One More Cup of Coffee

Tiina Käkelä-Puumala | July 5th, 2015 - 15:10

Türkenschanzpark on Wienin keskustassa oleva isohko puistoalue, jonka opin tuntemaan hyvänä lenkkeilypaikkana, kun asuin kaupungissa kevätkesällä 2015. Paikka oli kukkulan harjanteella ja sinne päästäkseen piti juosta ensin parin kilometrin nousu ylämäkeen, mutta puiston kauneus teki siitä vaivan arvoisen. Arvelin nimestä, että paikalla oli jotain tekemistä kuuluisan Wienin toisen piirityksen kanssa, jossa Ottomaanien valtakunnan eli nykyisen Turkin alueen sotajoukot pyrkivät valloittamaan kaupungin vuonna 1683. Ja tosiaan, puiston kohdalla oli ollut yksi turkkilaisjoukkojen varustuksista (Schanze), koska sieltä oli hyvät näkymät muutaman kilometrin päässä olevaan silloiseen Wienin keskustaan. Tuosta piirityksestä on myöhempi historiankirjoitus spekuloinut, että onnistuessaan se olisi tuonut islamilaisen hallinnon Keski-Eurooppaan ja muuttanut ratkaisevasti länsimaista kulttuurihistoriaa. Jotain se muutti, kuitenkin. Ottomaanit lyötiin ja heidän jäljiltään leireistä löytyi muun muassa useita säkkejä vihreitä kahvipapuja, jotka puolalainen aatelismies ja sotilas Jerzy Franciszek Kulczycki legendan mukaan pisti parempaan talteen ja perusti kaupungin ensimmäisen kahvilan.

 

Wienillä on maine kahvilakaupunkina, ja se on maineensa veroinen. Kahvila ei ole pelkkä tankkauspaikka, vaan sosiaalinen instituutio, jonne voi tulla syömään päivän kaikki ateriat aamupalasta lähtien. Usein kahviloissa näkee iäkkäitä kaupunkilaisia, jotka näyttävät siltä kuin olisivat tehneet niin aina. Paikalliset suosivat tummaa kahvia (brauner), joka on tiukkaa kuin espresso, ja jota sitten laimennetaan kuumalla vedellä, maidolla tai maitovaahdolla. Suodatinkahvia saa hakemalla hakea; varmimmin sitä löytää Starbucksin kaltaisista ylikansallisista ketjupaikoista. Suomalainen, joka on tottunut kantamaan kahvinsa itse pöytään melkein paikassa kun paikassa, pyyhkimään muoviselle tarjottimelle läikkyneet ylimääräiset liian pienellä servietillä ja sitten vielä kantamaan tarjottimen kiltisti takaisin ei ota uskoakseen, kun kahvilassa voi vain istua ja odottaa tarjoilijaa.

 

Perinteinen wieniläinen kahvila on kuin aikamatka. Monen kahvilan tupakkapuolen (niin, tosiaan!) pinttyneet hajut tuovat mieleen lapsuuden 1970-luvulla, jolloin melkein kaikki sisätilat haisivat samanlaiselta. Kahvikupit, tarjoilijan käyttämät pienet metalliset tarjottimet ja koko sisustus voivat taas olla peräisin suoraan 1950-luvulta, kuten Aida-ketjun kahviloissa. Moni kahvila henkii itsetietoista pysyvyyttä, muistumaa ajoilta, jolloin kahvilaan mentiin istumaan, keskustelemaan, kirjoittamaan ja lukemaan päivän lehdet. Tällainen on mm. Cafe Bräunerhof kaupungin keskustassa, tunnettu siitä, että se oli kirjailija Thomas Bernhardin kantapaikka. Kahvilasali näyttää siltä, että siellä ei ole mikään muuttunut viiteenkymmeneen vuoteen. Istuin siellä kirjailija Satu Taskisen kanssa, ja ihmettelin kahvilasalin peräseinällä olevaa vanhaa puhelinkoppia. Satu selitti, että kännyköiden käyttö ei ole toivottua kahvilasalissa, ja siksi niiden, joiden on välttämättä soitettava jonnekin pitää mennä puhelinkoppiin puhumaan. Aluksi älyttömältä tuntuva sääntö alkoi vähitellen tuntua mielekkäältä: jatkuva kännykän räplääminen toisten läsnäollessa on itse asiassa loukkaus heidän seuraansa kohtaan ja tuhoisaa kaiken keskustelun kannalta. Olemme vain niin tottuneita siihen, ettemme kiinnitä siihen enää juuri huomiota.

 

Vielä tätäkin kauemmas ajassa yltävät sellaiset paikat kuten Cafe Hawelka, jossa sisustus on säilytetty muuttumattomana viime vuosisadan alusta asti, tai Cafe Central, joka on toiminut samoissa hulppeissa tiloissa vuodesta 1875 asti. Viimeksi mainitut paikat ovat myös viikonlopputuristien suosiossa: voit hankkia muutamalla eurolla palan menneisyyttä istumalla paikoissa, joita wieniläinen intelligentsia käytti olohuoneenaan. Samalla kannattaa kuitenkin välttää katsomasta ulko-ovelle, jossa jonottaa ryhmä ihmisiä päästäkseen kokemaan täsmälleen saman kuin sinä.

 

IMG_4811

 

Kahvin suhteen olen aika tarkka, ja tietyn päivärutiinin orja. Päivän ensimmäinen kupillinen on saatava kahteentoista mennessä, tai kofeiinin puutteesta seuraava väsymys, keskittymiskyvyn hiipuminen ja orastava päänsärky tekevän olon hitaasti sietämättömäksi. Iltapäivän toisen kahvikupillisen voi juoda kahden ja viiden välillä. Ei kuitenkaan tätä myöhemmin, koska illalla nautittu kahvi pitää puolestaan hereillä tuntikausia. Juon kahvia illalla vain siinä tapauksessa, että nimenomaan haluan pysyä ylhäällä pikkutunneille asti. Suomalaisten yleisesti suosima vaalea paahto maistuu suussani hailakalta litkulta, joten paahtoaste on hyvä olla vähintään keskitumma. Olen valmis tinkimään aika monesta muusta asiasta, mutta en kahvin laadusta. Kahvin kasvatus on vaatinut paljon luonnonvaroja, se on kulkenut niin pitkän matkan ja käynyt läpi monia jalostusvaiheita, että sen seisottaminen tunkkaisessa keittimessä, väärä annostelu tai liian kuuma vesi yksinkertaisesti tuhoaa koko kallisarvoisen raaka-aineen ja kaiken sen työn mitä siihen on laitettu.

 

On sanottu, että jos kahvi keksittäisiin nyt, niin se kiellettäisiin välittömästi, koska tutkimukset eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, onko se terveydelle haitallista vai ei. Flavonoidit toisaalta ja rytmihäiriöt toisaalta. Oli miten oli, kahvin sisältämä kofeiini on niin merkittävä ihmiskunnan polttoaine, että kysymys se kieltämisestä on lähinnä teoreettinen (ja samalla logiikalla pitäisi kieltää myös tee ja energiajuomat). Kofeiini on piriste, joka vaikuttaa suoraan keskushermostoon, mutta päinvastoin kuin esimerkiksi alkoholi tai huumeet se ei heikennä sitä, vaan pikemminkin vahvistaa etenkin kognitiivisia toimintoja varsin reippaasti. Vaikea kuvitella, mitä elämäntapamme olisi ilman sitä. Kahvia juodaan aamusta alkaen, keskimäärin useita kupillisia päivässä, usein liikkeessä – on the go, kuten amerikkalaiset sanovat – automatkalla, kadulla kävellen tai seisten kahvilan tiskillä. Mikään kokous tai muu prosessointia vaativa tilanne ei oikein onnistu ilman sitä. Kofeiini onkin jonkinlainen tuottavuushuume, joka tekee meistä tietokoneen ääressä istuvista näpyttelijöistä sen mitä olemme.

 

Kahvilla on tietysti edelleen myös rituaaliset käyttötapansa; sitä juodaan häissä ja hautajaisissa, ristiäisissä ja 50-vuotisjuhlissa. Suomalaiset, maailman suurin kahvinjuojakansa, tuntevat useita kahvittelun kontekstisidonnaisia lajeja: aamukahvit, päiväkahvit, tulokahvit, lähtökahvit, saunakahvit, kirkkokahvit, nokikahvit. Päiväkahvit prostituution kiertoilmauksena on myös uniikki suomalainen keksintö. Vaikea sanoa, mikä sen alkuperä on: onko se päiväkahvien synnillisessä joutilaisuudessa, kun ottaa huomioon, että ilmaus on syntynyt aikana, jolloin kahvittelu jonkun kotona oli pitkällinen sosiaalinen rituaali, johon ei esimerkiksi kesken työpäivän ollut aikaa? Vai edustiko se maalaisten fantasiaa siitä, mitä tapahtuu kaupunkilaisasunnon suljettujen ovien takana, jossa yhteisön kontrollia ei ole samalla tavoin kuin maaseudulla? Miksi siellä tyydyttäisiin juomaan vain kahvia? Onko päiväkahvien ylimääräinen nautinto rinnastettavissa satunnaiseen seksiin?

 

Kahviin on aina liittynyt jokin hankalasti artikuloitavissa oleva ja ambivalentti vapauden elementti. Siksi se on sopinut erittäin hyvin liberaaliin, urbaaniin länsimaiseen kulttuuriin. Tai pitäisikö ajatella toisinpäin: kahvilat ovat aktiivisesti tuottaneet liberaalia, urbaania länsimaista kulttuuria, olleet sille hyvä kasvualusta. Kahvila muodostui 1700-luvulta lähtien poikkeukselliseksi demokraattiseksi tilaksi, joka oli avoin kaikille säätyyn katsomatta. Siltä puuttui klubien selektiivisyys ja kadun arvaamattomuus. Kahvilassa saattoi kupillisen hinnalla istua tuntikausia ja puhua. Ja kyllä niissä puhuttiinkin: filosofiasta, kirjallisuudesta, taloudesta, politiikasta ja yksityisistä asioista. Keskustelun tasoa ylläpiti se, että osallistujat olivat suurin piirtein selviä. Alkoholia kahviloissa myytiin tietysti kahvin, teen ja kaakaon ohella, mutta se ei ollut koskaan pääasia. Kahviloihin tultiin sekä hoitamaan bisneksiä että viihtymään. Siellä levisivät uutiset, koska kahviloihin tuli säännöllisesti myös sanomalehtiä, ja ennen kuin ihmiset alkoivat tilata lehtiä koteihinsa kahvilat olivat ensimmäisiä paikkoja joissa lehtien lukemista harrastettiin säännöllisesti.

 

Kahvilakeskustelujen demokraattisuus koski tietysti vain miesasiakkaita, koska vielä 1700-luvulla useissa Euroopan maissa naisilta oli pääsy kielletty kahviloihin. Saksassa tätä rajoitusta ei ollut, mutta kahviloissa ei naisten yleensä ollut hyvä näyttäytyä jos halusi pitää kiinni maineestaan. 1800-luvulla naiset nähtiin jo maksavina asiakkaina, ja kahviloiden suosio keski- ja yläluokan naisten keskuudessa kasvoi, koska sinne saattoi mennä noin vain, ilman esiliinaa. Kahvilat olivat 1800-luvulla tavaratalojen ohella niitä julkisia paikkoja, joita naiset alkoivat ottaa hitaasti käyttöönsä. Liberaaleja ja kaikkien ihmisten tasa-arvosta ainakin haaveilevia eurooppalaisia ei pahemmin häirinnyt se, että valtaosa kahviloiden tuotteista – kahvin lisäksi kaakao, ruokosokeri ja tupakka – tulivat siirtomaista, joissa niitä tuotettiin orjatyövoimalla, ja orjuuden lakattua ikuiseen köyhyyteen sidotuilla palkoilla. Se selitti myös näiden tuotteiden halvat hinnat.

 

Luuletteko, että olemme jotenkin päässeet tästä? Emme tietenkään. Sama vapauden paradoksi jatkuu toisessa muodossa, kun reilun kaupan kahvia (kuvaavaa muuten, että eräs ensimmäisiä reilun kaupan elintarvikkeita oli juuri kahvi) jättimukeista ryystävät ihmiset hoitavat edelleen työ- ja huviasioita kahviloissa istuen, näpyttelevät läppäreitään ja älypuhelimiaan, joiden piirilevyjen metallit on louhittu sissisotien riivaamilta alueilta Kongosta tai ympäristöä tuhoten Kiinasta ja joiden kuoret on pantu kokoon kaukoidän hikipajoissa. En kirjoita tätä moralisoidakseni, kuulun itse ylläkuvattuun ihmisryhmään. Ainoastaan kirjoittaakseni ylös sen ristiriidan, jonka päällä elämäntapani lepää. Kahvini alkaa maistua kitkerältä, vaikka pidän siitä kovasti.

 

 

Kahvin valtakauden suhteen voimme hyvinkin elää lopun aikoja. Useat tutkimukset ovat jo jonkin aikaa varoitelleet ilmastomuutoksen vaikutuksista nk. kahvivyöhykkeen (Itä- ja Keski-Afrikka, latinalainen Amerikka, Intia, Indonesia) oloihin. Pienikin lämpotilan nousu tekee pahaa jälkeä kahvipensaissa, jotka kasvavat parhaiten viileillä vuoristoylängöillä. Kasvitaudit ja tuholaiset ovat verottaneet satoja jo useana vuotena peräkkäin. Lämpötilan nousu vaikuttaa myös kahvipavun makuun, joka tarvitsee tietynlaiset ilmasto-olot kehittyäkseen. Yhtä suuri ongelma on se, että 70% maailmassa tuotetusta kahvista on arabica-lajiketta – peräisin muutamasta etiopialaisesta alkuperäislajista. Kun niihin alkaa iskeä laajamittainen tuho, korvaavia lajikkeita ei heti ole saatavilla.

 

Joten juokaa kuppinne tyhjäksi hartaudella. Saako olla lisää?

 

 

 

 

 

2 kommenttia

  1. Tiina Käkelä-Puumala says:

    Tämä on samalla viimeinen esseeni Luutiissa ennen kirjoitustaukoa, jota kestää kesään 2016 asti.

  2. Penjami Lehto says:

    “Sua vertaisinko päivään kesäiseen” … Kesäkuu, kesä 2016! Tätä on on odotettu vuosi!

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.