Palkintojen maantieteestä
Maaria Pääjärvi | May 9th, 2012 - 15:56Runoilija Tommi Parkon kirjoitus runopalkintojen maantieteellisestä jakaantumisesta runoilijoiden kesken ilmestyi Kiiltomadossa tänään.
Parkko on tutkinut, että helsinkiläiset runoilijat saavat selvästi enemmän palkintoja kuin muut. Tavallaan hän todistaa runokentän “hiljaisen tiedon” oikeaksi. Valtaa käytetään Helsingissä. Tämä yksinkertainen asia selviää myös katsomalla suurimpien runokustantamojen kotipaikkoja, aktiivisimpien runojärjestöjen kotipaikkoja ja lehtien ilmestymispaikkakuntia. Parkon tutkimusmateriaali siis osoittaa vinouman, jota instituutioiden pikainen tarkastelu näyttäisi pönkittävän.
Myönnän minäkin happamat tuhahdukseni, kun luin viimekesäisen Einari Vuorela -palkinnon ehdokaslistan: “Huotarinen Vilja-Tuulia: Iloisen lehmän runot, WSOY 2009, Kiiskinen Jyrki: Onnenpyörä, Tammi 2010, Niemi Juuli: Yömatkat, Otava 2010, Saaritsa Pentti: Tatuointeja ja lävistyksiä, WSOY 2009 ja Susiluoto Saila: Carmen, Otava 2010. “ Palkintolautakunnan puheenjohtajana hääri Jukka Koskelainen Helsingistä. Keuruun kaupungin runopalkinto! Miettikääs sitä.
Palkintojen epätasainen jakautuminen on vasta pienen luokan virhe. Minusta palkintotalous itsessään on epäkohta.
Palkintojen puolesta puhutaan yleensä näkyvyyden nimissä. Ne huipentavat tapahtumia, ne antavat näkyvyyttä lajille ylipäätään ja mahdollisesti kaikille niille, jotka ovat saaneet ehdokkuuden. Rahaa saa vain osasta palkintoja ja nekin ovat yleensä pikkurahoja. Media kirjoittelee niistä tottelevaisesti kuin jokakesäisistä kulttuuritapahtumista tai siitä kun talvi yllättää autoilijat. Uutinenkin on yleensä tiedotteesta lyhennetty. Runouden palkintoteatteri on julkisuudessa niin säälittävän pientä, että kyse on jostain muusta.
Palkinto etabloi. Runoilijanuraa rakentavalle se on hyvä suositus apurahoja ja lisäpalkintoja varten. Palkittujen runoilijoiden seuraavat kokoelmat saavat aika varmasti arvosteluja lehdistössä. Parhaiten palkinnot huomaa runoväki. Se onnittelee itseään, kahdehtii muita tai huolehtii palkintojen vääristyneisyydestä, vaikka palkintojen tehtävä ei ole puoltaa monimuotoisuutta. Juuri monimuotoisuudesta Parkko huolehtiikin. Monimuotoisuuden poetiikkaa ei kuitenkaan voi tehdä palkintojen kautta. Ei vaikka runoilijoiden sironta kotimaan kartalle olisi tasaisempaa. Einari Vuorela -palkinnon kattaus on ehkä irvokkaimmasta päästä. Palkituksi tuli tietysti yksi palkituimmista. Mutta ongelmaa tuskin ratkaisisi sekään, että tulisi sähköasentaja Viitasaarelta, jonka esikoiskirja Kolmivaihevaihtovirtakilowattituntimittari voittaisi Tanssivan Karhun.
Monimuotoisuus voi näkyä vain, jos runous todella on monimuotoista ja vain jos voittajat arvotaan. Mutta onnettaren suudelma on palkinnon idealle vastakkainen, koska raatien täytyy pystyä legitimoimaan valintansa – eli ne valitsevat mahdollisimman turvallisen vaihtoehdon (kuten Jarmo Papinniemi kirjoittaa). Palkinnot muodostavat julkisuuden konservatiivisimman vyöhykkeen. Niiden kanssa kilpailevat vain kuolinilmoitukset ja Isojen Instituutioiden Merkkipäivilleen tilaamat juhlarunot.
Parkon kirjoitus on hyvä lähtökohta runoilijauran, etabloidun maun ja kirjallisen vallan tutkimukselle. Ura muodostuu tunnustuksista, maku kouliintuu haistamaan ne tekijät, joille tulee antaa tunnustusta, verkostoituminen takaa, ettei asiantuntija jaa palkintoa liian kauas itsestään. Olisi harmillista, jos Parkon vaivannäkö ruokkisi pelkkää valitusta: nyt loukataan sitä ja tätä, nyt kateelliset panettelevat. Palkinnon logiikka sopii huonosti yhteen runouden mielen kanssa.
Parkon kirjoitus on hyvä päänavaus mielestäni erittäin tärkeälle aiheelle, ja tämä kirjoituksesi Maaria on loistava täydennys Parkon kirjoitukselle.
Pää on avattu, ja mikäli toivoa saa, niin keskustelua käyntiin. Mutta arvata saattaa, että keskustelua ei synny, ja pian Parkon avaus kuitataan vain runouden marginaalissa elävien turhanpäiväiseksi kitinäksi, eivätkä palkintojen jakoperusteet tule yhtään sen läpinäkyvimmiksi.
Ja odotankin, että jokin seuraavasta viidestä kommentista, joka tämän kirjoituksen perään tulee, sisältää vähintäänkin sarkastisen kommentin siitä, kuinka kokeelliset runoilijat taas kitisevät ja pitävät itseään muita arvokkaampina.
Jollen sitten itse ole niiden kaikkien viiden kommentin takana.
Emmä tiedä minkä takia palkintojen jakoperusteiden pitäisi olla yhtään läpinäkyvämpiä. Ne on palkintoja, niitä jaetaan mitä mistäkin syystä ja mitä millekin mieltymykselle. Palkinnoilla voi tietty olla omia sääntöjä, mutta raatien rooli niissä on kuitenkin ratkaiseva. Taidekilpailusta ei saa reilua ja läpinäkyvää.
Kentän vallankäyttö vois tulla läpinäkyvämmäksi. Runouden suhde palkintoihin vois tulla läpinäkyvämmäksi.
No mä aattelen lähinnä lukijan näkökulmasta tässä: se lukee jostakin pienestä artikkelista, että teos on voittanut palkinnon, mutta mistään se ei saa lukea, miksi juuri kyseinen teos on palkittu.
Vai hetkinen, olivatkos ne palkinnot sittenkin vain runoilijoita/kirjailijoita varten?
Nimenomaan. Eihän sillä ole mitään väliä, miksi joku teos on palkittu. Ja jos siitä on ottaakseen selvää ja etsii raadin lausunnon ja lukee, niin ei ole kyllä sen hurskaampi. Jotain ylisanahuttua niissä aina on, eikä vahingossakaan mitään mainintaa siitä, miksi teos on merkittävä meille nyt, vaan lähinnä sitä kuinka ihanan taitavan jänskän koskettava tää kirja on.
Jep. Runoutta kirjoitettaessa ei tarvitse pohtia, kelle sitä kirjoittaa, mutta ihmettelen etteivät esimerkiksi kustantajat ole osanneet ottaa palkinnoista sitä mainosarvoa irti minkä niistä saisi; aina vain mainitaan “Tiiliskivi -palkinnon saanut” tai jokin muu hyvin yksinkertainen, mutta ympäripyöreä mainoslause, ja ketä sekään lopulta kiinnostaa, minkä palkinnon kirjailija on saanut jostakin edellisestä teoksestaan, kun hän harkitsee ostopäätöstä uuden kirjan kohdalla. Jos nostettaisiin paremmin, ja ennen muuta laajemmin esiin perusteita, miksi palkinto on myönnetty, olisi ehkä (niin, ehkä) lukijankin helpompi kiinnostua. Tässä maassa on niin paljon pikkuisia palkintoja, joista vain harva on kuullut, että yksinkertainen maininta kirjan takaliepeessä tuskin saa ketään varsinaisesti innostumaan. Tällöin, jos palkinnolla on yleisöönkin päin vain mitätön mainosarvo, voi tietysti pohtia, onko palkinnossa mitään mielekkyyttä, ja konkreettista hyötyä muille kuin teoksen kirjoittaneelle. Ja samalla pohtia edelleen, miksi jakaa palkintoa, mitkä ovat jakoperusteet.
Eli jos palkintoporukoilla ei ole tarpeeksi fygyä eikä A-luokan mediasuhteita, niin eiku pillit pussiin vain? Soveltuuko myös runoilijoihin itseensä? Mitäs jos joku Epä-Pyhtyän kulttuurisihteeri on ihan vain hyvää hyvyyttään ja rakkaudesta runouteen (vaarallista kyllä tosin omaan käsitykseensä siitä) taistellut määrärahoista muutaman satasen palkintoon ja tsempannut tiedottamisessa sen, mitä osaa, ehtii ja jaksaa. Vaikea uskoa, että tietoisesti, täysin järkähtämättä estäisi vaikka New York Timesia tekemästä kahden aukeaman juttua.
Väärin sammutettu, jepjep. Kyllähän kaikki alepankassoista ajatushautojiin muuten ihan repisi käsistä kaiken keskeislyyrisestä hakukonekamaan niin, että täytyisi marketeissa leventää ovia ja joka kiveliöön vetää paksummat piuhat.
Palkintoporukat voisivat vaikka omilla sivuillaan (ajattelen, että tänä päivänä printtimedia ei ole ainut media) avata palkinnonjakoperusteitaan, miksi mikäkin kirja on palkittu. Ja luulisinpa, että eritoten anonyymin esimerkin kaltaisen talkooporukankin tarkoitus on saada kaikki irti runoudesta lukijoille. Koska edelleenkin kuvittelen, että palkinnon jakamiselle on jokin peruste, ja se saattaisi lukijaakin kiinnostaa. Olisi myös mielenkiintoista kuulla/lukea Epä-Pyhtyän kulttuurisihteerin mietteitä niin runouden kuin palkitun teoksen ääreltä enemmänkin. Perehtynyt, perusteleva teksti avaisi ikkunoita runouteen, olisi itsessäänkin jo kirjallinen teko.
Minun puolestani runoudesta voidaan kitkeä kaikki raha pois, ei sitä kirjoittamalla elä, en ainakaan minä elä. Silti kirjoittaisin kylläkin. Ja lukisin. Ja toki, jokainen palkinto varmasti lämmittää kirjoittajan mieltä. Mutta jos palkinto on vain kirjoittajaa varten, tarvitseeko sitä uutisoida lainkaan?
Vielä:
en ymmärrä, miksi marginaalissa ollessaankin pitäisi olla typerää mainontaa. Saa marginaalissakin markkinoida kirjoja fiksusti, ottaa irti se mikä otettavissa on ilman, että tarvitsee vetää ranteitaan auki kun ei saanutkaan paikkaa valtakunnan kaapin päältä, vaan 100 euroa, jolla voi ostaa makaronia ja tonnikalaa, sekä komean diplomin tuvan seinälle.
Paitsi ettei niitä diplomeja taida (Parkon kirjoituksen mukaan) juurikaan tuvan seinille tulla.
Ennustamani sarkastinen kommentti onkin järjestykseltään vasta seitsemäs. Ennustin viiden ensimmäisen sakkiin. Kyllä nyt harmittaa.
kokeelliset runoilijat taas kitisevät ja pitävät itseään muita arvokkaampina.
kepu pettää aina, yks Kake ei koskaan!
Annoin Yks Kakelle tämän tilaisuuden, olin jo näppäimistöllä mutta päätin odottaa toista aaltoa niin kuin jääkiekossa ja annoin Yks Kaken survaista kiekon tyhjään pömpeliin, sinne ylämummon tienoille. Eli otan tästä syöttöpisteen, tehot 0+1.
Oli muuten lavapoetiikkaa eilen Turuuuuuus! Kinnunen veti kuin viimeistä päivää ja muutkin. Esa Hirvonen luki palindromirunoja, pitkästä aikaa, näin minulle kerrottiin. Turus ei vie surut!
Tähän maaliin saatiin kaksi syöttäjää.
Ja toi Parkon kirjoitus on hyvä, vaikka se tehtiinkin korkealla mailalla! (videotarkistus)
Kinnunen-Kake-Liuhto,
Suomen vastine 70-luvun punakoneelle!
Voiko muuten runopalkintoja mieltää kilpailuiksi? Joskus irvailin aiheesta, mutta olen hieman epäröinyt. Palkinto ei aina vaadi kilpailua.
Mutta sitten & taas, aina kun palkinnoista purnataan(syystä tai ilman syytä), niin on aika hankala välttyä kilpailufiiliksiltä.
Mä en kyllä hahmota mitä tekemistä metaforalla “väärin sammutettu” on tekemistä tän palkintoteatterin kanssa.
Tsemppiä Etäytylän ja Pudaselämänjärven kulttuurisihteereille, etenkin kun noissa paikallistapahtumissa palkinnonjako liittyy johonkin paikalliseen festariin tai muuhun puuhaan. Tsemppiä tapahtumille.
Mutta niiden palkintojen merkitys on todenpuhuen ihan järjettömän pieni. Onhan kivoja. On mukava onnitella ihmistä, joka saa palkinnon. Se tekee iloiseksi. En vastusta. Joka päivälle pitäis olla oma runouspalkintonsa.
Mä en nyt ollut vähääkään sarkastinen. Enkä ole nytkään: palkinnot osittain luovat sosiaalista todellisuutta ja osittain syntyvät siitä. Väistämätöntä. Palkinnot luo julkisuutta ja näkyvyyttä – ainakin oletetusti. On mahdollista, että palkinnot sekä osoittavat että luovat makua, ja osoittavat millainen maku on vakiintunutta. Tätä asiaa pitäs ymmärtää. Siis tutkia. Parkon askel siihen suuntaan on hyvä.
Mitä taas mausta, mulle ainakin on ihan sama minkä maun perusteella palkintoraati tai Yhtyäjoen kulttuurisihteeri jakaa palkinnon.
Niinpä, ei palkinnoilla loppujen lopuksi merkitystä ole, varsinkaan lukijoille. Kustantajille sillä on se mainosarvo (jota ei mielestäni käytetä lainkaan hyväksi, mikä ei tietenkään ole minun ongelmani mutta runouden näkyvyydelle siitä saattaisi olla hyötyä), ja runoilijalle se toimii astinlautana sinne kaapin päälle. Se on sinänsä kiinnostavaa, kuinka paljon ansiot ja elannot (eli vaikkapa tilauskeikat, apurahoitus, muut palkinnot jne. ) pyörivät palkintojen luoman “palkitun runoilijan” statuksen voimalla, vai pyörivätkö lain, milllainen vaikutus palkinnoilla on imagoon ja toimeentuloon. Sellaiseen mukavaan oravanpyörään on erittäin vaikea päästä (kaikkia ei välttämättä edes kiinnosta se), mutta tuskin siitä kovin mielissään poiskaan astuu. Ja toisaalta, tarvitseeko edes, jos oravanpyörä antaa itselleen vauhtia.