Oljenkorsi

Olli-Pekka Tennilä | December 7th, 2010 - 21:17

I

“Kirjallisuudessa ja taiteessa yleensäkin tärkeämpää kuin mitä sanotaan, on kuitenkin se miten sanotaan.” -Jarkko Tontti

On siis sanottu, joka voidaan ongelmattomasti erottaa siitä miten on sanottu. Lausutaan premissi, jonka mukaan saman voi sanoa monella tapaa.

Runouden kohdalla tällaista oletusta voi kutsua joko herkkyyden puutteeksi tai laiskuudeksi. Jokainen singulaarinen tapa sanoa on sanottavansa ainoa tapa tulla ilmi ja samalla siirtää todellisuutta kavalasti omaan suuntaansa.

Yleinen oletus erillisestä sanotusta ja toisaalta sitä välittävästä sanomisen tavasta tai tyylistä kirjoittaa, aiheuttaa ongelmia kaikkialla. Tuo kaksinaisuus tuottaa myös oikeuden lukea ja todeta suoraan, mitä Derrida on mahdollisesti tarkoittanut, sivuuttaen yrityksen altistua kielelle kuten se tapahtuu.

II

On epämiellyttävää joutua kosketuksiin vieraan kielikäsityksen kanssa. Vastenmielistä siinä on paitsi kaikki työ ja tuhlattu aika, myös vaara että kieli tarttuu. Helpompaa on turvautua epookkeihin, yleisesityksiin ja filosofianhistorioihin, joissa hyvin erilaisista maaperistä kumpuavat kirjalliset ajatusprosessit valjastetaan edustamaan jotain kantaa filosofianhistorialle ominaisessa kysymyksenasettelussa. Syntyy epämääräinen vaatimus nollakielestä, jolle kukin ajattelu on jäännöksettömästi käännettävissä.

Erityisesti Derridan kaltaisten kirjoittajien ajattelu, kuten runous, häviää kaiken olemuksensa yleisesityksissä, joissa siihen suhtaudutaan filosofiana systeeminrakennuksen mielessä. Yleensähän nuo tekstit ovat luentaa ja sellaisena matkalla jossain kohtaa jotain tiettyä tekstikorpusta. Derrida on Kirjoittaja ja Lukija, yhtä aikaa.

Itse olen ollut todella vaikuttunut ja liikuttunut Derridan toteuttamasta kielikäsityksestä. Se ei tässä kirjoituksen ontologiaa ja materiaalisuutta koskevassa mielessä ole vähääkään teoreettinen. Päinvastoin, Derrida raapii kirjoituksen materiaalista perustaa hyvin konkreettisesti, kynänkärjellä, pyrkien ankarasti pääsemään kosketuksiin sen kanssa, mitä siinä todella tapahtuu.

III

Kiiltomadon pääkirjoituksessaan Henriikka Tavi kirjoittaa – “Runolliset tuotokset eivät ole jonkin teorian sovellusta, ne ovat itsessään runollista ajattelua.” Jos nyt sivuutan runollisen ja runouden välisen, paikoitellen pohjattomankin kuilun, ja seuraan ajatusta, on pakko todeta, että runouden ajattelijana on Derrida sittenkin tinkimättömämpi ja konkreettisempi kuin useimmat runoilijat. Anteeksi vain, minulle Derrida on runoilija, koska hänen kykynsä ottaa kieli todesta on poikkeuksellinen.

Kieli yhdistää ja erottaa, merkitys haarautuu. On totta, että runoilijat lukevat ranskalaisia filosofeja. Ja ranskalaiset filosofit puolestaan lukevat ranskalaisia, saksalaisia ja romanianjuutalaisia runoilijoita. Synteettisen ja analyyttisen (yhdistävän ja erottavan) liikkeen lisäksi voi kielestä löytää ainakin kolmannen, runoudelle ominaisen, jossa kirjoitettu kieli etsii ajassa merkitystään ja lukijaansa. Se ei ole kommunikaatiota, sillä ei ole viestiä eikä rajattua, erillistä viestintäjärjestelmää (tähän palaan myöhemmin).

Traaginen esimerkki on Paul Celan, perheensä keskitysleirille menettänyt romanialainen, saksankielinen runoilija, jolle runouden kieli oli alati murhaajien yhteistä kieltä. Ainoa todellinen mahdollisuus avautui siinä, että kieli on sittenkin haarautuva käärmeen kieli (farmakon), joka tulee puhuneeksi aina myös jotain muuta kuin mitä jo osaa tarkoittaa.

8 kommenttia

  1. […] Valkeassa Kohinassa. « Kaksi tapaa lukea Oljenkorsi […]

  2. Sven Laakso says:

    “jonka mukaan saman voi sanoa monella tapaa.”

    Tai monenlaista vettä pulppuaa samasta lähteestä. Eikö se ole mahdotonta? Lähdeveden laadunvaihtelun luulisi olevan minimaalista.

    “Jokainen singulaarinen tapa sanoa on sanottavansa ainoa tapa tulla ilmi ja samalla siirtää todellisuutta kavalasti omaan suuntaansa.”

    Jokaisen veden koostumus on erilainen. Mutta eikö se yhtä kaikki ole vettä? Missä vaiheessa se on muuttunut nestemäiseksi typeksi? Likaiseksi vedeksi?

    Ehkä vertaus on huono. Ei saa verrata. Se ei ole sama asia. Se on matematiikkaa.

  3. Sven Laakso says:

    “Lähdeveden laadunvaihtelun luulisi olevan minimaalista.”

    Pitäisi olla:

    Jonkin yhden lähteen veden laadunvaihtelun luulisi olevan minimaalista.

  4. Olli-Pekka Tennilä says:

    “Vesissä on eroja.”

    Onko siis lähdevesi veden muoto? Ja vesi lähdeveden sisältö? Vai juuri toisinpäin.

    Ja mikä on veden kokemusten tai fenomenologisten vesien ja veden määritelmän mukaisen teknisen veden ero?

    Muistaakseni parjattu Nietzsche huomauttaa jotain sinnepäin, että kemiassa yhtäsuuruutta ei ole olemassa.

    Ainakin veden kemiallinen määritelmä vaatii melko korkeita abstraktiotasoja tullakseen voimaan ja rajatakseen piiriinsä oikeaoppiset veden muodot (vai sisällöt).

    Yleiskäsitteet, kuten värien tai eläinten nimet, edustavat helposti sellaista käsitystä kielestä ja todellisuudesta, jonka piirissä vallitsee tuollainen platonistinen meininki, että takana on lopulta tuhoton määrä ideoita, jotka on ja pysyy samoina.

    Vaikka onkin myönnettävä että punaisuuksissa on jotain yhteistä josta on vaikea puhua, on punaisuuden ylivallassa suhteessa sen loputtomiin sävyihin jotain väkivaltaista, joka tulee juuri tuosta tavasta ymmärtää kieli noin.

  5. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Kun Derridalta kysyttiin, onko hänen filosofinen kirjoittamisensa runoutta, hän tietysti kiisti asian. Derrida ei pitänyt itseään edes hyvänä kirjoittajana, vaan kehoitti lukemaan Helene Cixousia, mutta jotain kykyjä Derrida sentään tunnusti – hänellä on tuo lukemisen ja kirjoittamisen liike. Sen Ollipekka sanoi “Derrida on Kirjoittaja ja Lukija, yhtä aikaa.”

    Mutta jokin minua epäilyttää aina, kun sanotaan että filosofiaa voi lukea kuin runoutta.

    Minusta Ollipekka ei noteeraa filosofiaa käsitteellisenä kirjoittamisena. Luoma-ahon Ville (http://schnabelmann.wordpress.com/2010/11/07/patkii/) jatkaa samalla linjalla, mutta sävyt ovat tällä kertaa deleuzelaiset: “kaikki kytkennät jotka kirjoitus aktivoi ovat minulle todellisia”.

    Käsitteellisyys heittää filosofian kauas runoudesta, mutta ehkä vain näennäisesti jos ajatellaan käsitetaidetta.

    Käsitteellisyys on minusta kauneimmillaan kun Derrida kirjoittaa A4 -paperiarkista (miten paljastava tuollaisen paperiarkki on käden, koneen ja paperin suhteen kannalta). Tämä on jokseenkin kaukana siitä mihin Derridan nimeä nyt käytetään.

    Jarkko Tontin postauksessa (http://www.jarkkotontti.net/blog/eraskin-mekkala/) ollut seuraava heitto oli tarkoitettu vitsiksi, mutta siinä kiteytyy mainiosti filosofian ja runouden suhteen väärin ymmärtäminen:

    “Josko kuitenkin tehtäisiin empiirinen haastattelututkimus runoilijoiden parissa, pyydettäisiin vastaamaan esimerkiksi kysymyksiin 1) Mitä teoreettista kirjallisuutta olet lukenut? 2) Koetko sen vaikuttaneen kirjoittamiseesi? 3) Jos kyllä, niin miten se on vaikuttanut?
    Päästäisiin tästäkin pohdinnasta, sitten.”

    Ajatus, että teoreettisia tekstejä luetaan siksi, että niitä sitten ohuisesti sovelletaan omiin kielellisiin leikkeihin, on väärä. Myös kirjallisuutta voi lukea samoihin tarkoituksiin, purkamalla, analysoimalla ja kokeilemalla itse samaa. Se on jopa helpompaa kuin teorioiden soveltaminen.

    Tässä kiteytyy myös kirjoittamisen kannalta väärä käsitys filosofisista käsitteistä – että ne olisivat jotenkin kielen takana olevia vempaimia, joiden käyttöön syyllisten tulisi ilmoittautua.

    Eli jos filosofiaa luetaan kuin runoutta, siitä katoaa käsitteellisyys. Ja toisaalta, jos filosofiaa ajatellaan taustateoriana, jota jotkut soveltavat kirjoittaessaan filosofia ajatellaan aivan liian hyötykeskeisesti.

  6. Maaria Pääjärvi says:

    Aivan, Risto –

    mutta toisaalta runouttakin voidaan hahmottaa monella tavalla. Filosofia ei ole yksi, eikä myöskään runous. Tosin filosofia akateemisessa muodossaan on säännellympi alue. Voin kuvitella varsin hyvin runoudelle sellaisia ulottuvuuksia, jotka omalla tavallaan edustavat filosofista ajattelua. Oikeastaan ryhdyin jo miettimään lauselogiikan ja mahdollisten maailmojen luonteen poeettisuutta.

    Ja nimenomaan: minustakaan teoria – oli se sitten jälkistrukturalistinen tai vaikka S.T.Coleridgen kynästä – ei ole kuollutta massaa joidenkin ilmentymien takana. Runoudesta voisi tässä herkästi vetää yhtäläisyysmerkit myös tieteeseen, jossa selvästi valaisevimpia hetkiä ovat ne, kun maailma, aineisto muokkaa teoriaa.

    Täytyy myös tehdä sellainen täydennys, että runoilijoiden kielentakaisia ajatuksia kielen tai maailman olemuksesta ja runouden ulottuvuuksista ja tehtävistä sanotaan poetiikaksi. Myöskään poetiikka ei ole mikään pastakone, jolla runoilija puskee musteentahrimaa tagliatellea. Toivottavasti.

    – en myöskään ihan käsitä miten mistään ongelmasta “päästäisiin”, jos toteutettaisiin kirjallisuussosiologinen kyselytutkimus runoilijoille. Kirjallisuudentutkimuksenkin historia osoittaa, että sellainen tuottaisi hirvittävän määrän anekdootteja ja tulkinnallisia ongelmia jälkipolville. Ja “mekkalahan” siitä syntyisi.

  7. yks Kake says:

    Ensinnäkin kiitos kaikille asianosaisille tämä sivuston pystyttämisestä. Kaikki ainekset tulla runotalkin polttopisteeksi on kasassa.

    Toisekseen, lyhyt ja löysä kommentti puheenaiheen yhteen juoneeseen: kaikilla kirjoituksen lajeilla on ‘kirjoituksen lajeina’ joukko piirteitä, jotka jollakin tapaa toistuvat niissä. Runoudella ‘runoutena’ ja filosofialla ‘filosofiana’ on joukko piirteitä, jotka eivät välttämättä kaikki toistu kaikessa ‘ruonoudess’ ja ‘filosofiassa’ edes niin, että olisi jokin välttämätön piirre.

    Sitten vielä sellaista, että filosofialla ja runoudella ei ole mitään määrättyä suhdetta tai suhdetta, joka voisi olla “väärä” tai “väärinymmärretty” (paitsi siinä mielessä, että joku ymmärtää väärin jonkun toisen käsityksen tästä suhteesta). Jokainen voi luoda sen aivan omalla tavallaan, mutta tähänkin tietenki liittyy toive siitä, että pohdittaisiin onko oma suhteutus mielekäs ja mitä siitä seuraa.

    Toisaalta taas kaikkea voi lukea runoutena tai jopa filosofiana, mutta samalla olisi hyvä tuoda esiin se, mitä valitulla näkökulmalla valittuun tekstiin saavutetaan. Onko se jollakin tapaa hedelmällinen, virikkeelinen tms?

  8. Aleksis Salusjärvi says:

    Ristolta erittäin hyvä kommentti. Vierastan strategisia linjauksia, joilla kielen toiminta sovelletaan runouteen tai joilla kuvataan runouden kielen mekanismia. Lähtökohta on mielestäni hedelmätön. Runouden olemus on ontologinen kysymys, jonka lankojen solmiminen esimerkiksi kommunikaatioon aiheuttaa voimattomuuden tunnetta. Ei runous ole strategia, eikä kieli mekanismi. Runous ei ole huntu, jolla runoilija verhoaa asiansa. Kieli ei ole väline, jolla asioita ilmaistaan, kuten ruumis ei ole paikka, jossa jokin abstrakti “minä” asuu.