Onko kuvataiteesta mihinkään?

Aleksis Salusjärvi | March 22nd, 2011 - 15:51


 

Jos et jaksa lukea koko tekstiä, vastaus kuuluu: ei ole.

 

Politiikka on pahimmillaan kammottavasti elämälle vierasta. Pahin mahdollinen politiikka on byrokratiarahalirujen jossittelevaa analyysiä. Hirveimmillään tämä on silloin, kun käsiteltävä aihe liittyy asiaan vain välillisesti. Nämä kriteerit toteutuivat esimerkillisesti tänään Vanhalla Ylioppilastalolla, jossa pidettiin vaalipaneeli aiheesta kuvataiteilijan toimeentulo.

 

Pienoisena toivonpilkahduksena oli se, että tentissä olivat Outi Alanko-Kahiluoto ja Osku Pajamäki, joista toinen on toisinaan ihan fiksu ja toinen viihdyttävä puhuja. Koko puolitoistatuntisen saldoksi jäikin Pajamäen muutama nusautus. Hänkään ei tosin voinut kääntää keskustelun kulkua. Kuvataide on paneelin perusteella nuhjuista ja säälittävää nappikauppaa, joka nyt on vaan hirmu tärkeetä. Pääponnistukset on suunnattava siihen, että valtio ja yhteisöt ostaisivat mahdollisimman paljon taidetta mahdollisimman kovaan hintaan. Ja taidekin pelkistyi kuvataiteessa maalaustaiteeksi, joka on helppo poliitikonkin ymmärtää kauppatavaraksi.

 

Tentin alussa puhuttiin paljon osuuskuntatoiminnasta mahdollisuutena keventää taiteen rakenteita ja ohjata rahoitusta suoremmin tekijöille. Osuuskunta-ajattelu syntyi 1800-luvun Englannissa loistavaksi keinoksi saattaa työtä ja sen palkkausta suoraviivaisemmaksi ja oikeudenmukaiseksi ohi tehtaanomistajien monopolin. Idea taiteen osuuskuntaistumisesta on itse asiassa tässä suhteessa sangen lystikäs.

 

Yksimielisyyttä oli myös siinä, että valtion apurahat on Suomessa saatava muiden pohjoismaiden tasolle. Väläyteltiin myös naurettavaa ideaa, että verotuksen kotitalousvähennyksiä olisi laajennettava kattamaan taide. Siten saataisiin vähennyskelpoinen viulisti 50-vuotisjuhliin ja vähennyskelpoinen maalaus olohuoneen seinälle. Tätäkö taiteilijat tosiaan haluavat? En ole poliittisesti erityisen sitoutunut, mutta tällainen porvarillinen biedermeier-kuittikauppa on ajatuksena aivan käsittämättömän naurettava.

 

Huolestuttavan näkemyksen esitti myös Alanko-Kahiluoto ehdottamalla, että taiteen prosenttiperiaatetta on laajennettava kaikille yhteiskunnan alueille. Siten sosiaalityössä voisi olla oma pikku budjetti yhteisötaiteelle, jossa amk-koulutettu sosiodramaturgi reippauttaisi syrjäytyneitä jonkun kulttuuritalon auditoriossa keskiviikkoiltaisin. Vuonna 2030 on Alanko-Kahiluodon mukaan synnytetty käytäntöjä, jossa taiteilijat ovat palkkatöissä kunnilla ja valtiolla. Saakeli vieköön, kriitikot pääsevät lyömään kahta kärpästä teoksia arvioidessaan.

 

Osku Pajamäki oli ainoa järkensä säilyttänyt. Hän painotti, että tällaisessa keskustelussa on kysymys taiteen merkityksestä yleensä. Esimerkiksi kotitalousvähennysidea on hänen mielestään järjetön. Sitä paitsi se ei ole mitään ilmaista rahaa, vaan se pitäisi budjetoida kokonaisuuteen. Hänen mukaansa tulisikin löytää niitä kuuluisia innovaatioita tarjota taiteilijoille työtilaisuuksia, ja tässä on ytimessä sekä taiteen julkiset hankintamäärärahat että apurahat.

 

Alanko-Kahiluoto kertoi, että taiteilijoiden rinnastaminen yrittäjiin on riippakivi, josta tulisi päästä eroon. Tulisi joko luoda oma lainsäädäntö palkansaajien ja yrittäjien väliin tai rinnastaa taiteilijat palkansaajiin. Ratkaisu on tekninen, olennaista on lähinnä julkinen halu asiaan puuttumiseen. Painetta tarvitaan, koska tällaisen muutoksen toteuttaminen on iso hanke.

 

Seurasi pitkä ja puistattava vääntö rahalirubyrokratiaa.

 

Pajamäki piti paneelin olennaisimman puheenvuoron, jossa hän sanoi että taiteen markkinavetoisuuspuhe sotkee koko kuvion milloin sosiaaliturvaan, milloin osuuskuntiin, vaikka keskeisintä olisi huomata, että taide ollaan vaarassa menettää jos siltä ruvetaan vaatimaan vääriä asioita. Taiteen markkinavetoisuus on nimenomaan sellainen. Hän lisäsi herkullisesti: “Eläkepommin kiikkuessa niskassa taiteilijat saavat niin turpaan, jos ne yrittää markkinavetoiseen leikkiin mukaan. Parasta on pitää nää asiat erillään ja tarkastella taidetta itseisarvona.”

 

Sitten kysyttiin että onko 1000 euron taulu kallis.

 

Kaikki vastasivat kiltisti jotain ympäripyöreää, joskin oli yllättävää, että moni piti tuollaista pilkkahintaa kovana. Selkeästi nämä panelistit, jotka väittivät tuntevansa kulttuuria, eivät ole tutustuneet maalaustaiteen käytäntöihin. Suurin osa vetosi valtioon tällaisen ison ostoksen rahoittajana. Pajamäki oli jälleen ainoa järkevä lausuen, että kysymys on absurdi, teos pitäisi ensinnäkin nähdä. Toisekseen taiteen hinta ei juuri vaikuta myyntiin. Hän vetosi johonkin tutkimukseen, jonka mukaan polkuhinnat eivät lisää teosten menekkiä. Tämän olen muuten myös itse huomannut. Taiteilijan ei yksinkertaisesti kannata myydä halvalla edes grafiikkaa.

 

Kiinnostava sivupolku keskusteluun saatiin persujen Kristiina Ljungqvistin kertoessa, että Helsingin vaalipiirissä on persujen ehdokkaana viisi taidemaalauksen harrastajaa, jotka eivät ole puolueen kulttuuriohjelman kannalla. Hänkään ei ollut. “Tästä asiasta tullaan vielä keskustelemaan paljon puolueen sisällä”, hän sanoi. Eli persut ovat laatineet puolueohjelman, josta omat ehdokkaat laajana rintamana ovat eri mieltä.

 

Viimeisenä ässänä hihastaan taidemaalariliitto vetäisi taiteilijaeläkkeen, joka ei ole ajan tasalla. Taiteilijat eivät nykyisillä apurahoillakaan saa kunnon eläkettä, vaikka tekisivät hommia 63 lakisääteiseen ikävuoteen asti. Tätä kauhisteltiin ääneen kuin skandaalia. Ikään kuin taiteilijan työ rinnastuisi sairaanhoitajaan ja putkimieheen, ikään kuin olisi olemassa yhtäkään taiteilijaa, joka tekisi kahdeksantuntista päivää kellokortin raksuttaessa ja lopettaisi tuotantonsa täytettyään 63.

 

Missähän maailmassa nämä ihmiset elävät?

 

No, ainakin selvisi ketä en äänestä. En edes Pajamäkeä, tämän kertomuksen sankaria. Ei se riitä mihinkään, että on tällaisessa porukassa ainoa vakavasti otettava.

 

Keskustelijoina olivat: Outi Alanko-Kahiluoto (vihr.), Aino Halonen (vas), Petteri Hiienkoski (kd.), Susanna Korpivaara (r), Eeva Kärkkäinen (kesk.), Kristiina Ljungqvist (ps.) ja Osku Pajamäki (sd.) – Sanna Perkiö (kok.) ei saapunut paneeliin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

2 kommenttia

  1. Pentti Nieminen says:

    Hieno postaus! Paljastaa monta hyytävää yksityiskohtaa taiteen ja taiteilijoiden alasajosta…

  2. Aleksis Salusjärvi says:

    Jotenkin tuntuu, että politiikalla on kulttuurin suhteen yleensäkin hirveän latistava vaikutus. Kun pitää samanaikaisesti puhua uskottavaa järjestelmän terminologiaa ja kytkeä taiteen tekeminen siihen elimellisesti. Lopputuloksena taide määrittyy jonnekin puuhastelun ja hirmutärkeen ryhmäyttävän eheyttämisen välimaastoon. Se on kuin käänteinen Midaan kosketus Juice Leskisen biisistä.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.