Onko runous saastaa?

Aleksis Salusjärvi | May 14th, 2015 - 00:35

Kun taidelaji uudistuu, se tarvitsee ystäviä. Uusi tarvitsee ystäviä.[1]

 

 

Suurin piirtein sata vuotta sitten Pariisissa tapahtui skandaali. Maailmannäyttelyssä ranskalaiset suurmestarit syrjäytettiin, ja nuori Henri Matisse edusti käytännössä yksin maataan. Maalaukset olivat tuhruja ja sotkuja. Vasemmalla kädellä maalattuja, saastaa. Ne edustivat kokeellista maalausta, ja niitä oli vaikea ymmärtää.

 

Ymmärrettiin kyllä, että kokeilla pitää – mutta että edustaa moisella sotkulla kokonaista sivistynyttä valtiota. Se oli käsittämätön skandaali.

 

Henri Matissen maalaama saastainen sotku vuodelta 1905.

Henri Matissen maalaama saastainen sotku vuodelta 1905.

*

 

Tämä kaava on tuttu, ja se toistuu estetiikan murroskohdissa edelleen. Nykyrunoudessa yhtenäisen estetiikan ajatuksesta luovuttiin viime vuosisadan lopulla. Kirjallisuuspiireissä ei silti osata vieläkään täysin arvostaa tai lukea uutta runoutta. On myös varmaa, että osa kirjallisuuden eturivin ihmisistä ei koskaan opi sitä lukemaan. Eihän Matissenkaan tauluja arvosteta kaikkialla. Niitä löydetään tavan takaa vanhojen rakennusten vinteiltä, joista ne päätyvät eriskummallisten vaiheiden jälkeen huutokaupattavaksi miljoonilla.

 

Modernismi löi lopulta niin perusteellisesti läpi, että modernismin estetiikkaan vetoaminen on vanha kikka, jolla voi rakentaa olkiukon ymmärtämättömistä typeryksistä. Älkäämme siis väittäkö kaikkia uusia runoilijoitamme matisseiksi. Sen sijaan tämä rinnastus pätee estetiikkaa yleensä tarkasteltaessa.

 

*

 

Merja Virolainen räväytti viikko sitten lausumalla Kultakuumeen lähetyksessä, että nykyrunous on saastaa. Hänelle suututtiin yleistävästä ja asenteellisesta lyttäyksestä – ja ihan aiheesta. Myöhemmin Virolainen kirjoitti Facebookissa:

Merja Virolainen Kyllä hämmästyttää, miten moni on ehtinyt lukea ne reilusti yli sata runokirjaa, joita arvioini koski, jotta voi todeta minun mielipiteeni vääräksi. Ettei tuomita toista pelkän ennakkoluulon perusteella.

Tässä kohtaa ymmärsin, että minun on sanottava tästä asiasta jotakin. Olen nimittäin lukenut noista kirjoista ison osan. Olen jyrkästi eri mieltä Virolaisen kanssa, kuten myös tuntemani uuteen runouteen perusteellisemmin tutustuneet kriitikot Maaria Ylikangas, Vesa Rantama ja Mervi Kantokorpi.

 

Kantokorpi kertoi Kultakuumeen haastattelussa 7. 5., että Virolaisen esittämän näkemyksen taustalla on sukupolvenmurros.

”Olen seurannut koko 2000-luvun runouden kehittymistä. Minulla on siitä myönteinen käsitys”, hän kertoi.

Virolainen edustaa varttunutta runoilijapolvea, joka puolustaa ”ammattirunoutta”. Hän kuitenkin jättää ottamasta huomioon, että runouden rakenne on muuttunut. Hän on huolissaan omasta toimeentulostaan ja esittää perusteettomia luuloja, että esimerkiksi lautakunnissa ei lueta runoteoksia, vaan apurahaa jaetaan mutu-pohjalta. Kantokorpi painotti, että käsitys on väärä:

”Päätökset tehdään ammattitaidolla, heikko runous ei apurahaa saa – enkä myöskään usko että Kirjailijaliittoon pääsee huonoja runoilijoita – Virolaisen ajatukset ovat tässä suhteessa naurettavia.”

 

Virolaisen purkauksen kaikuna on viime vuoden Tanssivan karhun puheenjohtaja Harri Nordellin purkaus. Siksi Suomen merkittävin runopalkinto on nyt saanut taantumuksellisen profiilin. Tästä samasta syystä Kantokorpi painotti, että edessämme on selvä sukupolvenmurros.

”90-luvulla hyvin olleet asiat ovat peräti toisin kuin ennen. Kysymys Tanssivasta karhusta on, että sen pitäisi tuoda uutta runoutta esiin ja avata sitä. Nyt on kahtena vuotena peräkkäin haukuttu runoutta. Tunnen tämän aikavälin runouden. Minulla on siitä erilainen käsitys. On tehtävä sukupolvenmuutos raadissa. Ei onnistu että joka vuosi pystytetään pieni sota.”

 

Kantokorpi antaa myös selvät latumerkit tulevaisuudelle:

”Runoudessa pitäisi keskustella monialaisuudesta. Esimerkiksi esiintyvästä muodosta – miten se tavoittaa eläviä yleisöjä. Nettirunous on toinen. Ajattelen, että keskustelu pitäisi viedä monimuotoisuuteen ja uusiin yleisöihin – pitäisi tavoitella aktiivisemmin nuoria esiintyjiä. Samalla vanhemmat sukupolvet kulkeutuvat tässä samassa jutussa mukana. Ongelma on aivan keinotekoinen ja nousee ammatillisesta kateudesta ja kaunasta.”

 

*

 

Kantokorven analyysi on niin tarkka, että siihen ei liene juuri tarvetta tehdä lisäyksiä. Sen sijaan haluan nostaa esiin uudesta runoudesta muutaman esimerkin.

 

*

Willie Männikkölahti

Willie Männikkölahti

 

Kuukausi sitten vierailin Jyväskylässä Human Poetry City #2 -tapahtumassa. Sen järjesti ”mamurunoilija” Willie Männikkölahti. Hän halusi tuoda kaupunkiinsa esiintyvää runoutta, josta on tullut viime vuosina iso juttu. Paikalliset äänenpainot ja piirteet olivat Jyväskylässä kuitenkin näkyvissä. Akateeminen humanismi paistaa läpi.

Esa-Pekka Vierimaa

Esa-Pekka Vierimaa

 

Esa-Pekka Vierimaa luki runoa: ”Opetan kansan kieltä ja kulttuuria yliopistossa / panen kaikkia eturivin tyttöjä / yhden otan vaimokseni”

 

Vaikutelma oli runokeinoistaan tietoinen kirjallisuudenhistorian hallitsevan kirjoittajan kynällään piirtämä maailma, joka osallistuu viittaamaansa sivistykseen pakottoman aistillisesti. Vierimaa löi lusikalla runojensa välissä lasiin kuin kultivoidakseen lukuaktiaan.

 

”Kaikki multa on matojen paskaa”, hän luki. ”syövät kissoja ja ne muuttuu mullaksi”, hän luki kuin muistellen tapausta lapsuudesta, jossa kaveri Riku leikkeli matoja palasiksi. Runo oli hurmaavan välitön. Matojen ja lapsuuden ja mullan ja ulosteen ääret piirtyivät toisiinsa muodostaen kokonaisen ontologisen aparaatin. Madot olivat maailmanperustavia subjekteja – ja kaveri Riku pilkkoi niitä palasiksi. ”Tunsin empaattisuutta matoja kohtaan, toisin kuin Riku”, Vierimaa luki – ja harmillisesti päätti runonsa oikeistokritiikkiin. Onotologisesta aparaatista rutistettiin pelkkä poliittinen kommentti. Runoilija ei tunnistanut kirjoittamansa tekstin todistusvoiman laajuutta ja kattavuutta.

Kaija Rantakari

Kaija Rantakari

Kaija Rantakari luki uutta kirjaansa Mikadoa – ja siinä toistui arkisen elämän havainnot perustavalla tavalla. Elämä ja oleminen tyhjenivät hengitykseen ja luontoon: ”osaatko nimetä yli 7 puulajia / yli 40 lintua / osaatko olla hiljaa koko matkan”

 

Paavo Kässi luki kirjallisuusviitteitä ja klassisen sivistyksen terminologiaan ristiviiteiköksi kirjoitettuja tekstejään. Hänen säkeissään toistuivat Lacrimosa, Gaza, Raamattu, Egypti, pariisit ja pompeijit – aivan kuin kulttuurihistoria olisi ainoa mahdollinen runouden lähtökohta.

 

Tällainen vaikutelma jäi päällimmäiseksi Jyväskylän runoillasta. Säkeet olivat täsmällisiä ja kokemuksellisia – koeteltuja – ja niiden kontekstina on länsimainen kirjoitettu historia. Näistä runoista moni on myös julkaistu. Esiintyjäkaarti oli leveä ja tasokas. Moni heistä tulee myös julkaisemaan lähivuosina. He ovat niitä voimia, jotka pitävät yllä tämän maan säkeiksi kirjoitetun kielen tulevaisuutta. Sitä, jota kutsutaan milloin saastaksi, milloin vasemmalla kädellä julkaistuksi. Ja totta onkin, että esiintyjien kielessä ei ole niitä kaikkia säntillisiä tihentymiä, joita modernismi on meidät opettanut lukemaan. Heidän repertoaarinsa on laaja-alaisempi ja ailahtelevampi. Heille kieli on paljon muutakin kuin semioottisia tiilenkappaleita tai metaforisia merkityspotentiaaleja. He suhtautuvat siihen orgaanisemmin ja leikillisemmin, kuten Perttu Puranen:

”Lokit huutaa mitäsläksit, mitäsläksit. Vihaan merenrantoja.”

 

Vapautunut runous hyppii silmille kuin jouset avatusta kellokoneistosta. Runoesitysten kuuleminen on innostava ja joskus sekavakin kokemus. Teksteissä on pakotonta purkautuvaa energiaa.

 

*

 

Toinen uuden runouden isopaukku tapahtui niin ikään kuukausi sitten. Helsinki Poetry Connection järjesti Palefacen kanssa Poetry Jam Africa -klubin, jonka pääesiintyjänä räppäsi marokkolainen El Haqed. Hän saapui Suomeen istuttuaan kotimaansa vankilassa säkeidensä takia.

El Haqed

El Haqed

 

Illan muut esiintyjät olivat Palefacen ystäväpiiristä, ja he esittivät sekä poliittista runoutta että arkista elämää ja kulttuurien välisiä eroja toisiinsa kolistelevia tekstejä. Tupa oli niin täynnä, että sekaan ei meinannut mahtua, ja Paleface teki illasta häkellyttävän intensiivisen. Hän ei totisesti ole spoken word -artistina kaksinen, mutta kun hän räppäsi, hän oli silkkaa dynamiittia.

Paleface

Paleface

 

Näistäkin Afrikka-teksteistä voi sanoa monia virolaismaisia alentuvia kommentteja (kuten mistä tahansa kirjallisuudesta aina) – mutta säetason kieleen juuttuminen tekisi Poetry Jam Africa -illan esiintyjille niin suurta vääryyttä, että se olisi kuin tuomitsisi ravintolan syömällä annosten sijaan ruokalistan.

 

Useampi kuin yksi afrikkalainen runoilija sai minut herkistymään. He opettivat minulle kielen ja ajattelun perustavaa voimaa esittämällä tekstejään suoraan olemuksestaan. He sanoivat jotakin sellaista, jonka he olivat kirjoittaneet ja joka jäännöksettömästi kuvasi heidän tuntemuksensa ja havaintonsa maailmasta – ja se asettui minuun – siitä huolimatta että kielenä toimi englanti, joka ei ole kenenkään meidän äidinkieli. Vain runous voi ylittää kielen esteet ja ilmaista itsensä ja merkityksensä kokonaisvaltaisesti ja ravisuttavasti. Mutta runoutta pitää lukea aina runon ehdoilla. Kun runoutta lukee ennalta annetuin ehdoin, se tuottaa meille pettymyksen jokaisena kertana, jolloin se ei noudata ennalta-asetettuja lukuolettamuksia.

 

*

 

Näiden kahden esimerkin valossa väitänkin, että nykyrunouden saastaisuutta ja vasurilla julkaisemista väittävät ihmiset eivät tunne runoutta kovinkaan perusteellisesti. He eivät seuraa runoutta eivätkä tunne sen merkityspotentiaalia ja ilmenemismuotoja. He kuvittelevat, että runous on paperille painettua massayleisölle suunnattua säekieltä, jota siteerataan merkkipäivinä ja kuolinilmoituksissa.

 

Toki niinkin – mutta aivan perustavassa mielessä runouden painopisteet ovat nykyisin muualla.

Vesa Rantaman kirjoitus aiheesta

Tuomas Karemon kirjoitus aiheesta

Maaria Ylikankaan kirjoitus aiheesta

 

[1] ”Kriitikon tehtävä on tunnetusti helppo. Ja silti keskinkertaisinkin tuotos on aina parempi kuin arvostelijan sitä kohtaan sinkoama pilkka. Ongelma on se, että kriitikot takertuvat vanhaan, eivätkä tunnista uutta. Sillä todella uusi tarvitsee aina ystäviä.” Tämän repliikin lausuu Anton Ego elokuvassa Rottatouille.

22 kommenttia

  1. liisu says:

    Helpotti todella, että joku (ja ilmeisesti joku muukin – pitääpä nekin käydä lukemassa) tarttui tuohon (nauramalla) esitettyyn murskaavaan kritiikkiin, joka löi maahan suuren osan suomalaista runoutta. Se ei ollut reilua MERJA VIROLAISELTA, jonka luulisi itse runoilijana seuraavan aikaansa ja kaiken muuttumista niin runoudessa kuin muissakin taiteenlajeissa.

    Olisi surullista ja kauheaa, jos runoudessa, eikä muissakaan taiteissa tapahtuisi mitään liikettä, vaan kaikki pysyttelisi samanlaisena eli “samalla tasolla”. Kuka sen tason määrää? Käsittääkseni sitä ei voi tehdä yksittäiset ihmiset vaan pääasiassa sen määräävät AIKA ja lukijat. Tietenkin jokaisella on oikeus määrätä rajat omalle tekemiselleen ja lukemiselleen, mutta niitä rajoja on epäviisasta mennä yleistämään. Se olisi kehityksen jarruttamista ja itsekästä ajattelua.

    En osaa kirjoittaa runoja. Mutta luen niitä mielelläni. Ja aina kun olen törmännyt runoihin, joita en “ymmärrä”, etsin vikaa itsestäni, en runoista. Tuorein kokemukseni on TERO HAAPALAN (jonka blogia olen silloin tällöin seurannut) runot, joita olen lukenut kahden runokirjan verran. (Vantaa ja Kuka ampui Ötzin?)

    Ensi kokemukseni oli etten saanut niistä otetta, vaikka ne ovat selkeitä ja suomeksi kirjoitettuja. En tuntenut mitään, luin niitä kuin vierasta kieltä. Mutta aloin lukea niitä yksi kerrallaan (enkä niin kuin romaania), luin täysin keskittyen ja lukemisen jälkeen miettien, ja, kas kummaa, ne alkoivat avautua, pääsin niihin sisään. Ja aloin sekä ymmärtää, että pitää niistä.

    Samoin on käynyt mm. RISTO AHDIN runojen kohdalla. Minulla on niitä sattuneesta syystä iso kokoelma, mutta en juuri viitsinyt lukea niitä, kun en päässyt niihin sisälle.
    Mutta sellainen ihme tapahtui, että eräs hänen runoistaan jostain syystä avautui yhtäkkiä, tajusin sen, se alkoi auttaa ja avata muitakin runoja. Sama ilmiö on tapahtunut POESIASTA lukemieni “kokeellisten” runojen kohdalla.

    Uakallan käyttää näin omia kokemuksiani hyväksi, sillä keskinkertaisena lukijana uskon edustavani ainakin joitakin muita runokirjoja lukevia. Siis yleisöä. Huonoista runoista en puhu mitään, koska sellaisia ei ole vastaani tullut. Olen nähnyt kaikissa lujasti persoonallista otetta, joka riittää minulle kriteeriksi.

    Olen lukenut myös jo mainitun Merja Virolaisen runoja ja pitänyt niistä.

    Sen olen huomannut, että ns. suuri yleisö ei pidä mistään uudesta. “Ei sitä voi lukea, sehän on ihan sotkua”, olen kuullut monen sanovan. Samaa sanotaan myös uudesta musiikista ja kuvataiteista. Niitä “ei ymmärretä”.

    Etupäässä seuraan uutta aikamme musiikkia (klassista), ja täytyy sanoa, että sekin tuntui aluksi aivan kauhealta beethovenien ja mozartien jälkeen, mutta kerran tapahtui Musiikkitalossa kohdallani henkilökohtainen ihme! Radion sinfoniaorkesteri soitti ensin vanhan tutun sävellyksen, ja heti sen perään saman kappaleen, mutta nykysäveltäjän uudistamassa muodossa, ja kuinka ollakaan, jälkimmäinen tulkinta tuntui paljon tuoreemmalta ja kiinnostavammalta kuin se vanha, ehkä jo mielessä sammaloitunut sävellys, joka ei herättänyt enää mitään tunteita.
    Siitä alkaen olen pitänyt myös uudesta musiikista. Se sisään pitää vain heittäytyä ja seurata ennakkoluulotta ja kiinnostuneena sen sävelkulkua.

    Ymmärrän, että tämä on nyt hölmöä paasausta minulta, joka en ole runoilija sen kummemmin kuin säveltäjäkään, mutta tulipahan kerrottua omia kokemuksia tuosta “mieliä kuohuttavasta” asiasta. Taide on taidetta. Se on yksilöllistä sekä sen tekeminen että sen vastaanottaminen. Taiteella ei ole rajoja.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Estetiikka on tosiaan perusluonteeltaan nostalgista. Siihen kai liittyy jotenkin sisäänrakennetusti tradition arvostaminen. Sama homma ruuan kanssa. Mummon perunamuusi ja lihapullat ovat tuotteistettu juttu, kun on niin itsestään selvää että mummo tekee parempaa ruokaa kuin kukaan nuorempi, ja ennen kaikki tehtiin oikein ja nykyään väärin.

      Modernismi mursi käsityksen perinteen itseisarvosta ja opetti ihmiskuntaa havaitsemaan uusilla tavoilla. Samalla menetettiin sivistys siinä suhteessa, että kulttuurihistoria olisi kaiken estetiikan sydän. Nykyisiä kuvataiteilijoita haukutaan tavan takaa siitä että he eivät tunne taidehistoriaa ja tekniikoita. Modernismin alkuaikojen taiteilijat sentään omasivat usein klassisen koulutuksen.

      Uuden taiteen suhteen mua itseäni kiinnostaa usein se, minkälaisia pyrkimyksiä sen tekemiseen liittyy – mitä arvoja se edustaa. Virolaisen käsitys narsistisesta esilläolosta nauttivasta taiteilijasta antaa ymmärtää, että runoja kirjoitetaan pelkästään siksi että kirjoittaja saisi nauttia runoilijan statuksesta. Että ne ovat vessapaperihylsyaskartelua, jonka ainoa motivaatio on infantiili julkisuushakuisuus. Sen myötä hän katsoo oikeudekseen ilmaista että 90 % kaikesta runoudesta on saastaa. Ikään kuin koulittu sopraano kävisi maan kaikissa karaoke-baareissa kertomassa että lopettakaa laulaminen te olette kaikki paskoja.

      Tällainen asetelma tehostaa valtavasti tuomion antajaa, joka haluaakin painottaa olevansa ammattilainen. Ongelma on vain se, että hänen ammattilaisuuttaan ei ole enää olemassa siinä mielessä mitä hän kuvittelee. Ei kustannettu runous enää toimi 90-luvun ehdoilla. Runous on myös itseriittoista siinä, että se ei etsi portinvartijoiden hyväksyntää perinteisen kaavan mukaan, vaan sillä on oma yleisönsä ja elämänsä vanhojen instituutioiden ulkopuolellakin.

      Lyhyesti sanottuna runous tuo valtavasti lisää sisältöä kaikkeen kirjallisuuteen ja taiteeseen. Silloin on huutava vääryys moittia sitä siitä, että se veisi vanhoilta mestareilta leivän pöydästä. Leipää on lisää, syöjiä on lisää, kaikkea on enemmän. Ei sitä pidä surra.

      Ötzi-runoilija on muuten Vesa Haapala – ei Tero.

      • liisu says:

        VESA HAAPALAA tarkoitin, kiitos että korjasit, Aleksis! Nolottaa, ikävä lipsahdus. Olisiko se johtunut siitä, kun vähän aikaisemmin luin Tero Hannulan kirjaa, johon olin jo paljon aikaisemmin tutustunut.

        Niin kovasti minua nolottaa nyt, että poistaisin koko kommentin, jos se olisi mahdollista. Olen kovasti pahoillani. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun sotkin nimiä. Sotken kaikkea muutakin. Pitäisi lopettaa kommenttien kirjoitus. Teen aina virheitä ja pahoitan ihmisten mieliä.

      • liisu says:

        Nyt helpottaa todella! Voin sotkea ja kirjoittaa kommentteja (jos ennätän ja haluan).

        Olen saanut synninpäästön VESA HAAPALALTA (Kuka ampui Ötzin ja muita teoksia). Varmaan myös TERO HAAPALA (joka on myös olemassa) antaa anteeksi kun sotkin hänet tähän liemeen. TERO HANNULA (Ihminen voi olla-kirjan kirjoittaja, joka taitaa sekä proosan että runon) oli siis vain puoliksi uponnut tähän kommenttitulvaani. Hän hymyilee varmaan taustalla.

        Miks mun piti mennä sanomaan “ei” MERJA VIROLAISELLE. Hän on varmasti itse tarkoin harkinnut puheensa, ja on sitä mieltä mitä sanoo olevansa. Niin kuin rehelliset ihmiset tapaavat tehdä. Ilman Merja Virolaista ei tätäkään keskustelua olisi. Hän on mielipiteensä siis ansainnut. Ja anteeksipyynnön minulta. Pidän hänen runoistaan.

        Huomaan itsekin, että olen kova katumaan kirjoituksiani. Katuvaiselle anteeksi annetaan. Yleensä, vaan ei aina. Kylmä, kova, karu maailma. Se ei anna mitään anteeksi.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Maailma ei taida tosiaan antaa anteeksi – piittaakohan se mistään. Mutta en usko että Vesa Haapala ja Tero Hannula ottivat pahasti nokkiinsa. Siitä mä en kuitenkaan ole ihan varma, kannattaako runoutta haukkua sinänsä – tai että mitä hyötyä siitä on. Runoilijoista käytännössä kuitenkin kaikki ovat kirjoittaneet tosissaan ja runokirjat ovat julkaistu tosissaan – niiden takana on ihmisiä ja vilpitöntä työtä ja harkintaa. Ei siitä tarvitse pitää tai olla kiinnostunut – sen voi kaiken sivuuttaa – mutta avoin ylenkatse runoilijoita kohtaan on yhtä kaikki haitallista.

        Yksi kriitikon tärkeistä lähtökohdista on, että hänen tulee rakastaa taiteenlajiaan. Täytyy pystyä puolustamaan ja näkemään arvoa siinä kaikessa, mitä arvostelee. Sen jälkeen voi sanoa rumastikin, kunhan siinä on jokin tolkku. Pelkkä asenteellisuus ei ole kritiikkiä, eikä se ole kovin hedelmällistä.

      • Tero says:

        Kiitos! Mä teen tästä cv-merkinnän!

  2. Nimetön says:

    No mutta eikö maailman laki ole se, että haukkuja ja haukkujia tulee ja menee? Jos teesi on hyvä, antiteesi vain vahvistaa teesiä. Kyllä maailmaan puhetta mahtuu. Sekään, että haukkujalla on valtaa, ei sinänsä kerro mistään – ei valta ole lähtökohtaisesti hyvää tai huonoa. Eikä taiteessa ole kyse vallasta, ei edes kollektiivin kautta. Loppujen lopuksi jokainen on aina omaa mieltään siitä, mikä on hyvää ja kaunista.

    Peter von Bagh haukkui suomalaista elokuvakulttuuria Filmihullun pääkirjoituksissa vuosikymmenien ajan, käytännössä joka ikisessä numerossa. Tapa oli koominen. Ehkä nostalgia oli von Baghin synti, mutta kyllä hän silti tavallaan oikeassa oli. Uudet tuulet eivät ole mikään itseisarvo; niidenkin kanssa kannattaa olla nöyränä.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Totta, uudet tuulet eivät ole itseisarvo.

      Ja totta sekin, että on vain hyväksi että taide saa vastaanottoa – tuomitsevaakin. Kaikki merkityksenanto on kuitenkin yleisesti ottaen vilpitöntä ja siksi käyttökelpoista. Palkintoraatipuheenjohtajan suusta asiat ovat kuitenkin saavat vähän eri merkityksen.

      Ihan sama mikä taiteenlaji, on älytöntä että sen näkyvintä julkista palkintoa käytetään paskuuttamiseen. Vähän kuin järjestäisi häät ja kertoisi kiitospuheessa vieraille kaikki morsiamen viat.

      Kriittinen saa olla ja pitääkin olla – mutta pitää myös olla edes alkeellista viisautta kritiikin tarjoilemisen suhteen. Tässä suhteessa Nordell toimi huomattavasti kypsemmin kuin Virolainen, joka ei taida oikein kunnolla käsittää profiiliaan ja tehtäväänsä. Nythän hän ei tullut kehuneeksi mitään muuta kuin itseään ja menneisyyttään – vaikka Suomessa sata runoilijaa on kirjoittanut teoksen ja tuhannet ovat niitä lukeneet ja niistä innostuneet.

      Ihan samalla tavalla olisi elokuvan suhteen rehellistä myöntää, että joku arvo niillä ristoräppääjilläkin on oltava, kun niistä rakentuu kokonaisille nuorisoikäluokille yhteinen ja innostava kokemus.

  3. eläköön punk! says:

    aina mun pitää siivota
    aina mun pitää tiskata
    aina mun pitää käydä töissä
    aina mun pitää käydä lääkärissä
    ei saa mennä koneelle
    en katsoa telkkarii
    en saa edes nähdä mun kavereita
    aina mun pitää olla kotona
    aina mun pitää hoitaa tehtäviä
    aina mun pitää syödä kunnolla
    aina mun pitää juoda kunnolla
    en saa syödä karkkia, juoda limua
    en saa edes juoda alkoholia
    aina mun pitää levätä
    aina mun pitää nukkua
    aina mun pitää herätä
    aina mun pitää käydä suihkussa

    (p.s 1 kuinka monta miljoonaa ihmistä tulee muistamaan tämän runoilijan runon? p.s 2 mitä useamman kerran tämän runon lukee, niin tajuaa sen monet ulottuvuudet. näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta, se on hyvin monitasoinen ja paradoksaalinen. riemukas ja tosi. yleispätevä. universaali. p.s 3 minun on ollut aina hyvin vaikea sietää ihmisiä, jotka luulevat tietävänsä sataprosenttisen varmasti mikä on roskaa ja mikä ei)

  4. jope says:

    Roskan voi yrittää tunnistaa, ja silloinkin vain yrittää, jos on sovittu yhteisistä kriteereistä. Muuten ollaan subjektivismissa tai relativismissa ja kaikki on hyvää tai roskaa sen mukaan mikä on oma fiilis. Toisaalta hyvin korkean laadun saattaa ehkä tunnistaa muutenkin, intuitiivisesti. Joillakin on kai se taito. Mutta ei kai kukaan (?) lue kirjallisuutta ratkaistakseen teoksen X kohdalla onko se hyvää vai huonoa? Emmekö me lue kokeaksemme jotakin itse, muuttuaksemme teoksen myötä joksikin toiseksi edes millin verran? Oman karkean jakoni teen juuri noin. En edes jätä hyllyyn, kulttuurikodin lavasteeksi, kirjoja joita en tule lukemaan toista kertaa, jotka eivät osuneet minuun. Kirjallisuutta on niin paljon. Hukumme nimikkeisiin, yhteinen jaettu kokemus pirstaloituu pieniin osiinsa aivan samoin kuin tv-kanavat nykyään. Lukijamäärällä ei mitata esim. runouden merkittävyyttä tietenkään, mutta eikö olisi mielenkiintoista tietää miten “kansa” suhtautuu nykytekijöihin? Nyt sitä ei tiedä kukaan, koska kansa (eli pohjimmiltamme me) ei suhtaudu siihen mitenkään, ei edes hauku roskaksi koska edes sellaista suhdetta siihen ei ole. Itse olen joskus julmasti ja ikävästi jakanut nykyrunoilijamme kolmeen koriin: a) katurunoilijat, eli se osasto joka huutaa lisää kaljaa mikkiin ja jengi ulvoo, että onpa beat (50 vuotta tosin myöhässä, so sad) b) kokeilijat (insinöörimäinen sanaleikki menossa koko ajan; runous matematiikkana) c) antiikkiin ja Roomaan viittailevat keskeislyyrikot (mistä ne tuota namedroppingia vetää, taidehistorian approbatur-opinnoistako?) No, tuo kaikki rakkaudella. Typerä yleistys mutta en nyt enää poistakaan. Ja kyllä tuosta triosta aika moni itsensä löytänee.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Kolmen korin runoilijat, täytyy ottaa käyttöön! Tosin heti aloin kaivata päiväkirjarunoilijaa, joka rustaa keittiön pöydällä istuen sielunriivintänsä säekieleksi. Ja Hannu Helin olisi vaatinut listaan vielä valerunoilijan – eli prosaistin, joka pisteen sijaan lyökin enteriä ja väittää proosaansa runoudeksi.

      Se on kyllä ihan totta, että suuri yleisö ei kovinkaan paljon suhtaudu runouteen, koska lajia leimaavia teoksia ei ole. Miki Liukkonen väittää olevansa Suomen kuuluisin runoilija, koska hän esiintyy valtamediassa runoilijana.

      Mutta mun mielestä se on taiteen suhteen hieno ja otollinen tilanne, että se on liikkeessä. Runoutta on paljon ja leveästi, mutta se ei etsi huippuja ja vetonauloja keskuudestaan, vaan se ennemmin levittäytyy halki maan kuin sulatejuusto leivälle. Sellaisen meiningin myötä voidaan tavoittaa aivan ainutlaatuisia teoksia. Kyllä tää kaikesta saastasta huolimatta vaan on mun mielestä kultakausi.

      • eläköön punk! says:

        Okei, ihan hyvä toi jopen kolmen korin tekniikka, mutta sanoit jope muutakin, joka on tärkeätä: “Mutta ei kai kukaan (?) lue kirjallisuutta ratkaistakseen teoksen X kohdalla onko se hyvää vai huonoa? Emmekö me lue kokeaksemme jotakin itse, muuttuaksemme teoksen myötä joksikin toiseksi edes millin verran?”

        Olen lukenut, siis oikeasti, lukioikäisestä lähtien runoutta ja luen edelleen. Etupäässä suomalaista runoutta. Olen ollut mukana useissa runotapahtumissa ja kuunnellut runoja esitettyinä. Kajaanissa ensimmäisen kerran joskus 1990-luvun alkupuolella.

        En ole huolissani. Suomen kieli elää koko ajan ja on hyvin rikasta runopuolella. Olen huolissani proosasta, jossa vivahteikas ja sanastoltaan rikas kielemme on oikeasti surkastumassa.

        Elämme, kuten Aleksis sanoikin, parhaillaan kirjallisuuden kultakautta. Eikä se välttämättä tekijöiden tilillä näy…se on toinen asia.

  5. jope says:

    Seurasin Hannu Helinin epätasaista mutta varmasti koskettavaa joutsenlaulua hänen runoblogistaan noin parin vuoden verran kuolemaansa saakka. Hän tosiaan toi jatkuvasti esiin “valerunouden”, runoksi pätkityn proosan, kertoilun lyriikan muodossa. Kirjoitti myös esimerkkejä sinne kirjoittaen tietyt runot pötköön, ja niinhän se olikin,pitkälti silkkaa proosaa. Sivullisen havaintona sinne runokentälle (hah) voisin sanoa, että aika paljon runoporukat puhuvat tekniikasta. Kyllä. Tekniikasta. Ikään kuin tekniikka se ja se, mikä milloinkin, olisi samalla Lausunto. Onko niin? Onko myös sitä, että uudella tekniikalla (joka voi yhtä hyvin olla kokeilevuutta) yritetään pudottaa kuulijat/lukijat/kollegat laudalta? Samahan on ollut leffoissa pitkään. Kun sisällöt ovat ohi, tulevat tarantinot, almodovarit, greenwayt yms. yms. ja muotokieli on pääjuttu. Itse en jaksa ihastella pelkkiä esteettisiä ratkaisuja kovin pitkään. Siinä maistuu tekniikka liikaa, taiteeseen, tai runouteen sekoittunut nörttiys.
    Joskushan runoudesta näkyy ulospäin (siis meille runoliikkeen että nyt siellä teillä tärähtää jotakin joka on jotakin. Minne se katosi se nuori espoolainen? Frilader? Onko maassa jo niin paljon runoilijoita ettei kukaan voi enää edes nousta… mitä se nouseminen sitten onkin? Onko runoliike niin kollektiivinen ettei sieltä edes saa nousta ketään muita päätä ylemmäs? Toisaalta, onko enää mitään minne nousta ja mitä on ylemmäs?

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Erkka Filander ei ole kadonnut, hänen kirjoitustapansa on vain perusteellinen. Poesian leirissä kirjat tehdään viimeisen päälle.

      Runouden repertoaarin levitessä vaikutelmaksi voi tosiaan syntyä, että kokeilevuus on itsetarkoituksellista. Mä en ole kuitenkaan törmännyt juuri julkaisuihin, joissa näin olisi. Kyllä käytännössä jokainen runoilija haluaa puhutella lukijaansa – ei pelkästään hänen päättelykykyään.

      Ja suuri määrä tekijöitä ei varmaankaan ole kenenkään nousemisen esteenä – ennemmin päin vastoin. Mitä enemmän runoilijoita on, sitä isompi juttu runous on. Se vain elää vähän toisella tavalla kuin ennen. Aiemmin harvoilta runoilijoilta otettiin suurempia painoksia, joita oli “pakko lukea”, kun tarjonta oli niin kapeaa. Nyt kun tuotantovälineet ovat runoilijoilla itsellään, materiaalia on enemmän ja poetiikka on laaja-alaistunut.

  6. jope says:

    “Aiemmin harvoilta runoilijoilta otettiin suurempia painoksia, joita oli “pakko lukea”, kun tarjonta oli niin kapeaa. Nyt kun tuotantovälineet ovat runoilijoilla itsellään, materiaalia on enemmän ja poetiikka on laaja-alaistunut.”

    Asia selvä. Jos noin – niin asiathan ovat hyvällä tolalla, ja suunta oikea.
    Mulla on teille runomaailmaan idea. Pistäkää nettiin (hoh ho) runouden You Tube. Runoilija x lukee sinne esim. 5 hyvää/tärkeää runoaan, ja uuden niteen ilmestyessä pari siitä uudesta. Runosta x tuossa tuubissa runo runoilijalla itsellään maustettuna, eli lukee siellä ne itse ja sananmukaisesti toinen versio “with lyrics.” Uusia lukija/näkijä/kuuntelijoita tulee runoudelle ainakin 7. Idean saa varastaa.

  7. maija jelkänen says:

    Koen tarpeelliseksi sen verran kuitenkin lisätä ja kommentoida, että mielestäni Nordellin ja Virolaisen ulostulot ovat olleet tärkeitä avauksia, mistä tämäkin keskustelu saa kiittää olemassaoloaan.

    Virolaisen mielipide saattoi tulla ulos hieman raakana. Arvostan joka tapauksessa, että hän kertoi oman mielipiteensä. Harmi, että Ylen sivuilla Kultakuumeen podcastin kuunteluaika on mennyt umpeen eli ihmiset eivät enää voi kuunnella, mitä hän itse asiassa sanoi.

    Nykyrunous on monitahoinen ilmiö. Silti mielestäni Mervi Kantokorven johtopäätös siitä, että Tanssivan karhun raadissa olisi syytä tehdä sukupolvenvaihdos,
    on askel siihen suuntaan, jossa kulttuurikeskustelu on vaarassa läpipolitisoitua lopullisesti.

    Tarkoitan, ettei enää puhuta teoksista ja niiden sisällöistä, keinoista ja piirteistä, vaan juurikin Kantokorven mainitsemista yleisöistä ja monimuotoisuudesta.

    Ymmärrän, että Salusjärveä ottaa päähän “palkinnon paskuuttaminen”, sitaatti yltä: “Ihan sama mikä taiteenlaji, on älytöntä että sen näkyvintä julkista palkintoa käytetään paskuuttamiseen. Vähän kuin järjestäisi häät ja kertoisi kiitospuheessa vieraille kaikki morsiamen viat.”

    Kyllä, totta tämä.

    Ps.

    Olen itse viime aikoina lukenut Miikka Laihisen runokritiikkiä, esimerkiksi Turun Sanomista. Onpas helvetin hyvä arvostelija.
    Ei tyydy vain kertomaan, mitä kokoelmassa on, vaan pystyy myös paljastamaan runoilijan poetiikan vaikutteet (esimerkiksi menneiltä vuosikymmeniltä).

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Mä käsitin Kantokorven ajatuksen sukupolvenvaihdosta juuri sen monimuotoisuuden puolustamisena, missä runous voi ilmetä. Poliittisten oppositioiden sijaan katseen pitäisi suuntautua siihen heterogeeniseen kokonaisuuteen, jonka runouden piiri kattaa. Sukupolven murros tarvitaan siksi, että menneet sukupolvet tarkastelivat runoutta erojen järjestelmänä siinä missä nykyiset ajattelevat sen olevan laajempi kokonaisuus.

      Mutta keskiviikkona saadaan lisää valoa nykyrunouden pimeyksiin – kun Kajaanissa jaetaan Tanssiva karhu. Koko tän loppuviikon runous kelluttaa Kainuun kautta suomalaista kirjallisuutta. Pääsen onnekseni paikan päälle, ja raportoin mm täällä Kajaanista: http://yle.fi/aihe/kulttuuri/tanssiva-karhu

      Tänne Luutiiseenkin yritän jotain kirjoittaa – mutta pelkään etten ehdi.

  8. maija jelkänen says:

    Minä suoraan sanottuna sain vaikutelman, että koska Merja Virolaisen käsitys ei vastannut Mervi Kantokorven käsitystä nykyrunouden myönteisyydestä, Kantokorpi veti tämän erimielisyyden kunniaksi johtopäätöksen, että raadissa tarvitaan sukupolvenvaihdos. Mahtavaa kulttuuripolittikkaa taas kerran – eri mieltä olevat ulos.

    En tunne Merja Virolaista, mutta uskon että runous on (ja vieläpä pitkällä perspektiivillä) ollut myös hänelle sydäntä lähellä oleva asia ja osa elämäntyötään. Minkä takia hänet varmaankin valittiin Tanssiva karhu-raadin puheenjohtajaksi.

    Spekuloisinkin, että ehkä juuri siksi, että hän(kin) todella rakastaa runoutta ja tarkasteltuaan vuoden runosatoa, häneltä pääsi tämä tuskan parahdus.

    Onhan totta, että runouden nimikemäärät ovat räjähtäneet viime vuosina, joten voi olla ihan vaan tosiasia, että volyymin mukana laajenneessa massassa julkaistaan myös huonompilaatuista runoutta.

    Mikä ei tietenkään tarkoita, että se oikeuttaisi yleistämään koko nykyrunoutta saastaksi tai jatkamaan Nordellin aloittamaa “palkinnon paskuuttamista”, mikä ilman muuta osoittaa huonoa tilannetajua.
    Mutta juuri sydäntä lähellä olevissa asioissa se tilannetaju ja oma ammatillisuus saattavat pettää.

    Kirjallisuudentutkimus on mitä suurimmassa määrin kulttuurintutkimusta. Ilman muuta me kirjallisuuden parissa toimivat ja siitä kirjoittavat olemme velvoitettuja päivittämään ammattitaitoamme, jotta voisimme ymmärtää myös vaikkapa nykyrunouden monimuotoistumista, uusia, eri tavalla kokemuksellisia ilmenemismuotoja
    ja kenttää, tai kuten luonnehdit, kokonaisuuden laajuutta.

    Sain joku vuosi sitten luettavakseni Outi Ojan väitöskirjan, joka on varsin kattava kokonaisesitys 1990-luvun kotimaisesta lyriikasta. Ja oli siinäkin nivottuna aika paljon myös kentän ja instituutioiden osuutta.

    Reagoin itse lähinnä tuohon Kantokorven tavoitteseen
    “keskustelu pitäisi viedä monimuotoisuuteen ja uusiin yleisöihin – pitäisi aktiivisesti tavoitella nuoria esiintyjiä”.

    Tottakai uusi runous tarvitsee lukijansa tai yleisönsä. Ja esiintyjänsä.
    Mutta jos keskustelun painopiste heilahtaa kokonaan sinne esiintyjien ja yleisöjen tavoitteluun ja niistä keskustelemiseen, niin kyllä se minusta tavallaan tarkoittaa läpipolitisoitumista.

    Mutta jos Kantokorpi haluaa niistä puhua, niin siitä vaan ” )

    Olen täsmälleen samaa mieltä kanssasi tästä: “Poliittisten oppositioiden sijaan katseen pitäisi suuntautua siihen heterogeeniseen kokonaisuuteen, jonka runouden piiri kattaa.”

    Minusta ihmisten pitäisi pystyä toimimaan yhdessä, vaikka he olisivat eri mieltä asioista. Se on sarjassamme asioita, joita äiti opetti.

    Mukavia duunipäiviä Kajaanin Runoviikolle, siellä on varmasti ihana kesä!!! Seuraamme raportointejasi täällä kotikatsomoissa ” )

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Kantokorven torppaava lausunto tuntui minusta tarpeelliselta – syynä ei ehkä niinkään ole runouden laaduttomuus tai ylitsevuotava runsaus, vaan ennemminkin sen tilanteen käsittäminen, jossa runous tällä hetkellä elää.

      Kantokorpea, minua ja Virolaista yhdistää se, että me kaikki olemme lukeneet viimeisen vuoden runoutta enemmän kuin oikeastaan olisi edes huvittanut. Vähän samalla tavalla kuin ruokakriitikko syö useampia asioita kuin aina haluaisi.

      Kaikissa raadeissa iankaikkisesti ja aina tulee tunne, että kyllästyy määrään. Tulee tunne että tää kaikki on ihan paskaa. Jos tätä tunnetta ei osaa suhteuttaa omaan luku-urakkaan, alkaa helposti kuvitella vaikkapa että runous on saastaa. Määräharha synnyttää tällaisia tuntemuksia, kun turtuminen alkaa ottaa valtaa. Runouden suhteen tätä määrää on nyt vain tullut lisää.

      Jos kehitystä ei ole seurannut, kuten Virolainen ei näytä olevan, kaikesta tulee pyttipannua ja sotkua. Vähän kuin seisovassa pöydässä söisi pääruoan ja jälkiruoan samalta lautaselta ja syyttäisi ravintolaa saastan tekemisestä.

      Tässä on nähdäkseni koko tämän tapauksen problematiikka. Tässä on myös sukupolvenvaihdos-pointin ydin. Virolainen ei ole liian vanha tuomitakseen runoutta, mutta hänen pitäisi ymmärtää että seisova pöytä toimii eri logiikalla kuin pöytiin tarjoilu. Kyse ei ole laadusta, vaan kyvystä erottaa nyansseja ja käsittää poetiikka kustantamopainotuotetodellisuuden jälkeisessä kirjallisuudessa. Ei yksinkertaisesti riitä, että lukee 90-luvun keskeislyyrisellä paatoksella kaiken runoudeksi nimetyn.

  9. maija jelkänen says:

    Okeit. Kiitos tulkitsemisesta. Jään seuraamaan kustantamopainotuotetodellisuuden jälkeistä kirjallisuutta ja sen poetiikkaa (ehkä jopa niiden runsautta). Luin myös Maaria Ylikankaan loistavan kirjoituksen Nuoren Voiman facebook-profiilista, Karemon ja Rantaman teksteihin olin törmännyt jo aiemmin. Jea. Hauska päivä sinnule sinne Kajaaniin, nauti Runoviikosta!

  10. maija jelkänen says:

    Vielä mietin tätä Kantokorven sukupolvenvaihdos-johtopäätöstä, joka on minusta aika tyrmäävä. Onhan ikä olennainen osa identiteettejämme, mutta minusta on asennoitumista myös se, että ajatellaan joko nuorten tai vanhojen ajattelevan niin tai näin.

    Ihmisen pätevyys tai vastaavasti taantumuksellisuus eivät ole hänen iästään kiinni.

    Toivottavasti joka tapauksessa palkintoraatiin löytyy joku runouden kehitystä ja monimuotoistumista seurannut henkilö.

  11. Aleksis Salusjärvi says:

    totta kyllä, mä olen Maija ihan samaa mieltä. Sukupolvenvaihdosta voi kai ajatella myös viittauksena 2010-lukulaisuuteen – verrattuna 20 vuoden takaiseen poetiikkaan. Nykyrunouden tai “uuden kokeellisen runouden” hienoimpia piirteitä on mun mielestä sen heterogeenisyys – se ei ole ikäluokkarunoutta (toisin kuin vaikka 60-luvun modernismi paljolti oli). Hyvin eri-ikäiset ihmiset teineistä ainakin 80-vuotiaisiin osallistuvat siihen ja kehittävät sitä aktiivisesti. Tästä näkökulmasta Leevi Lehdon tai Karri Kokon kaltaiset runoilijat ovat nuorisoa.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.