Palkintoni ja kulttuuripiirit (Thomas Bernhard)

Risto Niemi-Pynttäri | August 14th, 2013 - 16:14

Thomas Bernhardin piti  Grillparzer-palkintoa (-72) varten hankkia uusi puku. Vaatekaupasta hän löysikin sopivan, ja puku päällä hän istui juuri sellaisen kulttuuriväen joukossa, jota hänen romaaneissaan kuvataan säälimättömän ironisesti.  Palkintojuhlan yleisö ei juurikaan tunne kirjailijaa, vieraan yleisön keskellä  Bernhard ei asetu eturiviin, ei ministerin ja tämän puolison seuraan, vaan tavallisen yleisön joukkoon. Sattuu niin, että kulttuurin silmäätekevistä kukaan ei tunne palkittavaa ulkonäöltä, ja vasta pienen etsinnän jälkeen sankari löydetään.  Kaikki tämä huomion kohteeksi joutuminen on vaivaannuttavaa, puku ei olekaan sopiva – se ei koskaan tällaisissa tilanteissa voi ollakaan sopiva – ja näin kun kirjallisuuspalkinnon saaja on löydetty ja tuotu esille, hän kiemurtelee kuin uhri uudessa ja pienen tuntuisessa puvussaan. 

Tämä sosiaalisen pönötyksen ironia nousee uudelle tasolle jutun lopussa:  Bernhard on palauttamassa liian pientä pukuaan, kun hän huomaa, että kaupassa ylle vedettynä puku onkin liian iso. Hänen on syytä vaihtaa se numeroa pienempään.

Juhlittavan kirjailijan yllättävä paisuminen on ehkä isottelun eräs versio: sankari on niin ylpeä, ettei tahdo housuihinsa mahtua.  Sanassa Preise kaikuu paitsi palkinto, myös kehuminen. Osuvaa tässä Bernhardin kuvauksessa on kuitenkin se, että tämä kehuminen ja kehon pullistuminen tapahtuu kirjailijan itsensä tahtoa vastaan – paisumisen aiheuttajana on tuo pönötystilaisuus.

Tämä allegoria tuntuu osuvalta myös siksi, että julkiset mielikuvat ihmisistä ovat kuvia, jotka ovat tuttuja  muille paitsi ihmiselle itselleen. Sinä et voi tietää, millainen olet täysin ulkoisena hahmona muitten joukossa.  Toki sen voi aavistaa, nähdä videolta, mutta sekin havainto on jo oman tietoisuutesi  läpäisemä, niinpä vain hetkittäin ja sattumalta, kun et kuvasta tunne itseäsi voit saada välähdyksen itsestäsi toisena.

Niinpä, rituaaleissa kuten palkintojuhlassa ja apurahan luovutuksessa , palkittava on kuin uhri. Hänet on asetettu näyttämölle ulkoisena hahmona, juhla-asussa. Narsistinen ihminen kammoaa tätä vierasta kuvaa, jonka hän itsestään näkee – luulee että se on epäaito ja pinnallinen, vaikka se voi olla toinen puoli minää, jonka sietäminen olisi viisautta.

Meine Preise –teksteihin liittyy muutenkin hillittyä allegorisuutta.  Ensimmäinen kirjallisuuspalkinto herätti saajassaan huiman vapauden tunteen. Bernhard toimi kuorma-autokuskina Wienissä 60-luvulla. Hänellä ei ollut mahdollisuutta keskittyä kirjoittamaan, kun Julius Campe -palkinto (-64) tuli. Näillä rahoilla Bernhard osti ensimmäisen autonsa. Se oli nimeltään Triumph Herald, ja seuraavien kuukausien aikana hän kuskasi ystäviään ja huristeli hyväntuulisena ympäri maata. Parin vuoden kuluttua hän romutti auton onnettomuudessa.

Yritin lukea Meine Preisea taidepoliittisesta näkökulmasta. Ostin kirjan Wienissä taideseminaarista, jonka nimi oli jotain sellaista kuin ”Mitähän Thomas Bernhard tänään söisi”.  Oikeastaan tuo seminaari osoitti vain sen, että poliittisesti hän ei ole erityisen ajankohtainen. Valitettavasti  Bernhardin mielipiteissä ei ole erityistä kiinnostavuutta,  hän edustaa sellaista antipoliittista anarkismia jota blogien melipidetykit syytävät jo tarpeeksi. Vaikka Bernhard haukkui kulttuurin silmäätekevät myös juhlapuheissaan, kiinnostavampaa on se mitä noiden törmäysten ja loukkausten takana on.

Meine Preise -teoksessa painotus on sanassa Meine enemmän kuin sanassa Preise. Teos kertoo, että näin Thomas Bernhard on kohdannut kirjallisten palkintojen instituutioon.  Ja vasta tämän painotuksen tunnistamisen jälkeen  Meine Preisen voi rinnastaa niihin tunteisiin, mitä kirjailijat nykyään ilmaisevat blogeissaan tai Facebookissa.  Niin, Bernhard-klassikon kautta voidaan ehkä oppia lukemaan hieman paremmin somea ja sen kautta paljastuvaa kuilua taide-instituution ja yksilön välillä.

Meine Preise  kertoo kokemuksista – ja on samalla tarkka sosiaalisten nöyryytysten kuvaus. Toimihenkilöt sekä silmäätekevät nöyryyttävät huomaamattaan Bernhardia, ja tämä vastaa takaisin.  Onneksi vain kerran hän joutuu kuulemaan kuinka palkinto myönnetään ”Rouva Bernhardille”. Onneksi vain kerran hän joutuu pitämään seuraa ministerin vaimolle, joka yrittää olla kirjallisuuden tuntija.  Katkeran tarkalla silmällä Bernhard huomaa heti ne henkilöt, jotka tuntevat vain suositukset, mutta joilla ei ole pienintäkään käsitystä kirjailijasta ja hänen taiteestaan.

Suomalaisessa taiteen edistämisessä ollaan menossa kovaa vauhtia edelleen tuohon suuntaan:  toimihenkilöiden ei tarvitse, eikä oikeastaan saisi tuntea taiteilijoita. Ihmiset, jotka tuntevat taiteentekijät voivat olla puolueellisia. Hallinnollinen puolueettomuus onkin toimihenkilöillä, jotka tuntevat vain hakupaperit, mutta joilla ei ole käsitystä ihmisistä ja heidän taiteestaan. He toimivat tyhjiössä, ikään kuin vailla painovoimaa ja horisonttia, niin että ihmiset hakemuksineen leijuvat heitä vastaan siinä asennossa kuin tuuli puhaltaa.

Tosin Suomessa pitäisi puhua stipendeistä ja palkinnoista pikemminkin kuin apu rahoista, koska apu raha on pahasti työ- ja puurtamiskeskeinen. Sana tuo mieleen uupumuksen: puurtajan täytyy ensin olla uupumisen partaalla, niin että häntä pitää ”tukea”.  Muinaisille kreikkalaisille puurtaminen oli orjien tehtävä, eikä se automaation aikakaudellakaan oikein ole vapaan ihmisen arvoista.

Mutta stipendi kuulostaisi hyvältä.

Apu rahoja parempia eivät ole kilpailukeskeisen ajattelun voitot ja palkinnotkaan. Vaikka ”voitto” voi tulla helposti, se on aina harvinainen osuma. Kuten Meine Preise osoittaa, jo elinaikanaan klassikon asemaan 70-luvulla noussut, ja runsaasti palkittu Bernhard, on hänkin tarvinnut tukea, kun on sinnitellyt omassa, ikuisessa ylämäessään.

Kun Bernhard kirjoittaa ”Saksalaisen Teollisuuden Liiton kulttuurikerhon kunniapalkinnosta”, hän ei voi olla toistamatta jatkuvasti koko tuota nimilitaniaa. Itse palkinto onkin sitten mitä nihkein osoitus teollisuuden ja automaation raha-sampojen asenteesta 70-luvulla, siinä ei ole häivääkään anteliaasta kapitalismista ja mesenaateista, ne virkosivat Saksassa ilmeisesti myöhemmin. Palkinto oli rahallisesti pieni luraus, mutta antajan saama kunnia oli suurta.

Tätä rahallista lurausta vasten Bernhard kuvaa oman tilanteensa. Tosin en ole elämäkerrassa niin pitkällä, että tietäisin oliko Bernhard todella sijoitettuna erään sairaalan kuolevien osastolle, kun hän kuuli palkinnosta 1967.  Hän tosin kuoli keuhkotautiin 1988, mutta sitä ennen hän sairasti erittäin vaikeasti keuhkotautia vuoden 1950 aikoihin. Ehkä hän on siirtänyt tuon kokemuksen tarinaansa.

Asetelma on joka tapauksessa allegorinen, ja yleisempi kuin tiedetäänkään. Saman kaltaisilta rajoilta todellakin tulee yhä viestejä hakemusten muodossa: ollaan monessa mielessä lopun edessä, kirjailija-identiteetin loppukouristuksissa. Samalla kun edessä on kuilu, niin hakijan pitäisi onnistua vääntämään haltioitunut työsuunnitelma – koska sellaiset hakemukset voittavat.

Kun Bernhardin maine kasvoi, myös palkinnot kasvoivat, kunnes hän saattoi ostaa talon. Suomalaisesta näkökulmasta tuo normaali tavoite on Bernhardin kuvaamana riisuttu kotimökki-illuusiosta, mutta ilmaisee ehkä sitä samaa mitä suomalaiset tekevät.

Hän halusi ympärilleen muurit ja tilan täydellistä eristäytymistä varten.  

Bernhardin Meine Preise löytyi hänen jäämistöstään, se on kirjoitettu 1980 aikoihin, ja on sikäli kesken, että mukana on yhdeksän palkintoa kolmestatoista. Lopussa on myös muutama Bernhardin palkintopuhe, ne kaikki ovat avoimen vihamielisiä.

 ”Korkeasti arvostettu ministeri,  ja arvoisat kutsuvieraat… tässä ei ole mitään ylistämistä, ei tuomittavaa eikä valitettavaa, tässä on paljon naurettavaa: kun ajatellaan tätä kuolemaa, kaikki siinä on naurettavaa.” Näin Bernhard aloitti Itävallan valtionpakintopuheensa 1976, kiroten sitten sitä, kuinka tyhmä, heikkomielinen ja hengetön koko tuo valtio kansalaisineen on.

3 kommenttia

  1. liisu says:

    Jos en olisi jo valmiiksi Bernhardin ihailija ja ystävä, niin viimeistään tämän kirjoituksen jälkeen olisin hänen ystävänsä. Hän puhuu todeksi sen totuuden, jota monet havittelevat ja odottavat, usein turhaan.

    Kuinka ihmiset rakentavatkin elämänsä apurahojen ja stipendien varaan. Ja kuinka suuri onkaan heidän pettymyksensä, kun niitä ei riitäkään kaikille anojille.
    Mutta miten he pilaavat loputkin mahdollisuutensa näyttäessään avoimesti katkerilta ja ilmaistessaan pettymyksensä kirjoittamalla yleisönosastoon ja haukkumalla säätiön hallituksen jäsenet asiantuntemattomiksi roboteiksi, joilla ei ole taitoa eikä ymmärrystä ymmärtää juuri hänen taidettaan, jonka tekemiseen hän on uhrannut melkein jokaisen sunnuntaiaamupäivänsä, tai ainakin osan siitä.

    Bernhard, oi Bernhard! Sinua tarvittaisiin vieläkin tässä tekopyhyyden ja typeryyden täyttämässä maailmassa. Näyttäisit pelkän kuuluisuuden ja maineen hamuajille heidän paikkansa.

    Ihminen, joka panee koko elämänsä likoon, ei vain sunnuntaiaamujaan, ei tee työtään apurahojen toiveessa. Ei hän ajattele rahaa eikä mainetta työskennellessään, teki hän mitä tahansa. Hänen intohimonsa kohdistuu siihen mitä hän tekee. Olen nähnyt tosi taiteilijoita, jotka eivät elä puheissaan ja kaljakuppeloissa. He elävät työstään ja tekemisestään. Se, tekeminen, on heille tärkeintä kaikesta.

    • Risto Niemi-Pynttäri says:

      Kiitos avauksesta Liisu, ja Bernhardkin säälimätön sosiaalisen tekopyhyden paljastamien on varmaankin osa hänen nerouttaan, myös osa taudinkuvaa.
      Teemu Manninen käsitteli hienossa HS arviossaan hieman myös Bernhardin “sättimistä”, tämän kerronta onkin “sättimismusiikkia” kuten kääntäjä Tarja Roinila sitä kutsui. Monet nerokkaat kirjailijat tietävät varmaan miten voimakkaaista lähteistä sättimiset kumpuavat – ja miten sävytöntä se on.
      Tässä Bernhatd kuuluu samaan genreen kuin sättimisblogit, paitsi ei täysin, itseironia hänellä on ehkä vielä osuvampaa kuin sättiminen. Sättiminen on aika sävytöntä, mutta kuva sättijästä itsestään on vivahteikas.

  2. liisu says:

    Luin Teemu Mannisen kirjoituksen ja sen lukeminen teki hyvää. Hän on mielestäni oivaltanut hyvin pitkälti Thomas Bernhardin ajatuksenjuoksua, sillä juoksua se on.
    Samalla kun hän juoksee, hän säveltää. Monissa hänen teksteissään on sävellyksille ominaisia piirteitä, rytmiä ja toistoja.

    Minusta on outoa, että pidän hänen kirjoistaan, sillä yritän itse katsella maailmaa ymmärtäväisestä näkökulmasta, yrittäen nähdä siinä hyvää ja kaunista, mutta totuus on, että tämän ymmärryksen ymmärtäminen käy välillä aivan mahdottomaksi. Kun katsoo hyvän läpi, näkee sen takana kauheuden. Hyvä ja paha saavat mittasuhteet joissa paha tuntuu usein hallitsevan.

    Ja kun ajattelee itseään, näkee siinä olennossa, jota joutuu mukanaan kantamaan jotain niin keskeneräistä, että se kammottaa, ja vaikka kuinka teoriassa tietäisi kuinka pitäisi elää ja olla sisäisesti rohkea, laajakatseinen ja ymmärtävä, näkee kaikki toisten tekemät virheet myös itsessään. Ihminen on raadollinen olento. Haluaisin tietää, miltä tuntuu iihmisestä, josta sanotaan: kas tuossa HYVÄ ihminen.

    Tänä aamuna eräässä musiikkiohjelmassa, jossa soitettiin erään kamariherran ( ! ) mielimusiikkia, hän monen säveltäjän ja esiintyvän taiteilijan kohdalla käytti termiä “hyvä ihminen”. Tällaisia “hyviä” hänellä oli ollut onni tavata elämänsä aikana useita. Kadehdin sellaisia, sillä arvatenkin heitä todella on, joskaan ei varmaan aivan putipuhtaita mieleltään.

    Ihmeellisintä, että kun luin ensimmäistä lukemaani Bernhardia (Hakkuu, muuan mielenkuohu) se nauratti minua. Mitä enemmän hän entisiä ystäviään ja heidän teennäisyyttään ja tavanomaisia ajatusratojaan ja tekojaan ajatuksissaan haukuskeli, sinä mukavammalta se minusta tuntui. Välillä nauroin ääneen. Siinä oli jotain niin tuttua, että olisin voinut ajatella ihan samalla tavalla monista tapaamistani ihmisistä. Tunnen “tärkeitä” henkilöitä, jotka änkeytyvät aina seurassa vielä “tärkeämpien” seuraan, ja sekös on huvittavaa, kun tietää minkälaisia tallaajia he itsekin itse asiassa luupilla katsottuna olisivat. Aivan luonnollisia, ilman tärkeyden naamaria kantavia on vähemmän; ihmisiä, joiden tärkein elämäntehtävä ei ole työntää itseään esille. Toki sellaisiakin on. Ja he ovat vilpittömän ilon aihe ja antavat osaltaan uskoa elämään nimenomaan ihmisenä.

    Tuo edellinen kommenttini on muuan mielenkuohu Bernhardin tapaan. Siihen voisi panna hymiön perään. Monet hylkivät hymiöitä, aivan kuin ne olisivat perussuomalaisia. Minä pidän molemmista. Molemmat paljastavat jotain oleellista ihmisyydestä, ainakin tulkinnan vaikeudesta ja väärinymmärtämisen oikaisuyrityksistä ja peloista.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.