Performanssi levitti preesensin menneeseen ja tulevaan

Aleksis Salusjärvi | April 3rd, 2011 - 16:04

Magnus Logi Kristinsson seisoi kolme sateista päivää katolla.

 

Eilen illalla päättyi kolmipäiväinen Fake Finn Festival, joka koostui 21:n Suomessa asuvan ulkomaisen performanssitaiteilijan ja kokeellisen esitystaiteilijan teoksista. Festivaali järjestettiin Suomenlinnassa, ja sen kuratoi alkujaan hollantilainen Willem Wilhelmus. Roi Vaara ja Irma Optimisti juonsivat tapahtuman, joka kolmen päivän aikana kasvoi vavisuttavaksi kavalkadiksi mitä monimuotoisimpia esityksiä.

Roi Vaara ja Irma Optimisti

Kun performanssitapahtuma jatkuu useita päiviä, se alkaa määrittää todellisuuttaan myös itsensä ulkopuolelta. Kokemuksellisesti se tarkoittaa sitä, että ympäröivä maailma kytkeytyy esityksiin, jotka jatkavat elämäänsä yleisössä, joka hajaantuu ympäri kaupunkia ja planeettaa. Se on merkityksellistymisen prosessi ja preesensin suuri manifestaatio. Kuten suuri taide aina, se on ankkuripaikka ja pakopiste, joka luo itsenäisen perspektiivin, aikakäsityksen ja mittasuhteet. Performanssi ei luo illuusiota, kuten fiktiiviset taiteet. Sen magia on siinä, että se on totta eikä se teeskentele tai manipuloi. Siihen ei voi suhtautua estetiikkana ja siksi se väistää kaikkia määritelmiä.

Baaba Jakeh Chande

Teatteriohjaajaystäväni alkaa aina itkeä käydessään sirkuksessa. Hänelle esittävä taide pelkistyy kiertävään telttakylään, joka muuttaa todellisuuden suureksi juhlaksi. Vaikka maailman kulkua ei voisikaan muuttaa, voi todellisuudesta tehdä toisen. Esittävissä taiteissa ongelmana on usein yleisön osa passiivisena vastaanottajana. Kuvataiteen ja teatterin väliin kasvanut performanssi on lyönyt tähän asetelmaan pysyvän kiilan. 60-luvun happeningeistä ja teatteriestetiikan murroksista syntynyt esittävän taiteen muoto on karttanut määritelmiä ja onnistunut vakiintumaan taiteena, jolla ei ole käytännössä mitään standardeja[1].

John Court kiersi kahdeksan tuntia tuolia.

Kun performanssi alkaa, kukaan ei tiedä mitä tulee tapahtumaan. Kyse ei ole siitä, että esitys perustuisi improvisaatioon, vaan siitä, että se tapahtuu yleisössä yhtä lailla kuin lavalla. Performanssit eivät ole “hyviä” tai “huonoja”, vaan enemmän tai vähemmän todellisuuttaan luovia. Performanssia ei voi toistaa eikä opetella, se on partikulaarista ja elää täydellisesti preesensissä.

Mark Wardin kahden tunnin performanssi.

Tietysti on selvää, että kaikki esitykset eivät ole vaikuttavia tai kiinnostavia, mutta sekin kuuluu olennaisesti performanssin luonteeseen. Kun esityksiä on monta, vaihtuvat tunnelmat allonpohjista huippuihin, lamaannuksista räjähdyksiin, alfasta omegaan – ja se on jotain, joka huokuu ilmapiiristä, yleisöstä, energiataajuuksista. Performanssia lähemmäs rituaalia en ole päässyt missään taiteessa tai hengellisessä kokemuksessa. Performanssin vahvuus on myös sen pakottomuudessa. Sitä voi seurata juuri niin intensiivisesti kuin kokee pystyvänsä tai haluavansa. Osallistumiskynnys on olematon. Performanssi onkin minulle merkittävin esittävän taiteen muoto, ja sen puitteissa olen nähnyt vaikuttavimmat (ja epäolennaisimmat) 2000-luvun taideteokset.

Philip Pedersen

Fake Finn Festival oli tärkeä tapahtuma. Se toi mieleeni Roi Vaaran järjestämät Exit-festivaalit 2001, jotka jatkuivat Kaapelitehtaalla kokonaisen viikon ja jonne hän kutsui performanssitaiteilijoita ympäri maailmaa. Joskus sokea kanakin löytää jyvän, ja näin kävi kun Vaaralle myönnettiin Ars Fennica. Niin oikeaan osoitteeseen mennyttä taidepalkintoa en muista sittemmin jaetun.

 

Willem Wilhelmus

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 


[1] Performanssissa on toki väljiä määreitä, mutta nekin elävät. Esim. pitkäkestoiset performanssit erotetaan lyhyistä mm. termeillä “durational performance” tai “ongoing performance”.

3 kommenttia

  1. What a great text Aleksis!
    I cannot remember reading anything like this before,
    thank you very much,
    Willem

  2. Aleksis Salusjärvi says:

    The delight is all mine. I consider myself privileged beeing able to take part in your events. It’s actually amazing how little magazines and newspapers are writing about performance. Maybe it’s too much alive, too vital, to be viewed beside the institutional arts.

  3. Ripsa says:

    Willem, I’ve seen you around in Vaasa performance events. And Vaasa might be a place also because of Irma the Optimist! Also happy to see that not everything’s in South of Finland. Or South of Europe…

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.