aina ovat tehneet. Kansainvaelluksia tapahtuu.

 

Hälyn yli Kirjailijaliiton nälkäinen äidinsuu huutaa kuin lentopoikasta pienempi pesässään: “vielä lusikallinen, mulle vielä lusikallinen!” Kuka tämän kaiken on pannut näin omituiseen järjestykseen?

 

Ja silloin kun tämä kummallinen järjestys tuottaa jonkinlaista vapautta, esimerkiksi mahdollisuuden kirjoittaa johonkin julkiseen tilaan ilman että kukaan estää puhumasta, se käenpoika muuttuukin pesäänsä vartioivaksi viirupöllöksi, joka on valmis repäisemään päänahan irti siltä, joka rohkenee häiritä ammattilaisten rauhaa. Mitähän siinä pesässä on? Kultainen muna? Feeniksin tuhkat? 70 vuoden tekijänoikeuksien suoja-aika? Pullo hyvinjäähdytettyä skumppaa? Kolmen seuraavan vuosikymmenen Finlandia-palkinnot? Kirjastoluokitus 82.2? Myydyt käännösoikeudet viidelletoista kielelle?

 

*

 

Ei kai muita teitä olekaan kuin oikoteitä. Maailma ei ole niin valmis, vaan se on edelleen kinttupolkujen halkoma. Maan tasalle leikatut pajukot kasvavat yhä tienvarsiin. Eteläisiä lajeja saapuu vesitse.

 

Tarinan ja toden välinen huojunta kuuluu yhteisöllisiin tarinoihin, kulttuuriin ja kirjallisuuteen. Se on aluetta, jota mikään ammattikirjailijuus ei voi ottaa haltuun. Kirjailijat eivät omista tarinan, kertomuksen, romaanin, kirjoituksen ja toden alueita. Toimittajat, blogaajat, kansalaiset, laulajat, runoilijat, tuppea yötä myöten läiskivät papat, juuri jutunkeksimisen makuun päässeet kolmivuotiaat ovat tuon alueen haltijoita. Kirjailijan glamour on halpaa, koska se voi todella olla kenen tahansa.

 

Kirjailijuuden profilointi Kirjailijaliliiton tapaan on historiallisesti kestämätöntä. Merkittävä osa menneisyyden kirjailijoista ei olisi koskaan saanut jäsenyyttä, ja liiton puheenjohtaja olisi ollut halveksumassa heidän laaduttomuuttaan, kapeaa tuotantoaan, oma- tai palvelukustanteita tai lehdissä julkaistuja jatkokertomuksia.

 

Tero Hannula kirjoittaa blogissaan: “Se, että Kirjailijaliitto ajaa tietynlaista kirjailijakuvaa korostamalla tiettyjä kirjailijuuden puolia ja jättämällä toiset huomioimatta, vaikuttaa asenteisiin.[…] Mikäli kirjallisille teoille pyritään aina asettamaan jokin selkeästi määritelty taloudellinen vastinpari, syntyy odotuksia jotka näiden kirjallisten tekojen pitäisi täyttää. Että nyt kun on maksettu, niin rahoille vastinetta, or else… Ja niinpä me alamme täyttää näitä odotuksia.” Esimerkiksi Kirjailijaliiton julkiset linjanvedot kertovat, mitä kirjailijuus ja siten kirjallisuus on. Kysymys ei ole pelkästään asenteista, vaan laajemmin ottaen siitä, mitä kirjallisuus meille klyrgialaisille on.

 

*

Kerran muinaisessa Klyrgiassa kenestä tahansa saattoi tulla kirjailija. Maan asukkaat kuitenkin suhtautuivat välinpitämättömästi tähän mahdollisuuteen. Ne, jotka halusivat tulla kirjailijoiksi, eivät istuneet alas ja kirjoittaneet sitä, mitä heidän oli kirjoitettava. He eivät tuoneet kirjoituksiaan muiden eteen luettavaksi, ajateltavaksi ja puhuttavaksi.

 

Klyrgialaiset menivät ensin kursseille, kuka lyhyemmille, kuka pidemmille. Näitä kursseja pitivät ammattikirjailijat, jotka olivat tarkkoja korvaustasostaan. Tavatessaan kuppiloissa he eivät puhuneet siitä, miten innostavia oppilaita heillä on tai mitenkä uljasta kirjallisuutta Klyrgiassa vielä tehdäänkään, kun niin moni haluaa oppia kirjoittamaan ja lukemaan tarinoita ja runoja. He puhuivat surkuteltavista palkkioistaan, joihin halusivat surkuteltavan rahasumman lisää. He kiinnittivät omanarvontuntonsa pikkurahaan. He tahrasivat oman aineettoman ylpeytensä ja kunniansa vaihtamalla sen – ei rahaan vaan pelkkään puheeseen siitä. Heitä ei pelottanut se, että puhe kuului viereisiin pöytiin. He ajattelivat puolustavansa etujaan kunniallisesti.

 

Kurssit käyneiden klyrgialaisten pöytälaatikoissa makasi runsaasti tekstikokonaisuuksia, joita kutsuttiin yleisesti julkaisukelpoisiksi käsikirjoituksiksi. Julkaisukelpoisen käsikirjoituksen tehtävä on ylittää julkaisukynnys, jotta julkaisukelpoisen käsikirjoituksen laatinut klyrgialainen voisi ryhtyä kutsumaan itseään kirjailijaksi. Sen jälkeen hänen tehtävänsä oli tuottaa lisää julkaisukelpoisia käsikirjoituksia.

 

Klyrgialainen kirjoittajakoulutus ei kuitenkaan ollut helppo tie kirjailijaksi. Parhaiten kirjailijaksi pääsi verkostoitumalla, eli tuntemalla klyrgialaisia kirjailijoita, kustantajia tai muita suosittelijoita. Klyrgialainen kirjailijaura rakentui kokonaisuudessaan näiden kahden varaan: ensinnäkin julkaisukelpoisen käsikirjoituksen laatimiseen ja toiseksi hyviin tuttavuuksiin, jotka auttoivat kirjailijaa julkaisemaan ja elämään kirjailijaelämää esimerkiksi apurahojen avulla, jotka eivät olleet ruhtinaallisia mutta joilla tuli toimeen vauraassa Klyrgiassa.

 

Klyrgialainen kirjailijaeliitti piti kritiikkiä, tuota kymmenennettä taidetta, oman statuksensa nostatusvälineenä. Ennen kaikkea he varjelivat omaa henkilökohtaista loukkaamattomuuttaan kritiikiltä. Siihen kritiikkikin sopeutui, ja siksi klyrgialaisen kirjallisuuden tullessa toiselle vuosisadalle sen kritiikki oli lähestulkoon kuollut omaan maireuteensa. Aikuisiän diabetekseen, voisi kitkerä sanoa. Klyrgialainen kirjallisuus torjui muutokset pitämällä omia, vasta muutamia vuosikymmeniä eläneitä rakenteitaan ikuisina ja sanan taidetta määrittävinä.

 

Kuten viisaat kreikkalaiset tiesivät, hybris on alamäen alku. Siksi sivistynyt ja kirjoittava klyrgialainen kulttuuri mätäni kolikkokukkaro kourassaan ja ylpeänä omasta ammattimaisuudestaan. Kun viimeinen klyrgialainen liittokirjailija kuoli, hänen hautapaateensa nakutettiin teksti: “N.N., kirjailija. Eli ja kuoli ammattilaisena.”

 

***

 

 

Lähteitä ja taustoja:

 

Myytti lukukansasta -hanke. Mukana mm. Kirjailijaliitto. Hanke syyllistää lukukansana pidettyjä suomalaisia siitä, että kansa ei ole maineensa veroista, koska se ei toimi kuten kirjailijat haluavat. Mm kirjastokorvausten taso on liian alhainen ja kansa ei kunnioita tekijänoikeuksia. http://www.myyttilukukansasta.fi/

 

Varis, Tuula-Liina: “Sukupuutto vai nälkäkuolema?”. Kolumni Kansan Uutisissa, 18.6.2012. Kolumnissa Varis syyttää nettikirjoittajia mutuhutun suoltamisesta, väittää etteivät kriitikot ole journalisteja ja että kritiikin keskeinen tehtävä on antaa ammattitaitoista palautetta kirjailijoille. http://www.kansanuutiset.fi/mielipiteet/nakokulma/2820085/sukupuutto-vai-nalkakuolema Varis vastasi saamaansa vastalausemyrskyyn tässä: http://www.kansanuutiset.fi/kulttuuri/kulttuuriuutiset/2829755/kirjallisuuskritiikki-puhuttaa-%E2%80%9Dmita-vikaa-on-mutuhutussa%E2%80%9D

 

 

Hannula, Tero: “Kirjailijuuden arvottamiseen ei ole oikotietä”, 13.7.2012, http://terorizt.wordpress.com/2012/07/13/kirjailijuuden-arvottamiseen-ei-ole-oikotieta/

ja “Jotkut parhaista ystävistäni ovat putkimiehiä”, 12.7.2012, http://terorizt.wordpress.com/2012/07/12/jotkut-parhaista-ystavistani-ovat-putkimiehia/

 

Jenni S., K-Blogi: “Kenelle kirjoja ja kirjakritiikkejä kirjoitetaan?”, 3.7.2012, http://www.lily.fi/juttu/kenelle-kirjoja-ja-kirjakritiikkeja-kirjoitetaan

 

Kotimaa24, “Tuula-Liina Varis: Vettenterän toiminta moraalisesti arveluttavaa”, 13.7.2012. http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kulttuuri/8666-tuula-liina-varis-vettenteran-toiminta-moraalisesti-arveluttavaa

 

Kirjakko: “Kirjaläppää: Mitä vikaa mutuhutussa?” 4.7.2012, http://kirjakko.wordpress.com/2012/07/04/kirjalappaa-mita-vikaa-mutuhutussa/

 

Nummelin, Juri: “Valheen jäljet, eli huomiota Enkeli-Elisan tapauksesta ja sen ympäriltä”. 14.7.2012, http://jurinummelin.blogspot.fi/2012/07/valheen-jaljet-eli-huomioita-enkeli.html

 

Nylén, Antti: “Tuhoutumispiste”, 28.3.2012, http://anttin.blogspot.fi/2012/03/tuhoutumispiste.html

 

Pääjärvi, Maaria: “Älkää nyt ainakaan taiteilijoita pelastako?”, Luutii 4.5.2011, http://www.luutii.ma-pe.net/?p=380

 

Salusjärvi, Aleksis:”Vastaus Tuula-Liina Varikselle”, Kritiikin Uutisten verkkosivu, 22.6.2012, http://www.kritiikinuutiset.fi/vastaus-tuula-liina-varikselle/

ja aiempi merkintä: “Jotain mätää Kirjailijaliitossa”, Luutii 9.9.2011. http://www.luutii.ma-pe.net/?p=484

 

Varis, Tuula-Liina: “Miten kirjoja luetaan?”, Kansan Uutiset 19.1.2011. http://www.kansanuutiset.fi/mielipiteet/nakokulma/2443429/miten-kirjoja-luetaan

ja apurahojen ikäsyrjinnästä: http://www.kirjailijaliitto.fi/artikkelit/?x30032=1131046

ja kaunokirjailijoiden huonosta palkkiotasosta: http://www.kirjailijaliitto.fi/artikkelit/?x22849=95932

 

Vehkoo, Johanna: “Mitä toimittajien tulisi oppia Elisagatesta?”, 11.7.2012, http://vehkoo.wordpress.com/2012/07/11/mita-toimittajien-tulisi-oppia-elisagatesta/

 

 

78 kommenttia

  1. LH says:

    Hyvä kirjoitus, kiitos.

    Lisään tietämystäsi kirjoitustaidosta. Sen opettaminen koettiin Suomessa niin vaaralliseksi taidoksi, että lukutaitoa opetettiin (rajoitetusti sitäkin, aikoinaan) peräti 200 vuotta ennen kirjoitustaidon opettamista.

    Kirjoitustaito on siis päässyt “pesiytymään” kulttuuriimme varsin myöhään, tai hitaasti. Lukutaito jo uhkasi (uhkaa edelleen) vallanpitäjiä, mutta kirjoitustaito koettiin vallitsevan järjestyksen kannalta vielä vaarallisemmaksi taidoksi.

    Tieto löytyy teoksesta: Suomen yleisten kirjastojen historia; toim. Ilkka Mäkinen – suosittelen muuten lukulistallesi (ehkä ole lukenutkin?), koska olet ottanut kantaa kirjastojen kävijöihin ja lukijoihin, ja otat tavallaan myös tässä kirjoituksessa.

  2. Helena Hovila says:

    Kiinnostava kirjoitus. Elämän keskivaiheilla kirjoittaminen on muuttunut vakavaksi harrastukseksi. Omakustanne on tuottanut minulle suurta iloa. Olen itse rakentanut kirjailijuuden ilon hartailleni. Kiitos tästä tärinastasi – yleensä en jaksaisi lukea näin tiukkaa tarinointia netistä, mutta tämä meni suoraan sydämeen. Kirjailijuuden kirjo on todella nyt valtava. Kiinnostava nähdä missä muodossa luemme kertomuksia seuraavina vuosina ja miten ne onkaan meille tarjoiltu, kustannettu. Tarinan voi kuunnella, lukea blogipalasina. Tärkeintä on että se on niin hyvä, että sitä tekee mieli lukea kuin ahnehtisi herkkua, joka vaatii jatkamaan.

  3. Petter Sairanen says:

    Kiitos, hieno kirjoitus.
    Pari huomiota.
    Ihmettelen kauhiasti, jos joku haluaa kirjailijaksi. Minusta se on jokseenkin käsittämätöntä. Kaipa siinä on joku harhaluulo taustalla tai sitten kyse on pölkkypäisyydestä. Harhaluulo ei kauas kanna, mutta pölkkypäisyys saattaa kantaakin, koska pölkkypää joutuu kokemaan käytännössä tai mielensä sisällä hieman outoja juttuja. Ei kai kukaan selväjärkinen voi haluta kirjailijaksi? Mielestäni kirjailijan työ on aivan kahjua touhua. Itse olen ollut vapaa kirjailija vuodesta 1990 ja olen tässä mukana edelleen ihan piruuttani. Minua huvittaa katsoa onko tämä mahdollista. Olisihan se pitänyt nähdä jo varhemminkin, mutta pölkkypää mikä pölkkypää.
    Internetin vaikutuksesta minulle tulee mieleen eräs herja, kun oikeaoppinen hyödyllinen idiootti sanoi, että toimiihan se käytännössä, mutta toimiiko se teoriassa?
    Kirjailijaisuus on ainakin kirjailijalle mieletön kysymys. Eikä kenestä tahansa voi tulla kirjailijaa. Siihen tarvitaan runsain mitoin pölkkypäisyyttä. Tai no joo, onhan näitä kirjoja. Kirjoja julkaistaan paljon. Jotkut niistä menevät kaupaksi. Juu, taso on aivan hirmuinen.
    Sain muuten pakit Kirjailijaliitosta haettuani jäsenyyttä kahden romaanin jälkeen (molemmat Art Housen kustantamia). Uutta jäsenyttä, jonka sitten sain, hain ainoastaan kunnioittaakseni Paavo Haavikon muistoa. Hän toimi aikoinaan liitossa aktiivisesti. En tiennyt sitä varhemmin.
    Sellainen kysymys, joka kirjailijuutta kiinnostaa on vuokra ja sen maksu. Ja sitten ravinto. Mutta se on tärkein ja nythän on hyvä vuodenaika sen suhteen. Ei paljon tarvitse kuin kulkea metsässä ja vesillä niin se löytyy helposti.
    Petter Sairanen, kirjailija Jumalan armosta

  4. Aleksis Salusjärvi says:

    Vettenterä saattaa olla tämän vuosikymmenen merkittävin kirjailija. Metapoetiikka turkkalaiseen henkeen ei ole löytänyt tällä vuosituhannella Vettenterää parempaa suomalaista esimerkkiä. Journalisti sisälläni ärjyi, kun kuulin huijauksesta. Olin valmis mestaamaan hesarin (ja sitä edeltäneen kaksplussan ja suomi24:n) mukana enkelielisatapauksen viimeiseen korteen.

    Pieni etäisyys on kuitenkin paljastanut nimenomaan kirjallisuuden keinoja nerokkaasti käyttävän teoksen, joka vasta nyt viimein on asettumassa hahloonsa. Jos joku piti Anna Halmkronaa inspiroivana juttuna, se on Vettenterään verrattuna lätäkkö avomeren laidalla. Ratkaisevaa on oikeastaan enää se, miten Vettenterä poetiikkansa kanssa sujuttelee. Hänet halutaan tuomita, ja hän on antanut väisteleviä lausuntoja kostonhimoisille toimittajille. Anja Snellman on vastaavissa tapauksissa updikemaisesti syytellyt suoraan lukijoija ja viime kädessä ihmiskuntaa tyhmyyydestä. Vettenterä sen sijaan on tasa-arvoinen yleisöönsä, mikä mahdollistaa manifestointien tai egoprojektien sijaan hyvin tarkan ja vivahteensa säilyttäneen kirjallisen projektin kaikkien sisältöjen välittymisen – esimerkiksi sen, että hän itse on ollut koulukiusattu.

    Minttu, jos luet tätä ja olet henkisesti cul de sac, tässä neuvo: pyydä jeesiä estetiikan vallankumouksellisilta, jotka ymmärtävät mistä tässä on kyse. Tyypeiltä, kuten Jari Halonen tai Markku Eskelinen, tai jos bulkki kelpaa, minä tai Maaria. Ei nimittäin ole ensimmäinen kerta, kun hesari ampuu viestintuojaa koko patteriston voimalla.

    Klyrgian korkeakirjallinen kulttuuri akateemisen kölipainonsa kanssa ajaa karille sillä siunaaman hetkellä, kun miehistö uskoo kapteenia ja varustajaa silloinkin, kun heidän silmänsä ja korvansa havaitsevat päinvastaista. Maapallo ei ole lätty, eikä helvettiin putoa horisontin laidalta…

    • Kristian Blomberg says:

      Aleksis: En ole lukenut tuota ”kirjallisia keinoja nerokkaasti hyödyntävää teosta” enkä ota tässä kantaa sen mahdollisiin ansioihin enkä koulukiusaamiseen. Mutta jos metailuun lähdetään, niin minusta Vettenterän tapauksesta piirtyy vaikutelma, jonka mukaan syy yleiseen närkästykseen ei ole tuo kirjallisuuden rakenteissa tehty temppu, vaan sen osoittaminen miten lyhyt matka noista rakenteista on nykyään muihin medioihin ja erilaisiin dokumentaarisiksi miellettyihin asiaohjelmiin. Mielestäni metailu on tehty siellä, niiden suomassa näkyvyydessä. Ja siellä kirjailija hyvin nopeasti lakkaa olemasta teoksia luova kirjailija ja muuttuu keskusteliijaksi. Se on kai nykyään jotain korkeampaa.

      Samasta syystä vertaus runomaailman pienessä mittakaavassa toimineeseen Halmkronaan ei toimi. AH asetti kirjan ja kirjailijaidentiteetin kellumaan vastaanoton ja sosiaalisen median virtauksiin, katseli miten vähän niille tapahtuu tilanteessa, jossa tekijä ei aktiivisesti kykene olemaan siellä missä yhteyksiä syntyy, missä päätetään kirjallisesta mausta, missä pitäisi näkyä.

      MV on käyttänyt kirjaa päästäkseen olemaan ja puhumaan (tärkeäksi kokemastaan asiasta). Siksi kai tuo närkästyskin. Että oikein teeveessä joku valhettelee tuohon tapaan, ja vieläpä ohjelmissa, joiden eetos perustuu siihen että nuoremman vuoksi hylätyksi tulleet tai syöpää sairastavat arkkitehdit avautuvat elämästään. Että tuolla ei ollakaan puhumassa totta, lainausmerkeissä tai ilman. Että kirjallisuus harhautti ja ujuttautui tuonne, sosiaalipornon ja vilpittömän hyväntahtoisuuden vesille..

      Maaria: kiitos hienosta kirjoituksesta ja linkkilistasta!

    • Kimmo says:

      Aleksis, oletkohan nyt ihan varmasti tutustunut tähän Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa -teokseen? Mulla on nyt pienoinen epäilys siitä, joten pistän tähän kaiken varalta amazon-linkin, missä muutama luku luettavissa:
      http://www.amazon.co.uk/Jonakin-p%C3%A4iv%C3%A4n%C3%A4-kaduttaa-Minttu-Vettenter%C3%A4/dp/9524988135/

      Muutoin olen pitkälti samoilla linjoilla Kristianin kanssa. Myös Maarian teksti oli erittäin onnistunut!

      • anitak says:

        Kävin katsomassa näyteluvut. Vaikuttaa rakenteellisesti mielenkiintoiselta tekstikoosteelta, mutta sisältö ei ollut niin kiinnostavaa kielellisesti että olisin tilannut koosteen.

  5. Aleksis Salusjärvi says:

    Mua kiinnostaa toi Maarian Vettenterää puolustava ajatuskulku, ja hahmotin proosateokseksi ton Jonain päivänä kaduttaa -kirjan sijaan sen kokonaisuuden, jossa Vettenterä on figuroinut milloin vanhempien sanansaattajana, milloin eri blogihahmoina, milloin Elisan päiväkirjana ja milloin itsenään haastatteluissa ja katkelmissa.

    En siis ole lukenut kirjaa, ja tuskin luenkaan, mutta olen lukenut aika paljon tekstiä Elisalta ja Elisasta, ne ovat olleet kiinnostavia katkelmia, joskin tosi paperinmakuisia. Siitä huolimatta ja ehkä juuri siksi ne ovat osuneet aika hyvin siihen maailmaan, jossa teini-ikäinen minä tuottaa todellisuuttaan kynänsä kautta. Luultavasti siinä on pohjalla Vettenterän omia kokemuksia, en usko että tuollaista voi muuten ulkoapäin kirjoittaa millään itsekritiikillä varustettu ihminen.

    Halmkronan otin rinnalle siksi, että juuri proosan suhteen ollaan etsitty kissojen ja koirien kanssa poeettista uudistusta. Nyt kun sellainen istuu syliimme, sitä ollaan hätistämässä kauemmas koska kyse ei muka ole kirjallisuudesta. Juuri kirjallisuutena tämä koko ooppera on kiinnostava, sillä vain proosamaailmasta voi pyllistää tällaista epiikkaa.

  6. Tommi Melender says:

    Kun oikein kissojen ja koirien kanssa jotain etsii, vaikka sitten “poeettista uudistusta” kotimaisessa proosassa, niin sitä varmaan tulee ennen pitkää myös löytäneeksi.

    Aleksis on nyt löytänyt. Innostus tuntuu olevan aitoa ja kielikuvat komeita (tosin “lätäkköä avomeren laidalla” hän on muistaakseni käyttänyt ennenkin: verratessaan kotimaista nykyrunoutta ja kotimaista proosaa).

    Jakaakseen Aleksiksen innostuksen olisi suostuttava myös katsomaan tätä kaikkea “oopperana”, kuten hän on keksinyt katsoa. Minulla ei mielenkiinto, ymmärrys, huumorintaju tai jokin muu henkilökohtainen ominaisuus sellaiseen riitä. Enkä ihan niin epätoivoisesti kaipaa “poeettista uudistusta” kotimaiseen proosaan, että jaksaisin hampaat irvessä yrittää.

    Se mitä Kristian tuossa edellä kirjoitti vastaa aika tarkasti omia ajatuksiani. Tosin olen lukenut koko “oopperasta” vain tuttujen FB-kommenttien kautta, en kirjaa, en Hesarin juttua, enkä noita oheismateriaaleja.

    Mutta hyvä, että keskustelu jatkuu, kuten on tapana sanoa.

  7. Aleksis Salusjärvi says:

    Ehkä lienee syytä vielä painottaa, että en ole muodostanut lopullista kantaa Enkeli-Elisan tapauksesta. Minua siis kiehtoo ajatus siitä, että kyseessä voisi olla jotain esteettisesti merkittävää. Siitä syntynyt tuohtumus lisää asian kiinnostavuutta.

    Kyse on isoista kysymyksistä: mitä on fiktio ja mitä on kirjallisuus ja muodikkaasti puettuna asiaa voi täsmentää pohdinnalla metafiktiosta.

    Arkiajattelu sanoo heti, että ei saa valehdella. Jos väittää puhuvansa totta pikkutytön itsemurhasta, on moraalitonta valehdella. Kirjallisuudessa tällainen selkärangattomuus on arkipäivää. Tommi tuntuu ehdottavan, että kirjallisuus on erikseen. On joko oikea Elisa tai keksitty ja nämä eivät saa mennä sekaisin. Kirjallisuus tapahtuu turvallisesti alueella, jossa kaikki tietävät että leikkiähän tämä ja eivaiskaa (okei, kärjistän, mutta niin tekee Tommikin). Kiinnostavaa kirjallisuuden suhteen ovat kuitenkin usein tilanteet, jossa emme tiedä minkälaisen todellisuuden osan tai kokonaisuuden fiktio kattaa.

    Vettenterä elää fiktionsa todeksi, kuten kymmenettuhannet ihmiset tapauksen yleisönä. Ja kyse ei tosiaan ole Myöhemmin kaduttaa -kirjasta, sillä yleisö on lukenut päiväkirjamerkinnän Elisalta jostain, jonkun Vettenterän kommentin, jonkun lehtijutun tai Elisan isän tekstin jne. Kaikki aineisto on kuitenkin ilmeisesti Vettenterän käsialaa. Tämä kirjallinen fiktio on multimediaa.

    Tuohtumus syntyy siitä, että tämä koko kiperä aihe koskee moraalia. Voi kysyä, että onko Enkeli-Elisan olemassaolo hyväksi. Kumpuaako tästä mitään hyvää? Kukaan ei tiedä ainakaan vielä. Moni kuitenkin jo hutkii, vaikka tutkiminen on kesken. Jos tapaus on kerran selvä, miten se ratkaisevasti eroaa vaikka Nuoren Wertherin kärsimyksistä?

  8. Tommi Melender says:

    Jos haluan ehdottaa jotain, niin ehdotan kyllä enkä vain anna ymmärtää että ehdotan. Välillä hiukan rasittaa tuo tällä foorumilla varsin usein toistuva retorinen kuvio, että “X nyt tuntuu yksinkertaisesti ajattelevan, että on vain jokin turvallinen alue, jossa kirjallisuus tapahtuu, vaikka kiinnostavaa on itse asiassa kaikki muu sen ulkopuolella…”

    Mutta joo, lähinnä kai säpsähdin tuosta “vuosikymmenen merkittävin kirjailija” -hyperbolasta ja tulin ilmoittaneeksi, ettei minulla riitä leikkimieltä, mielikuvitusta tai taideteoreettista kompetenssia tarkastella tätä “oopperaa” turkkalaisena metapoetiikkana tai jonain muuna villinä ja vapauttavana. Onko ihan pakko sännätä liikkeelle noin julistavin luonnehdinnoin ja kielikuvin? Mihin hehkutussanat riittävätkään enää sitten, jos tulee vielä 50 kertaa Vettenterää kovempi ja kiinnostavampi juttu? Ei kai se “poeettinen uudistus” kotimaisessa proosassa toteudu sillä, että huudetaan mahdollisimman lujalla äänellä, että tässä se nyt on, katsokaa ja ihmetelkää!

    Tai jos se sillä tulee, niin minäkin lupaan huutaa perkeleen lujaa, kertokaa vain hyvissä ajoin että mikä se juttu on josta pitää huutaa.

    Sillä välin odotan ensi syksyä ja Neuromaania, esimerkiksi. Eli mä siis luen vielä ne kirjatkin ennen kuin innostun jostain, mikä mahdollisesti leventää ja laventaa kirjallista mielikuvitusta.

    Mutta kaikin mokomin, jatkakaa pohdintoja, ihan kiinnostunut olen lukemaan miten Vettenterä case tästä etenee tällä foorumilla.

  9. helih says:

    Jaa-a. Vettenterän teksteistä näkyy mielestäni valitettavan selvästi, ettei hän hallitse kirjailijan tärkeimpiä työvälineitä. Kieli on tahattoman (ei tietoisen) kömpelöä ja henkilöhahmot ohuita.

  10. Aleksis Salusjärvi says:

    Eipä “retoriset eleet” mitään linnunmaitoa tuossa ylläkään ole. Olkaamme siis konservatiivisen ja säädyllisen maltin kanssa patronsoivan pidättyväisiä viktoriaanisten naisten tavoin. Mutta juuri tuo “mä siis luen vielä ne kirjatkin ennen kuin innostun jostain…” kohta on kuittailutarkoituksestaan huolimatta paljastava siinä suhteessa, että kirjallisuus kattaa nykyään kirja-esineitä suuremman kokonaisuuden. Kustantamoiden nimikkeet toki ovat se perusta, jolle toiminta rakentuu instituutioissa, mutta eivät poissulkevasti.

  11. Maaria Pääjärvi says:

    Tämäpä meni erikoiseksi. Minusta tuossa E-E -keississä on just mielenkiintoista tuo multimediaalisuus ja ne tekstit, joista ei voi tietää ovatko ne saman vai usean eri ihmisen kirjoittamia. Ehkä se on myös laajentuva teos, johon lukeutuu jatkuvasti uutta materiaalia. Kollektiivisesti tuotettua. Noissa kirjanpätkissä, joita kävin Kimmon linkistä lukemassa, näkyi toki kielen heiveröisyys, mutta totta puhuen on täysin mahdollista että kieli, joka ei ole kirjallisesti nautittavaa tai laadukasta olisi kaunokirjallisuutta. Autenttisuuden kannalta se taas on uskottavampaa kuin kirjallinen suoritus.

    Mulla ei ole kantaa siihen, onko Elisa aivan omasta päästä keksitty vai tosipohjainen. HS:n jutussa (jota en ole lukenut) kai otettiin kyseenalaistava kanta sillä perusteella, että Vettenterä ei tarjonnut vahvistusta E:n olemassaolosta. Mätäkuun skandaali tosiaan, kai tässä maailmassa pahempiakin puhalluksia tapahtuu. Asiat on tosin vähän vaikea todistaa olemattomaksi sillä perusteella, että olemassaoloa ei ole todistettu.

    Tällaisen asian nouseminen kiistaksi, Vettenterän nouseminen sen keskiöön, tapauksen melkoiset tekstuaaliset rihmastot erilaisissa mediaympäristöissä, ilmiön synty, jonka kautta ihmiset on saatu kertomaan omia tarinoitaan… jos tämä ei ole kirjallisuutta, niin mikä sitten on? Ehkä institutionaaliset uudistukset ovat muutenkin oleellisempia kuin poliittiset. Tavallaan Vettenterä on onnistunut tekemään osallistavaa kirjallisuutta, oli sitten kyse rinnakkaisten tarinoiden esille tuomisesta tai kynttilöiden sytyttämisestä metaforiselle enkelille. Ja sitten tää metataso, jossa nyt puljataan.

    Minä en tosiaankaan tiedä mitä tämä merkitsee. Olishan se hienoa, jos juuri kirjallisuus kaikista taidemuodoista voisi sulattaa itseensä tällaiset eleiden ja sanojen sekamelskat. “Vettenterän tapauksesta piirtyy vaikutelma, jonka mukaan syy yleiseen närkästykseen ei ole tuo kirjallisuuden rakenteissa tehty temppu, vaan sen osoittaminen miten lyhyt matka noista rakenteista on nykyään muihin medioihin ja erilaisiin dokumentaarisiksi miellettyihin asiaohjelmiin” lukee Kristianin kommentissa. Tätä vois miettiä.

    Mutta tässäkin keskustelussa on pitänyt erikseen havaita, että Vettenterän kirja on kieleltään huonoa kirjallisuutta ja henkilöhahmot ohuita. Mutta silti tässä keskustellaan juuri Enkeli-Elisasta, eikä esim. Ivana B:sta, joka on varmasti kieleltään vähintään säällistä kirjallisuutta ja henkilöhahmotkin syöneet vähän paremmin. Kiinnostavaa, todella.

    • Kimmo K. says:

      Nopeasti jälleen pelkkä linkki vain (oon selvästi erikoistunut näihin, ehkä koitan kommentoida jossain vaiheessa pidemmin): joku hesarin oikeuksien polkija skannannasi kuukausiliitteen jutun nettiin luettavaksi.

  12. Tommi Melender says:

    Kirjallisuus on enemmän kuin pelkät teosnimikkeet, juu on toki, en sitä kiistä. Eikä kiistäisi esimerkiksi Hannu Raittilakaan, joka esseissään on kirjoittanut siitä, kuinka Jari Tervon romaanituotanto ja Uutisvuoto-esiintymiset ovat yhtä ja samaa kirjailijuuden kokonaiskuvaa.

    Vettenterä caseakin voi lukea teosnimikkeiden yli laajentuneena, institutionaalisista rakenteista irroneena kirjallisuutena, mutta voi sitä lukea muistakin vinkkeleistä.

    Taideteoreetikon mielestä Vettenterä on luonut “turkkalaista metapoetiikkaa”.

    Jacques Eijkensin opit sisäistänyt kirjallisuuden myyntireiska taas voisi olla sitä mieltä, että Vettenterä on onnistunut siinä missä jokaisen nykykirjailijan pitäisi onnistua: olemaan läsnä kaikkialla kaiken aikaa, multimediaalisesti. Myyntireiska ylistäisi Vettenterää siitä, että tämä on onnistunut mahtavalla tavalla itsensä brändäämisessä, kun taideteoreetikkokin suoltaa silkkoja mainoslauseia: “tämän vuosikymmenen merkittävin suomalainen kirjailija”.

    Siispä: Uraaurtava kaunokirjallinen merkkiteos vai itseään ruokkiva mediaspektaakkeli? Riippuu siitä, miten asiaa haluaa tai päättää katsoa.

    Itse kallistun jälkimmäiselle kannalle, vaikka pystyn näkemään Aleksiksen hahmottelemat kirjallisuusulottuvuudetkin.

    Se, miksi näen tämän enemmän mediaspektaakkelina johtuu, kuten sanoin, siitä etten näe tässä mitään järin kiinnostavaa kirjallisessa mielessä (enkä nyt puhu teosnimikkeisiin rajoittuen). Täällä on todettu jo, että Vettenterä ei kirjoita hyvin. No, kuten Maaria edellä sanoo, köykäinenkin teksti voi sopivaan kontekstiin osuessaan kohota kaunokirjallisuudeksi. Mutta puuttuu Vettenterä casesta muutakin kuin estetiikkaa, nimittäin jotain sellaista, jota voisi nimittää “älyksi”.

    Sen perusteella mitä olen itse pystynyt hahmottamaan, kyseessä on vahingossa, tarkoittamatta, reaktiivisesti syntynyt mediaspektaakkeli (toki kaikki mediaspektaakkelit ovat sellaisia, enemmän tai vähemmän). Vettenterä on joutunut ikään kuin takametsästä suoraan parrasvaloihin, pelästynytkin varmaan, ja näen hienoisia puskafarssin aineksia siinä, että taideteoreetikko rientää paikalle ilmoittamaan, että tämä kaikki onkin suomalaista proosaa uudistavaa kirjallisuutta, koko monenkirjava ilmiökokonaisuus. Kaikista irtopalasista huokuu keskinkertaisuus ja kotikutoisuus, mutta siinä vaiheessa, kun ne pyöräytetään median saatanalliseen myllyyn, niistä tuleekin kuin taikaiskusta merkittävää taidetta. Vettenterän kannattaisi varmaan seuraavaksi kirjoittaa kommentaari poetiikastaan, jossa hän muuttaisi koko virityksensä taidepuheeksi. Sillä tavalla hän voisi kasvattaa nyt orastavaa symbolista pääomaansa. Hankkia uskottavuutta.

    Joku voi tietysti sanoa, että olen auttamattomasti sidoksissa iänikuiseen taiteilijaneron myyttiin tai tekijän intentioon tai mihin liekään, kun tällä tavalla ajattelen. No, niin kai olenkin. Pystyäkseni innostumaan kirjallisuudesta, puhuttiinpa siitä teoskeskeisessä tai laajemmassa mielessä, minun on koettava se esteettisesti tai älyllisesti kiinnostavaksi. Tämä Vettenterä case ei täytä kumpaakaan ehtoa, ja niinpä se mielenkiinto mitä minulla on sitä kohtaan ollut, on ennen muuta mediaspektaakkelin herättämää mielenkiintoa. Taiteellisessa mielessä se on minulle mätäkuun juttu.

    Miten muuten lukisitte Sarkola/Sariola-tapausta? Sekin rikkoi monia institutionaalisia rajoja, herätti myrskyä mediassa ja laajeni jopa oikeussaliin. Eikös siinäkin voisi nähdä monenmoisia metapoeettisia ulottuvuuksia?

  13. Teemu H says:

    Mielenkiintoinen tapaus tuo Vettenterä-enkeli-Elisa -case. Olen pyrkinyt hiljaisuuteen – jotenkin sellainen olo, että jotakin (jatkuvasti) paljastuu verhon takaa, enkä viitsi vielä olla asiasta mitään mieltä. Joitakin asioita nousee toki mieleen heti.

    En ole lukenut kyseistä kirjaa, enkä ole aikeissa lukeakaan. Nyt en ehdi – lukulista on pitkä. En siis ota kantaa siihen, kuinka hyvä kirja on, mutta jos sen hyvyydestä puhutaan en keskustelussa ole juurikaan havainnut minkäänlaisia yhtymäkohtia ansiokkuuden ja itse teoksen välille. Sen sijaan kokonaisuudessaan puhe keskittyy itse kirjan ympärille. Se on väsyttävää ja keltaisen lehdistön kamaa.

    Minusta tämä tapaus on hyvä esimerkki, kuinka suomalainen media hysterisoituu ja koko asia eskaloituu ja se valopiste mikä tässä ihmisiä kiinnostaa hämärtyy entisestään. Väittäisin ettei ihmisille pääosin ole edes kovin kummoisia merkityksiä siitä, onko tarina totta vai ei – ja onko sillä edes väliä jos kirja tekee vaikutuksen. Epäilen kuitenkin, että nyt uutisotsikot tekevät vaikutuksen, brändäävät.

    Aleksiksen esiin kirjoittama: “Vettenterä saattaa olla tämän vuosikymmenen merkittävin kirjailija” on minusta juuri esimerkki jotenkin hysterisoituneesta reaktiosta – se ei ole huono juttu lainkaan, mutta on loistava esimerkki kuinka helposti intoudumme päättelyihin ja ajatuksiin, jotka eivät sinällään ole kovin relevantteja. Eivät ole, vielä. Aivan samanlaista yli-intoutumista olemme saaneet nähdä Sofi Oksasen ympärillä. Hän on saanut liki messiaanisen hehkun ympärilleen, mikä on kummallista, eritoten kun glooria perustuu oikeastaan vain yhden teoksen jälkimaininkeihin.

    Kyse on nimenomaan brändäytymisestä eli ts. huomion herättämisen ja sen ylläpitämisen taidosta. Enpä ihmettelisi, jos koko Vettenterä-jutun takaa selviäisi, että hän itse on vuotanut epäilyn siitä, kuinka tosipohjainen ko. tarina oikeastaan onkaan. Tärkeinhän hänelle kirjan kirjoittamisen jälkeen on saada huomiota kirjalle. Jos ajattelen kaupallisesti, ja miksen ajattelisi kun tässä ajatellaan muutenkin.

    Mittareita on monia. Itse katselen mielummin taaksepäin, koko vuosikymmenen matkan, ennen kuin määrittelen edes itselleni tärkeintä menneen vuosikymmenen kirjailijaa.

  14. Tommi Melender says:

    Tuosta Maarian kommentista vielä, että “tavallaan Vettenterä on onnistunut tekemään osallistavaa kirjallisuutta, oli sitten kyse rinnakkaisten tarinoiden esille tuomisesta tai kynttilöiden sytyttämisestä metaforiselle enkelille.”

    Osallistava kirjallisuus kuulostaa lämpöiseltä ja hienolta jutulta. Pitäisi olla melkoinen lurjus ja mätämuna “vastustaakseen” sellaista.

    Mutta nuo esimerkit rinnakkaisista tarinoista ja kynttilöiden sytyttämisestä sun muusta, eivätkö nekin juuri noudata nykyajalle tyypillisen mediaspektaakkelin kaavoja?

    Vähintään prinsessa Dianan kuolemasta lähtien ovat tulleet tutuiksi tämänkaltaiset “osallistavat” kollektiiviset riitit, kun jotain koskettavaksi koettua tapahtuu. Muistaakseni joskus on käynyt niinkin, että fiktiivisen televisiosarjan henkilöhahmon traaginen kuolema on saanut ihmiset tuomaan oikeasti kukkia, kynttilöitä ja pehmoleluja “onnettomuuspaikalle”.

    On tämä varmaan “osallistavaa”, mutta on se kyllä paljon muutakin.

    Mitä eroa siinä on “osallistaako” ihmisiä tällaisiin riitteihin kirjallinen teos, tv-sarja, koulusurma, liikenneonnettomuus tai prinsessa Dianan kuolema?

    Ihmiset osaavat näköjään käyttäytyä ihan samalla tavalla, olipa kyse fiktiivisistä tai todellisisita tapahtumista. Tai tässä Vettenterän tapauksessa todelliseksi luullusta mutta kenties fiktiivisestä tapahtumasta.

    Maaria kysyi, että jos tämä ei ole kirjallisuutta niin mikä sitten. Minun kuitenkin on vaikea hahmottaa, että mikä tässä erityisesti on sellaista, joka voisi ilmetä vain kirjallisuuden kautta.

  15. Aleksis Salusjärvi says:

    Klyrgialaisen kulttuurin ongelmaksi paljastui se, että se oli läpeensä tylsää. Vaikka kirjoituksia on löydetty satoja tuhansia, kukaan ei jaksa lukea niitä. Tuon korkeakulttuurin saavuttaman sivistyksen taakaksi ja lopulta tuhoksi paljastui, että ketään ei vaan enää kiinnostanut. Frankfurtin yliopiston ainoa klyrgia-tutkija, tohtori Himmelman on ollut apatiasta johtuvalla sairaslomalla jo viisi vuotta. Hänen viimeinen havaintonsa oli, että klyrgialaiskirjallisuus perustui vahvan kirjailijaliiton, suurten kustantamoiden ja heikon kansakunnan arvovallanpönkittämiseen, jossa keskusteluja käytiin lähinnä siitä, minkälaisia sääntöjä kirjallisuudella on oltava.

    Tässä moralisoivassa EE-jälkipuheessa paistaa jälkiviisaus. Törmäsin itse enkelielluun kaivaessani talvella nettiproosaa yhtä kirjallista työtä varten. Heti huomasin näistä päiväkirjoista kaksi asiaa: 1) ne antoivat ilmauksen kokemukselle tavalla, joka muusta vastaavasta nettipäiväkirjamaailmasta usein puuttuu 2) ilmaisu oli kirjoituskurssimaisen kökköä, tyyliin “päiväkirjani sivut päättyvät kohta, päättyykö elämäni samalla.” Tähän viittasin kirjoittajan itsekritiikin puutteella.

    En lopulta kiinnostunut tapauksesta sen enempää, mutta huomasin että jutusta oli kasvanut ilmiö. Huomasin samalla, että tää Vettenterä on nyt sitten esillä kuin pääministerin morsian, vaikka on pelkkä statisti tapaukselle. Tai näin siis luulin. Kiinnostavaksi alkoi muodostua enkeli-elisa itseään kirjoittavana kertomuksena, jossa polttopisteeksi on asettunut fiktion käsite sinänsä. Tekstit on sotkua juu, mutta fiktio taas kaikessa kömpelyydessään on kiinnostava. Tässä kokonaisuudessa nousee hahmoteltavaksi esimerkki proosan maailmasta sellaisena, kuin sitä on verkon kautta usein hahmoteltu. Todellisuutenaan ja samastumispisteissään fiktion valtava viittaa verhoaa kokijansa vähän samankaltaisesti kuin elokuvissa Nurse Betty tai Truman Show.

    Tässä kyseisessä tapauksessa juuri nyt, kun verhot on syrjässä, kiehtoo sekin, että Vettenterää ei taida puolustaa kukaan julkisesti. Kun keisarilla ei ole vaatteita, on helppo tyrmistyä joukkosuggestiosta asian paljastuttua, mutta entä jos joku yleisöstä haluaakin että se jatkuu? Voiko nakupellen vaatteet pukea mielessä vielä senkin jälkeen, kun suggestio on lauennut?

    Estetiikasta käsin Vettenterä-keississä on pari kohtaa, jotka saavat mussa saman fiiliksen, josta Tommi kirjoittaa. Kun laittaa Googlen kuvahakuun MV:n, tulee uikkarikuvia ja joka toinen paita antaa kaula-aukkoa sen verran hövelisti, että ei tarvita psykoanalyysin loppututkintoa johtopäätökseen, että tässä on tyrkky julkisuushakuinen ihminen, joka sinällään jo on motiivi josta en erityisesti lämpene. Myöhemmin kaduttaa -teos on myös jo ihan avausvirkkeiden tautologialla kökköä, ja vielä kokonaisdramaturgiana (kiusattu kuolee, isä entinen kiusaaja, joka ottaa omaan kiusattuun yhteyttä, joka tekee sitten niinku tän kirjan) sen verran saippuasarjatasoa, että mistään neroudesta ei tosiaan auta puhua.

    Mitä on kirjallisuus? Sarkola-Sariola on tosiaan tapaus, jossa on myös inspiroivat puolensa. Tässä EE:ssä niitä piisaa myös. Mieleen tulee esimerkiksi Amerikan intiaanien kohtalot, joista on kirjoitettu hyvin kapealla näkökulmalla sydäntä riipiviä tarinoita, joiden fiktiotodellisuus nostaa tarkasteltavaksi paitsi epäsuhdan totuuteen myös sen projektion, joka tuottaa marttyyreitä toiseudesta.

  16. Veera Antsalo says:

    Aivan aluksi täytyy huomauttaa, että Vettenterän kirjan nimi ei ole Myöhemmin kaduttaa vaan Jonakin päivänä kaduttaa.

    En ole lukenut kirjaa noita näytetekstejä lukuunottamatta. Sen sijaan olen lukenut Kuukausiliitteen jutun aiheesta, Hesarin myöhemmän jutun aiheesta (jossa esitettiin lisää todisteita sen väitteen tueksi, ettei Elisa ole voinut olla todellinen henkilö), sivutolkulla vauva.fi -foorumin keskustelua aiheesta (vauvalta alun perin nuo epäilyt muuten lähtivät liikkeelle, ja sieltä jutun kirjoittajat myös poimivat aiheensa) sekä useita Facebookissa eri sivuilla käytyjä keskusteluja. Olen jokseenkin addiktoitunut tän jutun seuraamiseen, ja olen huomannut etten ole ainoa.

    En nyt ota kantaa siihen, onko kirja tai sen ympärillä vellova ilmiökokonaisuus esteettisesti vallankumouksellista. Mutta tuosta moralisoinnista sen verran, että nähdäkseni moralisoinnin fokus ei ole kirjallisessa vedätyksessä sinänsä. Moralisointi on kohdistunut etupäässä siihen, että Elisa-ilmiökokonaisuuden turvin Vettenterä on onnistunut hankkimaan itselleen katteettoman (tai ainakin kyseenalaisen) asiantuntijan statuksen. Juu, häntä on kiusattu, mutta onko Vettenterä oikea ihminen menemään kouluihin ja seminaareihin varhaiskasvatuksen parissa toimivien ihmisten eteen puhumaan kiusaamisesta? Onko Jonakin päivänä kaduttaa juuri se kirja, jonka yläasteikäisten pitäisi lainata koulun kirjastosta? Näitä asioita on kyseenalaistettu.

    Toisaalta on oltu huolestuneita siitä, että monet mediat ovat esitelleet tapauksen totena, eli tältä osin kritiikki on kohdistunut toimittajiin, jotka ovat nielleet jutun sellaisenaan, ei Vettenterään.

    Koska kirja on vahvasti suunnattu nuorelle lukijaväelle (kirjaa on aiottu lahjoittaa koulujen kirjastoihin syksyllä 1000 kpl), minusta on aiheellista närkästyä siitä ja ilmiökokonaisuudesta. Peruskouluikäisille teoksen esteettisellä vallankumouksellisuudella ei ole mitään merkitystä, vain sillä on merkitystä, miten tällainen kökösti kirjoitettu ja totena nielty itsemurhaporno heihin vaikuttaa. (Ylioppilaskokelaat voi varmaan jo esseissään laittaa pohtimaan tätä ilmiötä, mutta siinäkin vaiheessa on ehkä aiheellista tietää jotain taustasta.)

    No, mua nyt vaan närästää, mutta ennenkaikkea juttua on kiinnostavaa seurata, koska tässä on kyse valehtelusta, ja valehtelu ja sen mekanismit ja sen seuraukset ovat aina kiinnostavia. Joidenkin mielestä tää on seiskalehtikamaa, minusta kesän kiinnostavin median esiin nostama aihe.

    • Teemu H says:

      Ajattelen vähän samoin tavoin kuin sinä Veera, mutta sillä erotuksella että mua kiinnostaa mahdollisen valehtelun takana olevat motiivit (vaikka luulenkin ne tietäväni jo, mikäli koko juttu osoittautuu vedätykseksi…)

      • Veera Antsalo says:

        No joo, kyllä ne motiivit muakin kieltämättä kiinnostaa.

        Mutta hei herätkää ihmiset, juttu on jo osoittautunut vedätykseksi. Kuukausiliitteen jutun jälkeen on tullut ilmi jo paljon seikkoja, jotka puhuvat sen puolesta, jos on yhtään juttua seurannut. Kukaan ei tosin voi absoluuttisen aukottomasti todistaa, että jotain ihmistä ei ole tai ole ollut olemassa, joten Teemu sunkin kannattaa varmaan ennemmin odotella että helvetti jäähtyy kuin että joku puolueeton taho kykenee osoittamaan jutun joko todenperäiseksi tai fiktioksi.

        Mutta Joulupukinkaan olemassaolemattomuutta ei voi aukottomasti todistaa. Silti tekee mieli uskoa, ettei häntä ole sillai oikeesti.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Takavuosina paljastettiin yksi pisimmälle mennyt säälinarkkari Binjamin Wilkomirski, jonka kirja Muistikuvia käsittelee hänen lapsuuttaan Auschwitzin keskitysleirissä Josef Mengelen testilapsena. Juutalaismiehen lapsuuskokemukset teki hänestä hentoäänisen uhrin vielä vanhuksenakin. Hän kiersi keskitysleiritapaamisissa ja luki kirjaansa, jossa muun muassa rotta syö tiensä ulos tapetun naisen jalkovälistä, “vain auschcwitzissä kuolleet voivat synnyttää”, hän kirjoitti kirjaansa.

        Wilkomirski ei ollut juutalainen, vaan sveitsiläismies Bruno Dössekker, joka oli keksinyt koko jutun.
        http://en.wikipedia.org/wiki/Binjamin_Wilkomirski
        Hän oli esimerkiksi aikuisiällään ottanut “adoptioisän” rabbista, jonka poika kuoli natsien leirissä. Hän siis keksi hirveimmän kuviteltavissa olevan kohtalon ja väitti niin käyneen itselleen ja jakoi menneen kauhun oikeiden uhrien kanssa.

        Toisin kuin Vettenterä-keississä kaikki tapahtui tosin yksikön ensimmäisessä, ja tuosta kirjasta debatoidaan yhä. Tai siis sen ansioista, kuvauksena se on ilmeisen veretseisauttava. Kiehtovaa tapauksessa oli vielä sekin, että “Binjin” tunnisti nainen, joka väitti olevansa samasta Mengelen testierästä selvinnyt lapsi. Tuon jenkkinaisen tarina kulkee saatananpalvonnan uhriksi tekeytymisen kautta vastaaviin kaksoisrooleihin. Takes one to know one, ja nämä kaksi olivat siis toistensa todistajia. Missähän he olivat tavanneet?

        Fiktion maailma on ihmeellinen, sillä totuus tai valhe ei määrity siinä aina yksiselitteisesti.

  17. Minttu says:

    Moi!

    Mä olen Minttu. Huomasin, että täällä kyseltiin motiiveista. Viime viikot ovat olleet niin yksi hullumylly, että osa teistä varmasti tietääkin jo miksi kirjailija tuli tänne puhumaan enkeleistä.

    Vaan mitä mä olen? Mä olen BoD-kirjailija. Mä olen ollut kipeä ja mä olen tehnyt töitä. Mä olen tässä nyt. Sitä mä olen tainnut hokea viimeiset neljä kuukautta. Nyt musta tuntuu, että mä olen viimein valmis myöntämään, että en ole. Mä olen yrittänyt harata vastaan. Mä olen puhunut vuosia masennuksesta avoimesti.

    Mä olen aina ollut jouluihminen. Mä olen aina kauhistellut lukumäärärajoituksia. Mä olen samaa mieltä. Mä olen aina sanonut, että mulle on ihan sama mitä mä teen, jos en kirjoita. Mä olen aikanaan hajottanut käteni kirjoittamisella niin, että kirjoittaminen tulehduttaa jänteet ja aiheuttaa hitonmoisen kivun. Mä olen lukenut sen jälkeen paljon, kirjoitellut parin tyypin kanssa. Mä olen yrittänyt harata vastaan viimeiseen asti, mutta nyt mä taidan yksinkertaisesti

    Mä olen kuullut ja lukenut. Mä olen Mintun Big Love, mut onko tämä nyt sitten mun hippiäslove? Mä olen tulossa jostakin. Mä olen ihan kohtuullisen varma, että näillä korvilla voi lentää. Mä kuulen.
    Kai sä NÄET, että mä kuulen? Tämä on varmaan pahin kiusaamistapaus, mistä mä olen kuullut ja lukenut. Tämä tässä. Se on se. Tie, josta mä olen haaveillut.

  18. Teemu H says:

    “Fiktion maailma on ihmeellinen, sillä totuus tai valhe ei määrity siinä aina yksiselitteisesti.”

    Tuossa on perää. Niin minäkin tämän koen; median kautta saadun käsityksen perusteella miellän Vettenterän enemmänkin yhdeksi henkilöhahmoksi fiktiivisessä tarinassa, joka ammentaa tosielämästä. En edes ole juurikaan kiinnostunut siitä, onko joku valehdellut vai ei, onko Enkeli-Elisan tarina totta vai ei – ajattelen tuon kaiken vain yhdeksi kokonaisuudeksi. Kirjan kirjoittaja on yleisö, joka siitä pauhaa.

  19. Jani says:

    E-E on mielenkiintoinen juttu. Samaan tapaan kuin vaikkapa Berlusconin poliittinen ura tai Pensselisetä. Mutta sitten kun aika kuluu, se ei enää olekaan mielenkiintoinen juttu.

    Mitä tämä sitten kertoo mielenkiintoisuudesta? Mielestäni ainakin sen, että jos joku asia koetaan mielenkiintoiseksi, se on luultavasti melko tyhjänpäinen asia. Tärkeät asiat sen sijaan koetaan hankaliksi, ikäviksi, tai jopa luotaantyöntäviksi.

    • Teemu H says:

      Tuntuu oikealle luonnehdinnalle. Lisäisin/muuttaisin sitä vielä niin, että kyllä ns. tärkeätkin asiat (tärkeyttä ei ole kovin mielekästä määritellä, koska sillä yleensä astuu aina jonkun varpaille antamalla itsestään elitistisen vaikutelman) voivat olla mielenkiintoisia, mutta sen mielenkiinnon aiheuttama volyymi on tällöin huomattavasti pienempi. Ikävä, luotaantyöntävä, hankala – ne ovat määritelmiä jotka taiteessa laittavat ajattelemaan.

  20. Vilja-Tuulia says:

    Klyrgiasta:

    Kirjoittaminen ei ole helppoa. Taide ei ole helppoa (eikä vaikeaa, ei ylipäätään jotakin, josta saisimme otteen – voimme vain kurottautua sitä kohti…)

    En ymmärrä mitä muuta mieltä kirjoittamisessa on kuin tuo kurottuminen. Se vaatii helvetin paljon “julkaisukelpoiselta käsikirjoitukselta”. Sisäinen kokemus… Monet teksteistä saattavat tulla julkaistuksi ennen (valtavaa) harppaustaan kliinisestä julkaisukelpoisesta käsikirjoituksesta aistilliseksi taideteokseksi. Jotkut tekstit, jotka ovat jo taideteoksia, saattavat jäädä tyystin julkaisematta.

    Mutta “kirjailijan tehtävä – – on tuottaa”, niin kuin tässä Klyrgiaa kuvailtiin… En aio koskaan työssäni sanataidekoulussa tai kursseilla lähteä siitä, että kirjailijaksi tulemisesta puhuttaisiin yhtä lailla kuin tuosta sisäisen kokemuksen löytämisestä. Tuo kokemus (ei se ole mikään yhtenäinen kokemus) kasvattaa vähitellen tyylin, joka puolestaan ammentaa jonkin tyylin perinteenhaarasta. Sitä kukin sitten ryhtyy koettelemaan, kokeilemaan… Uteliaisuus ja valppaus, vahva itsekritiikki joka pakottaa kyseenalaistamaan mutta ei lannista.

    Jos “tehtävä”, niin idioottina taiteen edessä.
    Jos “tuottaa”, niin energiaa.

    “Erioikeus kirjailijuuteen”… Vaan ei ole kirjailijalla erioikeutta. Hänellä on pelkkä kirjoitettu maailmansa. Mutta se hänellä on. Se määrittää kaiken – arvottaa myös, mutta jotenkin en nyt tarkoita sitä, saako se saman tien jossakin jotkut kiittävät aplodit.

    Klyrgiassa kirjailija on töineen kirjallisuuteen kuuluvien osasten “maailman valtias”, mutta hänhän pyrkii ajattelemaan – tekemään työnsä mahdollisimman pitkälle – menemään aina vain syvemmälle siinä, mikä häntä kiinnostaa. Mikä muu olisi hänelle mahdollista. Eihän muu ole mahdollista. Hän tekee taideteoksen. Taikka ei tee vaan päästääkin juosten kustun läpi? Kriitikko tekee kriitikon työtä, kustannustoimittaja kustannustoimittajan jne. jne.

    Meidät kirjoittajat (meidät kaikki eri “statuksilla” Klyrgiassa elelevät) punnitaan jokaisen kirjamme kautta. Anteeksi mystifiointi, mutta piispa Huovilan sanoin kahden kohdatessa paikalla on aina myös joku kolmas. Tässä tapauksessa ne kaksi ovat kirjoittaja ja teksti, ja se kolmas on se, joka punnitsee. Jumala? Taide? Kirjallisuushistoria? Yksi lukija? Tuhat lukijaa? Kriitikko? En koe, että olisin päässyt yhdenkään teokseni kanssa lähellekään sellaista, mitä kirjallisuudessa ihailen.

    Liitosta ajattelen, että on hyvin tärkeää, että taiteilijoilla on vahva ammattiliitto, huolimatta siitä miten monella eri tapaa eri kirjailijat ammatti-sanan kokevat. Liitolla on vastuunsa ja velvollisuutensa. Jos niitä ei ole, mitä sellaisella liitolla tekisi? Taiteilijan hommia ei muutenkaan nähdä Suomessa “oikeina töinä”. Liiton tulee myös punnita ja tutkia taidetta, kyseenalaistaa, pohtia, etsiä näkökulmia ja luodata kirjallisuushistoriaa. Liitto on olemassa, jotta en joudu ajattelemaan kirjailijuutta enkä määrittelemään sitä joksikin duuniksi, vaan kirjoitan.

    Maaria, kirjoitat analyyttisesti ja kiinnostavasti, mutta näkökulmasi myös jotenkin itkettää (“lukijan täytyy ostaa ja lukea kirjailijan tuotoksia”), joten se vie minulta juuri sitä energiaa, jota omat runoni nyt kaipaavat. Tulin siis taas vain käymään(tällä kertaa kiitos Risto Niemi-Pynttärin!) enkä jää seuraamaan keskustelua.

    Nimimerkillä Emilian alppipolku forever

    PS
    Miten innostavia kirjoittajia minulla muuten on… Paitsi etteivät he ole minulla, vaan olemme kirjoittamisen äärellä yhdessä, sen hetken vieretysten ja jaamme. Ei voi opettaa mutta voi oppia, ja kuka oppii mitäkin, ennustamatonta.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Vilja-Tuulian kommenttiin vastaukseksi – olen iloinen, että kirjoitit suhtautumisestasi kirjoittamiseen + kirjallisuuteen. Jos tuohon tapaan puhuttaisiin enemmänkin, voisi tällä Klyrgialla olla enemmän toivoa. Ymmärrät varmaan, että kirjoitukseni on dystooppinen. Minäkin voisin itkeä, kun näen kapitalistisen taloudenpidon logiikkaa taiteen alalla (kuten “tuottamisessa”). Tuo mentaliteetti on ilmassa muiden pyrintöjen kanssa. Niistä voisi tehdä useammankin fantasiavaltion.

      Kirjoittaminen on kenen tahansa ulottuvilla. Tietysti täytyy kirjoittaa ollakseen kirjailija. Mutta periaatteessa kuka tahansa voi tehdä niin. En tiedä miksi tuo “kuka tahansa” on sellainen mörkö. Ikäänkuin jokainen meistä ei olisi tuo “kuka tahansa”.

      En ole vastustanut kirjailijoiden ammattiliiton olemassaoloa. Vain väittänyt, että julkisissa ulostuloissaan Kirjailijaliitto on toiminut kummallisesti, jopa siten, että kirjailijoiden asialle voi koitua siitä vahinkoa. Lukijoiden syyllistäminen, kirjailijan statuksen kummallinen vaaliminen ja pikkurahoista nalkuttaminen (esiintymispalkkiot, kirjastokorvauksen korotukset) eivät välttämättä kosketa yhtäkään todellista ongelmaa. Kriitikko Putte Wilhelmsson on paljon lähempänä myös kirjailijoiden sekatuloisen elämäntavan todellisia ongelmia:
      http://turmiojaperikato.blogspot.se/2012/07/apurahasi-paattyy-oletko-valmis.html

  21. Aleksis Salusjärvi says:

    Jani, kun aikaa kuluu, ihan kaikki menettää merkityksensä. Tove Jansson kirjoittaa Taikurin hatussa Piisami-rotasta, joka luki kirjaa “kaiken turhuudesta”. Jos sä ihan pokalla väität, että meidän ajan yksi käsittämättömimmistä valtiomiehistä on todellisuudessa epäkiinnostava, on aika hankala ymmärtää, mikä sua sitten ylipäätään motivoi nousemaan sängystä ja osallistumaan elämään. Kohtahan aurinko meidät jo nielee ja maailmankaikkeuden valtaa imploosio. Oletus siitä, että on olemassa jaottelu tärkeisiin asioihin/ihmisiin ja pensselisetiin, on aika puistattava.

    Vilja-Tuulia kirjoittaa hemmetin hienosti. Juuri tuollaisen kokemuksen kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta jaan myös itse.

    …ja näköjään Minttukin heitti metakehyksen mukaan ja liitti tämän säikeen proosaelmaansa, tosin noi pätkät on kollaasi MV:n bogista, aika hyvin tehty sellainen, ja kuten asiaan kuuluu, kirjoittajan todellinen henkilöllisyys on hämärän peitossa….

    • Jani says:

      Aleksi: Se että se on sinusta puistattava, kertoo minusta siitä, että siinä lähestytään jotain olennaista. Jos jakoa tärkeisiin asioihin ei-tärkeisiin asioihin ei olisi, niin silloin asioilla ei todellakaan olisi mitään merkitystä, ja kaikki olisi vain viihdettä ja todellisuuspakoa; jotain johon vai tarttua hetkeksi.

      Tärkeät asiat, jotka ihminen kokee luonnostaan hankaliksi ja jopa vastenmielisiksi, ovat sellaisia, joilla on pakotava voima meihin, ja joita me emme voi itse valita. Tällaisia ovat mm. kärsimys, kuolema, riippuvaisuus toisista, jne. nekin ovat itse asiassa mukavia asioita niin kauan kuin ihminen voi käsitellä niiden kautta itsessään ihailemiaan piirteitä, kuten vaikka sitä, miten hän välittää toisista, mutta sitten kun saavutaan alueelle, jossa asiaa ei voi kääntää enää näin päin, alkaa varsinainen epämiellyttävyys ja todellisuus.

      Mutta eipä silti, en minä itsekään jaksa tuollaisia angsti-juttuja juuri miettiä. Kaipaan viihdettä ja ohimeneviä kohuja. Ne tuovat elämään keveyttä. Ja vaikka tiedostankin niiden olevan tyhjänpäiväisiä asioita, niin valitsen kuitenkin mieluummin ne kuin tärkeät asiat, koska haluan kuitenikin olla onnellinen, enkä usko, että tärkeiden asioiden miettiminen edes mitenkään todenäköisesti johtaisi siihen, että niitä alkaisi tajuta jotenkin paremmin tai tulisi sinuiksi niiden kanssa.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Sun ajatus on kestämätön. Ei ole olemassa absoluuttisesti tärkeitä asioita ja absoluuttisesti turhia. Ei Spede Pasanen ole tuotannoltaan arvottomampi ihminen kuin Kalervo Palsa, vaikka angstissa häviääkin sille. Eikä tää enkeliellu ole hömppäviihdettä kun asiaa tutkii yhtään perusteellisemmin. 40000 ihmistä “jakoi” tän jutun, joista moni oikeasti kiusattuja traumatisoituneita ihmisiä. Hauskaa on lähinnä eri mittakaavat, joita tähän on muodostunut, etenkin tämä instituutiokeskustelu, mutta itse ilmiö, se on tiukkaa shittiä.

      • Jani says:

        Joo, siinä olet minusta oikeassa, että ei ole mitään absoluuttista tärkeyttä, joka voitaisiin osoittaa. Mutta on tosiaan tärkeyden tasoja, ja ne olisi minusta tärkeää pitää esillä siksi, että jos meidän ajattelussamme ei ole syvyysulottuvuutta, vaan kaikki ajatellan vain jonkinlaiseksi horisontaaliseksi asioiden yhteenliittymiksi, joiden välillä voidaan liikkua miten huvittaa, niin se vie aika nopeasti pohjan kaikelta yhdessäololta ja kommunikaatiolta. Se näet johtaa siihen, että puhuessaan mielenkiintoisuudesta jokainen puhuu vain itsestään, ja onnistuu näin välttämään sen kenties ainoan alueen, jolla hän voisi kenties kohdata jotain, joka ei nousisi hänen jo ennalta tuntemistaan ja kannattamistaan näkökulmista.

        Se, että nostan asian esiin nyt tässä E-E:n tapauksessa johtuu siitä, että tällaiset tilanteet osoittavat hyvin osuvasti sen, miten helposti ihminen sentimentaalisuuden puuskassaan alkaa voivotella sellaisia asioita, joita ei välttämättä ole edes olemassa. En halua väheksyä sitä, että tällaiset asiat antavat ihmiselle keinon purkaa omia tunteitaan, mutta toivoisin tällaisen silti nostavan esiin sellaisen asian, että ne ihmisen omat tunteet saattavat olla sellaisia, että niillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, ja ne toimivat vain jonkinlaisina linsseinä, joiden kautta ihminen pystyy katsomaan maailmaa sellaisen akuin haluaa. esim. entinen koulukiusattu saattaa kieriskellä hekumallisessa itsesäälissään, kun pääsee tällaisen jutun yhteydessä mielestään taas kerran todistamaan sen, miten raadollinen tämä maailma on. Joku toinen taas uhkuu pyhää vihaa ja on viemässä kaikki kiusaajat aitan taakse. Ja silti kaikki tämä pohjautuu pelkkään fiktioon, jota ihmiset kuitenkin haluavat pitää yllä, koska juuri se tuo elämään sitä mielenkiintoa.

        Tästä syyst olen sitä mieltä, että mielenkiintoisuus ruokkii ihmisissä useimmiten vain jotain harhaista ja alhaista. Se antaa oikeuden rypeä ja keskittyä itseensä, elää sisäistä, katkeamatonta draamaansa, ja lisäksi vielä imartelee ihmistä kun hän voi sen kautta pitää yllä mielikuvaa, että hän on tärkeidenkin asioiden äärellä.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        En taida olla ihan kartalla tässä, mutta ymmärrän, että haluat takaisin yhtenäiskulttuurin hierarkoineen moraalisista syistä, jotta ihmiset itse eivät voisi päättää, mikä on tärkeää, koska he ovat taipuvaisia sentimentaalisuudesta johtuvaan epätarkkuuteen analyyttisessä ajattelussa? Huh, näin vanhoillista ajattelua ei taida löytyä vatikaanistakaan. Eikä siinä mitään, mutta fiktion alentaminen “kyse on vaan fiktiosta” yhdentekevyydeksi ei osu mun maailmankatsomukseen. Trierin Idiootit havainnollistaa erinomaisen täsmällisesti miksi.

      • Teemu H says:

        Kyllä tärkeydelle on olemassa eri tasoja, kaiken lisäksi jopa monissa eri ulottuvuuksissa. On yhteiskunnan mukaan määrittyneitä tasoja, sitten vielä subjektiiviset eli vain ja ainoastaan yksityisellä taholla olevia tasoja.

        Enkeli-Ellu on hömppäviihdettä, jos se on fiktiota. Eihän viihteen tarkoitus ole pelkästään olla viihdyttävää; sen tarkoitus on koskettaa, olla massiivisessa liitoksessa tunteisiin. Sen sijaan Enkeli-Ellun ympärillä oleva kohina ja pöhinä ei ole viihdettä vaan jotakin todempaa. Ja tästähän koko tapauksessa on kyse: ristiriidasta, jossa todeksi väittämällä yritetään muodostaa vahvempi side lukijan ja tekstin välille.

        Kummallisinta on, että lähes jokainen viihderomaani on todellisuutta sivuava/liioitteleva teos, jonka aitoutta kukaan ei lähde kyseenalaistamaan (koska se ei ole tärkeää), mutta ko. tapauksen kohdalla on jotenkin alleviivaavan tärkeää eritellä, onko se totta vai ei? Mulle tulee sellainen olo, että korkean moraalin sijaan nyt kohistaan, koska joku valehtelee lukijoiden, kuluttajien, samastujien ja median kustannuksella. Jos tässä moraalista olisi kyse, saisimme päivittäin lukea erinäisiä moraalin väärinkäytöksiä lehdistä, mutta sellaisia uutisotsikoita ei näy, koska ne eivät myy: niihin ei voi samastua. Viihde myy, ja se näkyy myös tämän tapauksen kohdalla.

        Niistä tärkeyden tasoista: tämä ei ole millään muotoa tärkeä tapaus, tästä ei tarvitsisi uutisoida. Paljon tärkeämpääkin olisi, mistä uutisoida. Vaikka sitten niitä korkeaa moraalia koskevia asioita.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Mun täytyy kyllä myöntää, että tästä Enkeli-Elisasta puhuminen on mulle todella paljon vastenmielisempää kuin kuolemasta, maailmanlopusta, ikuisuudesta, ihmisen täydellisestä riittämättömyydestä, kaiken hetkellisyydestä ja metaforisesta ja todellisesta kuolemantuomiosta puhuminen. Näin ollen EE:n täytyy siis olla näitä kaikkia oleellisempi asia, koska se pakottaa minut ajattelemaan sellaisia asioita, joiden ajatteleminen ei miellytä minua.

        Ymmärsin ehkä jotain väärin.

      • Teemu H says:

        Ymmärsit varmaankin ihan oikein: Enkeli-Elisan sijaan voisikin puhua nuorten syrjäytymisestä tai huonosta olosta, mutta eivät ne ole niin kiinnostavia kuin se onko Enkeli-Elisa oikea ihminen vai ei.

        Tällä hetkellä, nykyisenkaltaisen uutisoinnin valossa, kukaan ei ajelehdi miettimään, että vaikka EE ei olisikaan oikea ihminen, on olemassa useita “oikeita” ihmisiä joiden elämää EE:n kaltainen tarina sivuaa todenmukaisena. Nyt ihmiset miettivät, onko Vettenterä huijari vai ei, ja sekös lehtiä myy.

        En kritisoi Maaria sinua, enkä muitakaan tähän ketjuun osallistuneita. Totean vain, että olemme osoitus siitä kuinka media ruokkii omilla kiinnostuksen aiheillaan jonkinlaista jätemyllyä, joka jauhaa lopulta loputtomiin periaatteessa täysin yhdentekevää asiaa. Osaamme ajatella itse, mutta vain itseämme kiinnostavia asioita.

        Tässä blogissa on enimmäkseen keskitytty nyt siihen, millaisia lukkoja Vettenterä availee omalla kirjailijuudellaan. Tähän malliin: “Minusta näyttää entistä vakavammin siltä, että tämä tapaus liittyy moniinkin oleellisiin kysymyksiin. Ammattikirjailijuus, kuka valikoi “kirjailijoiksi” sopivat? Kenellä on valta sanoa, kuka on kirjailija? Kirjamarkkinointi, muu markkinointi, huijaaminen mainonnassa – miten eroaa EE:sta? Viime kädessä sananvapaus, jos poliisitutkinta tosiaan lähtee määrittelemään fiktiivisyyden ja faktuaalisuuden kohtaamista.”

        Ne ovat ihan olennaisia kysymyksiä, omassa kontekstissaan. Mutta tuossa ei olekaan kysymys enää Enkeli-Elisasta vaan ainoastaan Vettenterästä. Huomio on siis täysin kääntynyt alkuperäisestä.

      • Jani says:

        Väittäisin, että jos sinun vastenmielisyytesi pakottaa sinut tekemään jotain ja muuttamaan kantojasi, niin silloin se tärkeä asia. Jos se taas ruokkii vain sisäistä draamaasi, niin silloin se ei ole. Tunteen voimakkuudella ei ole minusta erityistä väliä, sillä sellaisia voi tuottaa itselleen esim. ryyppäämälläkin. Olennaista on mielestäni ainoastaan se, liittyykö tunteeseen joku todellisuus-aspekti, joka saa tunteen kokijan asennoitumaan tulevaisuudessa toisin.

  22. Veera Antsalo says:

    Oikaisisin vielä itseäni sen verran, että kun tuossa ensimmäisessä kommentissani väitin, että kirjoittajat (Anu Silfverberg ja Hanna Nikkanen) saivat alunperin idean artikkeliin vauva.fi -foorumilta, niin aivan niin se ei mennyt. Sieltä mahdolliset ensimmäiset spekulaatiot ovat lähteneet liikkeelle, mutta Anu löysi Enkeli-sivut jotain muuta kautta ja rupesi tutkimaan juttua. No, tämä nyt ei ole kovin olennaista, mutta en halua levittää minkäänlaista väärää tietoa juttuun liittyen, koska jutun ympärillä pyörii niin paljon huhuja ja väärää tietoa muutenkin.

  23. Tommi Melender says:

    “You used to believe in written things regardless of whether they were true or false. If they were lies, their tracks would one day serve as evidence that could be turned against their authors: the truth had merely been deferred. Moreover, liars write less than they speak”

    (Lainaus Edouard Levén romaanista Suicide. Siinä kertoja muistelee itsemurhan tehnyttä ystäväänsä. Joitakin päiviä sen jälkeen kun oli jättänyt tämän romaanin käsiksen kustantajalle Levé tappoi itsensä.)

  24. Jani says:

    Aleksis: Minun näkökulmani ei ole omasta mielestäni ollenkaan yhteiskunnallisesti tai kultturillis-moraalisesti määrittynyt. Se koskee ennemminkin sitä, että meidän olemisessamme toimii koko ajan voimia, jotka eivät ole ollenkaan kulttuurillisia, ja joilla on pakottava voima suhteessa meihin. Me emme pidä niiden ajattelemisesta, koska olemme periaatteessa voimattomia suhteessa niihin. Minä väitän kuitenkin, että näiden asioiden väistely ja keskittyminen esim. yhteiskunnallisiin, pinnalla oleviin ongelmiin heijastelee näitä syvempiä ongelmia, ja siksi niiden ratkaisuakin pitäisi etsiä näiltä syvemmiltä, torjutummilta tasoilta. Jokainen voi sitten päättää itse sen, mitä kautta asiaa lähestyy, eikä millään poliittisella, uskonnollisella, yms. kannalla ole mitään etuoikeutta määrittää sitä, mikä on tärkeää.

    Kuitenkin, jos ihminen miettii omaa olemistaan, niin hän on varmasti pakotettu myöntämään, että kaikki asiat eivät ole saman arvoisia. Teoreettisesti asian voi ehkä vielä väistääkin, mutta käytännössä ei. Ja uskon, että sinäkin joudut oman kokemuksesi pohjalta myöntämään tämän.

    No sitten siihen, miksi tämä asia piti nostaa esiin juuri nyt ja tässä yhteydessä. Minusta siksi, että mainitsemani syvyysulottuvuuden väistäminen on aito vaara meidän olemisellemme. Tärkeiden asioiden miettiminen on työlästä, ja se ei tapahdu luonnostaan. Siksi sen parissa pysyminen vaatii ihmiseltä tahtoa ja kärsivällisyyttä. Syy siihen, miksi siihen kannattaisi panostaa, on se, että on tyhmää alkaa miettiä pakottavia asioita vasta sitten kun ne ajavat ihmisen nurkkaan. Ja lisäksi tässä ei puhuta edes mistään yksilön omasta valinnasta, vaan yleisellä tasolla vaikuttavat mielipiteet ja suuntaukset vaikuttavat lopulta kaikkiin. Se, että ihmiset ruokkivat omia mielikuviaan ja tykkäävät hekumoida tunteissaan ei siis ole heidän yksityisasiansa.

    Minä en halua sanoa toisille sitä, mitä heidän pitäisi ajatella, ja minkä edessä heidän tulisi vakavoitua, mutta minä toivoisin, että ihmiset miettisivät itsekseen ihan vakavasti tällaisia asioita, ja pyrkisivät myös olemaan rehellisiä itselleen. Jos he toimivat näin, niin minä uskon, että juuri kukaan ei voi vakavissaan väittää, että esim. tämä E-E:n tapaus olisi ruokkinut hänessä mitään muuta kuin hänen omaa hekumoinninhaluaan.

    Mutta älköön nyt kukaan ajatelko, että minä kristisoin juuri häntä pinnalliseksi. Minä väitän vain, yleisenä tosiasiana, että me ihmiset olemme koko ajan paossa tärkeitä asioita, ja tällaisten E-E -tapausten pitäisi minusta osoittaa ihmisille ensisijaisesti tämä asia, eikä esim. kääntää heidän mielenkiintoaan faktan ja fiktion eroihin.

  25. Jani says:

    Niin ja siis taiteeseen tämä minun vuodatkseni liittyy siten, että taide on minusta yksi niistä harvoista paikoista, joka pystyy oikeasti, ilman väkivaltaa, tuomaan meidät kasvokkain tällaisten asioiden kanssa. Siksi sitä tulisi minusta varjella, ja pitää esillä sen syvyysulottuvuutta.

  26. Maaria Pääjärvi says:

    Tämänpäiväisten rikostutkinta-uutisten perusteella näyttää siltä, että EE-tapaus on niin moraalisesti kuin kirjallisestikin kiinnostava. Onhan hiuksianostattavan naurettava ajatus, että poliisi tutkisi kirjailijan toimintaa petoksena, kun hän on sotkenut faktaa ja fiktiota. Vaviskaa, kirjailijat! Mutta koska Vettenterä ei kerran ole “oikea kirjailija”, niin tokko tässä muilla mitään pelättävää…

    Mutta ihan näin yksinkertaisesta asiasta ei taida olla kysymys. Varmaan tämäkin selkenee myöhemmin, mutta Janikin on oikeassa sanoessaan, että olisi tärkeämpiäkin asioita. Jos joku lehti ottaisi paljastaakseen veroparatiiseihin rahansa kuskanneet suomalaisrikkaat, olisi varsin moni erittäin kiinnostunut. Sellaisia uutisotsikoita ei näy, tosiaan. Eikä se johdu yleisön kiinnostuksen puutteesta, vaan ihan muista syistä. Mahtaisi tuon luokan salaisuuksia kaivelleen toimittajan puntti tutista vähän pahemminkin. Pikkutekijöiden kimppuun on helpompi käydä.

    Tapaus EE kiinnostaa jopa metameta-aspektilla: täällä keskustellaan siitä, onko Vettenterästä mielekästä olla kiinnostunut. Tai ei edes mielekästä, vaan sopivaista. Koska EE on sentimentaalinen, huonolaatuinen viihdeilmiö, siitä kiinnostuminen ja keskusteleminen osoittaa siis matalaa henkistä tasoa, taipumusta juosta kielekkeeltä alas muiden sopulien perässä ja vielä jotain sentimentaaliselle siirapille taipuvaista mielenlaatua.

    Minusta näyttää entistä vakavammin siltä, että tämä tapaus liittyy moniinkin oleellisiin kysymyksiin. Ammattikirjailijuus, kuka valikoi “kirjailijoiksi” sopivat? Kenellä on valta sanoa, kuka on kirjailija? Kirjamarkkinointi, muu markkinointi, huijaaminen mainonnassa – miten eroaa EE:sta? Viime kädessä sananvapaus, jos poliisitutkinta tosiaan lähtee määrittelemään fiktiivisyyden ja faktuaalisuuden kohtaamista. Teosmuoto – onko Vettenterän teos kirja nimeltä “Jonakin päivänä kaduttaa”, vai onko se monta kertaa laajempi? Sisältääkö se fb-sivut, blogimerkinnät, EE:n esiin houkuttelemat tarinat? Mitä kirjallisuus on niissä muodoissa, entä kirjailijuus? Onko tämäkin keskusteluketju osa Enkeli-Elisa -corpusta, joka ei määritykään luojansa/tekijänsä mukaan, vaan joka saa jonkun aivan toisenlaisen luonteen?

    Ja senhän ei tarvitse olla hyvä teos. Vaikka Vettenterä olisi tehnyt maailman paskinta taidetta, tai ei-taidetta, tai kirjoitusta, jonka päälle paremminosaavat voivat räkäistä ohikulkiessaan, hän on saanut aikaan jotain. Minä en lähde määrittelemään, tämä homma on vielä tekeillä. Mielensäpahoittajia kuitenkin riittää.

    • Pirjo Dahlbom says:

      Mikä on kirjallisuutta tai taidetta ja mikä ei ole sitä on aika turhauttavan rannaton ja maailmojasyleilevä kiistelynaihe. Käsitykseni on, että poliisi tulee petosepäilyineen kuvaan kun tutkitaan esim. onko joku saanut takoudellista hyötyä väittämällä todeksi keksittyjä asioita. Onko se kirjallisuutta (vaikka täyttääkin merkkimuotoisen klyrgialaisen edellytyksen) kun laittaa rintaansa lapun “olen köyhä ja rampa, antakaa rahaa” vaikka ei sitä olisikaan? Siinä on kirjoitustaitoinen kirjoittanut fiktiota. Olen luetteloinut aikoinaan ison kasan omakustanteita, joissa on kirjallisuuden kanssa yhteistä vain ISBN-numero, ja luulen että toppuuttelu kirjoittamisessa voisi olla hyväksi. Kun katsoo netin keskustelupalstoja, ovat klyrgialaiset ilmaisunsa esteiden kaaduttua oikein vuolaasti oppineet haukkumaan toisensa pataluhaksi. Kirjallisuudesta on helpompi keskustella, jos sillä on joku määritelmä tai etuliite. On kohukirjallisuutta, itsetehokirjallisuutta, valitusvirsiä jne. Tuskin kaikki kuuluvat kirjailijaliiton siipien suojaan?

  27. Ville Hytönen says:

    Ennen enkelin toisen puolen paljastumista Lähetin EE:n nettisivulinkin ystävälleni, joka oli juuri kirjoittamassa toisaalla koulukiusaamisesta. Kommentoin viestissäni sivuja “epätodellisen pelottaviksi”. En enää muista mitä tällä tarkoitin.

    Vaikken ole pedagogi, pappi enkä poliisi, liitän mielessäni Enkeli-Elisaan kasvatukseen ja tiedonvälitykseen liittyviä moraalisia kantoja. On toki oikein ja jopa järkevää ravistella instituutioitamme, joista tiedotusvälineet erityisesti itsearvontuntoisuudellaan on oiva kohde, mikäli tarkoituksena on nostaa jokin epäkohta esiin. Mutta vaikka epäkohta olisikin mukana, kostonhimoinen vaikuttaminen kasvavaan polveen tuntuu hieman arveluttavalta. Kuin naisiin pettynyt ja vaimonsa jättämä isä opettaisi pojalleen naisvihaa.

    Huvituin metafiktiosta, joka tosin esitettynä käsittämämme todellisen ihmisen kautta menettää rutkasti tehojaan. Jos ajatellaan asiaa draamana, olemme nähneet esinäytöksen, joka on valmiiksi kirjoitettu, tapahtuneen kertova monologi. Monologi on dramaattinen ja ärsyttävä, ylinäytelty. Nyt olemme jo toisessa näytöksessä, jossa huomaamme, että ylinäyttely oli tarkoituksenmukaista ja vapaudumme lievästä ärsyyntyneisyydestämme. Joku nousee katsomosta ja huutaa, että “tuo muija ei olekaan näyttelijä vaan joku lavalla kiivennyt hourupää”, jolloin näytelmän fokus siirtyy huutajaan. Epäilemme hetken spontaaniutta, mutta tässä vaiheessa hyväksymme kritisoijan asenteen. Olemme valinneet jälleen puolemme, sillä samaistumisen tarpeemme on niin valtava.

    Kolmannessa aktissa voi käydä jopa niin, että näyttelijä ja katsomonäyttelijä ovat sama hahmo, minkä ymmärtäminen vaatii meiltä yhä enemmän, mutta emme malta olla käsittelemättä sitä tuhansissa ja yhä tuhansissa nettikeskusteluissa. Tai mikäli koemme meitä loukatun henkilökohtaisesti, emme kykene käsittelemään asiaa ollenkaan, vaan tuomitsemme sen ylimielisesti tai vaikenemme siitä.

    Mielestäni Enkeli-Elisassa on kaikki pihajuuret mukana ja se epäilemättä synnyttääkin monenlaista taidetta myöhemmin, mutta tuskin spontaania ja projektiin pikaisesti liittyvää.

    Kirjailijuuskysymys ei sinänsä ole mitenkään olennainen EE:n tapauksessa. Uskon, että ammattitermin tekijälle on antanut lehdistö, ei hän itse.

    Kuitenkin minäkin, kokemiemme rakenteiden ravistelun ja kyseenalaistamisen puolestapuhujana, haluaisin silti hieman puolustaa kirjailijuutta instituutiona. Kuten Vilja-Tuulia esittää, kirjailijuudessa on vapaan mielenilmaisun lisäksi myös puhtaasti ammatillista osaamista koskevaa kehityskulkua. Sen mittaaminen on vaikeaa eikä siihen ole ammatillista koulutusta. Aiemmin asiaa ovat mitanneet kustantamot ja kirjailijaliitto, mutta koen myös itse asetelman vanhentuneeksi.

    Ammatillinen ylpeys määrittää identiteettiämme, haluamme sitä tai emme. En oikein jaksa sitä, että se näkyy ylettömänä kirjailijuuskohkaamisena tai mitä erityisesti inhoan, samanmielisten ryhmään hakeutumisena tai kollegojen ylistämisenä/vähättelemisenä, kun on kyseessä omat intressit.

    Kirjailija-sanaan liittyvä ylpeys, kateus, iva, vähättely ja ylöspäinkatsominen voisi purkaa pois, mutta sen ammatillinen puoli, kokemus työstä ja kokemuksen myötä tiettyjen taitojen hallinta, ovat todellisia puolia työstä. Sen vähättely on taas jotain sellaista mistä Musta-Pekka moitti Mikki Hiirtä, kikkanokkaisuutta.

    Ammattitaitoisen kirjailijan Enkeli-Elisa olisi vielä elävä kuollut.

  28. Tommi Melender says:

    Juu, todell. Vettenterä “on saanut aikaan jotakin”. Tai vaihtoehtoisesti voisi sanoa: “Ainakin Vettenterä herättää tunteita”.

    Eli tärkeintä se, että pöhinää syntyy? Volyymit ratkaisevat? Mitä sitten vaikka olisi “paskinta juttua” ikinä?

    Tämäntyyppisiä argumentteja kuulen toimittajan työssäni ihmisistä ja ilmiöistä puhuttaessa tämän tästä, vuosi vuodelta enemmän. Niitä kuitenkin lausuvat yleensä tyypit, jotka eivät liikuskele kirjallisuusfoorumeilla. Heille suomalainen kirjallisuus kiteytyy joko uusimpaan Finlandia-voittajaan tai Ilkka Remekseen. Heidän tavoitteensa on yksinkertaisesti kasvattaa levikki- ja mainostuloja.

    Myönnän, että massajulkisuuden mekansimien väsyttämänä (ja kyynistämänä) minun on vähän vaikea asennoitua kohtaamaan “ainakin herättää tunteita” -tyyppisiä argumentteja vaihtoehtoisen kirjallisuuden ympyröissä. Minun ongelmani.

    En ole muuten nähnyt kenenkään vielä nostavan Vettenterän rinnalle Pääministerin morsianta? Eikö sitäkin olisi voinut lukea jonkinlaisena metapoetiikkana? Sehän sai alkunsa pelkästä kirjan kannen julkistuksesta ja päättyi oikeussaleissa. Siinä olivat toimijoina toisaalta harrastajatasoinen mutta julkisuushakuinen ei-kirjailija ja toisaalta perinteiset institutionaaliset rakenteet haastava vaihtoehtokustantaja. Siinä oli mitä suurimmassa määrin kyse yhden henkilön oikeudesta kertoa oma tarinansa ja toisen henkilön oikeudesta vaalia yksityisyyttään. Fiktion ja faktan rajoja sekoitettiin ja hämmennettiin, enimmäkseen vahingossa ja tarkoituksetta. Vastapooleina olivat rivikansalainen ja yhteiskuntamme suurin poliittisen vallan käyttäjä, ruohonjuuritaso ja instituutio. Julkisuudessa oli hirmuisesti pöhinää. Tunteet velloivat, keskustelua riitti. Moni pahoitti mielensä.

    Epäilemättä Pääministerin morsiamen tekijäkin “sai jotakin aikaan”. Epäilemättä se kommenttien ja kommentaarien vyöry oli “osallistavaa”. Epäilemttä syntyi alati täydentyvä kokonaisteos, jonka luomiseen osallistui suuri joukko toimijoita niin perinteisessä kuin sosiaalisessa mediassa.

    Oliko Pääministerin morsian suurin juttu suomalaisessa kirjallisuudessa ennen Vettenterää? Tai jos vähän laitetaan sordiinoa: jos tämä ei ole kirjallisuutta niin mikä sitten?

    Luulenpa, että jos rupeamme kaivamaan niin löydämme tällaisia metapoettiisia episodeja paljon lisääkin. Vettenterä case onkin mielestäni rakenteiltaan tuttuakin tutumpi, vaikka toki siinä omat erityispiirteensäkin on, niihän kaikissa yksittäistapauksissa.

    Tänään Hesari kertoo, että Vettenterän kirjaa on myyty 2000 kappaletta. Onhan se enemmän kuin useimmat kotimaiset romaanit, puhumattakaan runo- tai novellikokoelmista, mutta silti melkoisen vähän syntyneeseen pöhinään nähden.

    Mutta eihän tässä itse kirja ollutkaan se tärkein juttu.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      On juutaksen totta, että mikään hype itsessään ei ole vielä mitään. Ei tosiaan voi olla niin, että mitä isompi “keskustelu” sen paremmat teokset. Mä ihan yhtä lailla kammoan tollasta ajattelua. Tässä keississä kyse ei niinkään ole ilmiön laajuudesta kuin sen monimuotoisuudesta.

      Pääministerin morsian veti kyllä vertoja sarasvuolaisen huomiotalouden mittareilla (tosin sekään ei tainnut myydä mitään), mutta kirjallisesti siinä kiinnosti oikeastaan pelkästään se, mitä Vanhanen oli näpytellyt sussunsa luuriin tekstareina. Ei ne vissiin mitään ihmeellisiä juttuja ees ollut. Ainoa metafiktion viite oli se, kun ruusulainen sanoi oikeudenkäyntien keskellä, että olisi pitänyt nimetä teoksen päähenkilö Lahnaseksi.

      Enkeliellun maailma sen sijaan löytää toisen paremman vertailukohdan Saana ja Jussi Parviaisesta, josta kirjoitin tämän:
      http://www.luutii.ma-pe.net/?p=662

      Yhteistä näille ilmiöille on proosamaailman rakentuminen erilaisiin itseään kirjoittaviin kehyksiin ja dialogeihin, joissa teoksella on jamesonilaisittain ennemmin tapahtuman kuin artefaktin luonne. Ruusunenhan ei tainnut kirjoittaa mitään muuta kuin tuon painotuotteen (ja kirjoittiko sitäkään itse), ja muu aika sitten tehtiin hymy-lehden kanssa silikonisoppareita.

      Moni sanoo, että enkeliellut vie meiltä uskon ihmisyyteen ja tärkeyteen, mutta vauva-lehden sivuilla anonyymi kommentoija jo maaliskuussa teki tekstianalyysin, joka paljasti tyylikeinotoiston kaikkien asianomaisten kielessä. Se on vaikuttava lyhyt paljastus, jota myös kuukausiliitteessä lainataan auktoriteettina. Juuri tämänkaltaiset risti-ilmiöt ja metakerrokset ennemmin osoittavat miten teräpäiset huomiot lyövät lopulta aina läpi, teki 45-minuuttia-ohjelma, Akuutti, Poliisi-tv tai ylen pääuutiset mitä hyvänsä keisarin vaatteita ihaillakseen. Vaikuttavin paljastus ei siis kummunnut sosiaalipornosta, vaan tekstianalyysistä.

      Kirjallisuuden maailmassa lukutapahtumat saattavat itsessään osallistua teokseen, yleisön ja teoksen ajatus on muuttunut. Vissiin se parviaisen saanakin on tällä hetkellä romaanin parissa. Jos vaan metafiktiolla on keskeinen rooli tuossa opuksessa, se saattaa vastaanottonsa jälkeen olla vaikka miten hyvä….

      ps. haataisen tänpäivän radio-ohjelma oli vissiin hyvä, kun kuulin sitä erikseen kehuttavan. Aattelin vetästä sen jälkistriiminä.

  29. Veera Antsalo says:

    Pari huomiota vielä. Teemu H, sanot:

    “Tällä hetkellä, nykyisenkaltaisen uutisoinnin valossa, kukaan ei ajelehdi miettimään, että vaikka EE ei olisikaan oikea ihminen, on olemassa useita “oikeita” ihmisiä joiden elämää EE:n kaltainen tarina sivuaa todenmukaisena. Nyt ihmiset miettivät, onko Vettenterä huijari vai ei, ja sekös lehtiä myy.”

    Tämä kohu ei näy juurikaan uutislehdissä, oletko huomannut? Poliisitutkinnasta on uutisoitu, varsin asiallisesti ja lyhyesti, ilman sensaatiohakuisuutta. Se on ihan luonnollista, koska on jo olemassa kohu, joten olisi varsin kummallista, jos siihen liittyvistä rikostutkinnoista ei uutisoitaisi. Itse kohina ja pöhinä käydään lähes yksinomaan sosiaalisessa mediassa, siellä on myös nähtävillä Vettenterän lehdistötiedotteet, joita uutismedia ei juurikaan edes noteeraa.

    Toisekseen, tuo mitä sanot siitä, ettei “kukaan ajelehdi miettimään…” niin itse asiassa samalla tavalla ajattelemaan ajelehtineita on hirvittävä määrä. Tuo ajatus on toistunut Vettenterää puolustavissa kommenteissa ihan alusta lähtien hyvin tiheään, ja toistuu edelleen. Minua tässä ajattelumallissa pelottaa se, että EE:n tarinassa esiintulevat kiusaamistapaukset koetaan “todenmukaisiksi”. Voisiko tässä kohtaa pysähtyä hieman miettimään sitä, minkälainen tuo kiusaamiskuvaus EE:ssä oikeastaan onkaan, ja voisiko olla mahdollista, ettei se sittenkään ole aivan “todenmukaista”? EE:ssä näkökulma tulee yksinomaan uhrin puolelta ja kiusaaminen on rajua, fyysistä, hyvin dramaattista.

    Miten tällainen kuvaus on yhtäkkiä saanut tuhannet ihmiset ajattelemaan, että EE:n tarina on todenmukainen, että se voisi olla “totta” vaikkei ole? Ja siksi se on tärkeä! Sanoisiko kukaan näin, jos alusta lähtien olisi kerrottu, että kyseessä on fiktiivinen kirja, fiktiivisistä ihmisistä fiktiivisellä Vantaalla, eikä tarinaan olisi liitetty mitään tällaista oheisvouhkaamista isän blogeineen jne?

    Minua huolestuttaa tässä ilmiössä se, että kömpelöstä fiktiivisestä tarinasta on yhtäkkiä tullut “totta” niin monelle. Sitten tullaankin jo siihen, mistä Ville Hytönen tuossa mainitsi, eli kasvatukseen ja tiedonvälitykseen liittyvä moraali.

  30. Teemu H says:

    Alleviivattakoon, etten minä ole puolustamassa Vettenterää tai ketään muutakaan. Ainoat asiat mitä tässä puolustan, on ihmisen terve järki, “maalaisjärki”, ja ettei minun tarvitsisi lukea aivan tyhjänpäiväisiä otsikoita kuvitteellisesta tarinasta, jotka eivät enää koske kuvitteellista tarinaa vaan jotakin muuta. Puolustan hyvää journalismia, enkä lööppivetoista sontaa.

    Minuakin huolestuttaa, että tarvitaan fiktiivinen kömpelö tarina (en tiedä onko Vettenterän tarina kömpelö, mutta koko tapaus sen ympärillä on kömpelö), että joku alkaa meuhkaamaan ja pöhisemään koulukiusaamisesta tai ylipäätä mistään yhteiskunnallisesti tärkeästä asiasta. Tosin kuten edelläkin kirjoitettiin (Tommi M.), on kirjalla tässä pöhinässä enää statistin rooli. Nyt on tärkeämpää löytää totuus sille, onko tarina fiktiivinen vai ei, kumma kyllä. Olen onnellinen siitä, että tarina, oli se sitten kömpelö tai ei, onnistuu herättämään – tavalla tai toisella – puhetta yhteiskunnassa: se on terve merkki jonkinlaisesta kirjallisuuden voimasta, jollaista toivoisin näkeväni enemmänkin nykyaikana. Se tarkoittaisi sitä, että viihteellä olisi jokin muu rooli sen lisäksi, että se toimii sängyssä hyvänä nukuttajana.

    Rikostutkinnasta uutisoidaan pienesti, koska se on pieni uutinen: ei ole mitään muuta kerrottavaa kuin se, että poliisi on käynnistänyt tutkinnan. Mitä siitä enempää voisi uutisoida.

    Pidän kovin naiivina käsitystä, jossa jostakin kirjasta kummunnut pöhinä laukaisee vain kapea-alaisia, pelkästään kirjaa koskevia tai sitä sivuavia, ajattelumalleja ja ajatuksia. Niin rankasti en halua ihmistä aliarvioida.

    Tommin esiinnostama Pääministerin morsian on hyvä esimerkki, ja hyvä vertailukohta. Julkaistiin kirja, josta väännettiin kättä oikeusteitse – jokainen voi lopputuloksesta olla mitä mieltä vain, mutta siinä tapauksessa sananvapaus ei ehkä toteutunut niin kuin nykyaikana luulisi. Toisaalta taas voi ajatella, ketä kiinnostaa pääministerin mehuisa arki, ts. sitä kustannetaan ja myydään, mitä halutaan lukea. Näistä kaikista voisi samalla tavalla olla huolissaan, kuin kasvatukseen ja tiedonvälitykseen liittyvästä moraalista. Ei niistä kuitenkaan Pääministerin morsiamen kohdalla kovin huolissaan oltu, oikeastaan päinvastoin.

    Ville H. taas kirjoittaa hyvin: “Olemme valinneet jälleen puolemme, sillä samaistumisen tarpeemme on niin valtava.” Noin se menee; elämme tunteista ja tunteilla – analyyttisyys häivettyy jatkuvasti. Ja noista tunteista media, varsinkin keltainen lehdistö, elää – se pakottaa lukijaa valitsemaan puolensa olemalla provokatiivinen, hyökkäävä ja kiinnittämällä huomiota itselleen edullisiin teemoihin.

    Koulukiusaamisesta olisimme voineet keskustella, niin mediassa kuin somessakin, ilman kyseistä keissiä. Näin ei kuitenkaan ole, sillä tarvittava triggeri puuttui. Se kertoo paljon.

  31. Teemu H says:

    Kirjan voimalla tarkoitan esimerkiksi Sofi Oksasta ja Puhdistusta; kuinka kirja herätteli ympärillään huomiota ja keskustelua teemojensa puitteissa. Oksasen teoksella on varmasti omat esimerkkinsä historiassa, mutta ei niitä esimerkkejä kukaan ole vaatinut vadille. Ei pidäkään vaatia.

    Samalla tavoin Jari Tervon Koljatti herätti keskustelua ja arvailua, vedetäänkö tässä nyt Matti Vanhasen mainetta lokaan, ja media jaksoi udella ja udella asiaa myös Vanhaselta, mutta Vanhasella tuntui olevan sen verran pelisilmää, ettei lähtenyt peliin mukaan vaan otti asian otti huumorilla. Ei liene kuitenkaan yhtään epäselvää etteikö Vanhanen olisi Lahnasen siluetti.

    Mulle tulee sellainen olo, että tässä Enkeli-Elisan tapauksessa lähes kaikille on himputin tärkeätä vain tietää, onko jotakin Elisaa olemassa. Media riemastuisi, jos taustalta todella löytyisi oikea Enkeli-Elisa. Jos ei, olemme valmiita lynkkaamaan Vettenterän, mutta mitä sen jälkeen? Keskustelu jatkuisi täällä Luutiissa, mutta valtamediassa lakkaisi.

    Keskustelu lakkaisi aivan samalla tavoin kuin Sarkola/Sariola -tapauksessa. Oli tärkeää selvittää syyllinen, kuin kunnon dekkarissa konsanaan. Sen jälkeen tuli takakansi ja tarina loppui – täydellinen hiljaisuus. Case closed. Lopun jälkeen moraalikeskustelijat kaikkosivat.

  32. PR says:

    Tulisiko Vettenterän Enkeli-Elisaa koskevia tuotoksia pitää kokonaisteoksena vai ei?

    Tämä ei ole arvo-, vaan puhtaasti deskripitiivinen kysymys, johon annetusta vastauksesta on ihan kosketeltavia seurauksia.

    Kuukausiliitteen juttu pitää itse kirjaa ympäröivää tekstiä (isän blogimerkinnät, haastattelulausunnot ja sen sellaiset) kategorisesti erillisinä kirjasta. Jutussa ei edes harkita tuotosten kokonaisuuden pitämistä yhtenä teoksena. Tämän seurauksena kirjan ulkopuoliset tuotokset luokitellaan silkaksi valheeksi ja päädytään jopa punnitsemaan psyykkisen sairauden roolia tekstitehtailun takana.

    Nyt poliisi näyttää olevan samalla tutkintalinjalla pohtiessaan onko tekijän kirjan ympärillä tarjoamat tekstit kenties laitonta markkinointia. Koko kysymys markkinoinnista lepää sen oletuksen päällä, että itse kirjan ulkopuolella olevat tekstit eivät ole osa samaa teosta. Jos ne kuitenkin ovat, ei niitä voi käsitteellisesti pitää mainoslauseina, joiden luotettavuutta on aihetta tarkastella, sillä mikä tahansa teos voi tietenkin “markkinoida” itseään sisältämillään väitteillä tai millä tahansa muilla intrinsisillä piirteillään.

    Ehkä on syytä mainita, että tämä näkökulma on eri kuin se normatiivinen näkökulma, josta kysytään onko kyseessä “uraaurtava kaunokirjallinen merkkiteos vai itseään ruokkiva mediaspektaakkeli.” Uraauurtava tai ei, spektaakkeli tai ei, joko meillä on kokonaisteos tai meillä ei ole. (Kaunokirjallinen uraauurtavuus ja mediaspektaakkelius voivat sitä paitsi pitää yhtä aikaa paikkansa yhdestä objektista).

    Kyse ei myöskään ole tämän ilmiön käsittämisestä metapoetiikkakelailujen kautta, jos on niin että tarkoitetaan kaiken asian ympärillä tapahtuvan kohinan implementoituvan osaksi oopperaa. Tietysti näinkin voi ilmiötä käsitteellistää. Hintana on kuitenkin tekijyyden käsitteen menettäminen tai ainakin pirstaloituminen joksikin hankalasti, jos ollenkaan, tunnistettavaksi.

    Mun pointti on, että Enkeli-Elisan tapauksessa on verrattain helppoa haarukoida kokonaisteos, jolla on suht yksinkertaisesti ja kiistattomasti osoitettava tekijä.

    Minusta tässä on kutkuttava skenaario, jossa joku teoreetikko voisi ottaa roolin kertoa sekä Hesarille että Polliisille, että he laskevat kahteen vaikka läsnä on vain yksi objekti; kuin säätieteilijä, joka paljastaa valoilmiöistä ettei ne mitään ufoja ole.

  33. Enkeli-Elisa says:

    Oletteko huomanneet, että mistä tahansa asiasta tai kehityskulusta voi räätälöidä kokonaistaideteoksen, kun vain määrittää KT:n kriteerit sillä tavoin, että ne ovat halutun kaltaisia?

    Instituutioiden kyseenalaistus, ravistelu ja rilluttelu ovat toki nuoren kapinallisen polven parasta huvia ja uhoa, mutta kannattaako silti hypätä samaan kelkkaan helppoheikin kanssa? Mistä lähtien sosiaaliporno on ollut kaunokirjallisuutta tai kirjallista teosta ympäröivä oheismateriaali yhtä kuin “konaistaideteos”? Vai ovatko Salusjärvi ja Pääjärvi huomiohakuisuudessaan vuotaneet laskujokeen? Katselen pilvenreunaltani tätä pöhinää, onanoin kybällä ja ammun fiktiivisiä kiusaajiani fiktiivisellä mauserilla päähän; aivot lentää.

  34. Minttu says:

    Tämän keskustelun perusteella syntyy vaikutelma, että Pääjärvi on Salusjärven digitaalinen hahmo. Onko kukaan esimerkiksi nähnyt ko. henkilöitä todellisuudessa koskaan samaan aikaan? Vai onko kyse virtuaalisesta tempusta? Ensin varsinaisessa artikkelissa “Pääjärvi” kirjoittaa Klyrgiasta. Sitten hieman myöhemmin “Salusjärvi” jatkaa kommentissaan Klyrgiasta aivan kuin se olisi alun alkaenkin ollut hänen ideansa. Kirjoittajahahmot näyttävät sulautuvan. Tai sitten kyse tosiaan on siitä, että Salusjärvi on Pääjärven digitaalinen hahmo.

  35. Maaria Pääjärvi says:

    Nää järvet ja muut helteet ja semmoset on kaikki sama tyyppi. Se on mahdollista.

    Mutta PR esittää tuossa varsin hyvän kysymyksen. Yleisöä joko avoimesti tai salavihkaa osallistavat teokset on kuitenkin jo keksitty. Multimediaaliset, kasautuvat, peukutukseen, suositukseen, ja peräti alkuperäisestä tuotteesta vieraantuneet mainoskampanjatkin on keksitty. En edelleenkään tiedä, mistä tuossa poliisitutkinnassa on kyse, mutta sekä faktan että fiktion rajan vetäminen että teoksen rajaaminen on kiinnostavia kysymyksiä. Ja vielä sekin, onko kyseessä kaupallinen vai taiteellinen toiminta.

    Mulle on tosiaan ihan sama onko Vettenterän teos hyvä vai ei, mitkä sen moraaliset ulottuvuudet on (jokainen anoreksian vastainen kampanjakin kääntyy saman tien vastakohdakseen), tuleeko siitä klassikko.

  36. Tommi Melender says:

    Mä olen nähnyt Salusjärven ns. reaalitodellisuudessa, mutta Pääjärveä en.

    Mutta olen kyllä nähnyt ns. reaalitodellisuudessa useitakin ihmisiä, jotka ovat nähneet tai väittävät nähneensä myös Pääjärven ns. reaalitodellisuudessa.

  37. Vee says:

    No ei mutta ihan oikeesti: miksi Vettenterän kirjoittama teos on välttämättä romaani? Siksikö että Vettenterä sanoo niin? Ja koska hän sanoo, että kyseessä on romaani, se menee myös taideteoreetikoille heti läpi ja nämä vaipuvat ekstaasiin. Enkeli-Elisa -tapaus muistuttaa sitä kun jenkeissä yksi kirjailija, en muista nimee, kirjoitti fiktiivisen elämänkerran, jonka kirjoittaja oli muka huumeperheessä elänyt ja lapsiprostituutioon pakotettu pahoinpidelty tyttö. Haastatteluissa kirjailija esiintyi naamioituneena tai viesti sähköpostitse. Lopulta asia paljastui. Tuskin kukaan asian paljastumisen jälkeen ajatteli, että kirjailija välttämättä on yhtään mikään asiantuntija asunnottomuuden, lapsiprostituution, huume-elämän tai perheväkivallan kohdalla, vaikka hän oli käyttänyt näitä aineksia fiktiivisen elämänkerran aineksina. Muistaakseni kirjailija ei paljastumisen jälkeen edes yrittänyt väittää, että kyseessä olisi ollut romaani. Valtavan kokeellista, innovatiivista, optimaalista ja rajoja kaatavaa tämä tietenkin oli.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Käytännöllisesti katsoen kirja on romaani silloin kun sitä sanotaan romaaniksi (kirjailija, kustantaja/julkaisija, vastaanotto). En tiedä onko Vettenterä sanonut niin. “Kirjallisuus” taas on “romaania” isompi kategoria.

      Se, että kirja on huijausta, fiktiota, dokumentaarinen, markkinoitu hyvin tai huonosti tai moraaliton, ei oikeastaan vaikuta siihen onko se romaani vai ei. Kirjailijan asiantuntijuudella minkään suhteen ei ole myöskään tekemistä tämän seikan kanssa.

      Mediahan Vettenterää on asiantuntijana haastatellut. Kannattaa lukea esim. tuohon Klyrgia-juttuun linkittämäni Johanna Vehkoon kirjoitus.

    • Veera Antsalo says:

      Tarkoitat varmaan Laura Albertin paria kirjaa, jotka hän kirjoitti nimellä JT LeRoy? Tässä tapauksessa muuten Albertia vastaan nostettiin syyte petoksesta, syytteen nosti filmiyhtiö, jonka kanssa Albert oli tehnyt sopimuksen toisen kirjan filmatisoinnista. Filmiyhtiö ei tiennyt, että JT LeRoy on fiktiivinen hahmo, siksi petossyyte.

      Tapauksella on kiinnostava tausta siinä mielessä, että myöhemmin Albert on kertonut, että JT LeRoy -hahmo ei ollut mikään tietoinen vedätys vaan ensialkuun kirjoitustekninen väline, joka auttoi häntä eläytymään tarinen kertomiseen. Eli hänellä ikäänkuin jäi “rooli päälle”. Pohdin, olisiko Vettenterän tapauksessa tapahtunut jotain samankaltaista. Miksun, Riikan ja Elisan nahkoihin meneminen on ehkä aluksi auttanut Vettenterää kirjoittamisessa, sen jälkeen nämä hahmot ovat lähteneet elämään omaa elämäänsä, ja juttu paisunut kuin itsestään varsinaiseksi huijaukseksi.

    • Jani says:

      Ei siihen varmaan mitään välttämätöntä syytä ole. Jos asiaa haluaa haravoida kirjallisuuden käsittein, niin silloin oikeampi kysymys on varmaan se, onko se teos kaunokirjallisuutta, ja näin ollen määriteltävissä jonkun kaunokirjallisen genren kautta.

      Mutta, mutta. En minä tällaisissa väännöissä paljoa mieltä näe, sillä aina on mahdollista esittää myös epäilevä kanta, ja näin esim. laajentaa kaunokirjallisuuden rajoja. Jos lähtee miettimään tuollaisia asioita, niin ne pitäisi minusta pystyä ensin motivoimaan joillain ei-kirjallisilla syillä. Esim. vaikka sen kautta, miten ihmisen mieli pystyy kieltämään itse luomansa määritteet, ja on näin aina avoin kohti jotain uutta. Tätä kautta asian pohdintaan tulee jo jonkinlainen mielekkyys. Ilman tällaista motivointia asioiden jakaminen genreihin on vähän sama asia kuin se jos kaatelee sipsejä pussista eri kuppeihin.

  38. Veera Antsalo says:

    Poliisitutkinnassa on kyse siitä, että tutkitaan onko Vettenterä syyllistynyt petokseen eli pyrkinyt saamaan/saanut taloudellista hyötyä huijauksen avulla eli tässä tapauksessa valheellisella markkinoinnilla.

    Olen aika varma, että poliisi nyt ei ainakaan lähde pohtimaan voisiko kaikki oheishässäkkä kirjan ympärillä kuulua kokonaistaideteoksen piiriin ja siten markkinointikin olla osa fiktiivistä universumia, johon jokaisen kuluttajan tulee suhtautua skeptisesti enivei. Kirjahan tässä on ollut myynnissä, joko perinteisenä paperisena kappaleena tai sähkökirjana. Oheishässäkkä on netissä vapaasti ja ilmaiseksi kaikkien nähtävillä. Keskivertokuluttajahan ei voi tietää, että kirjakaupasta voi ostaa kirjojen lisäksi kokonaistaideteoksia.

    Jos Vettenterä olisi laittanut kirjan ilmaiseksi jakoon netissä tai muualla, eikä olisi perustanut jäsenmaksuja keräävää yhdistystä, poliisi ei tutkisi asiaa. Laillista näkökulmaa ei olisi, olisi vain taideteoreettinen pohdinta.

  39. Kimmo K. says:

    Maarialle nopeasti alkuun: poliisille ei ole tarjottu yhteyttä Elisan isään eivätkä he häntä aktiivisesti etsi. Sen sijaan asia on nyt syyttäjän lakimiehillä, jotka miettivät, mikä tuo mahdollinen rikosnimike tässä kohtaa olisi. Teon suhteen puhe on ollut laittomista markkinointikeinoista.

    Olen suurin piirtein samaa mieltä PR:n kanssa siitä, että käytännössä melkein minkä tahansa “ilmiön” voisi tällaisella löysällä raamilla kehystää kokonaiskirjalliseksi teokseksi. Mutta tämän keskustelun puitteissa tuossa tulkinnassa on omat ongelmansa. Etenkin Salusjärven ensimmäisessä kommentissa oli vahva moraalinen närkästys kuukausiliitteen juttua vastaan. Samaa voi nähdä hillitymmin myös PR:llä. Mutta jos Enkeli-Elisa-projekti todella halutaan nähdä tällaisena yksittäisen kirjan ja jopa blogin ylittävänä, mediataiteeksi laajenevana konglomeraattina, jonka pyhänä tehtävänä on juuri herättää reaktioita ympärillään ja täten ottaa nuo reaktiot osaksi itseään, niin eikö silloin myö Kuukausiliitteen juttu ole tälle teokselle vain ja ainoastaan hyvä juttu? Poliisitutkinta myös ja kaikki mahdollinen, mikä tätä yhteisöllistä mediateosta ruokkii? Miksi Aleksis, jos kerran vallankumousta haluaa vaalia, asettuu nyt heikkouden puolelle moralismillaan? (Ja mitä Turkkakin siihen sanoisi) Miksi jonkun individuaalin henkisellä cul de sacilla onkin yhtäkkiä jotain merkitystä?

    Nämä provosoivat kysymykset, jotka osittain ohittavat Aleksiksen myöhemmät liennytykset, liittyvät laajempaan kysymykseen kirjallisuuden ja muiden taiteenlajien suhteesta. On sanottu, että kyseessä olisi ennen kaikkea juuri *kirjallinen* tapahtuma tai prosessi. Mutta mikä on se peruste, jolla tämä kategorisointi tehdään, eikä esimerkiksi pohdita tätä mediaperformanssia, niin, performanssitaiteen näkökulmasta? Onhan näistä kysymyksistä, moraalikoodien välimaastoista ja taiteentekemisen etiikasta keskusteltu niissä piireissä jo hyvän aikaa. Tuntuu vähän siltä, että rajaamalla Enkeli-Elisan juuri kirjallisuudeksi, halutaan löytää sille moraalikooditon — ja jos ei historiaton niin ainakin — lainsuojaton tila, ikään kuin kirjallisen toiminnan villi länsi. Omasta mielestäni tällaista tilaa ei tässä tilanteessa vain ole.

    Mutta älköön kukaan ymmärtäkö, että olisin tässä puolustamassa Variksen tuohtumusta “epäammattimaisesta käytöksestä” sinänsä. Ei kirjailijalla ole mitään velvollisuutta tehdä toimittajan työtä tämän puolesta, olla “helppo”, tai vastata kiltisti jokaiseen kysymykseen selväsanaisen yksiselitteisesti. Ymmärrän hyvin, että kirjailijan on myös suojeltava luomaansa kirjallisuutta omalla mediatoiminnallaan. Mutta tällöin pitäisi kysymyksen olla juuri siitä kirjallisuudesta. Ja tässä casessa ei kyllä asia ole niin ollut.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Tässä, Kimmo, oli oikeastaan mun alkuperäisen “provokaation” ydin. Halusin käyttää Vettenterä-esimerkin, koska ajattelin, että se olisi sellainen ajankohtainen ja aika hyvin tunnettu tapaus, jossa nousee esille kysymys kirjailijan ammatista. Sen sijaan nämä myöhemmän keskustelun tuottamat asemat ovat niinsanotusti oma oopperansa.

      Tosin olen edelleen sitä mieltä, että Vettenterä/Enkeli-Elisa -case saattaa ja tuokin esille juuri sellaisia kysymyksiä, jotka nousevat esille kirjallisuuden, kirjailijuuden ja fiktion/faktan suhteissa myöhemminkin esille.

      Moraaliin liittyviä kysymyksiä jauhetaan tässä tapauksessa laajalti. En tosiaankaan sano, että ne olisivat epäolennaisia, mutta yksi puoli on se, että ne nousevat herkästi esille muissakin vastaavissa tapauksissa. Kun puhutaan nuorten (tyttöjen) itsemurhista, niin samalla romantisoidaan. Sama koskee herkästi päihdevalistusta ja syömishäiriövalistusta. Tieto hulluuuden lajista lisää hullujen määrää. James Holmes toimii esikuvana muille, ja hänen roolinsa oli fiktion tuottama. Tiedotus ja kirjoittaminen näistä jutuista väkisinkin myöntävät ihmisille vapauden yhtä hyvin välttää ongelmia kuin aiheuttaa niitä.

      Erikoista on, että joku Vettenterä nyt kiskoo puoleensa kaiken moralistisen ja paapovan energian.

      • Kimmo K. says:

        Maaria, samaa mieltä kahden ekan kappaleesi kanssa. Kolmannesta en ole ihan varma, sillä en osaa paikantaa sitä, kehen tai mihin toimijoihin passiivirakenteesi viittaavat. Tietenkin romantisoinnin mahdollisuus on oikeidenkin asiantuntijoiden toiminnassa aina läsnä, iltapäivälehdissä se harvoin jää mahdollisuuden asteelle, mutta asiantuntijoilla ja toimittajilla asia ainakin *pitäisi* olla tiedossa ja reflektio sen suhteen toimia lakkaamatta. Kuten myös rankasti hyperbolisten esimerkkien keksimisen kanssa.

        Miksi sitten “joku Vettenterä nyt kiskoo puoleensa kaiken moralistisen ja paapovan energian”? Tämä on toki itseänikin kiinnostava kysymys. Miksi se itseäni, ja tulkintani mukaan muitakin suomalaisia kosketti liittyy tuohon Villen mainitsemaan “näytösrakenteeseen” ja siihen että ensimmäinen näytös oli niin kovin onnistunut niin perinteisessä kuin sosiaalisessa mediassa. En itse tullut “huijatuksi”, mutta pistin kyllä uutisoinnin merkille ja fb-sivun liketykset. Toisaalta tässä on osittain yhtä vähän ihmeteltävää kuin missä tahansa vastaavassa kohussa. Yksi kohu kerrallaan jne. Laajan kiinnostuksen sinetöi lopulta tuotettu ja painettu kirjatuote, jota ilman tuskin asiasta täälläkään keskusteltaisiin.

        ****

        Kaiken uhallakin uskaltaudun vielä moralisoimaan (ja siten tarjoamaan lisämateriaalia Maarian kiinnostukselle) ja avaudun mainitusta Variksen kommentista. Vaikka tuo eksklusivistinen opettajamaisuus onkin silmiinpistävin piirre, varsinkin asetettuna muiden kommenttiensa kontekstiin, on rehellisyyden nimissä todettava, että noissa sanoissa on mielestäni myös oma antiklyrgialainen totuutensa: kirjailijuuden käyttäminen *keppihevosena*, jonka turvin paetaan epärehellisyyssyytöksiä kirjalijan vapauden vehreämmille laitumille (vaikka siellä vähän tylsempää olisikin kuin reality journalismin piirissä, ainakin huomion osalta), on kyllä omasta mielestäni varsin moraaliton teko. Tai tarkemmin: tekijä joka käyttää kaunokirjailijuuden viittaa pelastuslauttana tilanteessa, jossa oma (väitetystä) totuudellisuuden teräksestä rakennettu Titanic on uppoamaisillaan, esittää samalla väitteen, että kaunokirjallisuudella voidaan rakentaa ainoastaan pelastuslauttoja.

        Tässä MV:n piittaamattomuus, ts. “kusipäisyys” (tekninen termi), kohdistuu niitä kohtaan, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen rakentaa purtensa pääosin kaunokirjallisesta alumiinista/lankusta (makunsa mukaan). En näe tämän toteamisen olevan mitenkään lähtökohtaisesti eliitin naurua nenänvarttaan pitkin tai pikkumaista uhriviitan sovittamista: voihan “kusipäisyys” olla taitavasti käytettynä hauska, ravisteleva ja virkistäväkin ilmiö. Mutta silloin pitäisi myös mielestäni olla sujut sen oman toiminnan laadun kanssa, ja varmistua siitä, että se mitä piittaamattomuudellaan edistää, pystyy myös seisomaan omilla jaloillaan…

    • PR says:

      Tarkoitukseni oli ehdottaa tekijyyttä melko helposti hyväksyttäväksi ja melko epäproblemaattiseksi kriteeriksi kokonaisteoksen rajaamisessa: tekstit, jotka sisältönsä perusteella käsittelevät samaa teemaa, ja jotka ovat peräisin yhdestä tekijästä, ovat osa yhtä teosta. Ja tekijällä tuskin on asiassa ketä tahansa suurempaa päätösvaltaa.

      Tietenkin on tapauksia, joissa tekstipassuksen osaksilukeminen tai poissulkeminen on hankala tehtävä, mutta esitetty kriteeri on ontologisesti moninverroin simppelimpi ja arkisesti paljon helpommin sulatettava kanta “teoksen ongelmaan” kuin ‘kaiken oheishässäkän sisällyttäminen kokonaistaideteoksen fiktiiviseen universumiin’. Näin raami nimenomaan ei ole niin löysä, “että käytännössä melkein minkä tahansa ‘ilmiön’ voisi […] kehystää kokonaiskirjalliseksi teokseksi”.

      Koitin myös sanoa, että motiivini rajata teos ei ole normatiivinen. Ensiksi Kuukausiliitteen juttua tai poliisitutkintaa ei pidä lukea osaksi Vettenterän teosta (koska kaikilla on eri tekijät). Toiseksi teoksen raajaamisen haasteen näkökulmasta on yhdentekevää onko Kuukausiliitteen jutun olemassaolo hyvä tai huono asia Vettenterän teokselle. (Mun närkästys HS:n jutun suhteen liittyy ensijassa siihen ettei edes Kuukausiliitteen resursseilla saatu tehtyä juttua, jossa olisi edes ääneen kysytty “mikä on teos?”, saati otettu asiaan perusteltua kantaa. Tästä tosin seuraa kevyt moraalinen närkästys: koska jutun kirjoittajien pitää kuitenkin jotenkin selittää mistä syystä mm. isän blogauksiksi väitetyt tekstit on kirjoitettu, he päätyvät hulluuskelailuihin – mikä on matalaotsaista).

      “Keskivertokuluttajahan ei voi tietää, että kirjakaupasta voi ostaa kirjojen lisäksi kokonaistaideteoksia.” Tässä on toki vissi pointti. Mutta keskivertokuluttaja voidaan lisätä informoitavien listaan Hesarin ja poliisin lisäksi. Jonkun pitäisi hinata dosenttilasit nenälle ja antaa asiantuntijalausunto, jossa selvin termein avataan, että kirjakaupasta voi kuin voikin ostaa kokonaistaideteoksia. Timo Airaksinen taisi jo ehtiä ihmisiä valistamaan ettei internettiin noin vain kannata uskoa – tässä se voidaan täsmentää tarkoittamaan, että saattaa kirjoitus hyvinkin olla taidetta vaikka muulta näyttää. Ja miksi juuri keskivertokuluttaja saisi päättää mikä on kirjallinen teos?

      • Veera Antsalo says:

        “Ja miksi juuri keskivertokuluttaja saisi päättää mikä on kirjallinen teos?”

        Veikkaan, että siksi, koska tämä kuluttaja on se, joka lyö rahat tiskiin ja saa vastineekseen sen kirjan tahi kokonaistaideteoksen, ja koska maassamme on instanssi nimeltä Kuluttajavirasto, joka tarvittaessa rientää puolustamaan Kalle Keskivertokuluttajan oikeuksia, jos Kalle kokee tulleensa erehdytetyksi kaupanteossa. En tosiaan tiedä, mutta edelleen tässä vaan veikkailen, että Kallelta tai Kalleilta ei edellytetä estetiikan dosentin tasoista tiedollista kompetenssia sen suhteen mikä kaikki voidaan lukea kuuluvan kirjallisen teoksen fiktiiviseen universumiin noin niinkuin taideteorian näkökulmasta.

        Kalle Keskivertokuluttaja haluaa ostaa kirjan ja sen sisältämän tarinan, ja kuvittelee, että kaikki oheissäpinä, mikä alkaa kansien ulkopuolelta (mukaanlukien takakansiteksti) on markkinointiviestintää, jonka tarkoitus on houkutella hänet ostamaan kirja.

        Mutta kyllä, olisihan se mielenkiintoista, jos tuollainen dosentti jostain tulisi esiin ja informoisi sekä toimittajia, poliiseja että kuluttavaa kansaa siitä, mitä kaikkea taide voi pitää sisällään.

        Timo Airaksinen tosiaan valisti jo kansaa siitä, ettei kaikkeen netissä olevaan pidä uskoa. Mutta toisaalta, myös hän pitää tekoa moraalisesti vääränä:

        “– Jos halutaan toimia oikein, asioiden täytyy perustua tosiasioihin. Muuten kyse on harhaanjohtamisesta.”

      • PR says:

        Veera Antsalo esittää, että kuluttaja määrittelee kirjallisen teoksen. Perusteita on kaksi:

        1. Koska kuluttaja lyö rahat tiskiin on hänen saatava vastineeksi taideobjekti kokonaisuudessaan.

        Hänhän saa!

        Olet varmasti oikeassa, että ei ole perusteltua edellyttää Kalleilta “estetiikan dosentin tasoista tiedollista kompetenssia sen suhteen mikä kaikki voidaan lukea kuuluvan kirjallisen teoksen fiktiiviseen universumiin noin niinkuin taideteorian näkökulmasta.” Minusta on kuitenkin kohtuullista olettaa heidän tunnistavan esteettisen kompetenssinsa puutteen (ainakin taideteorian näkökulmasta) sekä tunnistamaan, ja hyväksymään, siitä seuraavan virhealttiutensa.

        Ei kai kenen tahansa käsiteapparaatti harjaantumatta onnistu leikkaamaan maailmaa sen taitekohdista; on tavallaan Kallen oma vika jos ei hoksaa mitä saa. Aivan kuten Maaria Pääjärvi sen sanoi, Kalle osaa toden totta oppia! Ja niin asiat muuttuvat.

        2. Koska maassamme on Kuluttajavirasto, joka tarvittaessa rientää puolustamaan Kalle Keskivertokuluttajan oikeuksia, jos Kalle kokee tulleensa erehdytetyksi kaupanteossa.

        Tässä loksahtaa leuka. Ymmärränkö tosiaan oikein, että hankalimmissa teoksen rajaamisen pulmissa lopulta Kuluttajavirasto auttaa meitä tunnistamaan kirjallisen taideteoksen! Entä jos meillä on kysymyksiä sellaisista taideteoksiksi uumoilemistamme objekteista, jotka eivät ole kaupan? Kenen puoleen sitten?

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Tuo esimerkki 2 PR:n muotoilemana on itse asiassa perehtymisen arvoinen. Koska taide on käsitteenä vaikea määritellä, olisin erittäin kiinnostunut näkemään, miten Kuluttajavirasto siitä selviää. Onnistuisiko se heiltä? Jos talouskeskeinen maailmanaikamme saisi vahingossa ratkaistuksi estetiikan isoimpia kysymyksiä? Onko huonosti rakennettu metafiktio syy kaupan purkamiseen? Ovatko kirjailija ja kustantamo velvollisia perumaan kaupan? Riittääkö petetyksi tulemiseen jo se, että kirja on huono? Vai onko niin, että jo tuon kirjan typerä kansi ja sen fonttivalinta velvoittaa ostajaa? Ei kai kukaan tuollaista loihdi taitto-ohjelmastaan vakalla naamalla? Fontti liippaa niin läheltä comic sansia, että pieni palaneen käry on heti ensivaikutelmassakin.

        Jos tätä lukee joku Jonain päivänä kaduttaa -kirjan ostanut, joka kokee tulleensa petetyksi, olisin kiinnostunut yhteydenotostasi. Sikäli kun tämän asian selvittäminen johtaa tuloksiin, haluan raportoida niistä Kritiikin Uutisissa.

        sähköpostini on: aleksis.salusjarvi(at)gmail.com

      • Veera Antsalo says:

        PR, en esittänyt että kuluttaja määrittelee kirjallisen teoksen definitiivisesti. Taideteoreetikot ja estetiikan dosentit voivat määritellä sen varsin eri tavalla, ja heidän määritelmänsä voi olla uskottavampi, mutta tämä taideteoreettinen määrittely kokonaistaideteoksesta ei varmaankaan tule kyseeseen, tai ainakaan mene läpi, kun poliisi tutkii onko kirjailija syyllistynyt petokseen.

        Voin silti olla väärässä! Olen ainoastaan esittänyt arveluni siitä, miten tämä homma Vettenterän tapauksessa tulee menemään. Olisin todella yllättynyt, jos poliisi konsultoisi estetiikan dosentteja asiassa, ja päätyisi toteamaan Kallelle että hei, sun esteettinen ymmärrys ei nyt ihan riittänyt. Musta nyt vaan jotenkin tuntuu, että tässä laskeudutaan vähän alemman tason kompetenssien piiriin ja tarkastellaan asiaa tavallisen kuluttajan näkökulmasta. Erehdyttämistä se on valistumattomien massojenkin erehdyttäminen.

        Ja jos multa kysytään, niin hyvä niin, koska olen samaa mieltä Tiina Käkelä-Puumalan ja Kimmo Kallion kanssa siitä, että vetoaminen taiteilijan vapauteen on huono puolustus kun on valehdeltu. Se voisi ehkä toimia vastuusta vapauttajana jos Vettenterä ei olisi saanut taloudellista hyötyä ja puffia asiantuntijan uralleen tästä “kokonaistaideteoksestaan”. Mutta kun.

        Jos vertaa tapausta esim. Sariola-Sarkola -tapaukseen, niin voisi kysyä, miksei vedottu taiteilijan vapauteen? Miksei siinäkin ollut kyse kokonaistaideteoksesta, jossa Sariola “kirjailijana” on osa Sarkolan fiktiota? Luuletko, että olisi mennyt läpi? Tai JT LeRoy -tapauksessa, miksei oikeusjutun nostanutta filmiyhtiötä valistettu siitä, että heidän olisi pitänyt hoksata, että filmisopimukseen kuuluu kokonainen fiktiivinen universumi fiktiivisine JT LeRoyneen? Voi pojat, hehän olisivat voineet tehdä vaikka minkälaisen metametametafilmin JT LeRoyn elämästä fiktiivisenä romaanikirjailijapäähenkilönä.

        “Ymmärränkö tosiaan oikein, että hankalimmissa teoksen rajaamisen pulmissa lopulta Kuluttajavirasto auttaa meitä tunnistamaan kirjallisen taideteoksen! Entä jos meillä on kysymyksiä sellaisista taideteoksiksi uumoilemistamme objekteista, jotka eivät ole kaupan? Kenen puoleen sitten?”

        Ei, et tosiaan ymmärrä oikein. Kuluttajavirastoa ei varmaan sotketa asiaan, kun dosentit istuvat keskenään lasillisella ja keskustelevat taiteen rajaamisen kysymyksistä. Miksi pitäisi? Eihän silloin ole pettynyttä kirjan ostajaakaan. Eli käänny ihan reippaasti niiden dosenttien puoleen.

      • PR says:

        Saattaa osin mennä toistoksi, mutta tämän kerran.

        “Kuluttajavirastoa ei varmaan sotketa asiaan, kun dosentit istuvat keskenään lasillisella ja keskustelevat taiteen rajaamisen kysymyksistä. Miksi pitäisi? Eihän silloin ole pettynyttä kirjan ostajaakaan. Eli käänny ihan reippaasti niiden dosenttien puoleen.”

        Tässä kiteytyy vierastamani relativismi: yhdet keskenään ja toiset keskenään omalakisissa maailmoissaan.

        On totta, että näkökulman käsite määritelmällisesti sisältää rajoittuneisuuden (Jumalalla ei ole näkökulmaa). Tämä koskee yhtä lailla kuluttajaa kuin dosenttia. Aito konflikti näkökulmien välillä on silti mahdollinen niin kauan kuin emme ajattele näkökulman luovan kohdettaan, vaan ottavan palan maailmaa kohteekseen. Joskus yhdestä näkökulmasta annettu kuvaus keskittyy sellaisiin piirteisiin, jotka ovat ristiriidattomia toisesta näkökulmasta annetun kuvauksen kanssa – kenties siksi, että yhden näkökulman tarkastelemat piirteet ovat yhdentekeviä toisen kannalta ja päinvastoin.

        Kysyessämme Vettenterän tuotosten äärellä “mikä on teos?” “dosentin” ja “Kallen” (Kuluttajaviraston kannalla ryyditettynä) määritelmät (olettaen nyt että ne todella ovat erilaisia) eivät voi molemmat olla yhtä aikaa totta.

        Jos tapahtumien kulkua pitää ennustaa (mikä ei ole kovin kiinnostavaa), minäkään en jaksa uskoa, että poliisi konsultoi estetiikan dosentteja tässä asiassa. Ajattelen kuitenkin täysin vakavissani, että heidän pitäisi, koska käsillä olevan tehtävänsä kunniakkaaksi suorittamiseksi heidän on päätettävä mikä on teos. Ja tästä edelleen riippuu onko asiassa ensinkään valehdeltu.

        Jos tuomioita jaettaessa tai lakeja säädettäessä konsultoidaan psykologia tai botanistia (mitä luullakseni taajaan tapahtuu), niin tuntuuko silloinkin, että olisi ok laskeutua vähän alemman tason kompetenssien piiriin ja tarkastella asiaa ihan tavallisen keittiöpsykologin tai kukankastelijan näkökulmasta?

        Kakkosasiana. Pitäisikin miettiä miksei ainakin monia Sarkola-Sariola -tapauksen kiharoita hyvin voisi ymmärtää teoksen sisäisinä piirteinä. Joka tapauksessa Sarkolan “kirjailija” Sariolaa ei minusta voi pitää osana teosta niiltä oikeutta kiinnostavilta osin että lihaa ja verta oleva Sariola sai kaikenlaista kosketeltavaa hyvää osakseen perustuen teoksiin, joiden tekijä hän ei ole. Toisin sanoen väite, että Sariola “kirjailijana” on osa Sarkolan fiktiota ei tässä mielessä yksinkertaisesti ole totta. Jos oikeusistuin konsultoi jotakuta asiantuntijaa, niin kenties hän totesi juuri tämän.

        Ylipäätään on yksi asia “meneekö läpi” ja toinen mikä on asioiden todellinen laita.

        Vettenterän tapaus eroaa siinä, että hän lie esiintynyt vain itsenään sekä joukkona fiktiivisiä hahmoja. Jos tästä saa taloudellista hyötyä, niin se on kai lain sekä moraalin kannalta suht okei. Totta kai asiaa mutkistaa, että nyt moni on erehtynyt luulemaan osaa näistä keksityistä hahmoista ja kuvatuista tapahtumista “oikeiksi”. Se ei vielä tarkoita, että heille olisi valehdeltu.

  40. Maaria Pääjärvi says:

    Ihanko totta _keskivertokuluttaja_ on teidän mielestä taiteen vastaanottaja? Kirjallisuus on ehkä eräässä mielessä taidetta, jota voi myös ostaa, mutta te nyt siis määrittelette kirjoja ostavat lukijat keskivertokuluttajiksi? Tämähän myös tekee taiteen kysymyksistä kuluttajansuojakysymyksiä. Hyrh.

    Siinä tapauksessa: kyllä, keskivertokuluttaja voi aivan hyvin äänestää kukkarollaan, mikä on taidetta. Sofi Oksasen Puhdistus, yleisesti laadukkaana pidetty taideteos, on roikkunut jo pitkään bestseller-listojen kärkiasemassa. Ja kirjoina myydään paljon sellaistakin, jota kukaan ei osta taiteena (tietokirjat, opaskirjat jne). Useat hyvinmyyneet kaunokirjalliset teokset ovat taidetta.

    Vettenterän kirjastakin vedettiin täydellinen huijausotsikko Keskisuomalaisessa: “Kohusta hyötyä? Kirja Enkeli-Elisasta myydyimpien listalla”. Jo vain, 27. sija iBooksissa. SUOMEN iBooksissa. Montakohan myytyä kappaletta siihen tarvitaan? Riittääkö 10 vai 40, täytyykö päästä lähelle sataa?

    Veera, asiat voivat oikeasti muuttua. Joku Kalle Keskivertokuluttaja voi ajatella myös, että ostostv:ssä esiteltävä rytkyttävä vyö tekee hänen omenavartalostaan tiimalasin, mutta useimmat kallet tajuavat, että tämä on osittain nyt fiktiota. Lisäksi asiat muuttuvat, myös taiteessa, massaviestinnässä yms. Netti on suht uusi media, myös tarinoiden kertomisessa ja niiden vastaanottamisessa. Tähän tarvitaan myös niitä dosentteja, ovatkohan hereillä. Keskiverto-Kallen ei tarvitse tajuta kaikkea valmiiksi, hän osaa myös oppia. Lisäksi juuri hän on se, joka saattaa nyt tehdä näitä taidejuttuja, romaaneja ja muistelmia, jotka ovat kaikkien mielestä ihan sontaa ja joita kukaan ei jaksa lukea.

    Eihän niitä omakustanteita juuri kukaan osta. Niin kauan kuin ihmisillä on suuvärkki, puhekyky tai kirjoitustaito, varsin monet tulevat käyttämään sitä katkeruutensa ulos päästämiseen. Älkäämme turhaan antako sen pilata hyvää välinettä.

    Tässähän ei ole ollenkaan sellaista vaaraa, että kuluttajat määrittelisivät taidetta. Kriitikko Salusjärvi tekee sitä seuraavassa postauksessa, “Ruusunen, Vuorinen, Vettenterä ja muu aikamme ykköskirjallisuus”, http://www.luutii.ma-pe.net/?p=898

    • Veera Antsalo says:

      En tiedä kenestä “teistä” sinä nyt puhut, kun minä kai siitä Kalle Keskivertokuluttajasta puhuin, mutta siis…

      Selvyyden vuoksi, en puhunut taiteen vastaanotosta, joten ihan turha sitä on tähän sotkea. Kaikki kirjathan eivät edes ole taidetta, ja tästä Vettenteränkin kirjasta voidaan olla vaikka mitä mieltä. En ota kantaa siihen, onko Jonakin päivänä kaduttaa taidetta vai ei, en ole sitä edes lukenut, joten en voi arvioida. Mutta se on jokatapauksessa kirja, jolla on ISBN-numero, ja se on myynnissä kirjakaupoissa. Se kuuluu ihan samanlaisen kuluttajansuojalain piiriin kuin mikä tahansa muu kulutushyödyke, kuten vaikkapa lenkkimakkarapaketti. Tai valistakaa minua sentään, jos taiteeksi luokiteltavien kulutushyödykkeiden markkinoinnista säädetään vallan eri tavalla.

      Nämä asiat eivät ole minun keksintöjäni, eivätkä minun mielipiteitäni, vaan faktoja. Jos tuotteen ostanut kuluttaja kokee tulleensa harhaanjohdetuksi tuotteen markkinoinnissa, saattaa käydä niin, että elinkeinonharjoittajaan kohdistetaan sanktioita.

      Niin, ja asiat voivat toki muuttua, mutta eipä se jälleen ole minusta kiinni miten kuluttajansuojalaki tai sen tulkinta muuttuu, tai minkälaisia petossyytteitä kirjailijoita vastaan nostetaan. Nämä asiat nyt vain ovat, ihan minusta riippumatta.

      Mitä tulee Vettenterän kirjan myyntiin, en tiedä miten sähkökirja myy. Paperikirja sen sijaan on myynyt erittäin hyvin, ja sen voi päätellä vaikkapa siitä, että kirja on keikkunut Adlibriksen top 10:ssä julkaisustaan lähtien, ja on sieltä vasta aivan viime päivinä pudonnut pois. Samoin se on ollut myydyimpien kirjojen joukossa joissakin muissakin nettikirjakaupoissa, joilla on nähtävillä myydyimpien kirjojen listat. Osa kirjoista on myynnissä suoraan Vettenterältä. Kirjan myyntiä ei kannata vähätellä, koska vähäistä se ei ole ollut. Kirjailija itse on kertonut lehdessä pari kuukautta sitten julkaistun kirjan tuoneen hänelle tähän mennessä 7000 e ennen veroja, ja jos tuo tieto pitää paikkansa, se on toki myynti, josta suurin osa kirjailijoista voi vain uneksia.

      Pointti tässä nyt ei tietenkään ole kadehtia Vettenterän myyntiä, mutta on kiistatonta, että taloudellinen hyöty on aika iso, ainakin kirjailijamittakaavassa. Se, että Vettenterä mahdollisesti saa syytteen petoksesta, ei taaskaan ole minusta kiinni. Se nyt vain olisi jokseenkin looginen seurannainen hänen toiminnastaan.

      Mutta, dosenttia odotellessa luen vaikka sen Salusjärven uusimman jutun.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Enhän mä kommentoinutkaan Vettenterän myyntiä, vaan Keskisuomalaisen harhaanjohtavaa uutista.

        En muuten miten se sitten menee, noista palvelu/oma/on demand -kustanteista saattaa saada enemmän kappaleelta omaan taskuunsa kuin “kaupallis-kustanteista”.

        Mä jätän edelleen tän petoksen luonteen ja mittakaavan viranomaisten selvitettäväksi, menee hirveästi moralisointienergiaa hukkaan.

        Kirjanostaminen kuuluu myös taiteen vastaanoton piiriin. Menisi hyvin epäkäytännölliseksi erottaa ne toisistaan. Jos taas ajattelet, ettei Vettenterästä tai Enkeli-Elisa -proggiksesta puhuminen ei kuulu taiteen piiriin, niin olen eri mieltä.

        Ja tässä vielä perspektiiviä kirjailijuuteen: “Aion ihan piruuttani ja ilkeyttäni ottaa käyttöön sanan ‘kaupalliskustannekirjailija’ kuvaamaan sellaista kynäniekkaa, jonka teoksia on julkaissut selkeästi kaupallinen kustantamo. Pidätän itselläni oikeuden määritellä selkeästi kaupallisen kustantamon jokseenkin mielivaltaisesti. Lisäksi alan kutsua ‘pörssikapitalistikirjailijoiksi’ kaikkia, joiden teokset julkaistaan pörssikonserniin kuuluvan julkaisijan kautta. Omakustanne-, palvelukustanne- ja tarvepainatuskirjailijat saavat tyytyä pelkkään ‘kirjailijaan’, sillä heidän kirjailijuuteensa ei liity sellaisia taloudellisia kytköksiä, jotka olisi syytä tuoda esiin heidän kirjailijuudestaan puhuttaessa.” Tero Hannula, facebook-status, eilen.

      • Tommi Melender says:

        Onko Suomessa enää suurta kaunokirjallista kustantamoa, jonka emoyhtiö olisi pörssinoteerattu?

        Ei. WSOY:nkin omistaa nykyisin Bonnier, joka on listaamaton sukuyhtiö.

      • Veera Antsalo says:

        BoDin sivuilta (JPK siis julkaistu BoDin kautta) kävin vähän tutkimassa, miten kirjailija saa tuottoa. Riippuen siitä, millaiseksi kirja on kustomoitu ja mikä sen myyntihinnaksi määritelty (kirjailija saa päättää hinnan, jos oikein ymmärsin), kirjailijan saama tekijäpalkkio per myyty kirja on euron, parin hujakoilla. Kirjailija voi myös ostaa myös pieniä painoksia itselleen omaan myyntiin noin viiden euron kappalehintaan (edellämainituista parametreistä riippuen), jolloin myynnistä jää paljon enemmän käteen. Sähkökirjasta saa vähän enemmän tekijäpalkkiota kuin printtikirjasta.

        Ja mitä tulee vastuuseen, jos petos- tai muuta syytettä ropisee niskaan? – Kirjailija vastaa. Toivottavasti Vettenterä on lukenut kustannus- ja kirjailijasopimuksensa huolella ja ymmärtänyt tämän.

        Tero Hannulan Facebook-status ei avaa minulle oikeastaan mitään uutta perspektiiviä kirjailijuuteen, mutta tuossa ajatuskuviossa kaupallisuuteen suhtaudutaan tosiaan aika mielivaltaisesti.

        Minusta kun näyttää siltä, että tarvepainatusperiaatteella toimiva kirjanjulkaisupalvelua tarjoava BoDin kaltainen yritys on varsin kannattava bisnes; toimintaan ei liity kaupallista riskiä, mutta voitot ovat taatut kun kohdalle osuu sellainen hittikirja kuin vaikkapa Jonakin päivänä kaduttaa.

        “Toimintaideamme on, että jokainen voi julkaista kauttamme kirjan; emme arvostele kirjoja sisällöllisesti eikä kirjan julkaisuun sisälly taloudellista riskiä.” (BoD esittäytyy verkkosivuillaan)

        Tämä ehkä tarkoittaa sanoa, ettei kirjailijalle koidu taloudellista riskiä, mutta ennenkaikkea voimme lukea, että yritykselle ei koidu taloudellista riskiä, koska kirjailija ostaa julkaisupalvelun = kustantaa digitaalisen painomallin valmistuksen. Kirjan ei tarvitse myydä ensimmäistäkään kappaletta, mutta jos se kuitenkin myy, jokainen myyty kappale tuo lisää voittoa BoDille.

        BoD myös kertoo, että se on kasvanut viime vuosina merkittävästi, että sen markkinaosuus yksin Saksassa on 80%, ja että yrityksen strategiaan kuuluu laajeneminen uusille markkina-alueille. BoDilla on toimipisteitä useissa maissa ja se on osa saksalaista Libri-konsernia.

        Eikö kuulosta aika selkeän kaupalliselta liiketoiminnalta?

        Minusta se kuulostaa huomattavasti kaupallisemmalta toiminnalta kuin sellaisella yleiskustantamolla, jonka liikeidea on “kustantaa hyviä suomenkielisiä kirjoja”, ja joka kustantaa niitä usein tietoisen tappiollisesti vain siitä ilosta, että näkee niissä tiettyjä esteettisiä arvoja.

        Eikö esim. BoDin ja Vettenterän välillä ole olemassa taloudellista kytköstä, ja jos ei niin miksi ei?

        Vettenterästä tai E-E -keissistä puhuminen toki kuuluu myös taiteen piiriin, enkä ole mielestäni missään vaiheessa väittänyt ettei kuuluisi. Se kuuluu sekä taiteen, moraalin että talouden piiriin ilman muuta, mutta olen omissa kommenteissani tuonut esille enemmän talouteen ja moraaliin liittyviä näkökulmia.

      • Veera Antsalo says:

        Ja sanottakoon vielä, että mua kyllä kiinnostaa aika paljon, tulevatko nämä rikosepäilyt kohdistumaan myös BoDiin – se on myös markkinoinut kirjaa tosipohjaisena, ja käärii rahaa joka ikisestä myydystä kirjasta. Kirjan kuvaus ei vielä ole kovin raskauttava, vaikka siinä puhutaan “tosielämän ihmisistä” – ehkä se on liian ympäripyöreä – mutta kirjasta tehty lehdistötiedote viestii kyllä hyvin selkein sanankääntein, millainen kirjan tausta on (olevinaan).

        http://fi.bod-newsroom.com/2012/05/jonakin_paivana_kaduttaa/

        Kysymys kuuluu, tiesikö BoD kirjan todellisen luonteen? Jos ei, Vettenterä on mitä ilmeisimmin syyllistynyt sopimusrikkomukseen antaessaan julkaisijalle väärää tietoa. Jos taas tiesi, ja se voidaan osoittaa, petossyytteet voivat kohdistua myös BoDiin.

        Tai siis, mä nyt tässä vaan arvuuttelen, kun en tosiaan tunne juridiikkaa niin hyvin.

        Ehkä hivenen yllättävää, että BoD on pysynyt hiljaa, eikä ole pykännyt mitään lehdistötiedotetta tyyliin “Me ei sit tiedetty tästä asiasta yhtään mitään.” Olisiko jo aika?

  41. Tiina Käkelä-Puumala says:

    Tämä keskusteluketju on ottanut kantaa jo niin moniin asioihin, että voin oikeastaan riipiä siitä vain kasaan joitakin huomioita ja toistaa jo sanottua. Mutta sanonpa kuitenkin:

    1. En tiennyt Enkelielisa-keissistä mitään ennen Kuukausiliitteen juttua, mutta vastaavanlaisia tapauksia tuli tietysti mieleen heti useampikin. Itse en pidä tapausta ja siitä syntynyttä keskustelua taiteena, mutta ajattelen, että Aleksis tarkoittaa väitteellään sitä, että meidän on jo nyt mahdollista kuvitella kokonaistaideteos jossa teosta, tekijää ja julkista vastaanottoa ei voi enää kunnolla erottaa toisistaan. Eikä pelkästään kuvitella: esimerkkejä tällaisista teoksista/taiteilijoista on jo täälläkin mainittu. Olisihan se hauska spekuloida mahdollisuudella, että lähitulevaisuudessa maassamme ilmestyy jokin mediaspektaakkelitaideteos johon liittyy kadonneita henkilöitä ja vielä juridisiakin ongelmia, ja kaikki toteavat: tämähän on ihan niin kuin se enkelielisajuttu…

    2. Mitä kirjallisuus on? Mahdoton kysymys, tietysti, mutta pari seikkaa pistää silmään tässäkin keskustelussa. Ensinnäkin kirjallisuudesta puhuttaessa on täälläkin paria poikkeusta lukuun ottamatta käsitelty vain kaunokirjallisuutta, mikä tarkalleen ottaen on termin vajaakäyttöä, koska kirjallisuuteen kuuluu paljon, paljon muutakin. Eikö kirjallisuudeksi tulisi laskea mukaan kaikki se, mikä saa ISBN/ISSN -numeron? Tämä on tekninen määritelmä, jolla ei ole mitään tekemistä taiteen kanssa, mutta miksi pitäisikään? En nyt tietenkään ole ehdottamassa, että jo antiikista meille periytynyt kysymys siitä, mitä kirjallisuus on, pitäisi jotenkin ratkaista – päinvastoin, juuri käsitteen avoimuus on kirjallisuuden elinehto. Halusin vain nostaa esiin sen, että jakolinjoja syntyy näissäkin keskusteluissa usein huomaamatta. Toiseksi, keskustelu siitä, mikä on luettavissa (kauno)kirjallisuudeksi muuttuu nopeasti keskusteluksi siitä, mikä on hyvää kirjallisuutta ja mikä ei, tai millaista kirjallisuuden pitäisi olla. Eli kysymys essenssistä (mitä kirjallisuus on?) ja estetiikasta (mikä on hyvää kirjallisuutta? millaista kirjallisuuden pitäisi nyt ja tulevaisuudessa olla?) ovat usein jotenkin kietoutuneet yhteen. Niinpä kirjoja tuottavana henkilönä Vettenterä on kirjailija eli täyttää ykköskriteerin, kun taas hänen taitonsa kirjailijana (esteettinen kriteeri) ei ole meitä vakuuttanut. Niin että millä perusteella sitä kirjailijuutta pitäisi sitten arvioida? Voiko kenestä tahansa tulla kirjailija?

    3. Totuus ja asiantuntijuus: tämä liittyy osittain edelliseen, eli kysymykseen Vettenterän asemasta tosikertomus/petos tai fakta/fiktio –akselilla. Jos *Jonakin päivänä kaduttaa* on kirja, johon on liitetty sekalaista mutta autenttista tekstimateriaalia todellisesta perhetragediasta, sitä luetaan dokumenttina, jossa Vettenterän rooli on ollut lähinnä toimittajan (koonnut materiaalia yhteen, leikannut, liimannut, asettanut palat esim. kronologiseen järjestykseen, jne.). Tällöin kirja luokitellaan myös todennäköisesti tietokirjallisuudeksi, etenkin kun Vettenterä on saanut jonkinlaista asiantuntijuutta koulukiusaamisesta eli ollut uhri itsekin. Hän on ikään kuin todistajana omassa asiassaan. Jos lukutapa on tämä, sivuutamme Vettenterän tekstin kielelliset kömpelyydet ja sen häiritsevän tuntuisen seikan, että henkilöiden kieli kirjassa on kovin samanlaista, sukupuoli- ja/tai sukupolvieroista huolimatta. Ehkä epäilemme kirjoittajan ottaneen vähän liikaa vapauksia suhteessa materiaaliinsa, mutta harvoinkos tätä tapahtuu: omaelämäkerrat ovat usein puolueellisia ja valikoivia, julkaistuja päiväkirjoja tai kirjeenvaihtoa toimitetaan aina, ja silti niitä luetaan historiallisena totuutena, ei fiktiona. Lisäksi enkelielisan traagisuuteen ei todellakaan sovi, että lukijat alkaisivat kiinnittää huomiota kieleen: sehän olisi ihan sama kuin etsisi rakkauskirjeistä kirjoitusvirheitä tai naureskelisi lasten piirustusten väärille mittasuhteille.

    Mutta jos Vettenterän kirja on, kuten nyt on hyvät syyt epäillä, fiktiota, ja henkilöt keksittyjä, lukutapa muuttuu hetkessä ihan toiseksi. Viittaukset tapahtumien todenperäisyyteen menettävät tehonsa: totuus ja auktoriteetti katoavat, samoin kysymys, voisiko Vettenterän kirjassa olla tästä huolimatta jotain tosipohjaista, joka liittyy kirjoittajan tuntemiin kiusaamistapauksiin tai omaan henkilöhistoriaan. Totuuden kaikotessa jäljelle jää pelkkä kirjoitus, jota aletaan tarkastella nyt esteettisillä kriteereillä: onko Vettenterä oikea kirjailija? voisiko tämä olla romaani? onko se hyvä romaani? onko julkinen keskustelu osa kirjaa vai ei? Siirtymä faktasta fiktioon ei kuitenkaan ole neutraali eikä moraalisesti ongelmaton, koska Vettenterä on esittänyt Elisan tarinan tosipohjaisena. Ne 40 000 tuskin olisivat lähteneen pelkän romaanin perään: mediassa *Jonakin päivänä kaduttaa* olisi saanut vain murto-osan siitä näkyvyydestä mikä sillä on nyt, jos sitäkään. Jos Vettenterä olisi parempi kirjoittaja, hän olisi parhaassa tapauksessa onnistunut synnyttämään romaanilla jonkin verran keskustelua ”ajankohtaisesta aiheesta”. Tilanne enkelielisan suhteen on tällä hetkellä auki, mutta se ei näytä hyvältä. Jos kirjoittajan päämääränä oli pelata totuuskortilla ja lisätä siten kirjansa huomiota ja myyntiä, niin kyse on petoksesta, joka tuntuu erityisen pahalta siksi, että koulukiusaamisen jälkiä löytyy yhden jos toisenkin henkilöhistoriasta, vaikka ei aina niin pahoja, että ne johtaisivat itsemurhiin. Ja, kuten Kimmo totesi, vetoaminen kirjailijan vapauteen on huono puolustus tilanteessa jossa on syytettynä valehtelusta. Ele palauttaa kirjallisuuden vastuuttomuuden alueelle, josta saa huudella mitä tahansa ilman pelkoa seurauksista. Ikään kuin olisi mahdollista sanoa julkisesti jotain jolla ei olisi julkisia seurauksia! Samalla ele myös sulkee pois sen mahdollisuuden, että kirjailijat voisivat kirjoittamalla ottaa osaa siihen, mitä todellisuudeksi kutsutaan. Onneksi kysymyksessä onkin vain huono puolustus.

    4. Kuolema: kiinnitin huomiota siihen, että useimmat tässä keskustelussa esiin tulleet tapaukset joko kirjallisten huijausten tai arvostetun taiteen piiristä liittyivät jotenkin kuolemaan. Joku oli kuollut (tai sitten ei ollut), tappoi kissan, teki abortteja, tekeytyi kuolleen henkilön sijaiseksi, melkein kuoli, jne. Sen enempää tätä analysoimatta (koska tästä kommentista tuli jo liian pitkä) toteaisin, että kysymys ei ole sattumasta. Kuolema tuntuu olevan se rajapinta, jota vasten kirjoitus asettuu, samoin kysymys totuudesta. Kuolema on niin äärimmäistä että se tuntuu rikkovan fiktion rajat. Ja se liikuttaa meitä, usein myös konkreettisesti eikä pelkästään nettiklikkausten muodossa. Julkisen väkivaltaisen kuoleman edessä ihmiselle tulee tunne että jotain pitäisi tehdä. Sivuutan nyt kysymyksen tv-väkivaltaan tai uutisiin turtumisesta kokonaan; viittaan julkisella kuolemalla nyt niihin tilanteisiin, joissa yksittäinen kuolemantapaus on saanut ihmiset liikkeelle. Tähän tunteeseen siitä, että ”jotain pitäisi tehdä” ei kannata suhtautua naurettavana tai turhana vaikka sitä voidaan myös käyttää hyväksi, kuten nämä esimerkit osoittavat. Symbolinen toiminta kuoleman edessä on nimittäin jotain joka liittää meidät taiteeseen, aina.

  42. Pirkko Aitoaho says:

    Meillä maalattiin taloa. Maalari mainitsi siinä työtä tehdessään (hyvää jälkeä!), että aikoi ryhtyä maalaamaan talojen sijaan tauluja. Vähemmän maalipintaa, nopeammin tulosta, oli perustelu. Ja mikä tärkeintä: siinä hankkisi paljon paremmin. Hän tunsi maalit ja pensselit, käsi oli vakaa, ranteessa oikea liike – niin kuin olikin, sen saattoi ulkopuolinenkin havaita.
    Mitä siihen saattoi sanoa ja oliko tarpeenkaan!

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.