Onnelliset aivot

Risto Niemi-Pynttäri | July 29th, 2016 - 21:22

Tunne, jota kutsutaan onnellisuudeksi syntyy aivokemian vaikutuksesta: dopamiini, endorfiini, oksytosiini ja serotoniini muodostavat onnen kemian. Epäily vaanii taustalla. Miksi onnellisuuskemian esimerkkinä on aina eräs laboratoriorotta, joka hakee sokerivettä, oppii sitä antavan nappulan eikä onnistu säätelemään nautintoaan? Voiko rotta edes olla onnellinen laboratoriossa – tuo lohtua hakeva sokerivesijuoppo?

Juuri julkaistun tilastotiedon mukaan suurin osa suomalaisista kokee olevansa onnellisia: tarkoittaa että terveitä ja tyytyväisiä.

Habits of Happy Brain -teoksessa L G Breuning opastaa tunnistamaan omat onnen kemiat ja ruokkimaan niitä tietynlaisilla kokemuksilla. Päätin testata asiaa itselläni ja tarkkailla, millaisia onnellisuuskemioita minulle on tarjolla satunnaisena kesäpäivänä. Millainen nisäkäs on humanisti, joka kulkee ja nuuskii lukemalla, usuttaa mieltään etsimään merkityksellistä elämää kirjojen sisältä? Onko humanismi turhaa, koska se ei takaa töitä? Vai kasvattaako se meitä kykeneväisiksi nauttimaan onnesta ensin fiktion maailmassa, ja sitten myös tosielämässä ? Lisääkö lukeminen onnen kemiaa?

Onnellisuuskemia alkaa toimia, kun aivoni havaitsevat jotain kiinnostavaa ja saavat sen. Kun toiveeni on toteutumaisillaan, dopamiini antaa siihen liittyvän hyvän olon tunteen. Pienille dopamiinilähteille johtavat polut aivoissani ovat tavallisina päivinä yleensä tottumuksen uria. Novelli, jonka aamulla luen (Hirvonen: ”Vielä kerran” teoksessa Teerenpeli (2016) kertoo tunturivaelluksesta. Siinä vaiheessa dopamiini alkaa virrata kun syysmyrsky näyttää laukaisevan vaelluskaverissa hulluuskohtauksen. Vaikuttaa siltä, että novellin kertojassa endorfiini hyökyy aivoihin, kerronta paranee yhtäkkiä. Minussa kuvaus herättää jännitystä sekä pelon voittamisen mielihyvää. Toisin sanoen, nautin esteettisestä ylevästä.

Breuning suosii teoksessaan primitiivisiä dopamiinin hakureittejä kuten puutarhaan menemistä aamulla, marjojen syömistä suoraan pensaasta. Kohta seison siellä, olen ihmisnisäkäs ja vadelman tuore maku sekä aromit ovat täydellisiä. Mutta miksi en tunnista dopamiinia ?

Dopamiinista kiistellään, se ei olekaan aine, joka saisi vadelman aromeista nauttimisen tuntumaan hyvältä. Popsiminen pysäyttää sellaisen kemiat, kun taas uuden maukkaan marjan etsiminen käynnistää ne. Ehkä minun olisi kannattanut aktivoida ensin vadelmiin liittyvät mielikuvani.

Olen joskus kirjoittanut pitkän idyllisen kuvauksen vadelmapensaassa olemisesta. Niiden muistiratojen aktivoiminen olisi paikallaan: marjoista raskaan oksan nostaminen, se miten pelkkä kosketus pudottaa vadelman kämmenelle. Onko kirjoittaminen ehkä tehnyt aivoihini tavallista voimakkaamman reitin kohti vadelmakokemusta? Onko aivoissani vadelmareitti onneen?

vadelmissa

Kirjoittaessani tätä juttua aamupäivällä sain myös pienen flown. Olin ollut jumissa, sotkeutunut onnellisuuden psykologiaan ja liian suureen kirjamäärään. Olen yrittänyt kirjoittaa laajempaa esseetä ajattelun onnesta – sellaisesta jota hedonistinen kemia ei tunne – eudaimoniasta. Yöllä, aivojen rentoutumisen jälkeen, löysin näkökulman, ja aamuvirkeänä teksti alkoi rakentua, koin onnistumisen tunteita. Flow lähti liikkeelle ensimmäisen puurtamisvartin jälkeen, ja se kasvoi miellyttäväksi yli tunnin mittaiseksi sessioksi.

Spurtti mielihyvän ja dopamiinin vallassa johti kuitenkin moniin ongelmiin tekstissä. En malttanut lopettaa vaikka teksti heikkeni. Myös onnistumisen kokemus osoittautui harhaksi. Kun luin tekstiä myöhemmin, huomasin miten liika nokkeluus oli taas kerran noussut tekstipintaan. Tätä aivopolkua tallaan aina, miksen minä ikinä opi! Sama temppu palkitsee minut dopamiineilla liian helposti. Todellisuudessa tällainen flow estää paremman tekstin syntymistä: pitäisi kait odottaa seuraavaa aaltoa ja hyväksyä vasta myöhemmät mielihyvät.

Kirjoitusrupeaman jälkeen kävin uimassa, ajattelin veteen pulahtamista hyvissä ajoin, niin että kun olin syöksymässä kohti vettä, olin jo riemukkaissa endorfiineissa.

Breuning sanoo, että primitiivisimmillään endorfiinit liittyvät nisäkkäiden pakoreaktioon. Uskon tämän, ja osaan varsin hyvin reitit vahvojen endorfiinien lähteille. Menen yksin vieraaseen metsään, siellä valppaus ja kemiallinen myrsky suorastaan hyökyvät päähäni. Kun puusto on tiheää ja ympäristö aivan outo, niin huomaan olevani äärimmäisen valpas ja huumaantunut. Ehkä se, että pelkäsin lapsena joutuvani yksin metsään, palkitsee minut nykyään tällä tavalla.

Iltapäivällä kävinkin sitten hakemassa endorfiinit sienimetsästä. Se ei ollut tuntematon eikä korpimainen paikka, mutta alueella oli niin paljon karhun jälkiä, että endorfiinit nousivat heti huippuun. Oli revittyä lahopuuta kannoista, yksi karhunpaskaksi arvioimani läjä, pelottavinta oli kuitenkin hieman pistävä karvaturkin tuoksu. Paikka oli myös lähellä valtatietä, pelkäsin, ettei mahdollinen citykarhu huomaa minua. Olin aivan liian valpas kaikelle muulle kuin herkkutatille. Tyydytystä sain vasta kertoessani tästä.

Onnellisuuskemiassani näillä metsä-endorfiineilla tuntuu olevan satunnainen, mutta urokselle tyypillisesti hieman liian suuri osuus muihin kemioihin verrattuna.

Oksytogeeni on läheisyyskemiaa, parisuhdekemiaa. Onnellisuuden paikat, topokset; kuten parivuoteet, sylit, kainalot ja sohvat ovat oksytogeenia edistäviä alueita. Minulle kävi niin, että lounaan jälkeen nukahdin sohvaan. Kun heräsin, olin nukkunut liian pitkään, aivoni olivat nollaantuneet ja hyvin haluttomat virkistymään.

Breuningin mukaan serotoniinia hankitaan kiitoksella ja arvostuksen osoituksilla. Sitä haluaisin jatkuvasti, mutta sitä on vaikeampi saada kuin muita onnellisuuskemikaaleja. Pitäisi kait olla kunnianhimoa, mutta minä vaan luen, ja facebook kulkee hyväntuulisesti kiinnittämättä erityistä huomiota minuun, meilitkin seisovat kuin heinäkuinen vesi. Testipäivän onnellisuuskemioista serotoniini jäi tavanmukaiselle, arkielämän annokselle, itse tekemäni pesto sai kiitosta.

Lukemisen tuomat onnen aivokemiat ovat vivahteikkaita, kunhan lukijan aivoihin on vähitellen muodostunut paljon mielihyväreittejä. Silmiini sattui Norman Hollandin artikkeli ”Happiness and reading”, koska olen joskus lueskellut hänen huomioitaan aiheesta kirjallisuus ja aivot.

ulkolukua

Pidän mahdollisuudesta, että lukeminen ja kirjoittaminen tarjoaisivat ihmiselle mahdollisuuden luoda ja muokata sellaiset aivokemiat kuin itse haluaa. Valitettavasti se ei ollut Hollandin käsitys, olin lukenut häntä väärin. Heti kun Holland toteaa, että ”reading is fun” aavistan erehtyneeni. Käsitys, että ihminen voi itse rakentaa aivonsa, myös sisäisen elämänsä kemiallisen coctailin, palautuu ehkäpä saksalaiseen idealismiin – ja suomalaiseen J.V. Snellmaniin joka tokaisi, että ”olen itse luonut oman pääni.”

Haluaisin, että joku tutkisi tätä hypoteesia: lukeminen synnyttää ihmiselle uudet aivot.

Ei Holland silti ollut täysin odotusteni vastainen. Lukemisesta saa nauttia, ja yllättävän paljon sivun kääntämisessä on sitä samaa mielihyvätoistoa kuin perunalastujen popsimisessa. Mielihyvää tuottava toisto on sopiva lähtökohta: nurmikolla loikoilija kääntää sivua toisen jälkeen, syödään sipsi toisensa jälkeen, vadelma toisensa jälkeen.

Puhe koukuttavasta juonesta sopii dopamiinisysteemiin, kun lukijan odotukset viritetään seuraamaan uteliaana sitä mitä on tulossa. Niinpä olenkin tyytyväinen. Ahmiva lukeminen ja koukuttava tarina osoittavat, miten kirja avaa reitit vanhoille, ikiaikaisten nisäkkäiden nautintoalueille aivoissa.

Viihderomaanista on kehittynyt näppärä mielihyvä-apparaatti. Jokainen romaanin luku tarjoaa palkinnon, eikä siinä kaikki, oikeastaan jokaiseen kappaleeseen kätketään jo jonkinlainen herkku, ja ihan pieniä humoristisia namuja viljellään joka rivillä.

lukuvarvas-1024x768

Kun löydät erittäin hyvän kirjan, et halua että se loppuu, eikä koskaan lopukaan jos olet kirjallisuuden tutkija. Näin Holland väittää artikkelissaan, ja kertoo millaisia mielihyväautomaatteja erilaiset kirjallisuusteoreetikot ovat itselleen löytäneet.

Ymmärtäisin tämän, jos heitä verrattaisiin vaikka nuuskiviin koiriin, kuten Kafka teki Erään koiran tutkimuksissa. Parhaat ja hienoimmat lukijat etenevät tekstiympäristössä tarkan ja sofistikoituneen erottelukykynsä ohjaamina, tekevät oletuksia, hakevat jotain, mieli on täydessä työn ja nautinnon yhteen liittävässä ponnistelussa.

Eikö vähempikin riittäisi, tuntuu olevan Hollandin väite. Vai onko kyse vain hänen omasta tiestään tutkijana? Aiemmin psykoanalyyttisenä kirjallisuusteoreetikkona tunnettu tutkija ihmettelee nyt, miksi lukemisen pitäisi lisätä vaikkapa ihmisen empatiakykyä ja mahdollisuuksien tajua – riittää että lukeminen on hauskaa.

Vähempikin lukeminen riittää onneen, vai? Pelkään, että looginen alamäki alkaa tästä, niin että aina vähempi riittää. Helpompi lukeminen riittää, tai lukemisesta luopuminen ja sipsien syöntiin paluu riittää. Vanhoille aivoille vähempi riittää. Mutta jos lukeminen on evoluutiossa uusien aivojen valmistelua, niin se ei riitä.

Myöhäisillasta katselin Youtubesta satunnaista elokuvaa, olo oli miellyttävän väsynyt, katselin vain kuvia ilman ääntä. Filmissä 60-luvun alkupuolen lapset elivät kesäänsä ranskalaisella maaseudulla, minun sukupolveni lapsuutta: tyttöjä ja poikia, niittypolkuja, vinttihuoneita ja joki. Filmi oli kait traaginen mutta ilman ääntä se muuttui minun idyllikseni ja jossain vaiheessa nukahdin.

 

Tallenna

9 kommenttia

  1. Aleksis Salusjärvi says:

    Kiinnostava ja, samperi, inspiroiva teksti. Aloin heti hahmottaa dopamiinionnellisuutta kirjallisena kokemuksena: useilla ihmisillä on puutarha, jossa he ovat tunteneet syvää onnea. Vaikkapa lapsena serkkujen kanssa leikkiessä tai puutarhan reunalla teltassa nukkuessa. Tällaisten kokemusten ajatteleminenkin tuo nostalgista onnea heti mieleen – mutta mikä on sen vastakohta? Kun aikuisena menee samaan puutarhaan ja kaikki mystiikka on poissa. Se onkin pelkkä piha eikä mikään puutarha, tyhjä, eloton. Mielen täyttää vain ne etäisyydet, joiden takaa tuttua vanhaa maisemaa katsoo. Onko tämä antidopamiinikokemus?

  2. Penjami Lehto says:

    Luulen – ainakin omalla kohdallani – että aikuisen onnellisuus on liikaa edennyt tuon hedonismin suuntaan. Myönnän olevani jossain määrin tuollainen “lohtua hakeva sokerivesijuoppo” (varmennukseksi: en siis kirjaimellisesti kuitenkaan “juoppo”). Arki, johon sisältyy työn ja perheen yms. oravanpyörät, luo laboratorion, jossa on tyytyväinen painaessaan television kaukosäädintä tai avatessaan perjantai-iltana oluen.

    Onneen on mahdollista pyrkiä suoraviivaisemmin kuin lapsena, jolloin telttakangasta tuulessa raapiva koivunoksa ja sateen ropina katolla oli ihan parhaita kokemuksia. Kyllä lapsenakin makea tuotti onnea: mutta ei sitä saanut silloin kun huvitti. Piti tutkia muitakin reittejä onnellisuuteen.

  3. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Yö teltassa, miksei se tunnu samalta kuin lapsena? Kai sen teltan pitäisi olla nyt aika hurjassa paikassa, että se jännityksen, odotuksen ja kotoisuuden yhdistelmä olisi sama.
    Tosiaan myös kotoisuus, mä satsaisin myös siihen, Aku Ankka ja karkit eivät enää toimi, mutta jotain muuta varmaan löytyy.

  4. Liisu says:

    Minulla on nyt myös kunnia antaa sinulle Risto N-P serotoniinia! Hyvin kirjoitettu ja mukava lukea tämä tekstisi! Kuinkas muuten. Onnellisuus on kuitenkin asia, jota se ei synnytä, sillä kiellän onnellisuuden (kuten Nietzsche). Mielihyvä kelvatkoon.

    Onnellisuus on minusta harhaa. En muista milloin olisin ollut onnellinen. Ehkä lapsena? Ei, en silloinkaan. Kun elän parhaillaan elämääni toiseen kertaan päiväkirjojen avulla, joita olen kirjoittanut pienestä, ja alkanut nyt niitä lukemalla elää elämääni uudelleen kohdaten samoja asioita kuin niitä kirjoittaessani, huomaan kauhukseni, että missä onni luuraa?
    Aina, jos jokin asia on tuottanut mielihyvää, on seuraava herättänyt jo pelkoa tai ahdistusta. Ihmettelyä ainakin.

    “Miksi minulla on niin pienet aivot?” kysyn jo kymmenvuotiaana äidiltä. “Miksi minä en ymmärrä kaikkea?” kysyn (kuin Punahilkka sudelta). Äiti vastaa:” Sinä olet vielä liian pieni. Kun tulet isoksi ymmärrät jo kaiken.” Äiti narrasi. Mitä isommaksi tulin, sitä vähemmän ymmärsin. Nyt huomaan olevani ymmärrykseni huipulla, s.o. en ymmärrä mitään, en ainakaan usko mihinkään. (Uskoisin jo ymmärtäisin.)

    Toistan. Onnellisuus on harhaa. Toisen onni on toisen epäonni. Miksi aiheuttaisin epäonnea kenellekään. Tyydyn mielihyvään. Mielihyvä kestää aina vain hetken. Se riittää minulle.

    • Liisu says:

      P.S. Risto, sanot: “Oksytogeeni on läheisyyskemiaa, parisuhdekemiaa”. Se on asia, joka minua myös kiinnostaa (tavallaan olen sitä juuri tänään vähän mietiskellyt kun inspiroiduin yhdestä musiikkitanssivideosta ja laitoin sen esille blogiini, joka onkin saanut rauhassa levätä melkein koko kesän ja kohta on jo syksy.)

      Parisuhde. Se vasta on vaihtelevaa, voiko siitä löytää onnea? Epäilen. Jos haluaa säilyttää itsensä, ei suostu liukenemaan toisen maailmaan, voi hyvällä tahdolla joku ulkopuolinen sanoa: Kas, siinä vasta onnellinen pari! Mutta pitääkö se paikkansa? Epäilen.

  5. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Ilahduin kommentistasi Liisu,vaikka kielsitkin onnellisuuden ja totesit että mielihyvä riittäköön. Niin, mitä tapahtuu ihmisessä kun mielihyvä muuttuu onnellisuudeksi ? Minä siis sitkeästi puhun vaan onnellisuudesta, varsinkin sen jälkeen kun luin Aristotelen luonnehdinnan että onni on jotain, mikä on vaikea ottaa ihmiseltä pois. Mielihyvä on helppo ottaa pois, vaikka se herättää vastustusta.

    Kun epäilet onnea, tarkoitko että se olisi liikaa tovottu vai että koko sana on ihan väärä ?

    ps. Liisu, sinun blogiasi on kiinnostavaa seurata. Olen muutamia kertoja kommentoinutkin, mutta kun unohdan aina miten käyttää sitä varmistussysteemiä, se saa minut aina sähläämään niin että perun kommenttini. Varsinkin siinä lähetysvaiheessa olen turhan kärsimätön.

  6. Liisu says:

    Risto,
    ilostuin kun näin tämän kommenttisi. Ja vaikka olenkin nolannut täällä itseni, yksinäinen epäilijä asiantuntijoiden joukossa, joka kieltää kaikenlisäksi onnellisuuden, jota kaikki ihmiset tavoittelevat elämässään (vai tavoittelevatko?), minä en tavoittele ja siksi on helppo kieltää se.
    Miksi en tavoittele? No, olenhan sitä tavoitellut. Ja aina, kun olen USKONUT olevani onnellinen, hiipii salakavala epäily, luikertelee kuin käärme mieleen, ja tuhoaa tuon tunteen. Onhan minulla hyviä hetkiä, niin kuin kaikilla muillakin ihmisillä on (toivon niin). Mutta jo puitteet elämän ympärillä tekevät myyräntyötä. Kaikki on niin epäreilua kuin olla voi. Jo syntymästä asti. (Ja se, että on totta, uskon siihen, että ihminen on pelkkää kemiaa, ärsyttää minua.)

    Joitakin ihmisiä pidetään hyvinä, joitakin huonoina. (Vuohet ja lampaat). Uskon, että kaikki ihmiset, jos saisivat valita, valitsisisivat itselleen hyvän osan elämässä, jolloin he toivoisivat olevansa ONNELLISIA. Ketään ei voi syyttää. Mutta luonto on julma. Se jakelee hyviä ja huonoja geenejä. Syntyy jo syntymästään sairaita, hengeltään haparia, tai ruumiiltaan vajavaisia yksilöitä. Ne jotka saavat hyvät geenit menestyvät, saavuttavat elämässään ehkä jotain josta voisi käyttää sanaa onni.
    Mutta tuoko elämässä menestyminen automaattisesti onnea? Mielestäni ei.

    Ihmiset tavoittelevat vääriä asioita. Jos ajattelen (anonyymius pelastaa minut, saan ajatella vapaasti) omaa lähipiiriäni, ja ihmisiä siinä, kuka heistä on onnellisin? Ikävä kyllä, pakko sanoa, onnellisin meistä kaikista on Rettin syndroomaa sairastava tällä hetkellä toisella kymmenellä oleva lapsi, joka kolme ensimmäistä ikävuottaan vaikutti täysin normaalilta, mutta jonka kehitys pysähtyi ja alkoi taantua. Hän ei osaa puhua ja on koko elämänsä toisten ihmisten varassa, mutta hän on herttainen, hymyilee melkein aina ja NÄYTTÄÄ onnelliselta (hyvässä hoidossa). Kun sen sijaan suurin osa meistä voi sivusta katsoen olla kadehdittavan hyvissä olosuhteissa. Mutta kuinka moni meistä on ONNELLINEN? Uskallan sanoa: ei kukaan. Esim. minä itse. Minulla on kaikkea mitä ihminen tarvitsee, mutta yksi minulta puuttuu (sanoi Paavo Ruotsalainen, muistaakseni). Minulta puuttuu mielenrauha. Siis rauha. Taistelen sisäisesti jatkuvasti.
    Miksi?
    Sksi etten voi olla tyytyväinen. Siksi että samanaikaisesti kun itsellä on kaikki hyvin, kuuluu radiosta kahdeksan uutisista, miten Italian maanjäristyksessä on jo yli kaksi sataa uhria, ja enemmänkin on tulossa. Siksi että toiset ihmiset tahallaan surmaavat iimisiä jossain muualla. Siksi että ei voi uskoa kehenkään. Siksi että ihminen on outo olento. Kuulee vääristelyä ja puhutaan petoksista. Kenestäkään ei voi mennä takuuseen. Ja niin edespäin ja niin edespäin. Ole siinä sitten onnellinen!

    Uskon, että luonne määrää, onko ihminen onnellinen vai onneton. Olen iloinen, kun joku voi sanoa olevansa onnellinen. Se on upea asia. Mutta itse tukeudun pelkkään mielihyvään, joka tekee iloiseksi. (Niin kuin tuolla alussa ilahduin, kun Risto, olit kirjoittanut kommentin, sillä ennätin jo -tietysti – ajatella, että ajatukseni aikaisemmissa kommenteissani olivat pelkkää sontaa, niin kuin ne useimmiten ovat, pelkkiä hetken heilahduksia.)

    Niin. Ehkä myös huono itsetunto on kaikista pahin onnen tuhooja. (Jos onnea on olemassa.) Ei minulla ole mitään sitä vastaan, jos sitä on. Sehän olisi hyvä asia!

    (Nuo mun onnettomat välihuudot johtuvat huonosta itsetunnosta. Olisin tyytyväinen, jos moderaattori viitsisi/voisi ne poistaa, kun en itse siihen kyennyt. : )

  7. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Niin, Liisu. Oon samaa mieltä siinä, että jokainen onnellinen ihminen tekee iloiseksi. Tein joskus sellaisen päätöksen, että toisten ihmisten onnesta ei saa olla kade. En tiedä miten olen onnistunut, mutta ainakin joskus toisten onneen yhtyminen on mahdollista.
    Toisaalta maailma on epäoikeudenmukainen, hirveästi vääryyttä, on mahdotonta olla itsekkäästi onnellinen. Ehkä tämä oli sinun ajatuksesi. Minua kiinnostaa toinen mahdollisuus, jospa vääryyttä voisi vastustaa onnen jakamisen kautta. Jotkut sanoisivat sitä positiiviseksi asenteeksi, minä en, koska en ole positiivinen, mutta mielelläni osallistun sellaiseen maailmaan jossa hyvää jaetaan. Niinhän tehdään koko ajan, ja sellaisessa on voimaa epäoikeudenmukaisuutta vastaan.
    Niin, kehittelen eräänlaista logiikkaa tässä. Haluaisin todistaa loogisesti, että onnellisuus tarttuu, sitä voi jakaa ja levittää.

    • Liisu says:

      Risto, ehkä ajattelen onnellisuutta pitempänä periodina, hyvä mieli on satunnaisen hyvän olon tunne, joka on helpompi kokea kuin pitkäaikainen onnellisuus.

      Sanot: “Toisaalta maailma on epäoikeudenmukainen, hirveästi vääryyttä, on mahdotonta olla itsekkäästi onnellinen. Ehkä tämä oli sinun ajatuksesi.” Siinä satut juuri oikeaan. Se on ajatusteni taustalla ja pohjana onnellisuudesta puhuttaessa.

      Otin asian esille äsken ruokapöydässä, jossa istui kanssani mies ja eräs meille vieras nuori opiskelijapoika, joka on tilapäisesti luonamme, kun hänen opintonsa alkoivat viime maanantaina, ja hänelle varattuun asuntoon voi muuttaa vasta syyskuun alussa. Mies tyrmäsi heti mielipiteeni onnellisuudesta, ja vaikutti pettyneeltä. Käsitti ehkä, että kun en ole onnellinen olen onneton. Ja sitähän minä en ole. Mies ilmoitti muitta mutkitta olevansa onnellinen. Ja nuorimies avoimine puhtaan oloisina kasvoineen sanoi myös olevansa onnellinen, ja sitä ei voinut epäillä, niin vilpittömän kirkkain silmin suu hymyssä hän katsoi meitä. Siis kaksi yhtä vastaan. Sinä Risto kolmantena.

      Julistan täten tämän julkisen ottelun loppuneeksi tuloksin kolme yksi. Eli te voititte. Minä olen häviäjä. : ) Häviän mielelläni. En ole onnellinen, en myöskään onneton. Iloitsen toisten onnellisuudesta. Sitä paitsi on totta mitä sanot: onnellisuus voi tarttua ja sitä voi jakaa ja levittää. Sellaista onnellisuutta olen itsekin saanut jossain elämäni vaiheessa kokea. Ja se on tuntunut hyvin mukavalta.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.